Part 1

language: Finnish

YLISTETTY ETELÄ

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1929.

SISÄLLYS:

Austraalialaisten aivoituksia. Sydney. Lampaita ja villoja. Uudessa Caledoniassa. Noumea, Uuden Caledonian kapitooli. Kilpikonnia. Antinous. Melanesialta Polynesiaan. Mitä muut sanovat Tahitista. Tahiti ja tahitilainen. Valkoiset Tahitilla. Tahitin ihmeitä. Papeeten tapoja. Yli ulapan. Panamalla. Ranskalaisessa Länsi-Intiassa. Ystävistä erotessa.

AUSTRAALIALAISTEN AIVOITUKSIA.

Austraalia on valkoinen — siinä mielessä, ettei siellä ole yhtään värillisiä. Kaikkien poliittisten puolueiden yhteinen tunnuslause on: yksi rotu, yksi kieli ja yksi kansallisuus. Sentakia on parlamentti päättänyt, että siirtolaisiksi hyväksytään ainoastaan valkoisen rodun edustajia eli kuten sitä on sovellettu "ainoastaan eurooppalaista kansallisuutta olevia henkilöitä."

Kun tämä määräys virallisesti vahvistettiin, oli Queenslandin sokerifarmeilla muutamia tuhansia kanakkeja Tyynenmeren saarilta joko värvättyinä tai pakolla tuotuja, ja sokeriteollisuus kannatti hyvin, sillä kanakit olivat halpaa työvoimaa. Nyt määrättiin kanakit viiden vuoden sisällä lähetettäviksi takaisin saarilleen. Sokerin tuottajat ilmoittivat tekevänsä vararikon, sillä sokerinviljelys ei valkoisella työvoimalla kannattanut. Kanakkeja koskevaa määräystä ei peruutettu, mutta sensijaan pantiin ulkoa tuodulle sokerille korkea tulli, jotta sokerinviljelijät voisivat saada vastaavasti korkeamman hinnan tuotteistaan, — ja niin saivat kuluttajat maksaa valkoisen työväestön korkeammat palkat.

Ja niin on kaikilla austraalialaisen teollisuuden aloilla. Villaa tuottaa Austraalia enemmän kuin mikään muu maa maailmassa, mutta miltei koko tuotanto viedään raakana ulos. Austraalialainen kutomateollisuus ei kykene tyydyttämään edes oman maan tarvetta, vaan ostetaan Englannista valmiita kankaita villan moninkertaiseen hintaan, sillä kotimainen teollisuus ei kannata, palkat ovat liian korkeat.

Austraalia voisi itse tuottaa kaiken, mitä se kuluttaa tarvitsematta turvautua tuontitavaroihin, mutta jos Sydneyn kaupoissa kyseli tavaroiden alkuperää, sai kuulla, että ne olivat ulkolaisia järjestään kaikki — kahden pencen maissipiippua myöten. Kotimainen teollisuus ei kannata, palkat ovat liian korkeat, ulkolainen tavara tulee halvemmaksi.

Halvemmaksi siinä suhteessa, että se maksaa vain kaksi kertaa enemmän kuin Englannissa tai Amerikassa. Korkeat tullit, joilla kotimaista teollisuutta on koetettu suojella, nostavat tavarain hintoja, ei ainoastaan tuontitavarain, mutta myöskin sellaisten, joita ei ole tarvis tuoda ulkoa.

Kun austraalialainen jotain valmistaa, tuntuu se hänestäkin ihmeeltä, joten siitä täytyy oikein erikoisesti mainita. Austraaliassa painetussa kirjassa esim. ei riitä kustantajan, kaupungin ja maanosan nimi, vaan kirjan alussa on selitys: "Täydellisesti pantu kokoon ja painettu Austraaliassa siinä ja siinä painossa, sillä ja sillä kadulla j.n.e." Tämä selitys sentakia, että jokainen huomaisi, mitä Austraaliassakin saadaan aikaan. — Sitten on kirjassa toinen selitys: "Pääpostimestarin rekisteröimä, jotta tämä voidaan lähettää postissa kirjana." Jos siis joku epäilisi, ettei se olisikaan kirja, on pääpostimestari sen rekisteröinyt kirjana lähetettäväksi.

Mutta tällainen laitos maksaakin sitten. Edessäni on näin painettu matkailukirja, 173 sivua (niistä 36 tyhjää) ja 36 puolen sivun kuvaa, hinta Suomen rahaksi muutettuna 106 markkaa. Palkat ovat näet korkeat. Sillä Austraalia on työmiesten luvattu maa, kukaan ei pääse siellä sellaisille palkoille kuin se, joka viitsii tehdä työtä. Teollisuudenharjoittajat kyllä tietävät, että he saisivat Aasiasta määrättömästi työväkeä, jolle ei tarvitsisi maksaa puoltakaan nykyisin vallitsevista palkoista, mutta laki kieltää, Austraalia on valkoinen.

Austraaliassa ei tehdä työtä tunti- tai päiväpalkalla, vaan viikkopalkalla. Tämä saattaa monestakin tuntua aivan yhdentekevältä, sillä samahan se on, mitenkä ajan laskee, viikkorätingillä pääsee vielä vähemmällä laskemisella. Mutta se ei ole aivan sama, sillä austraalialaisen työmiehen viikkoon kuuluu vain viisi päivää tai oikeastaan neljä ja kaksi kolmasosaa. Viikon työt lopetetaan jo perjantaina klo 14, ja lauantaipäivänä ei tehdä mitään, mutta se kuuluu viikkoon kuitenkin, ja palkka on otettu huomioon myös sen päivän osalle. Baarit ovat näet englantilaisen tavan mukaan sunnuntaina suljettuja, ja lauantaipäivä on senvuoksi omistettu baareille ja seurustelulle. Jokainen työnantaja voi tästä tehdä yksinkertaisia laskelmia työn kannattavaisuudesta.

Matkailutoimistoista sain useita Austraalian oppaita, joissa selitetään maan tuotantomahdollisuuksia ja jo nykyisin vallitsevaa, loistavaa tuotantokykyä. Eräs niistä alkaa näin:

"Austraalia on johtavassa asemassa maailmassa kutakin asukasta kohti tulevan tuotannon arvoon nähden", jonka jälkeen seuraa päätähuimaavia numeroita tuotannosta nauloissa, sentnereissä ja punnissa.

En ollenkaan epäile, etteivätkö numerot pitäisi paikkaansa, mutta kun katselen toista tilastoa, täytyy minun tulla siihen johtopäätökseen, että Austraalia on johtavassa asemassa myöskin kutakin asukasta kohti tulevan tuonnin arvoon nähden. Tilasto nimittäin sanoo, että vuoden 1926 (viimeinen tilastossa) vienti oli 148,470,000 puntaa ja saman vuoden tuonti 151,445,000 puntaa. Ero ei ole tosin suuri, mutta se osoittaa kuitenkin, että joskin austraalialaiset tuottavat asukasta kohti enemmän kuin mikään muu maa, niin he myös tuovat enimmän, se on, he ovat kulutuksessa kaikkien toisten edellä.

Prospekti sanoo, että Austraalia voi reilusti (in comfort) elättää 100 miljoonaa ihmistä. Viime vuonna oli siellä 6,230,000 asukasta, siis kuudestoista osa mahdollisesta, ja tästä määrästä asuu 65 % kaupungeissa. Paljon mahtuu vielä väkeä, ja paljon siellä tarvittaisiin työvoimaa, mutta toistaiseksi ei vuotuinen lisäys ole niin suuri kuin olisi toivottavaa. Kyllähän, jos raja avautuisi värillisille. Muutamassa vuodessa he täyttäisivät maan ja viljelisivät sen, mutta silloin siellä ei olisi enää valkoisilla mitään sanomista, ja tilanne muuttuisi samanlaiseksi kuin se on nykyisin esimerkiksi Javalla. Englanti on kuitenkin liika-asutettu, ja sieltä poistuvalle väestölle täytyy olla varattuna paikka, joka kielen, tapojen ja yhteiskunnallisten olojen suhteen on samanlainen kuin emämaa, joten he sinne siirtyessään eivät tuntisi suurempaa eroavaisuutta "kuin jos siirtyisivät Englannista Skotlantiin."

Austraalian väestöstä onkin 97 prosenttia englantilaisia, ei tietysti siirtyneitä, mutta englantilaista syntyperää. Siitä kait johtui, että Austraalia otti hanakasti osaa maailmansotaan. Ennenkuin Englanti oli vielä julistanut sodan Saksalle, ilmoitti Austraalian hallitus Englannin hallitukselle, että sekin tahtoo tapella mukana.

Ensimäiset austraalialaiset joukot lähetettiinkin rintamalle marraskuun alussa 1914, ja samaan aikaan tuhosi austraalialainen risteilijä SYDNEY Cocos-saarten luona Emdeniin. Joukko seurasi toistaan Eurooppaan, kunnes austraalialaisten luku rintamalla nousi neljäänsataantuhanteen. Palestiinassa, Egyptissä, Gallipolissa ja länsirintamalla he tappelivat urhoollisesti. Austraalialla ei ollut sotatarveteollisuutta ollenkaan, joten se osti sotatarpeensa Englannilta, joka auliisti myönsikin velaksi sanoen, että kyllähän Germany maksaa, kunhan tässä voitetaan.

Sota loppui, ja austraalialaiset palasivat kotiinsa, mutta heitä ei ollut enää kuin 100,000. Kolme neljännestä oli jäänyt kylminä eri rintamille. Tappio oli raskas kantaa, mutta olihan sota voitettu.

Mitä hyötyi Austraalia maailmansodasta? Se sai Kansainliiton valvonnan alla yliherruuden saksalaisessa Uudessa Guineassa, jossa on satatuhatta villiä bushmannia, ja joka ei tule omillaan toimeen, vaan pysyy jotenkuten pystyssä vain emämaasta tulevan miljooniin nousevan valtakunnanavustuksen turvin. Pantiin hoitamaan tätä villiä maakappaletta, vaikka Austraalialla itsellään oli maata enemmän kuin kykeni asuttamaan. Ja siitä hyvästä oli se menettänyt satoja tuhansia miehiä parasta työvoimaansa — ja kaiken lopuksi jäi velkaa Englannille täsmälleen yhden miljaardin puntaa. Tykinammukset ovat nimittäin kalliita paukuteltavia. — Minä kylläkään en ole tilejä tarkastanut mutta näin minulle Sydneyssä vakuutettiin. Se tekee vähän yli 30,000 Suomen markkaa kutakin nykyisin elävää austraalialaista kohti. Sanon nykyisin elävää, sillä velka on vielä maksamatta, ja ulkomaankaupan numeroista päätellen on siihen ainakin toistaiseksi hyvin pieniä toiveita, sillä usean vuoden korotkin ovat vielä rästissä.

Kaikesta huolimatta pyrkivät austraalialaiset sisukkaasti eteenpäin. Kulkuneuvojen puute on siellä huutavin, jotta sisämaa voitaisiin edullisesti saada tuotannon palvelukseen. Mutta kaikkialta rannikolta tunkevat jo rautatiet yhä syvemmälle sisämaahan avaten uusia mahdollisuuksia, ja nyttemmin on jo Itä- ja Länsiaustraalia sidottu toisiinsa kiskoilla. Minä kun en kuitenkaan ole koskaan palvellut kulkulaitoksissa, en omasta puolestani jaksa käsittää, mitä taloudellista hyötyä tästä transcontinental-radasta voisi olla, sillä Port Augustan ja Perthin välillä se halkaisee 450 mailia leveän kalkkikivierämaan, joka ei tarjoa minkäänlaisia asutusmahdollisuuksia, ja kaikki tavaraliikenne sanottujen paikkojen välillä tapahtuu meriteitse, joka on halvempi.

Mutta kenties rata on tehty sentakia, että Austraaliallakin olisi "trans-continental", kuten Amerikalla on pacific-radat. Turistitarkoituksiin rata soveltuu hyvin, sillä jos joku esimerkiksi on myöhästynyt Eurooppaan menevästä laivasta Sydneyssä, kerkiää hän rautateitse Perthiin sitä vastaanottamaan. Ilmoituksessa sanotaankin, että "mitään ponnistuksia ei ole säästetty tehdäkseen matkan kiintoisaksi ja nautintorikkaaksi", ja tuskinpa on toista sellaista junaa maailmassa. Jokaiselle matkustajalle kuuluu tietysti makuupaikka. Sitten on juna järjestetty niin, että matkustajat vaivatta ja monia ovia availematta voivat liikkua junan päästä päähän. Täten voi jokainen helposti päästä erikoiseen oleskeluvaunuun, jossa on m.m. piano. Tämän oleskeluvaunun voi pienellä vaivalla tyhjentää ja muodostaa siitä tanssisalongin. Viimeiset radiotiedoitukset maailman tapahtumista julkaistaan matkustajille j.n.e. Ei siis pitäisi olla mitään toivomisen varaa vaativimmallakaan matkustajalla, vaikka maisemat junan ulkopuolella olisivatkin vähän yksitoikkoisia. Toinen asia on sitten, kykeneekö turistiliikenne peittämään kulut ja saattamaan radan kannattavaksi, ja tilastosta päättäen tuottaa rata huikeasti tappiota joka vuosi.

Vaikka 97 prosenttia Austraalian asukkaista on syntyperältään brittiläisiä, eivät he silti tunnusta itseään englantilaisiksi, vaan he ovat austraalialaisia. Englannista tullut siirtolainen, oltuaan muutaman vuoden uudessa maanosassa, ei myöskään salli itseään enää kutsuttavan englantilaiseksi, vaan hänkin on austraalialainen. Nimitys englantilainen merkitsee heille jotain kykenemätöntä. Mies, joka ei pikkupojasta saakka ole istunut hevosen selässä, ei ratsasta samoin kuin synnynnäinen austraalialainen, joka sanookin: "Hän ei osaa ratsastaa, hän on englantilainen."

Englantilaiset siirtolaiset ovat itse syypäät tähän arvosteluun. Kuuleman mukaan saapuu heistä hyvin suuri osa valmistautuneina joko kokeiksi tai kyntömiehiksi, koska heille on Englannissa sanottu, että kokkeja ja kyntömiehiä Austraaliassa tarvitaan, ja niille on tarjolla hyviä työansioita.

Mutta austraalialaiselta kokilta vaaditaan enemmän kuin englantilaiselta, — joskaan ei juuri keittotaidossa, niin jossain muussa. Eräs farmari tarvitsi kokkia ja ilmoitti siitä paikanvälittäjälle. Tämä tiedusteli, mitä kokin pitäisi osata tehdä.

"No, kunhan nyt osaa ottaa lampaan hengiltä ja pilkkoa puita ja tietysti täytyy senverran lypsääkin kuin maitoa tarvitaan ja noutaa vettä, ja hyvä olisi, jos hän olisi kätevä hevosten kanssa ja..."

Kun nyt englantilainen kokki tulee tällaiseen paikkaan ja pannaan suorittamaan näin monipuolista ohjelmaa, joutuu hän alusta lähtien ymmälle. Kyllä hän osaa tehdä lampaasta paistia, kotletteja, fileitä ja tuuninkia, mutta hän ei tiedä, kuinka saisi sen ensin hengiltä; hänet pannaan lypsämään lehmää, mutta hän ei tiedä, vetääkö hännästä vai sarvista, jotta saisi maitoa, ja hevosen lähelle hän ei uskalla mennä ollenkaan, koska se voisi potkaista.

Sama on kyntömiehen laita. Hän osaa kyntää, koska on sitä opetellut, mutta ei Austraaliassakaan riitä alituiseen kyntämistä. Väliajalla olisi tehtävä vaikka pientä nikkarintyötä tai vedettävä piikkilanka-aitaa, mutta silloin on kyntömiehellä peukalo keskellä kämmentä. Farmari on pettynyt ja vetää johtopäätöksensä: "Hän ei osaa, hän on englantilainen."

Tällaisissa olosuhteissa luulisin suomalaisen ja yleensä pohjoismaalaisen selviytyvän vaivatta, sillä jokainen maalla kasvanut meikäläinen kykenee näihin tavallisiin farmitöihin, nehän esiintyvät meillä jokapäiväisessä elämässä. Mutta ennenkuin voi ajatellakaan minkäänlaista menestystä Austraaliassa, on opeteltava englanninkieltä, sillä kielentaitamattomana joutuu piankin yhtä tukalaan asemaan kuin englantilainen kokki tai kyntömies, ja silloin saattaa farmari sanoa: "Hän ei osaa, hän on suomalainen."

Tällä puheellani en kuitenkaan millään tavoin tahdo kehoittaa ketään lähtemään Austraaliaan, sillä monta on mutkaa matkassa, ennenkuin siellä pääsee varallisuutta keräämään, ja moni on sieltä minkään tekemättä palannut takaisin kotimaahan. Yleensä ollaan liian herkkiä yliarvioimaan tuntemattomien maiden mahdollisuuksia ja samoin herkkiä uskomaan kullaltahelähteleviä juttuja. Luullaan, että missä joku on menestynyt, siellä menestyy jokainen.

Ensimäinen menestymisen ehto Austraaliassa on raha, pääoma. Ilman sitä ei ole kovinkaan suuria rikastumisen mahdollisuuksia. On kyllä totta, että muutamat suomalaiset ovat farmityöläisestä kohonneet varakkaiksi farmareiksi, mutta se on ollut pitkäaikaisen, ankaran työn takana. Enimmät ovat saaneet jäädä "kyntömiehiksi ja kokeiksi", vaikka kielentaitoakin on ollut aivan tarpeeksi. Sillä heiltä on puuttunut kapitaali.

Kuulkaammepas, kuinka englantilainen austraalianopas neuvoo maanmiehiään. Tämä koskee vehnänviljelystä ja lampaanhoitoa. Selostettuaan ensin viljelysalueet ja vuosituotannot sekä mainittuaan, että Austraaliassa on vielä äärettömiä aloja, jotka helpolla työllä voidaan saada viljelyskuntoon, sanotaan siinä: "Pääomaa vaaditaan."

Sitten seuraa lähempi selostus siitä, kuinka suurella pääomalla voisi ryhtyä yrittelemään: "Noin 3000-4000 punnan suuruisella summalla voi tehdä terveen alun suoraan ostamalla", sanoo opas. Austraalian punta on 200 Suomen markkaa, siis tarvittaisiin 600-800,000 Smk käteistä, ennenkuin voi tehdä "terveen alun" ja päästä työskentelemään toisista riippumatta. Mutta jos minulla olisi 600-800,000 Smk käteistä, niin luuleekos kukaan, että minä kiinnittäisin sen Austraalian vähäsateisiin vehnäseutuihin, jossa vuosituontanto viimeisen 10-vuotistilaston mukaan on 12 1/2 bushelia eekkeriltä eli hiukan päälle xi hehtolitraa hehtaarilta. Eipä vainkaan, kyllä Austraalia minusta nähden saa silloin jäädä rauhaan, sillä parempiin tuloksiin minä tuolla summalla pääsen Suomessa.

Maan hinnat eivät Austraaliassa ole niinkään halvat kuin luulisi. Vehnän viljelykselle soveltuva, mutta muokkaamaton — siis metsää tai pensaikkoa kasvava — maa maksaa vähäsateisella seudulla 1,500-2,500 Smk hehtaarilta, muokattu maa 2,500-3,500 Smk. — Runsassateisilla seuduilla kohoaa hinta aina 7,500 markkaan hehtaarilta.

Jos kuitenkin jollakulla ei olisi käytettävänään niin suurta pääomaa kuin edellä mainittiin, voi siirtolainen saada lainankin, eikä käteistä tarvitse olla kuin osa farmin hinnasta. Tarpeelliseen irtaimeen menee kuitenkin jonkunverran rahaa, ja mainitsemani opas antaa siitäkin lähempiä tietoja. Aurat, kultivaattorit, kylvökoneet ja muut pienemmät tarvikkeet maksavat 50,000 Smk, hevosia täytyy olla 8 tai 10, ja niihin menee 40,000 Smk, yhdistetty viljanleikkuu- ja -korjuukone nielee 50,000 Smk, viljelysalueen aitaus ja raivaus toiset 50,000 ja niin poispäin. Lopputuloksena vähävaraisia varten lausuukin opas sitten, että "1,500-2,000 punnan (300-400,000 Smk) suuruinen summa viisaasti käytettynä takaa omistajalleen varmuuden helppoehtoisen lainan saantiin."

Onko tämä kullan vuolemista puuveitsellä, kuten meillä hyvin usein Austraalian mahdollisuuksia arvostellaan. Ei se minusta ainakaan siltä tunnu. Sitäpaitsi sanotaan että olosuhteet Austraaliassa poikkeavat niin suuresti eurooppalaisista, ettei vastatulleen kannata ruveta yrittämäänkään vallan raa'altaan, vaan vaatii olla ensin vähintäin vuoden jollain toisella farmilla oppimassa kalliitten koneiden käyttöä sekä perehtymässä viljelystapoihin. Siis yhden vuoden saa tuloslaskelmistaan jättää kokonaan pois.

Ja vaikka sitten onkin päässyt farmin omistajaksi, niin ei tarvitse luullakaan, että joutaisi keppi kourassa kulkemaan työmaalla katselemassa, että työt luistavat, kuten monet isäntämiehet meillä tekevät. Opas antaa siitäkin ohjeita ja selvitettyään käytännössä olevaa työpäivän pituutta sanoo, että farmarit itse tekevät työtä pimeästä pimeään vaihtamalla hevosia kerran päivän kuluessa.

Melkeinpä luulen, että jos tuon summan kiinnittää Suomessa maahan ja tekee työtä, kuten Austraalian oppaassa on neuvottu, niin saman verran karttuu rahalle ja työlle prosentteja kuin Austraaliassakin.

SYDNEY

Useimmat uusien maanosien ja siirtomaiden kaupungeista ovat kasvaneet hyvin nopeasti ennen aivan autiolle paikalle senjälkeen, kun niiden perustaminen on määrätty. Ne eivät ole hiljalleen hivuttautuneet kyläpahasesta kauppalaksi, siitä pikkukaupungiksi ja lopulta suurkaupungiksi, vaan ne ovat repäisevällä otteella tempautuneet lyhyessä ajassa maailmankaupunkien tasalle.

Niinpä ei Sydneylläkään ole ikää kuin kahden miespolven verran, lähemmin sanottuna 140 vuotta, mutta siinä ajassa on se kasvanut suuruudeltaan seitsemänneksi maailmankaupungiksi.

Sen alku oli vaatimaton. Kun Yhdysvallat erosivat Englannista ja alkoivat elää omin päin, aiheutui siitä emämaalle kaikenlaisia huolia. Englannilla oli muun muassa ollut tapana lähettää näihin siirtomaihin pahantapaisia ihmisiä, joita kotimaassa täytyi pitää vankiloissa. Nyt oli tämä tie tukossa ja englantilaiset vankilat täyttyivät rikollisilla. Mietittiin keinoa tilanteen pelastamiseksi ja se keksittiinkin. Kapteeni Cook oli 1770 pystyttänyt Englannin lipun Austraalian kaakkoisrannikolle ja ristinyt paikan Uudeksi Etelä-Walesiksi, mutta se oli vallan asumaton, eikä kenelläkään ollut halua lähteä sitä asuttamaan. Nyt päätettiin lähettää liikoja vankeja tähän uuteen siirtokuntaan, tulkoot siellä toimeen miten haluavat.

Niinpä lähti kapteeni Phillips 1787 yhdellätoista laivalla Austraaliaan mukanaan 756 vankia ja 180 upseeria, matruusia ja muuta miehistöä perustamaan uutta koloniaa, jonka ensimäiseksi kuvernööriksi hänet oli määrätty. Seuraavana vuonna hän päätyi Port Jacksonin satamaan, jonka hän huomasi tarkoitukselleen soveliaaksi, nousi siellä siirtolaisineen maihin ja nimitti uuden siirtokunnan Englannin silloisen siirtomaaministerin mukaan Sydneyksi.

Phillipsin tarkoituksena oli saada siirtokunta elättämään itsensä maanviljelyksellä ja karjanhoidolla, mutta kävikin selville, ettei yksikään koko joukosta ymmärtänyt mitään näistä tieteen ja elinkeinon haaroista. Niinpä he päästivät lehmät karkuun, ja ne hävisivät ainaiseksi bushiin. Useampaan kertaan näki siirtokunta nälkää ja oli miltei perikadon partaalla, mutta jotenkuten aina selvittiin, kunnes opittiin käyttämään hyväkseen maan luonnontuotteita.

Tämä oli vähäpätöinen alku tulevalle maan pääkaupungille, jossa nyt, 140 vuoden kuluttua on yli 1,200,000 asukasta. Pääkaupungin virka on siltä nyttemmin otettu pois, sillä toiset valtiot eivät voineet sallia, että koko Commonwealt'in pääkaupunki sijaitsi vain yhden valtion alueella. Niinpä valittiin sellainen yhteinen maapala, Federal Territory — joka tosin sekin on Uuden Etelä-Walesin rajojen sisällä — ja sinne rakennettiin uusi pääkaupunki, Canberra. Näin saatiin pääkaupunki saman tien pois rannikolta, jossa japanilaiset sen voisivat pommittaa rikki, sillä japanilaispelko on Austraaliassa suuri.

Sydney on tyypillinen "business-kaupunki" jo rakennuksiinsakin nähden. Minkäänlaista yhtenäistä tyyliä ei siellä ole joudettu noudattamaan, jokainen on rakentanut, miten hänelle itselleen on ollut edullisinta. Siksipä katuvieret ovatkin rakennuksiinsa nähden hyvin kirjavia, ja useat kadut kulkevat miten sattuu, ilman erikoista suunnitelmaa. Tämä olkoon nyt sanottu vain keskikaupungista ja sen lähimmästä ympäristöstä, sillä kun kiertelee satamaa, löytää sen varrelta hyvinkin silmäähiveleviä ja taiteellisia rakennusryhmityksiä ja puistoja.

Erikoisen leiman varsinkin keskikaupungille antavat baarit, joita on silmiinpistävän tiheässä, sanottakoon yksi joka 50 metrillä. Niitten kohtaloa ratkaistiin paraikaa, kun tulin Sydneyhin. Raittiusmiehet olivat näet vaatineet toimitettavaksi kansanäänestyksen Uudessa Etelä-Walesissa kieltolain aikaansaamiseksi. Äänestyspäivänä oli koko Sydney jalkeilla, ja äänestykseen otti osaa miltei sata prosenttia äänioikeutetuista. Kaikki baarit olivat silloin suljettuina, ja baarikundit kulkivat murheellisina pitkin katuja. Yhden humalaisen poliisi kuitenkin tapasi ja korjasi suojiinsa. Kun mieheltä tiukattiin, mistä hän oli saanut viinaa, sanoi hän, että se on eilisen päivän humalaa, sillä tänään ei saa mistään.

Äänestys toimitettiin lauantaina ja sunnuntaipäivä odotettiin jännityksessä. Maanantaiaamuna tuli sitten tieto tuloksista, joka kylläkään ei ollut vielä aivan lopullinen, mutta osoitti kuitenkin, mitä mieltä kansa on asiasta. Kieltolain puolesta oli annettu pyöreissä luvuin 331,000 ja sitä vastaan lähes 821,000 ääntä. Ero siis vastustajien hyväksi 490,000. Myöhemmin saapuneet tiedot sitä sitten vielä paransivat, joten lopullinen erotus oli muistaakseni 520,000.

Viinamiehet olivat tyytyväisiä, baarit kuhisivat taas kansaa ja olut teki kauppansa, sillä sydneyläinen olut on mainiota. Puhetta asian johdosta riitti sekä baareissa että sanomalehdissä loputtomiin.

Sydneyn katuelämä on vilkasta kuten arvatakin sopii, ja kadut eivät suinkaan ole liian leveät tälle liikenteelle, varsinkin kun katuvierillä seisoskelee loputon jono autoja. Ne ovat pääasiassa yksityisten omistamia odottamassa siinä konttoriajan päättymistä. Austraaliassa on laskettu joka 12:nnen ihmisen omistavan auton. Niin tarkoin olivat nämä yksityisten autoille varatut katuvieret käytetyt, että usein löysi vapaan paikan vasta pitkän etsiskelyn jälkeen ja kaukana sieltä, minne oli matkalla. — Tulin tätäkin kokemaan, kun konsulimme autollaan kuljetti minua kaupungin nähtävyyksiä katselemassa.

Oli tarkkaan määrätty, että auton käytävänpuoleiset pyörät eivät saaneet olla käytävän reunasta kuutta tuumaa ulompana. Jos jätit autosi etemmäs, tuli poliisi heti tuumastukin kanssa mittaamaan ja — 5 puntaa sakkoa. Tämä oli raskaanpuoleinen rikos ja siksi sakkokin näin korkea. Muista pienemmistä rikoksista pääsi vähemmällä, — siellä on näet jokaisen ilmoituksen tai kiellon alla mainittu rikkomuksesta aiheutuvan sakon määrä, jotta jokainen voi varojensa mukaan edeltäkäsin arvostella, kannattaako tehdä rikkomus vai ei. Niinpä näki esimerkiksi raitiovaunussa: "Jalkalaudalla ajaminen kielletty, — Sakko 2 puntaa", tai jossain muualla: "Tupakanpoltto kielletty, — Sakko 2 puntaa", tai: "Läpikulku kielletty, — Sakko 2 puntaa". — 2 puntaa oli tavallisin sakkomäärä. Mutta sitten oli mukavuuslaitoksessa: "Älä kuhnustele, — Sakko enintäin 10 puntaa". —

Muuten tahtoo sydneyläinen olla amerikkalaismallinen siinä, että minkä hän tekee, sen pitää olla suhteiltaan suurempaa kuin muualla. Satamalahden yli rakennetaan paraikaa siltaa, jonka jännitysväli on ennenkuulumaton. Mitään numeroita en uskalla mainita, kun en niitä tarkkaan muista, mutta niin korkeaksi se tulee, että suurimmatkin valtamerihöyryt mahtuvat kyykistämättä kulkemaan sen alitse. Kustannusarvio nousi 5 miljoonaan puntaan, mutta nyt on siihen jo käytetty 10 miljoonaa, ja koko keskiosa — se komeus — puuttuu vielä tykkänään. Ennenkuin se on saatu paikoilleen, ovat toiset 10 miljoonaa huvenneet rakennukseen.

Kuulin, että eräässä elokuvienteatterissa olisi aivan erikoislaatuinen musiikki, siellä näet kymmeniä ellei satoja miljoonia markkoja maksavat urut. Menimme joukolla kuulemaan ja myös katsomaan. Kuvat olivat pelkkää roskaa — mielikuvituksellinen aihe Venäjän vallankumouksen ajoilta, — mutta urkuja sieti tosiaan kuulla. Niillä sai nimittäin yksi soittaja aikaan kaikkien instrumenttien äänet, mitä voi maailmassa ajatella. Siellä oli jouhisoittimet, torvet, rummut ja kaikenlaiset muut kilistimet. Äänikerrat oli järjestetty eri osiin huonetta, joten niitä kuului milloin yhdestä, milloin toisesta nurkasta. Soittopöytä sijaitsi näyttämön edessä orkesterin tavallisessa paikassa syvennyksessä ja nousi sieltä automaattisesti aika ajoin yleisön nähtäväksi painuen taas hetken kuluttua takaisin, tämän liikkeen silti häiritsemättä soittajaa tai soittoa, joka jatkui esteettömästi. Satumainen oli summa, joka näihin urkuihin on kiinnitetty, mutta mikäpäs ei kannattaisi elokuvien teatterille — ja varsinkin Sydneyssä, sillä piletit maksoivat Suomen rahaksi muutettuna jo sen, minkä meillä oopperaliput.

Muutenkin on Sydney kallis, tavattoman kallis kaupunki, — siellä käy miltei shillinki markasta — mutta tämä on seikka, josta ja jonka syistä puhun myöhemmin. Tässä musiikin yhteydessä mainitsen vielä, että gramofooni on joka talossa, se on tärkeämpi kuin pata, se on perheen jäsen paremmin kuin kissa tai koira meillä.

Sydneyläiset naiset ovat kauniita. Luulin arviotani harhaluuloksi, kun olin useita kuukausia viettänyt värillisten ja murjaanien maassa. Sen takia kysyin konsulaattimme sihteerin mielipidettä asiasta, sillä arvasin hänen olevan pätevämmän heitä arvostelemaan. Mutta kun hänkin vakuutti, että kyllä ne ovat kauniita, täytyi minun uskoa.

En ole mikään naisten pukujen erikoistuntija, ainakin kotona minua moititaan siitä, että kiinnitän niihin liian vähän huomiota, mutta sen panin kuitenkin Sydneyssä merkille, että naiset käyttävät erinomaisen lyhyviä hameita. Ne eivät ulottuneet läheskään polviin saakka, ja ilmiö on aivan yleinen, ilman poikkeusta. Tämä saattaa johtua useastakin eri syystä, joita en rupea tässä arvailemaan. Yhtenä voisi ajatella kankaitten kalleutta, tekstiiliteollisuus kun Austraaliassa on perin huonolla kannalla.

* * * * *

Olin saapunut Sydneyhin suurien juhlallisuuksien aikana. Siellä vietettiin silloin koko maailman käsittävää katolilaisten kokousta, Eucharistic Congressia, kuten sen virallinen nimi kuului. Paavin edustaja kunnioitti olemuksellaan kongressia, arkkipiispoja, piispoja ja prelaatteja kaikista maanääristä oli sinne kokoontunut samoinkuin maallikkoja, joten kongressiin lienee ottanut osaa joukon toistasataatuhatta henkeä. Minä en henkilökohtaisesti puuttunut juhlallisuuksiin, - konsuli sitävastoin oli kutsuttu sekä avajaisiin että loppupäivällisille — katselin vain syrjästä ja totesin, että suuri on vielä paavillisen vallan voima ihmiskunnassa. Missä vain paavin edustaja liikkui, siellä putosivat ihmiset heti polvilleen kuin halvauksen saaneina ja taivuttivat päänsä odottaen, että kaikkivoivan paavillisen siunaava silmäys liukuisi heidän ylitseen.

Myös oli paavin edustajalla mukanaan jonkun verran pyhiä jätteitä eli pyhäinjäännöksiä, joita piti näytellä kansalle. Tarkoitusta varten vuokrattiin matkustajalaiva, ja sälytettiin pyhäinjäännökset siihen. Laiva oli kuitenkin mustaksi maalattu, ja se oli sopimatonta. Se maalattiinkin siis paavillisilla väreillä valkoisen ja kullanhohtoiseksi, kannelle pystytettiin suuri, valkoinen risti, ja niin lähdettiin kiertämään ympäri satamaa. Päivä siinä hävisi, sillä Sydneyn satama on laaja, sitten kannettiin pyhäinjäännökset katedraaliin, laiva maalattiin taas mustaksi ja luovutettiin takaisin matkustajaliikenteelle.

* * * * *

Sydneyn satama on laaja, se on laatuaan ensimäisiä maailmassa. Kuin satakerta kiertelee se monina lahtina ja poukamina Port Jacksonista syvälle mantereeseen, ja käyttökelpoista rantaa on siinä yli 300 kilometrin pituudelta. Näitten vuonojen ja poukamien rannoille on kaupunki rakennettu, ja kun ulkopuolella varsinaisen cityn valtainen osa taloista on yhden perheen asuntoja, on kaupunki levinnyt tavattoman laajalle. Tiheä raitiotieverkosto ja kymmenet höyrylautat välittävät kuitenkin liikennettä kaupungin eri osien välillä vähentäen välimatkat. Satama on kaikkialta niin syvä, että suurimmatkin valtamerilaivat voivat siellä liikehtiä.

Kaupunki on siis hyvin suojattu kaikkia mereltäpäin suuntautuvia vihamielisiä aikomuksia vastaan, sillä sataman suu, Port Jackson ei ole kuin mailin levyinen. Varmemmaksi vakuudeksi on vielä sitä vastapäätä olevalle kalliolle, avoimelle ja hyvin näkyvälle paikalle asetettu kaksi tykkiä, jotta jokainen kaupunkiin tulija heti näkee, ettei täällä leikitellä.

Ulkopuolella sataman leviävät Tyynenmeren hiekkaiset rannat silmänkantamattomiin sekä pohjoiseen että etelään tarjoten erinomaisen uimarannan, mikäli hait eivät hätyytä. Surfing s.o. rantatyrskyissä uiminen tai paremminkin rypeminen onkin sydneyläisten parhaimpia kesähuvituksia, ja tuhansittain heitä silloin näkee näillä verrattoman ihanilla rannoilla.

Vaikka oli vasta kevät eikä vielä "surfingin" aika, houkuttelin eräänä sunnuntaiaamuna konsulaatin sihteerin sekä erään toisen tuttavan kanssani Sydneyn pohjoispuolella olevalle rannikolle, kun en ollut siellä vielä käynyt. Laskuveden aikana on siellä mielenkiintoista tutkia, mitä meri on jättänyt jälkeensä, — kauniskuorisia simpukoita ja monenlaisia äyriäisiä.

Laiva vei meidät ensin kahdeksan mailin päässä olevaan Manly'yn, joka on osa Sydneytä, mutta sinänsä kuitenkin muodostaa aivan oman kaupungin luonnonihanalla kannaksella avoimen meren äärellä. Manlystä ajoimme raitiovaunulla toiset kahdeksan mailia harvaan asutun seudun läpi Narrabeeniin, josta alkaa asumaton rannikko. En käsitä, kuinka tällainenkin raitiotielinja kannattaa, sillä vaikka oli sunnuntaipäivä, kulkivat vaunut miltei tyhjinä ja kuitenkin säännöllisesti puolen tunnin väliajoin. Kesäaikana siellä kylläkin saattaa olla vilkas liikenne, mutta nyt ainakin olivat hiekkaiset rannat autioina. Golfinpelaajia näkyi kyllä moniaita eräällä kentällä, mutta se on minusta niin lapsellista peliä, kun aikamiehet leikkivät pienellä pallolla, ettei sitä viitsi katsellakaan.

Paljon hauskemman näyn tarjosivat korkeat kuohupäät, joita navakka itätuuli vyörytteli rannalle. Ulapalla ei aaltojen voimaa niin havainnut, sillä syvä vesi on joustavaa, mutta kun aallot lähestyivät rantaa, silloin ne ikäänkuin saivat uutta voimaa pohjasta ja äityivät valkoharjaisiksi. Ensin näkyi aallonharjalla vain kapea valkoinen viiru kuin pitsireunus, mutta pian se levisi ja paisui. Aalto sai terävämmän muodon, se kohosi yhä korkeammaksi, ja kohiseva valkoinen harja kiertyi ikäänkuin rullalle tuulen tempoessa siitä pilvenään hienoa usvaa ilmaan. Hirvittävällä voimalla eteni tämä pauhaava vesimassa, kunnes kohtasi rannan ja sortui siihen, jotta maa tärähti. Siinä näky, jonka katselemiseen ei silmä väsynyt.