Part 2

Vesi laski paljastaen laajalti matalaa rannikkoa. Se oli mustan ja kuolleen näköistä etäämpää katsoen, mutta kun rupesi sitä lähemmin tarkastelemaan, huomasi siinä vilkasta elämää. Pieniä äyriäisiä rasahteli joka kolossa ja kiven kupeessa, kun ne nopeasti etsivät itselleen piilopaikkaa. Lyhytruumiinen, suuren kämmenen kokoinen merirapu oli mies puolestaan. Kun sitä lähestyi, nousi se takajaloilleen ja kohotti suuret saksensa uhkaavasti tulijaa kohti. Se oli varsin julman näköinen, ja tiesi tämän nähtävästi itsekin, sillä vasta kun ojensi kätensä sitä ottaakseen, muuttui käytös. Toistakymmentä senttiä pitkillä jaloillaan se juoksi uskomattoman nopeasti vettä kohti, ei eteenpäin, vaan syrjittäin, ruumis ja sakset hirveästi vaappuen. Päästyään mielestään turvallisen matkan päähän, asettui se litteäksi maahan jääden odottamaan. Jos sitä lähestyi uudelleen, toistui äskeinen uhkaava asento ja senjälkeen nopea sivuttainjuoksu. — Hummeri ja jokiäyriäinen ovat etanoita tämän pitkäkoipisen rinnalla. Tavallisissa oloissaan ei tämäkään käytä kuin jalkojensa puolta pituutta ja liikkuu verrattain hitaasti, mutta milloin tarvitaan, nousee se kaikille nivelilleen, ja silloin saa mies miltei juoksujalassa seurata pysyäkseen sen rinnalla. Se saattaa tehdä matkoja kauas omasta elementistään. Kerran Uudessa Caledoniassa tapasin erään sellaisen kokospalmumetsässä noin 50 metriä ranta-aukeasta ja ainakin 200 metriä vesirajasta. Eikä se suinkaan kulkenut eksyksissä, sillä kun rupesin ahdistamaan sitä, otatti se heti täyttä ravia suorinta tietä merenrantaan.

Paljon muuta oli meri paljastanut nähtäväksi. Pieniä, monenmuotoisia simpukoita oli niin tiheässä, ettei voinut astua askeltakaan tallaamatta niitä murskaksi. Vaikkei Austraalian rannikko olekaan niin lajirikas kuin Tyynenmeren korallisaaret, löysi täältäkin sangen runsaan valikoiman. Omituinen oli muuan suuri simpukka. Se oli tummanharmaa, hyljätyn simpukankuoren tai rosoisen kiven näköinen, mutta kun astui sen päälle, roiskautti se ilmaan korkean vesisuihkun. Tämä oli sen puolustusase.

Muutaman niemen takana tapasimme kalamiehen. Hänellä oli pitkä siima, sen päässä painolla varustettu syötti, jonka hän nakkasi kauas tyrskyihin. Näin myrskyllä ajaantuu pieni kala matalikolle, ja petokalat seuraavat niiden jälessä. Kun miehellä oli kaksi siimaa, pyysimme saada lainata toisen luvaten saaliin hänelle. Hän laittoi syötiksi nyrkinkokoisen lihapalan ja sanoi, että siihen ainakin pitäisi napata, ja kun nappaa, niin se on suuri.

Menimme niemenkärkeen, jossa oli syvempi vesi ja aloimme "slanttailla". Olimme heittäneet tuskin puolenkymmentä kertaa, kun jo tarttui niinkuin kiveen. Kala siellä oli, lujasti tempoili, ja päättelimme, ettei se voi olla muu kuin hai, sillä niitä oli tällä rannikolla runsaasti.

Se oli otettava väsyttämällä, ettei siima katkeaisi, sillä emme tienneet sen suuruutta. Itsepäisesti se painoikin ulapalle päin, että kohta olimme luovuttaneet koko siiman ja seisoimme aivan vesirajassa, jonne hyrskyt löivät. Silloin tuli se yhdeksäs aalto, joka aina on suurin, tuli kuin lumivyöry korkeana kohisten. Toiset kerkisivät pakoon, mutta minä pitelin siimaa, jonka toisessa päässä tempoili kala, ja tyrsky hautasi minut alleen. En minä siitä kastumisesta niinkään perustanut, mutta se tuppasi sapettamaan, kun toiset jäivät kuiviksi ja sitten ilkesivät nauraa minulle.

Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella, sillä kala oli saatava maalle. Sen tempaukset olivat jo herpaantuneet, ja niin vedimme sen yhtä päätä kuivalle. Hain poikanen se oli, pieni, metrin mittainen, mutta sisukkaastipa oli tapellut. Hampaita sillä oli enemmän kuin tarpeeksi, ja muistoksi leikkasin leukaperät itselleni, kun taas muun osan veimme kalastajalle.

Näistä leukaperistä sain vielä jälestäpäin monta harmia. En tullut puhdistaneeksi niistä lihoja oikein tarkoin, kiersin vain paperiin ja illalla asetin paketin kauniisti hyllylle konsulaatin sihteerin asunnossa, jonne se unohtui. Asunnon toinen omistaja tulee sitten eräänä iltana kotiin ja alkaa haistella, että jotain asiaankuulumatonta on ilmassa. Leukaperät olivat lämpöisessä ruvenneet "happanemaan", kuten suojärveläinen sanoo puiden tekevän, ja levittivät tuoksuaan huoneeseen. Etsittyään puoliyöhön saakka löysi huoneenhaltija vikapään paketin ja nakkasi sen pihalla olevaan paperikoriin. Kun me myöhemmin yöllä kotiuduimme, en löytänyt arvokasta muistoesinettäni mistään, kunnes sihteeri huomasi mennä katsomaan paperikorista, josta se löytyi.

Seuraavana päivänä päätin tallettaa pakettini varmempaan paikkaan ja vein sen konsulaatin etuhuoneeseen, jonka korkeareunaiselle sanomalehtihyllylle sen asetin piiloon. Vankan paperin kiersin vielä ympärille, jotta ei mikään haju pääsisi leviämään huoneeseen.

Näin sai paketti olla rauhassa taas pari päivää, mutta sitten eräänä yönä ihmisten nukkuessa tuli katala rotta ja alkoi tutkia pakettia. Se repi käärepaperit aivan silpuksi, söi sitten, minkä irti sai luista ja poistui. Kun sihteeri aamulla tuli avaamaan konsulaattia, oli hänen pakko kääntyä ovelta takaisin, sillä ilma oli huoneessa ylen raskas. Saatuaan akkunat auki, alkoi hän etsiä leukapieliä, koska tiesi minun tuoneen ne sinne. Mutta vaikka hän tyhjensi merimiessäkkini sisällön konsulaatin lattialle, ei mitään löytynyt, vaan haju pysyi muuttumattomana. Vihdoin viimein äkkäsi hän kiivetä sanomalehtihyllylle ja näki siellä tämän kauhistuksen. Tikkujen avulla leukaperät sitten siirrettiin talon kellariin.

Seuraavien viikkojen aikana minä niitä sitten joka pysähdyspaikassa puhdistelin, ja aiheuttivat ne monta turhanpäiväistä kysymystä kulloinkin aina asianomaisen isäntäväen puolelta, kunnes Uudessa Caledoniassa kaivoin ne hiekkaan, jossa termiitit tekivät lopullisen puhdistustyön. Nyt ne ovat siistit ja hajuttomat.

* * * * *

Sydneyssä ei suomalaisten keskuudessa — heitä on siellä muutamia satoja — ole minkäänlaista seuraa, joka vetäisi heidät yhteistoimintaan. Konsulaatti sai täyttää tämän puutteen, ja se olikin ikäänkuin suomalaisten klubi. Heitä näki siellä aamusta iltaan joko sanomalehtiä lukemassa tai kirjoittamassa kirjeitä taikka muuten jutustamassa, — ja tietysti konsulaattiasioissa. Siellä tapasin yhden Australian vanhimmista suomalaisista, Matti Halosen, joka jo 44 vuotta on asunut Australiassa.

Matti on nyt jo elämänsä ehtoopuolella — kuudeskahdeksatta vuosi on kulumassa — ja elelee valtioneläkkeellä, mutta vielä nousee Matin jalka keveästi, ja kieli luistaa nokkelasti muinaisia muistellen, kun sille päälle sattuu.

Oulun puolesta on Matti kotoisin, tuli nuorella ijällä leikitellyksi tyttöjen kanssa, ja kunta määräsi Matille seitsemän markkaa veroa perillisistä. Tämä oli Matista liikanainen rasitus, joten hän sanoi hyvästit kotimaan kamaralle ja lähti merille. Seilasi sitten seitsemän vuotta kaikilla vesillä, kunnes 1884 päätyi Austraaliaan. Silloin olivat olot vielä epävarmat Sydneyssä kuten muuallakin, ryöstöjä sattui tiheään, ja jokainen sai luottaa omiin keinoihinsa. Niinpä oli Mattiakin yritetty kerran iltapimeällä ryövätä Sydneyn kadulla. Kaksi oli rosvoja ollut, "mutta" — kertoo Matti — "kun minä kierasin nyrkinkokoisen pluumentaalin (kiven) nestuliinaani ja kumautin sillä toista ohimoon, ja sanoin, että tuoss' on sinulle matchista, niin siihen paikkaan istui, ja toinen lähti lipettiin."

"Miten sille kävi, kuoliko se?" kysyimme.

"En minä häntä tiiä, siihen jätin ja juoksin harpuriin (satamaan) laivaan", vastasi Matti.

Eräänä päivänä kuului eteishuoneesta taas kovaäänistä keskustelua, josta saattoi erottaa sanat "Suomen Tiikeri". Siinä oli toinen Austraalian veteraaneja, rotevakasvuinen pohjalainen, ryhdikäs vielä vanhanakin. Hän selvitteli, eteishuoneessa oleville nuorille miehille elämänsä historiaa, ja ainakin kymmeneen kertaan kuulin hänen aloittavan: "Kerjäläispoika minä olin, kun Kristiinasta läksin, mutta minusta tuli Suomen Tiikeri —". Kulkupuhe tiesi tosiaan kertoa, että hän nuorempana oli ollut Chicagossa jonkunlaisen atleettiklubin tai voimisteluseuran johtomiehiä, ja häntä silloin mahdottomien voimiensa takia oli kutsuttu "Suomen Tiikeriksi." — Ennenkuin kerkisin miehen kanssa tehdä lähempää tuttavuutta, oli hän taas hävinnyt konsulaatista, enkä häntä sen jälkeen nähnyt, nimenkin olen unohtanut.

Minun matkaani olisi sieltä liittynyt parikin nuorukaista, kun luulivat, että kulkuni on kukkaisten päällä tanssimista, mutta minä varoittelin heitä seuraamasta polkujani, ne eivät ole kaikkia varten.

Brisbanesta saapui myös nuori mies, joka vasta pari kuukautta sitten oli tullut Suomesta aikomuksella hankkia itselleen farmi. Hermot olivat kuitenkin pettäneet, mies istui päiväkaudet vaan mietiskellen ja selitti, että hän tulee hulluksi. Queenslandin suomalaiset keräsivät hänelle matka-avustusta, ja nyt oli miehelle hankittu jo laivalippu Suomeen samana päivänä lähtevässä laivassa. Kun hän kuuli, että minä aion myös matkustaa sinne Etelämeren saarien ja Panaman kautta, päätti hän lähteä minun matkaani ja jättää koko Suezin reitin, koska hän yksin matkustaen voisi hermostua liiaksi. Monista vastaväitteistä huolimatta pysyi hän itsepäisesti mielipiteessään, ja vasta kun olin selittänyt, että jos hän lähtee minun matkaani, tulee hän perin hulluksi, suostui hän sihteerin saattamana lähtemään laivaan, joka kohta höyrysi ulapalle.

Ennenkuin jätän Sydneyn, en malta olla mainitsematta paria luonnonnähtävyyttä sen lähistöllä. Austraaliassahan on lukemattomia ihmeellisiä luonnonmuodostumia, joita ei missään muualla näe, mutta nämä kaksi sijaitsevat niin lähellä Sydneytä, että ne oleellisesti kuuluvat siihen.

Toinen on Hawkesbury-joki, jonka rantaa pohjoisesta tuleva rautatie kiertelee. Joen rannat ovat metsäiset vesirajaan saakka ja verrattain jyrkät, niemiä, lahtia ja salmekkeita kohtaa silmä kaikkialla, ja luulisi pikemminkin kulkevansa itä-karjalaisen järven rantoja kuin austraalialaista jokivartta. 35 mailia Sydneystä kulkee rautatie joen poikki ja siinä on Austraalian pisin rautatiesilta.

Amerikkalaiset matkailijat ovat olleet sangen innostuneita joen tarjoamista näköaloista, kirjoittaneet siitä pitkiä juttuja ja verranneet jokea Missisippiin ja Rheiniin.

Toinen nähtävyys on Bulli Pass, saman verran Sydneyn eteläpuolella. Se on omituinen vuorenmuodostuma, joka toiselta sivultaan nousee loivasti ja merenpuoliselta sivultaan putoo äkkijyrkästi 1300 jalkaa alempana olevalle tasangolle. Näköala tältä korkeimmalta huipulta on suurenmoinen: Tyynenmeren ääretön, kimalteleva ulappa, sen loiva, taivaanrannan autereeseen häipyvä hiekkaranta, ja lähempänä alla kaupunkeja, kyliä ja farmeja silmänkantamiin.

LAMPAITA JA VILLOJA

Jos Austraalian kartalla vetää piirin, joka kulkee noin 600 kilometriä rantaviivasta, jää tämän piirin sisäpuolelle laaja alue, joka pitkän aikaa oli austraalialaisille arvoitus. Sitä lähti tutkimaan useita retkikuntia, mutta useimmat niistä sortuivat taipaleelle. Ne, jotka palasivat, kertoivat siitä aivan toisistaan poikkeavia juttuja. Toiset sanoivat seudun olevan aution kuin Sahara, toiset taas kertoivat tavanneensa siellä mitä rehevimpiä ruohokenttiä. Molemmat olivat oikeassa, sillä kuivana aikana seutu muuttui Saharaksi, ja kun taivas taas valeli maalle sadetta, nousi hiekassa säilyneestä siemenestä sankka ruoho, joka ulottui miehen vyötäröihin asti. Se oli kyllä jo koettu, että vehnää tämä alue ei kykene kasvattamaan, siihen se oli liian kuivaa, ja sen perusteella sitä pidettiinkin aivan arvottomana, sillä mitäpäs muitakaan mahdollisuuksia siellä olisi.

Mutta sitten keksittiin, että tämä erämaa voi ainakin kasvattaa villaa, ja kun hyvin sattuu, soveltuu se siihen erinomaisesti. Lampaita tuotettiin maahan, ne menestyivät hyvin, ja Austraalian talouselämä sai aivan uuden suunnan.

Englantilaiset lammaslaadut, kuten Leicesterit, Lincolnit, Shropshiret y.m. olivat kuitenkin karkeavillaisia ja paljon vähemmänarvoisia kuin Espanjan hienovillainen merino, mutta tätä oli perin vaikea saada, koska Espanjassa oli ankara maastavientikielto. Pienellä kieroudella ja vaihtokaupalla englantilaisten kuitenkin onnistui hankkia muutamia, ja ne lähetettiin heti Austraaliaan lisäämään sukuaan. Tästä vaihtokaupasta elää vielä kertomus Austraaliassa:

"Yrjö III oli innokas kokeiluja harrastava farmari ja hän halusi mielellään muutamia merino-lampaita, Mutta espanjalaiset tekivät niin hyviä kauppoja merinovillalla, että oli rikos viedä maasta espanjalaista rotua. Kysyttiin Espanjan lähettiläältä, mutta hän ei uskaltanut luvata niitä. Sitten käännyttiin rouva lähettilään puoleen. Häntä pidettiin tarkoin silmällä ja lopulta havaittiin — kuninkaan ajaessa parlamentin avajaisiin — että hän oli kovasti mieltynyt kuninkaan juhlavaunuja vetäviin kermanvärisiin hevosiin.

"Rouva lähettiläältä tiedusteltiin heti, haluaisiko hän omistaa parin sellaisia hevosia. — Juuri niitä hän halusikin! Niin tilattiin Hannoverista kaksi kermanväristä hevosta ja tuotiin hänelle Englantiin. Ne maksoivat kyllä lähes 8000 puntaa, mutta ne olivat sen arvoisetkin, sillä nyt oli rouva lähettiläällä jotakin, mistä ei kukaan muu lordi tai lady voinut kerskua.

"Rouva lähettilään olisi ollut turhaa kääntyä Espanjan hallituksen puoleen ja pyytää lampaita. Niinpä hän ottikin espanjalaisia salakuljettajia avukseen valitsemaan niitä. Salakuljettajat 'valitsivat' oman tunnetun tapansa mukaan muutamia eri laumoista, kuljettivat ne rajan yli Ranskaan ja sieltä Hampuriin, jossa ne laivattiin Englantiin vietäviksi."

Tämä on tarina siitä, kuinka Englannin kuningas vuonna 1797 hankki itselleen espanjalaisen merinolampaan alkujuuren, josta nykyinen Austraalian merinolammas polveutuu.

Myöhemmin, 1884 lähetettiin Austraaliaan 30 Saxon merinoa, jotka oli ostettu Saksasta. Niitä viemään määrättiin Cumberland-niminen laiva kapteeni Cairnes'in johdolla. Paluumatkalla joutui laiva merirosvojen käsiin Atlannilla. Kapteeni Cairnesilla oli mukanaan poikansa ja tyttärensä. Merirosvot työnsivät lankun laivan laidan yli ja määräsivät kapteenin nousemaan sille. Tämä tarttui tytärtään vyötäisistä ja hyppäsi hänen kanssaan mereen, ja poikansa seurasi jälestä. — Austraalian merinolampaan historia ei siis ole vailla traagillisuuttakaan.

Austraalialaiset ovat risteyttäneet merinoa omien englantilaisten laatujensa kanssa ja päässeet erinomaisiin tuloksiin. Vuonna 1808 antoi lammas yhdellä keritsemisellä 5 naulaa villoja, nyt on keritsimisen keskimääräinen paino noussut 11-12 naulaan, mutta on sellaisia laatuja, jotka antavat kerrallaan 40 naulaa.

Kesällä 1928 toimitetun henkikirjoituksen mukaan oli Austraaliassa 92 miljoonaa lammasta eli 15 lammasta kutakin Austraalian asukasta kohti. Sydneyläiset sanoivat kuitenkin, että tämä luku on liian pieni, sillä nämä laskelmat ovat hyvin extensiivisiä, ja niissä sattuu virheitä. Tätä ennen toimitetussa laskemisessa oli niinikään sattunut pieni virhe, lampaita saatiin 20 miljoonaa todellista määrää vähemmin, mutta eiväthän tuollaiset virheet niin suurissa asioissa paljoakaan merkitse.

Sitäpaitsi lampaiden luku vaihtelee suuresti sademäärän mukaan. Vuosina, jolloin sataa niin paljon, että ruoho pääsee vihannoimaan, menestyvät ja lisääntyvät lampaat erinomaisesti. Mutta sitten sattuu kuiva vuosi, ei sada pisaraakaan, lampaat vaeltavat äärettömiä matkoja vettä etsien, kunnes sortuvat. Eräälläkin farmilla kerittiin sadevuonna 1894 276,300 lammasta ja merkittiin 112,000 karitsaa. Seuraava vuosi oli kuiva, ja silloin kerittiin ainoastaan 234,000 lammasta, kuivuuteen kuoli 90,000 ja karitsoita merkittiin vajaa 2000. Tällaiset vuodet ne ovat ajaneet monta farmaria maantielle.

Tuntunee uskalletulta ryhtyä ollenkaan lampaanhoitoon tuollaisissa olosuhteissa, ja sitä se epäilemättä onkin. Mutta tullessaan näille paikoille eivät farmarit tienneet, miksi olosuhteet muuttuisivat. Vuonna 1880 kasvoi Uuden Etelä-Walesin länsiosa miehenkorkuista heinää ja pensaikkoa, maa oli kuohkeata, ja vaikkei sademäärä ollut kuin tuuman tai pari vuodessa, kykeni se säilyttämään ruohonkasvulle tarpeellisen kosteuden.

Sitten tulivat lampaat ja vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa oli seutu muuttunut erämaaksi. Lampaat tallasivat maan kovaksi, söivät ruohon juurta myöten, tuulet ja sateet huuhtelivat löysän hiekkakerroksen pois, ja jälelle jäi kivenkova pinta. Vaikka myöhempinä vuosina tuli runsaasti sadetta, ei maa siellä enää viheriöinyt. Niillä paikoin sitävastoin, minne hiekka oli kerääntynyt, säilytti ruohonsiemen itäväisyytensä lähes kymmenen vuotta, ja kun sitten taas tuli vuosi, jolloin satoi 7 tuumaa, nousi hiekkakerroksesta sankka heinä. Mutta maa ei ollut enää sama kuin ennen, ja kun aikaisemmin puolitoista hehtaaria kykeni elättämään yhden lampaan, tarvitaan siihen nyt 7 ja 8 hehtaaria.

Lampaat eivät yksin tehneet tätä tuhoa, vaan mikä niiltä jäi jälkeen, sen söivät kaniinit, kaivoivat ruohon juuret maasta ja nakersivat kuoren pensaista niin korkealta kuin ylettivät.

Kaniinit ovat Austraaliassa maanvaivana. Kokeilutarkoituksissa toi Thomas Austin vuonna 1884 Lightning-nimisellä laivalla sinne ensimäiset kaniinit. Niitä lastattiin 24 paria, mutta kun laiva tuli perille, oli elossa vain 13 kappaletta, jotka laskettiin bushiin. Viisi vuotta senjälkeen ammuttiin 20,000 kaniinia näitten 13 jälkeläisiä, ja nyt niistä maksetaan jo tapporaha, — ainakin muutamat farmarit maksavat. Kuivina aikoina myrkytetään vesipaikat ja kerrotaan, että eräänä kuivana kesänä yhden ainoan vesipaikan luona tapettiin täten yhdessä viikossa kolme miljoonaa kaniinia. Joskus niihin tulee rutto, ja illoin ne häviävät siltä paikkakunnalta kokonaan, mutta parin suotuisan vuoden jälkeen on niitä taas miljoonia.

Austraaliassa on villejä koiria, dingoja, jotka ahdistavat lampaita, ja kun saavat tilaisuuden, tappavat niitä kymmenittäin, ei syödäkseen, vaan pahuuttaan, yksinomaan tappaakseen. Kenties, ja hyvin luultavasti kaniinit importeerattiin sen takia, että dingoilla olisi tarpeeksi ruokaa ja jättäisivät lampaat rauhaan. Mutta sitä ne eivät tehneet, sillä lampaanliha on niistä parempaa. Yhä vielä täytyy pitää vakituisia "doggereita", koirantappajia, jotka ovat alituiseen liikkeellä ahdistamassa dingoja. Niistä maksetaan tapporahaa punta päänahasta, ja päänahkaan kuului ennen molemmat korvat ja kappale otsanahkaa.

Kun dingot näin laiminlöivät heille uskotun tehtävän, heräsi muutamien yritteliäiden farmarien päässä ajatus importeerata Austraaliaan joku kissansukuinen eläin, esimerkiksi tiikeri tai pantteri; se kenties tekisi lopun kaniineista. Siellä elää kyllä suurikokoinen villikissa, mutta se asustaa samoissa luolissa kaniinien kanssa, eivätkä nämä näytä pelkäävän sitä ollenkaan. Se on nimittäin vähäruokainen eikä tapa enempää kuin mitä jaksaa syödä, ja kaniinit taas muutaman yksilön vähenemistä eivät huomaakaan. Siksi päätettiin tuoda sinne joku suuriruokaisempi kissaeläin.

Mutta kokemus on osoittanut, että tulipa Austraaliaan eläin mikä tahansa, niin se menestyy siellä erinomaisesti kasvaen toista vertaa suuremmaksi kuin kantarotu. Nyt toiset farmarit panivat jyrkän vastalauseen tiikerin maahantuonnille ja sanoivat, että jos tiikerikin menestyy yhtä hyvin kuin muut eläimet, kasvaa se kaksi kertaa pitemmäksi kuin Intian tiikeri, ja silloin on ihmisillä lähtö Austraaliasta. Jonka johdosta tiikerin tuonti jätettiin ainakin toistaiseksi ja yhä edelleen käytetään doggereita hävittämään dingoja, lampaitten vihollisia.

Eräs kiinalainen rupesi myös doggeriksi. Jonkun ajan kuluttua hän toi päänahan, seuraavalla viikolla toisen, ja sitten niitä tuli hyvin tiheästi. Kukaan ei tiennyt sillä seudulla olevan niin paljon dingoja, sillä kukaan muu ei niitä nähnyt, mutta kiinalainen yhä kantoi päänahkoja. Lopulta ruvettiin asiaa tutkimaan ja keksittiin, että kiinalainen oli itse valmistanut päänahat. Kun hän sai käsiinsä — joko tappamalla tai ostamalla — yhden dingonnahan, valmisti hän siitä kaksikymmentä paria korvia niin taitavasti, että niitä oli vaikea eroittaa oikeista korvista. Sen jälkeen ei päänahka enää riitä tapporahan saamista varten, vaan vaaditaan siihen nahan kaistale, joka on leikattu nenänkärjestä hännänjuureen saakka.

Viime vuosisadalla saivat lammaspaimenet hoitaa doggerin tehtävät, he kun seurasivat lauman mukana kaikkialle. Nyt ei lammaspaimenia enää ole, sillä koko laiduntamisalue on piikkilanka-aidoilla jaettu pienempiin osiin, kunkin laitumen vuokraajan osuus aina erikseen. Aitauksen sisäpuolella kulkevat lampaat ilman paimenta, ja ainoastaan rajaratsastajat kiertelevät alituiseen pitkin aitausta tarkastamassa, ettei siihen ole tullut aukkoja.

Nämä ovat kaikki vuokra-alueita, ja rajaratsastajat, joita tavallisesti on kaksi yhdessä, hoitavat joko yhden tai useampia alueita, riippuen niiden koosta. Pienin tällainen vuokra-alue, jonka valtio antaa, on määrätty noin 1250 hehtaariksi, mutta näin pieniä alueita ei yleensä käytetä. Tavallisin käytännössä oleva pienin alue on 5000 hehtaaria. 10,000 hehtaarin suuruista vuokra-aluetta kutsutaan vielä pieneksi. Sadan- ja kahdensadantuhannen hehtaarin laidunmaat ovat varsin yleisiä, mutta on siellä sellaisiakin, jotka käsittävät aina 500,000 ha. Erään tällaisen vuokramaan raja-aita juoksee linjasuorana samaan suuntaan 140 kilometriä.

Kun tällaiset mahdottomat läänit on käytettävänä ja kymmenet ja sadattuhannet lampaat kerittävänä, luulisi, että keritsemistä riittäisi alituiseen, vuoden ympäri. Mutta olosuhteet ovat kehittäneet keritsimisestä — sanoisinko teollisuuden, jolla on oma ammattitaitoinen väestönsä, ja kun missä keritsiminen aloitetaan, viedään se kuumeisella kiireellä, tehdasmaisesti läpi muutamassa päivässä tai viikossa, riippuen tietysti lampaiden lukumäärästä.

Keritsijät ovat liikkuvaa väkeä. Tuskin on työ loppunut yhdellä alueella, kun jo toiselta saapuu viesti, että siellä aloitetaan keritseminen seuraavalla viikolla, ja koko keritsijäin armeija on matkalla sinne. Farmilla on mobilisoitu suuri joukko apuväkeä, sillä on tarkoin laskettava ja katsottava, että päivittäinen annos, 5000-6000 lammasta saapuu täsmälleen takamailta keritsemispaikalle, ettei tule keskeytystä työssä ja ettei taas yhtäaikaa tule liian paljon, sillä niille ei riitä keritsemispaikalla ruokaa. Lauma toisensa jälkeen kulkee keritsemishuoneen läpi, ja ajetaan takaisin laidunmailleen, toisia saapuu yhä tilalle, kunnes viimeinenkin lammas on jättänyt villansa lajittelijalle. Keritsijät saavat shekkinsä, — rahaa ei farmeilla käytetä — katoavat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin, ja farmi jää taas vuodeksi eteenpäin hiljaiseen yksinäisyyteensä.

Keritseminen toimitetaan nykyisin yksinomaan koneilla, käsin käytettävät keritsimet kuuluvat jo museoesineihin. Nyt ei keritsijän tarvitse muuta kuin johdattaa konetta, se tekee leikkuutyön itsekseen. Yhden lampaan keritseminen ottaa keskimärin viisi minuuttia ja kohtalainen mies selvittää päivässä 90-100 lammasta. Korkein saavutus 9 tuntisena päivänä on puheitten mukaan 327 lammasta.

Mutta hutiloiden tehden tulee myös vahinkoja ja usein sattuu, että kone leikkaa nahkaan, joten jää punainen jälki. Pienet nahkahaavat katsotaan vahingoiksi, ja ne parannetaan tervan ja paloöljyn sekoituksella, mutta voi käydä niinkin, että jalkajänne tai kaulasuoni katkeaa. Tämä katsotaan keritsijän huolimattomuudeksi, ja säännön mukaan on hänen ostettava näin vahingoittunut lammas, sillä siitä ei ole enää eläjäksi. Keritsijöillä on kuitenkin oma kokkinsa ja ruokalansa, ja tavallisesti tämä yhteinen keittiö lunastaakin sellaiset lampaat.

Sitämukaa kuin villa erkanee lampaasta, joutuu se lajiteltavaksi. Jo keritsijä toimittaa ensimäisen lajittelun. Kun hän alottaa työn, leikkaa hän ensimäiseksi vatsavillan, joka on likaisinta ja täynnä siemeniä. Senjälkeen tulee jalkojen vuoro, ja jalkavillat pannaan eri kasaan. Viimeksi otetaan selkä ja kyljet yhtenä levynä. Apulaispoika käärii levyn rullalle ja vie sen villalajittelijan pöydälle, jonka tehtävänä on luokitella eri laadut, pitkävillaiset, lyhyt villaiset, karkeat ja hienot.

Villalajittelijan työ kysyy taitoa ja pitkäaikaista kokemusta, hänen täytyy olla expertti alallaan, sillä hänestä riippuu, minkälaisia hintoja omistaja saa tavarastaan. Austraalialainen villa luokitellaan nimittäin niin tarkoin, että ostaja voi kunkin laadun käyttää juuri siihen tarkoitukseen kuin on aikonut, tarvitsematta siitä enää eroitella pois mitään, ja silloin hän voi myös maksaa siitä korkeimman hinnan. Teoreettisesti katsoen voi Austraaliasta saada 842 eri villalaatua; Sydneyn polyteknikumin villaosaston professorin Hoogsworth'yn kokoelmissa on näin suuri lajitelma. Käytännössä näin monen laadun eroittaminen on kuitenkin mahdotonta, ja myyntiä varten erottavatkin lajittelijat keritsemispaikoilla vain 20-22 eri laatua. Mutta joka nämäkin laadut tuntee ja osaa nopeasti eroittaa toisistaan leikkuupaikan kiireessä, jossa villakääryjä toisensa jälkeen työnnetään eteen pöydälle, saa olla ylpeä taidostaan. Lajittelijat ovatkin suuria herroja leikkuupaikalla, eikä heidän työhönsä kykene siellä puuttumaan kukaan.

Villa on keritty, lajiteltu, usein myös pesty, paalutettu ja alkaa matkansa sisämaasta merenrantaan Brisbanen, Sydneyn, Melbournen, Geelongin ja Adelaiden varastoihin. Talven lopulla, elokuussa, saapuvat ostajat kaikilta maailman ääriltä tekemään ostoksensa näitten paikkojen villapörsseissä, jossa myynti tapahtuu huutokaupalla. Painetun luettelon mukaan kulkevat he varastoissa tarkastamassa tavaran ja valikoimassa tarvitsemansa laadut ja erät.

Karkeimmat laadut ostaa Englanti, joka niistä valmistaa miesten pukukankaita ja muuta sentapaista, hienommat laadut menevät Ranskaan ja Saksaan, ja niistä valmistetaan keinotekoista silkkiä, mutta kaikkein hienoimman villan ostaa Ameriikka, joka maksaa siitä minkälaisia hintoja tahansa. Minulle näytettiin malleja tällaisista hienoista laaduista, ja jos minulle olisi sanottu, että se on silkkikuituja, niin olisin uskonut. Se oli pitkää, äärettömän ohutta, kimaltelevaa, ja sitä kun pingotti sormien välissä, se soi kuin viulun jänne.

Mutta kaikkein hienovillaisimmatkaan rodut eivät joka vuosi anna aivan samanlaista tavaraa. Runsassateisina vuosina kasvaa hienokin villa karkeaksi; mitä kuivempi vuosi, sen hienompi villa. Tässä on samoin kuin kaikkialla muuallakin luonnossa; ravintoköyhä maa kasvattaa lujimman ja parhaimman puulaadun, Intian rehevässä maaperässä kasvanut sormenpään kokoinen mustikka ei maistu miltään pohjoismaiden mustikan rinnalla, ja sellaista aroomia kuin kuivien kivikkomäkiemme mansikalla, en ole tavannut missään kuuman Etelän marjalla.

Mutta villapörssissä jatkuu kuumeinen huutokauppa, sillä uusia ostajia on ilmestynyt. Ennen sotaa oli Japani pienimpiä huutajia, ostaen Sydneyn pörssissä 18,000 paalua, viisi vuotta sodan jälkeen oli se järjestyksessä toinen 120,000 paalulla, ja joka vuosi sen kysyntä nousee. Saksa ei kylläkään ole päässyt vielä entiselleen, sillä ennen sotaa osti se vuosittain yli neljännesmiljoonaa paalua, mutta silloin, kun se taas pääsee tähän määrään, on Japani villateollisuuden alalla jo arveluttava kilpailija, vaikkakin sen tuotanto vielä toistaiseksi on suuntautunut pääasiassa vain kudottujen tavarain valmistamiseen.

UUDESSA CALEDONIASSA

Kierrellessään Etelämerta uusia maita etsimässä tapasi kapteeni Cook matkoillaan saaren, jonka vuorinen ulkomuoto siinä määrin muistutti Skotlantia eli Caledoniaa, että hän tälle saarelle antoi nimeksi Uusi Caledonia. Se näkyy meidän kartoissamme vain kapeana viiruna keskellä ääretöntä sinistä merialuetta, mutta sen pituus on noin 550 km. ja leveys keskimäärin 40 km. — ei siis niinkään pieni viiru.

Caledonialaiset itse — ja ehkä jotkut toisetkin — kehuvat saarta maailman kauneimmaksi. Väitteessä on kyllä paljon tinkimisen varaa, kuten myöhemmin huomasin, mutta ainakin nyt, ensimäisellä kerralla lähestyin sitä melkoisella uteliaisuudella ja ennakkoihailulla, sillä ennen auringonlaskua olimme siitä ehtineet saada jonkunlaisen silhuettikuvan. Lähemmäs tultuamme peitti jo pimeys maisemat, ja kaakkoismyrsky muutti koralliriutat valkoisen kiehuvaksi vyöhykkeeksi.

Saarta ympäröi renkaan tavoin koralliriutta, vaarallinen merenkulkijalle, mutta siinä on portteja, joista suurimmatkin laivat voivat haitatta purjehtia sisäväylään ja rannikolle. Tällaisen ahtaan portin kautta mekin lähestyimme Noumeaa, ainoata saaren kaupunkia, johon pitkämatkaiset valtamerihöyryt poikkeavat. Oli vuoksen aika, ja riutta veden peitossa, mutta sen paikan osoitti korkealle myllertävä vesivuori, joka näytti aivan kuin aiheetta kohoavan merestä. Näin myrskyllä riutta ilmaisee itsensä, mutta tyynellä säällä on vaikeampi löytää viitoittamatonta porttia, sillä silloin ei siellä hyrsky käy, ja riutta vaanii parin jalan syvyydessä.

Noumean sisämeren suulla tuikkaa kuitenkin "Amedeen" majakka jo kauas merelle, ja majakan luona on luotsivene vastassa. Sitten kohoavat korkeat vuoret väylän kahden puolen, ja Noumean satamalahti on edessä.

Kaupunki jo nukkui, laituri oli täynnä laivoja ja jäimme yöksi ankkuriin. Poliisiviranomaiset vain kävivät veneellä noutamassa passimme, ettei joku passit on yöllä läksisi uiden rantaan. Käskivät aamulla tulla noutamaan paperit poliisilaitokselta.

Mereltä käsin katsoen ei Noumea juuri kaupungiksi luulisikaan, vaan on se mieluummin kuin yhtenäistä puistoa. Paria julkista rakennusta lukuunottamatta ovat miltei kaikki talot yksikerroksisia, joka taloon kuuluu puutarha korkeine puineen, ja rakennukset hukkuvat tämän lehväkatoksen alle. Vasta maihin päästyään huomaa, että kaupunki on katujen avulla jaettu säännöllisiin neliöihin, kuutioihin, kolmioihin ja muihin kulmioihin, sikäli kuin tila kulloinkin on sallinut, sillä vuoret alkavat verrattain läheltä rantaa. Laivassa jaettiin meille saaren opas ja Noumean kaupungin kartta, mutta niihin ei aivan hiuskarvalleen tarvitse luottaa. Oppaassa sanottiin näet, että saarella ei ole ollenkaan moskiittoja, mutta jo ensimäisenä iltana söivät ne nilkkani ja ranteeni piloille. Ja etten minä yksin niistä kärsinyt, sen osoittivat jokaista vuodetta verhoavat moskiittoverkot. Kaupungilla kävellessäni huomasin taas, että kartta oli tehty sen mukaan, kuinka piirtäjä haluaisi sen rakennettavaksi. Kulkiessani erästä bulevardia näytti kartta sitä vielä riittävän viisi kadunnurkkaa eli siis puoli kilometriä, mutta katu loppuikin ja vastaani tuli merenlahti, jolla oli ankkuroituna kalastajalaivoja. Ymmärsin tästä, ettei bulevardi ollut vielä täysin valmis.

Läheltä katsoen ei Noumeaa voi juuri kauniiksi sanoa, sillä rakennukset ovat perin yksitoikkoisen näköisiä, parakkimaisia, ja kadut kiveämättömät, pölyiset. Kauppoja lukuunottamatta ei lasiakkunoita useimmissa yksityisissä taloissa ole ollenkaan, vaan ainoastaan puiset, limittäiset säleverhot, joiden kautta pöly vapaasti tunkeutuu huoneisiin.

Mutta yleiskuva kaupungista satamalahtineen ja ympäröivine vuorineen on viehättävä, ja ne, jotka eivät aikaisemmin ole nähneet auringonlaskua vuorimaisemassa, kehuvat sitä verrattomaksi.

Ei Noumea mikään metropooli tahdo ollakaan, siellä on vain 10,000 asukasta, mutta se on kuitenkin Uuden Caledonian kaupan keskus, ja sinne saapuvat matkustajalaivat aina Euroopasta ja Ameriikasta saakka.

Maaseutu sensijaan tarjoaa paljon näkemisen arvoista, sillä onhan Uuden Caledonian luontoa ja maisemia verrattu sweitsiläisiin. Ja tosiaankin saa saarta kulkiessaan kaiken aikaa ihailla jylhiä vuoristomaisemia, syviä rotkoja ja viidakossa luikertelevia kirkasvetisiä puroja. Vuoret eivät täällä tosin kohoa kuin 1000-1600 metriin, mutta niitten rinteillä kasvaa tiheä metsä, joka etäämpää katsoen muistuttaa milloin nukkaa, milloin samettia.

Kaikki vuoret eivät sentään ole tällaisia, sillä siellä on runsaasti "punaisia vuoria", ravintoköyhiä, ja niillä ei kasvullisuus jaksa nousta huippujen puoliväliinkään, — yläosa on autiota, kuin keltamultakalliota.