V.

Mielellään olisi Matti viipynyt Helsingissä useampiakin päiviä, mutta kun oli tullut isäukolle luvattua, ettei matka kestä kuin kaksi, korkeintaan kolme päivää, niin eipä ollut muuta neuvoa kuin lähteminen.

Neiti Salmi arveli kylläkin, ettei parin päivän ylimääräinen viipyminen niin kovin vaarallista ole, ja että hänkin olisi niin "hirveän mielellään" tahtonut Matin viipyvän, mutta Matti ei ottanut niinkään houkuttelevaa viettelystä kuullakseen.

Asemalla antoi neiti Salmi Matille ruusuja, näytti tosiaankin surulliselta ja pyysi, ettei häntä sentään unhotettaisi ja että kirjettä hän odottaa hyvin pian.

— On niin ihanaa saada kuulla, miten maalla ollaan ja eletään, kun on itse tuomittu tänne "kiven sisään".

Junan lähdettyä tunsi Matti omituisen haikeuden jäävän mieleensä. Hän olisi melkein halunnut hypätä takaisin laiturille, ja siinä hän jo teki vakavan päätöksen kirjoittaa heti kotiin tultuaan.

* * * * *

Kotona oli muuten kaikki entisellään, mutta ruispelto loisteli nyt jo kullankeltaisena.

Sekin pieni muutos vaikutti nyt melkein uskomattomalta. Tuntui ikäänkuin olisi ollut kotoa poissa monta, monta viikkoa. Jokainen soppi, jokainen rakennus ja puu tuntui entistä rakkaammalta. Ikäänkuin hyvää unta nähden Matti käveli ympäri pihamaiden ja kautta kaikkien rakennusten. Ja joku hellästi hyväilevä tunne lämmitti hänen sydäntään.

Siihen vaikutti osaltaan myöskin muisto tytöstä, jolle hän oli luvannut kirjoittaa. Sekin antoi tietysti osan siitä kullanhohteesta, jossa hän nyt koko maailman näki.

Kuitenkin oli mentävä juomaan muorin keittämät tulokahvit ja sitten tartuttava jälleen arkiseen työhön. Arkiseen? Niin, tavallaan. Oli alettava arkijuhlat, jotka ovat siitä hupaisat, että niitä on aina viikossa kuusi päivää perätysten. Työnteko oli Matista aina ollut mieluista, työpäivät tavallisesti viihtyisämpiä kuin sunnuntait. Vaikka hän toisinaan oli aivan loppuun väsynyt, niin mahtava ilon laine huuhteli hänen sieluaan. Ja kun hän sellaisen päivän jälkeen oli nukkunut yön, oli hän tuntevinaan ikäänkuin kaikki lihakset olisivat entisestään paisuneet ja tiivistyneet. Hänen ruumiinsa oli vielä niin nuori, ettei se pahimmistakaan ponnisteluista kangistunut.

Sellaisina aamuina hän tunsi itsensä pedoksi, kesyksi ja lempeäksi, joka liiaksi ärsytettynä voisi kuitenkin olla arvaamattoman vaarallinen. Hän ojenteli jänteviä, sopusuhtaisesti kehittyneitä jäseniään, ei ylpeydellä vaan ilolla. Hän tarkasteli lihasten kaunista, vaihtelevaa paisuilua ruskeaksipaahtuneen ihon alla ja totesi tyydytyksellä niitten nopeuden ja voiman. Ei itserakkaalla tyytyväisyydellä, vaan mielissään siitä, että kaikki hänen ponnistelunsa oli palkittu hänelle paremmin kuin rahalla: joustavilla ja vahvoilla lihaksilla, joista hänellä oli iloa joka päivä, joka hetki.

* * * * *

Kirjeen kirjoittaminen ei ollut Matille mikään helppo asia. Eipä hän ollut tottunut sellaiseen hommaan.

Olihan hänellä paljonkin mielessään, mutta ajatusten sanoiksi pukeminen ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Kouluaikanakin oli ainekirjoitus tuottanut hänelle monta harmia.

Pyrki aivan tuskastuttamaan koko kirje. Jos hän yritti kuvailla kotiintulotunnelmaansa, huomasi hän heti, että kuvaus oli kaikkea muuta kuin uskottava. Siitä tuli kodin ja maalaiselämän kömpelö, hempeämielinen ylistys. Parempaan tulokseen hän ei päässyt tahtoessaan ilmaista sen, mitä tunsi tyttöä kohtaan. Siitä tuli — jos mahdollista — vielä hullumpaa.

Revittyään pari arkkia hän alkoi kirjoittaa leikkisästi minkä mitäkin sellaista, mitä ajatteli keskustelussakin voivansa sanoa. Siitä tulikin siedettävä, vaatimaton sepustus, jonka hän lähetti, alkaen jo seuraavana päivänä odotella vastausta.

Mutta eipä kuulunut vastausta vielä muutamien viikkokausienkaan kuluttua.

Aluksi hän oli levoton ja ihmetteli, mutta toivoi yhä täydellä luottamuksella. Sitten alkoi mieli käydä surulliseksi ja vähitellen katkeraksikin, kunnes hän huomasi hautovansa aivan tavallisia onnettoman, epäluuloisen rakastajan ajatuksia. "Onhan siellä lähempänäkin", hän ajatteli... "arvaahan sen... pääkaupungin iloissa ei enää tule mieleen kaikki mitättömät maalaistuttavuudet".

Pahinta oli, että tämä asia kiusasi hänet haluttomaksi kaikkeen. Hän huomasi sen kyllä itsekin, mutta samalla hän ikäänkuin nautti siitä, että niin oli. Se tieto tuntui ikäänkuin lievittävän hänen suruaan.

Näihin aikoihin sattui hän kaupungissa käydessään tapaamaan erään koulutoverinsa, jota ei ollut nähnyt moniin vuosiin.

Matti oli tapansa mukaan jalkaisin kaupunkiin menossa. Se olikin muutamien viikkojen aikana ollut hänen ainoa treenausmatkansa. Lähellä kaupungin porttia ajaa huristi auto hänen ohitseen. Siinähän istui joku tuttavan näköinen mies. Samassa auto pysähtyi. Toinenkin oli huomannut kävelijän tutuksi.

— Heipä hei! Eipä ole eilen nähty Lassin-Mattia. Käy kyytiin!

— No peeveli! huudahti nyt Matti. — Sehän on Rantalan Kalle! Terve mieheen!

Ja samaa kyytiä hypähti Matti autoon.

Muutamissa sekunneissa oli ajettu Seurahuoneelle, ja ennenkuin Matti huomasi vastustellakaan, oli hänet johdettu ravintolaan.

— Missä päin maailmaa sinä olet viime vuosina liikuskellut? kysäisi Matti sill'aikaa kun he odottelivat kahvia.

— No en voi sanoa ihan ympäri maailmaa liikkuneeni, mutta onhan tuota tullut oltua paikassa jos toisessakin.

— Ja nyt?

— Vakituisesti olen erään suuren puutavaraliikkeen palveluksessa. Ja sinä jäit sitten lopullisesti turvetta puskemaan.

— Niinpä tuli jäätyä.

— Mikäs sen sievempää.

Puhelin soi.

Vahtimestari tuli kutsumaan "johtaja Rantalaa".

Kun Kalle hetken kuluttua palasi, tapasi hän Matin totisena, surullisena.

— Mikäs sinua vaivaa? hän kysyi.

Matti koetti naurahtaa ja väittää, että hän muuten vain tuntee itsensä hiukan väsyneeksi. Mutta Kalle sanoi:

— Älä valehtele! Kyllä niinä näen, että jotakin on vinossa. Eikä ole kovin vaikea arvata sitäkään, mistä kohdasta kenkä likistää. Se rakkaus, se rakkaus!

— Rakkaus!

— Niin. No mikäpäs sitten? Mutta kuulehan nyt. Minä olen tässä maailmassa nähnyt minkä mitäkin ja ollut kaikkena muuna paitsi puuronsilmänä, ja minä tiedän, että jos nainen on rakastamisen arvoinen, niin se tahtoo tutkistella olemmeko mekin sellaisia. Mutta minkä sille voi, että nainen tutkii asioita omalla tavallaan, meidän mielestämme aivan hullusti. Kaikessa tapauksessa sallikaamme heidän tutkia ja tuomita niinkuin he haluavat. Kyllä asiat selkenevät, jos ovat selvitäkseen, Ei koskaan maksa vaivaa murehtia ja mietiskellä naisen takia. Se ei kuitenkaan asiaa paranna. Pikemmin pahentaa.

Näin puhuessaan oli hän kaivanut matkalaukustaan puolikkaan oikeata ruotsalaista punssia, asetti sen nyt pöydälle ja jatkoi:

— Niin, että otetaan pois tästä vähän virvoitusta.

— Minä en kumminkaan ota, sanoi Matti.

— No mikä on ettet?

— Muuten vain. Ei ole halua.

— Älä lörpöttele. Eihän tätä halun takia otetakaan. Otetaan vain ajan kuluksi ja mielen kevennykseksi. Älä luule, että minä tahdon sinua millään tavalla vietellä, mutta siitä minä olen varma — olen sen itse kokenut — että tämä parantaa lapselliset haaveilut, antaa elämänhalua ja iloa. Ja mitä muuta ihminen enemmän kaipaisikaan! Sehän on juuri kaiken alku ja loppu; että säilytämme elämänhalumme ja -ilomme.

Matti ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi tuolla tavalla. Ja kun ei hän liioin ollut tehnyt vakavaa päätöstä — ei ollut sellaista uskonut koskaan tarvitsevansa — niin hän alkoi vähitellen taipua. Hän tahtoi nyt ainakin kokeilla.

— Eipä siksi, hän sanoi — että olisin mitään päätöksiä tehnyt...

— Sen minä kyllä tiesinkin, sanoi Kalle. — Jos päättää jotakin, silloin on eri asia, mutta mitä varten sellaisia päätöksiä tekisimme. Ikäänkuin ei meillä olisi voimaa määrätä aina aikanaan milloin otamme milloin jätämme, miten monta ryyppyä tai eikö yhtäkään.

Hän oli jo kaatanut Matin lasiin, kohotti nyt omansa ja sanoi:

— Vanhojen muistojen kunniaksi!

Matti tunsi suussaan omituisen kylmähkön, makean maun.

— Eipä se hullummalta maistukaan, hän sanoi. Ja huomaamattaan hän vähitellen tunsi olonsa kevyemmäksi, mielensä iloiseksi ja rohkeaksi. Kokemattomana hän ei laskenut muutosta sittenkään punssin ansioksi. Hän luuli, että vanhan koulutoverin tapaaminen oli vaikuttanut häneen virkistävästi.

Onneksi ei Kallella ollut punssia kovin paljon. Se oli pian lopussa eikä se ehtinyt erikoisemmasti vaikuttaa. Mutta hauska heidän oli ollut istua, jutella vanhoja kouluajan juttuja ja naureskella. Ja ihme kyllä, Matti oli vähäksi aikaa kokonaan unohtanut surunsa.

Kun hän sitten lähti taas patikoimaan kotia kohti, ajatteli hän hiukan viisaammin tätä asiaa. Hän alkoi nyt vihdoinkin harkita ja päätellä, minkä verran tämä juttu merkitsi hänelle. Tämä harkitsemiskyky ei suinkaan liene ollut punssilasien herättämä, vaan johtui tietenkin siitä, että Kalle oli hänelle lausuillut muutamia totuuksia, joita punnitessaan hän joutui luonnollisesti tähänkin kysymykseen, Lopuksi hän itsekseen naurahteli mokomalle surulle ja teki vakaan päätöksen, että tästä hetkestä lähtien olisi hänen tärkeimpänä ajatuksenaan Pihkalan antamien ohjeitten mukaan harjoitteleminen.

Tällä matkalla hän muuttui aivankuin toiseksi mieheksi, entiseksi hyväntuuliseksi Lassin-Matiksi, joka arvelematta tietää mitä tekee.

Loppumatkalla haihtui punssi hänen päästänsä, ja hän ajatteli: "Onpahan tuokin koettu, mutta siihenpä joutaa jäädä." Sillä hän tunsi, että muutamista tuollaisista maistelemisista saattaa tulla tapa, joka voittaa ja vie turmioon!