X.

Onneksi se päivä, jolloin olympialaisten kisojen kunniakkain kilpailu oli ratkaistava, oli viileämpi kuin edelliset. Näyttipä sadekin mahdolliselta, ja vilpoisa tuulenhenki puhalteli yli stadionin.

Suomea edustamassa oli kaikkiaan neljä miestä, joista kolme vanhoja tekijöitä.

Kello kolmen tienoissa annettiin lähtömerkki.

Kiivasveriset etelämaalaiset syöksyivät heti johtoon. Suomalaiset pysyttäytyivät keskivaiheilla. He eivät piitanneet siitä kunniasta, minkä stadionilla juostavan, ehkä noin tuhannen metrin matkan johtaminen olisi mahdollisesti tuottanut.

Juoksijain poistuessa stadionilta oli järjestys melkein muuttumaton.

Nyt alkoi jännittävä odotus, kenties jännittävämpi kuin milloinkaan uuden ajan olympialaisissa kisoissa.

Sillä nyt oli mukana puolenkymmentä edellisinä vuosina pienin aikaeroin keskenänsä kilpaillutta juoksijamestaria, jotka kaikki kuuluivat olevan hyvässä kunnossa.

Meidän tunnettu ja rakastettu Hanneksemme ja Viron ylpeys Lossman näyttivät tuntevan toisensa ja pysyttäytyivät toistensa lähettyvillä. Heidän seuraansa painautui myöskin Matti, ajatellen, ettei silloin ole huonossa seurassa.

Neekerit ja indiaanit sekä etelä-afrikalainen Gitsham, Antwerpenin ajoilta tunnettu, juoksivat yhä johdossa. Etukärkenä Gitsham.

Näitten miesten ihmeellisistä saavutuksista levitettyjä huhuja ei tietenkään uskottu, mutta olivatpa ne kuitenkin vaikuttaneet niin paljon, että ensimäisen viiden kilometrin aikana ei kukaan uskaltanut seurata omia laskelmiaan, vaan paineli noiden villittyjen perästä sellaista vauhtia, että tarkastuspaikassa ilmoitettiin ensimäisille tuon viiden kilometrin taipaleen ajaksi seitsemäntoista minuttia ja kolmekymmentäkaksi sekunttia.

Nyt seuraavien kilometrien aikana annettiin noitten "ihmemiesten" huhkia keskenään. Ainoastaan eräs italialainen ja eräs espanjalainen katsoivat velvollisuudekseen pitää heitä ainakin näkyvissä.

Kun kymmenen kilometrin tarkastuspaikalta ilmoitettiin juoksijain järjestys, oli ensimmäinen suomalainen, Hannes, vasta kahdeksantena, ja kun aikaerokin oli melkoinen, alkoivat suomalaiset epäillä miestensä puolesta. Kuului keskustelua siitä, että Hanneskin on tullut vanhaksi. Oltiin suoraan sanoen hiukan pettyneitä ja masentuneita, vaikka toivo elikin yhä.

Kahdenkymmenen kilometrin tarkastuspaikka ilmoitti jo aivan uusien miesten olevan johdossa. Ensimmäisenä oli Lossman, sitten englantilainen Piper, sitten Hannes ja Matti. Seuraavien välillä oli jo sievä "kaula", ja jälleen virittyi suomalaisten mieliala reippaammaksi. Mutta yksikään jännityksellä tietoja odottavista ei aavistanut mikä tuikea ottelu pitkin matkaa tapahtui.

Jo kahdenkymmenenviiden kilometrin asemalta lähetetyn ilmoituksen mukaan oli järjestys jälleen muuttunut; Ensimäisenä oli nyt etelä-afrikalainen Gitsham. Mutta Hannes ja Matti olivat kuitenkin hänen kantapäillään. Sitten seurasi Lossman. Toisten välimatka oli jo pidentynyt koko lailla.

Jännitys stadionilla kasvoi kasvamistaan kolmenkymmenen kilometrin tuloksia odoteltaessa. Voittaisiko tosiaankin etelä-afrikkalainen?

Hannes tunsi Gitshamin entisenä kilpaveikkonaan. Hän tiesi, että tässä olisi loppuun asti taisteltava jokaisesta metristä, sillä Gitsham oli nähtävästi päättänyt maksaa velkansa, hyvittää aikaisemmat tappionsa. Lossman oli myöskin laskuihin otettava.

Mutta pitkin matkaa Hannes ihmetteli että sitkeyttä millä Matti pysyi matkassa. Samalla hän kuitenkin epäili, että lopussa saattaisi tulla lamautuminen, niinkuin oli käynyt monelle muullekin.

Noin kaksikymmentäkahdeksan kilometriä oli juostu, kun Lossman teki totisen yrityksen päästä johtoon. Lähes kilometrin hän juoksi Hanneksen ja Matin välissä, ja Matti huomasi, ettei hän suinkaan näyttänyt väsyneeltä.

Gitsham koetti sill'aikaa kiristää välimatkaa Hanneksen kanssa, mutta Hannes polki askel askeleelta hänen jälessään askelen mittaa taaempana.

Kahdennenkymmenennenyhdeksännen kilometrin alkaessa Hannes ponnistautui Gitshamin rinnalle. Tämä yritti päästä eroon, yritti kaikin voimin ja monta kertaa, mutta Hannesta huvitti juosta hänen rinnallaan ja odotella vain, milloin saisi päähänpiston mennä ohitse.

Matti ei tuntenut erikoisempaa väsymystä eikä jäykkyyttä. Sydän tuntui toimivan moitteettomasti ja keuhkot työskentelivät tasaisesti, voimakkaasti kuin parhaat palkeet. Miks'ei hän siis uskaltaisi lisätä vauhtia? Mutta hän oli liian vähän kokenut. Ehkä hän tarvitsee kaikki voimansa ennenkuin ollaan takaisin stadionilla. Hän päätti siis tyytyä seuraamaan tiukasti toisia.

Vähää ennen kolmenkymmenen kilometrin tarkastusasemaa Hannes painautui auttamattomasti Gitshamin edelle.

Siinä järjestyksessä juostiin vielä viisi kilometriä, Hannes näytti aikovan ryhtyä jättämään toisia. Gitsham ei näyttänyt sillä hetkellä halukkaalta pitämään puoliaan, mutta Lossmanin siirryttyä hänen rinnalleen, hän alkoi päättäväisesti laajentaa askeleitaan ja seurata Hannesta.

Lossman jättäytyi rauhallisesti hänen ja Matin väliin, mutta kuitenkaan hän ei hellittänyt, niin että välimatkat pysyivät samoina, kunnes noin kolmen kilometrin päässä stadionilta Matti ajoi helposti sekä Lossmanin että Gitshamin ohi.

Hän tunsi tosin jalkansa koko lailla väsyneiksi, mutta hänen tahtonsa oli sitä jäntevämpi.

Nyt alkoi Hannes todellakin loppuspurtin. Matti seurasi tiukasti, mutta Gitsham ja Lossman jäivät nyt auttamattomasti.

Hannes oli erinomaisessa kunnossa. Hän ei näyttänyt ollenkaan liiaksi rasittuneelta, vaikka ymmärrettävästi olikin väsynyt. Olisikin muuten leikkiä puhua väsymättömyydestä kun on kysymys maratonjuoksun viimeisistä kilometreistä.

Harvoin lienee sattunut maratonmatkalle neljä näin tasaväkistä miestä. He juoksivat nyt parittain, edellä Hannes ja Matti, kahdensadan metrin päässä heistä Gitsham ja Lossman.

Vieläkään ei olisi voinut ennustaa kuka näistä neljästä selviytyisi voittajana. Olihan ennenkin nähty, että ratkaisu oli tapahtunut vasta stadionilla. Saattaisi siis nytkin tapahtua samalla tavalla.

Oli enää kaksi kilometriä jälellä.

Lossman kiristäytyi Gitshamin rinnalle ja yritti ohi. Mutta Gitsham ei ollut halukas paikkaansa luovuttamaan. Sensijaan hän näytti saaneen päähänpiston tavoittaa Hannesta ja Mattia.

Se oli kuitenkin ylivoimainen tehtävä, sillä nämä olivat alkaneet välien selvittelyn keskenään.

Gitshamin ponnisteluja kesti melkein kilometrin matkan, mutta sitten hänen oli hellitettävä. Ja hetken perästä oli Lossman jälleen hänen rinnallaan.

Pari-kolmesataa metriä he juoksivat rinnan. Sitten painautui Lossman eteen ja kiristi välimatkaa niin paljon, että Gitsham katsoi parhaaksi luopua yrityksistään.

Lossman oli nyt saanut innon saavuttaa suomalaiset, mutta näillä oli liian murhaava vauhti ja liian suuri etumatka.

Gitsham oli kaikesta päättäen väsynyt. Hän ei enää tehnyt yritystäkään saavuttaa toisia.

Nyt oli vain kilometri jälellä.

Hannes koetti vähän tästä irtautua Matista, mutta tämä pysyi sitkeästi joko aivan lähellä tai rinnalla.

He olivat jättäneet Lossmania yli kolmesataa metriä tullessaan stadionille.

Suomalaisten riemu oli rajaton, kun he näkivät kaksi pojistaan ensimmäisinä.

Mutta kumpi heistä voittaisi? Olisiko todellakin niin, että tuo tähän asti tuntematon nuorukainen voittaisi olympialaisten suurimman, mainehikkaimman ottelun?

Nyt olivat viimeiset viisisataa metriä kysymyksessä. Niiden katketessa ratkaistaisiin, kenen päähän painettaisiin maratonsankarin kultalehväinen seppele.

Molemmat kilpailijat olivat väsyneitä. Kumpaisenkaan jalka ei noussut vaivattomasti, mutta kumpi tahansa voisi viimeisillä metreillä koota voittamiseen tarvittavan lisän.

Tuskin sata metriä maalinauhasta teki Matti sisukkaan ponnistuksen, otti johdon ja jatkoi yhtä kovalla vauhdilla. Hannes teki parhaansa vastatakseen, mutta onnistumatta. Hän jäi neljä tai viisi metriä voittajasta, jota jo kannettiin käsillä riemukkaiden huutojen kaikuessa.

Niin pian kun lähelle pääsi, kiiruhti Hannes onnittelemaan nuorta voittajaansa. Ja Matti tunsi, että se oli sydämellinen, toverillinen, vilpitön kädenlyönti.

Yht'äkkiä oli Matista tullut mies, jonka nimi pian tiedettäisiin kaikissa maailman kolkissa. Mutta miten kauniisti hän suhtautui tuohon sankarilliseen saavutukseensa! Hän hymyili ja vaikeni. Hän näytti avuttomalta kuin kaino poika, niin että monet ulkomaalaiset ihmettelivät, miten sellaisella kilttiydellä siunattu poika saattoi selvitä maratonjuoksun voittajana.

Suomalaiset sitä eivät ihmetelleet. He tunsivat Lassin-Matin niinkuin kaikki muutkin Mattinsa. He tiesivät, että sen kiltin kuoren alla on kirkas sisu.

Eräässä Parisin puistossa käveli kaksi kaukaisen pohjolan lasta.

Ei heillä ollut paljon keskenänsä juteltavaa, mutta silloin tällöin yhtyivät heidän kätensä kenenkään näkemättä sydämelliseen puristukseen.

Eilisen maratonjuoksun vaatimaton voittaja ja pieni suomalainen sairaanhoitajatar. He kävelivät siinä kuin kaksi eksynyttä lasta jättiläismäisen maailmankaupungin melussa ja vilinässä.

Vähäksi aikaa he istahtivat läheiselle penkille ja katsoivat toisiaan silmiin.

Ei ollutkaan sairaanhoitajatar tällä hetkellä punaposkinen, vallaton, naureskeleva tyttölapsi. Hän oli kalpea, hänen silmänsä katsoivat suurina ja kosteina. Ja hänen huulillaan väreili puoliksi itku ja hymy, kun hän toisen puoleen painautuen kuiskasi:

— En minä olisi sittenkään uskonut, että sinä voitat.