Part 6

Olin paennut hytin tukahuttavaa kuumuutta yläkannelle ja tavannut karttakaapin luona tämän kokosfarmarin, joka hänkään ei saanut unen päästä kiinni, vaan vaelteli pitkin laivaa alusvaatteissaan kuten minä. Laivamme kulki Seurasaarien ryhmässä, asemamme sillä hetkellä: pituus 1510 läntistä, leveys 170 eteläistä ja suuntanamme Tahiti, tuo ylistetty, salaperäinen, paratiisimainen saari, josta ei kukaan vielä ole lähtenyt päättämättä mielessään palata sinne takaisin ensi tilassa — paitsi kenties Ivan Stjoganoff, jonka O'Brien kertoo tympeentyneen Tahitissa oloonsa ja päättäneen matkustaa Itävaltaan professori Eugen Steinachin puheille.

Minä tein kuitenkin vasta ensimmäistä matkaani tälle Pierre Lotin ja monen muun ihannoimalle korallisaarelle, ja mieleni oli täynnä kauniin kirjavia kuvia, sillä olin lukenut kaikki Tahitia koskevat kirjat, jotka olin saanut käsiini ja tiesin Tahitista enemmän kuin moni vuosikausia siellä viettänyt kolonisti, kuten jälestäpäin tulin huomaamaan. Siksipä ei unikaan painanut silmäluomiani, vaikka ohjaushytin kimakkaääninen kello oli ilmoittanut neljännen aamutunnin jo alkaneen. Täysikuu loimotti pitkille sileäpintaisille mainingeille, jotka saivat laivan hiljalleen huojumaan, ja joka heilahduksella jämähti jossain alakannella lukitsematta jätetty rautainen ovi kuin moukarin isku alasimeen. Etsimme sweitsiläisen kanssa nojatuolit ja istuimme kaidepuun ääreen katselemaan hopealta välkähtelevää ulappaa. Sweitsiläinen jatkoi juttuaan:

"Ei mikään elätä niin hyvin ja niin vähällä vaivalla kuin kokosviljelys, jos vain ehtii päästä nauttimaan siitä täysiä satoja sykloonien väliaikana, että jaksaa kestää vauriot. Sillä syklooni kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin. Saattaa kulua 20 ja 25 vuotta niitten välillä, mutta sitte sen tulo on yhtä varma kuin päivän nousu. Minä sain Nouahineen farmista vuosittain 20 tonnia kopraa ja elin hyvin, sillä koprasta maksetaan 2 frangia 20 centimeä kilolta. Viimeinen syklooni oli ollut 1906 ja täsmälleen kahdenkymmenen vuoden päästä, 1926 tuli se uudelleen ja vei kaikki. Muutamassa tunnissa kaatoi se minulta 1500 kokospalmua, jälellejääneistä vajaasta kuudestasadasta repi se lehdet tyystin pois, ettei jäänyt kuin tyhjä runko. Kaksi vuotta meni, ettei tullut yhtään kiloa kopraa, tämä vuosi antaa jo vähän. Mutta viime toukokuussa kävi taasen myrsky, ja se oli hurricane, tasainen eikä tempoileva ja pyörittävä, kuten syklooni, ja sen vahingot olivat vähäiset. Toivottavasti saamme nyt olla taas 20 vuotta rauhassa."

Pyysin hänen kertomaan enemmälti tästä viimeisestä sykloonista, ja hän jatkoi:

"Se alkoi yöllä kolmen korvissa, mutta sade, joka aina seuraa sykloonia, tuli vasta viiden tienoissa. Minun rakennukseni oli tehty sementtipylväitten varaan, ja luulin sen kestävän, mutta puoli kuudelta tuulenpuuska nosti sen kuin lentokoneen, enkä sen jälkeen nähnyt siitä lastuakaan. Vain sementtipylväät ja lattia jäivät jälelle. Palmut taittuivat kuin tulitikut. Ne ovat notkeita, ja tasaisella tuulella kokospalmu saattaa taipua miltei maata myöten kuitenkaan katkeamatta, mutta syklooni repäisee äkkiä ja leikkaa kuin sahalla heittäen puun montakymmentä metriä kannosta. Meillä ei ollut muuta turvaa kuin ryömiä pakoon lattian alle, jonne kylmä vesi valui virtanaan, sillä sykloonisade on kylmää."

"Seitsemän aikaan sykloonin suunta muuttui, joka on harvinainen ilmiö. Nyt kärsivät nekin rakennukset ja viljelykset, jotka tähän saakka olivat säilyneet. Raiateassa sortuivat miltei kaikki talot, vesi nousi tavattomasti, ankkurissa olleet saaristolaislaivat tempoutuivat irti ja ajautuivat kauas maalle. Papeetessa sortui niinikään paljon rakennuksia, ja raunioitten sekä kaatuneitten puiden alta kerättiin 60 kuollutta. Kaikilla muilla saarilla oli hävitys yhtä suuri. Kahdeksan tuntia kesti tätä hävitystä, ja ilma oli aivan pimeänä. Sitten myrsky asettui äkkiä tyveneksi, pilvet hajaantuivat kuin pyyhkäisemällä, aurinko paistoi kirkkaasti, ja jokainen saattoi ruveta tarkastelemaan, mitä omaisuudestaan oli jälellä. Monien ei tarvinnut tehdä sitäkään, sillä heiltä oli mennyt kaikki. — Se oli surullinen vuosi näillä saarilla, ja sen jäljet tuntuvat vieläkin."

Kokosfarmari lopetti ja alkoi tarkastella pimeälle taivaanrannalle, jossa näkyi kuin tummempi juova.

"Tuolla on Moorea", sanoi hän juovaa osoittaen, "ja suoraan edessä tuon paksun pilven alla on Tahiti."

Läksimme keulaan paremmin nähdäksemme, sillä etukannen aurinkoteltta pimitti näköalan. Koko etukansi oli täynnä ananasnippuja, nukkuvia polyneesialaisia ja joitain valkoisia farmareita, jotka edellisenä päivänä olimme saaneet laivaan Raiateassa. Ananasin ihana, pihkainen tuoksu täytti etukannen kompuroidessamme pimeässä nukkuvien välitse äärimmäiseen keulaan, jonne yöpuultaan oli jo kerääntynyt toisiakin matkustajia ihailemaan valtavan kaunista näkyä.

Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Viistoon oikealla kohosi Moorea synkän varjokuvan tavoin ulapasta. Se on korkea saari, ja jyrkästi laskeutuvat harjanteet ovat teräväreunaisia. Niitten toinen syrjä sai kuutamossa harmaanvihertävän värin varjopuolen laaksojen jäädessä sysimustaan pimeyteen. Mutta suoraan edessä oli paksu pilvenlonkare, jonka reunoille kuu valoi kirkkaan hopeisen päärmeen. Sen tummemmasta alaosasta ikäänkuin riippui korkeaselkäinen saari juuri yhtä pitkä kuin pilvenlonkare. Saari oli Tahiti, ja pilvi sen jokaöinen seuralainen. Olkoonpa päivä miten kirkas tahansa ja pilvetön taivaanrantaa myöten, kun auringonlaskun aika lähestyy, kerääntyy saaren yläpuolelle pilvi, joka pehmeästi verhoo sen korkeimmat huiput ja uskollisesti vartioi saarta kunnes auringon kerä taas kohoaa itäisiltä mainingeilta. Se on tahitilaisille siunauksellinen pilvi, sillä polttavan kuuman päivän jälkeen huokuu se vuorien viileyttä laaksoihin, hälventää helteen, levittää kukkien tuoksua joka soppeen ja tekee yöt niin hurmaavan lauhkeiksi, ihmiset niin rakkaudenherkiksi, että unohtaa yön olevan nukkumista varten.

Aurinko nousi, heikko kaakkoistuuli heräsi, pilvi haihtui, ja saaren muodot kävivät selvemmiksi. Se oli vielä etäällä, mutta tunnin kuluttua näkyivät jo koralliriutan ikuiset hyrskyt, ja niitten takana Papeeten kirkontornin punainen katto. Hiljensimme vauhtia ottaaksemme luotsin vastaantulevasta moottoriveneestä ja hiljalleen soluimme tyveneen laguuniin. Vielä pysähdyimme lääkärintarkastusta varten, — siinä ei kylläkään ketään tarkastettu — sitten laskimme laituriin, jonka peltikattoiset suojat olivat ääriään myöten täynnä koprasäkkejä. "Viikon pysähdys", ilmoitti purseri, "matkustajat voivat huvitella maissa sen aikaa, kun otamme lastia". Eikä kehoitusta tarvinnut toistaa, sillä tuskin oli laskuporras koskettanut laituriin, kun jokainen hytti jäi "kylmille" asukkaiden kiiruhtaessa Papeeten puutarhoihin tai meren rantaan tai laaksojen solisevien purojen varsille.

Papeete on Tahitin pääkaupunki, ja se on samalla Etelämeren korallisaarien pääkaupunki, sillä se sijaitsee Tyynenmeren keskellä, jokseenkin saman matkan päässä Austraaliasta, Ameriikasta ja Hawajista. Tähän virkaansa nähden on se tosin kooltaan vaatimaton, noin puolitoista kilometriä pitkä ja 300-500 metriä leveä, siellä on kolme pitkää katua sekä 15 niitä yhdistävää poikkikatua, mutta sillä on suuren kaupungin tavat — ainakin hotelleissa ja kahviloissa.

Mereltä katsoen ei Papeetesta näe muuta kuin reunimmaiset talot ja kirkkojen tornit, kaikki muu häipyy tummanvihreän lehtikatoksen alle kuin leikkimajat puutarhassa. Sillä joka taloon kuuluu verrattain suuri puutarha hedelmäpuineen ja palmuineen, tuuhealatvaiset mangot, leipäpuut ja monet muut minulle tuntemattomat puulajit reunustavat katuja, joka aidanraosta tunkee kadulle kukkiva pensas tai banaanin valtava lehti, kaikkialla näkee vain vihreyttä ja väriä. Katujen suunta on niinkuin kuvalehtien sokkelokuvien käytävien, eivätkä ne nähtävästi ole rakennetut minkään erikoisen arkkitehdin piirustusten mukaan — tai on se sitten ollut perin ultramoderni piirustaja — mutta tämä rakennusjärjestys mielestäni soveltuu niin hyvin Papeeten luonteeseen. Englantilaiset eivät kuulemma pidä siitä, ja O'Brien siteeraa erään lontoolaisen osakekauppiaan arvostelun Papeetesta:

"Annan sanani", sanoi osakekauppias, "että jos me englantilaiset omistaisimme tämän paikan, niin totisesti tehtäisiin siivous. Rakentaisimme vankasti ja terveydellisesti ja alkuasukaspölhöille antaisimme suorat ohjeet, joiden mukaan elää."

Kyllähän on totta, että yhtä ja toista olisi Papeetessa siivottava, mutta sitä minä vain ihmettelen, miksi eivät englantilaiset ole tehneet samanlaista siivousta esimerkiksi Delhissä tai Benaresissa tai Agrassa tai Calcutassa, sillä tuhannesti mieluummin minä asun Papeetessa kuin noitten mainittujen kaupunkien alkuasukaspesissä.

Mutta niinhän se on, että rikan näkee toisen silmässä paljon helpoimmin kuin omassaan, ja pohjimmaisen syyn englantilaisten ankaroihin arvosteluihin luulen arvaavani. He väittävät näet kapteeni Cookin ensimäisenä löytäneen Tahitin, ja sen mukaan pitäisi sen kuulua Englannille. Saarella oli kuitenkin sitä ennen jo käynyt sekä espanjalaisia että ranskalaisia, ja viimemainitut sinne nostivatkin sitten lippunsa, vaikka Cook ilmoitti sen löytäneensä, ja tämä seikka tuntuu vielä kivistävän. Siitä kenties myös johtuu, että kun englantilaisia merimiehiä sattuu saarelle, katsovat he velvollisuudekseen aikaansaada mahdollisimman paljon häiriötä, he kutsuvat ranskalaisia sammakonsyöjiksi ja räyhäävät tavalla, jota eivät voisi tehdä missään omassa siirtomaassaan.

Muuten luulen huomanneeni, että englantilaisen mielipiteen mukaan eivät ketkään toiset saisi omistaa siirtomaita kuin he; he ovat näet experttejä siirtomaiden hoidossa, — ja he ovat tottuneet niin kauan elämään siirtomaiden loisina.

TAHITI JA TAHITILAINEN

Polyneesialainen rotu on kaikista värillisistä roduista jaloin. Puhutaan javalaisista kaunottarista, mutta ne ovat marakatteja tahitilaisten rinnalla. Kyllähän javalaisissakin tapaa piirteitä, mutta yleensä he ovat kuin laudalla nenälle lyötyjä, naama litistynyt, ja senvuoksi javalainen kaunotar aina jossain määrin muistuttaa orangutangia, — se johtuu nähtävästi yhteisistä asuinpaikoista.

Mutta tahitilainen on muodoltaan sellainen, jonka kaltaiseksi Jumala minun käsittääkseni aikoi luoda kaikki ihmiset, vaikka erilaiset olosuhteet ovat sitten kolhineet toisia enemmän tai vähemmän, ja vain tahitilaiset paratiisimaisessa olossaan ovat kyenneet tähän asti säilymään alkuperäisinä. Kookas, voimakas, täyteläinen ruumis, säännölliset kasvonpiirteet, itsetiedottoman ylväs ryhti ja pehmeän joustavat liikkeet tekevät tahitilaisesta miehestä mieluisan katseltavan. Heidän esiintymisensä on vapaata, ei etsittyä eikä pakotettua, vaan se kuuluu heidän hymyilevään olemukseensa.

Naiset ovat myös tavallista keskimittaa kookkaampia silti kuitenkaan vaikuttamatta millään tavoin kömpelöillä, sillä sulavat liikkeet, sopusuhtainen ruumis, jota eivät korsetit ja terveysliivit ole päässeet kulauttelemaan, antavat heille junomaisen leiman. Tukka tumma, silmät samoin, sieramet hiukan laajentuneet, huulet voimakkaat, ei liian paksut, mutta hekumalliset. Keimailemisen taito puuttuu heiltä kokonaan, eivätkä he odota, että heitä kositaan, he tekevät sen itse suoraan ja mutkattomasti.

Tuntuu omituiselta, että eri henkilöitten arvostelut tahitilaisten luonteesta eroavat toisistaan siinä määrin, että luulisi kysymyksessä olevan kaksi toisilleen aivan vierasta kansaa. Muutamat kuvailevat tahitilaisia maailman ystävällisimmäksi, rakastettavimmaksi, vierasvaraisimmaksi ja luotettavimmaksi kansaksi, ja viranomaisten lausunnon mukaan oli varkaus — ainakin ennen — Tahitissa aivan tuntematon. Toiset taas väittävät, että tahitilaiset ovat petollisia, kieroja ja laiskoja, joita ainoastaan potkimalla tai lahjomalla saa työhön, ja jotka ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia jotakuta kohtaan vain niin kauan, kun tällä on rahaa.

Minä näin tahitilaisia miehiä sekä lastaustöissä että kalastamassa, mutta nauraen he tekivät kumpaakin, eivätkä näyttäneet kovinkaan vaivaantuneilta. Uuden Caledonian ja Hebridien kanakit ovat voimakasta väkeä, mutta heitä vaati olla aina kaksi nostamassa yhtä koprasäkkiä. Tahitilainen ei koskaan odottanut toisen apua, vaan heitteli niitä yksinään kuin leikiten.

Voi olla totta, että tahitilainen on haluton työntekoon, mutta harvassa tapaa muuallakaan sellaisia ihmisiä; jotka raatavat toisten edestä ilman, että nälkä tai muut elämän tarpeet heitä siihen pakottavat. Eivät eurooppalaisetkaan tee siellä muuta kuin aivan välttämättömän. Kun farmi on saatu istutetuksi, kasvaa se itsestään, eikä omistajan tarvitse muuta kuin korjata satoa. Sillä maaemo on Tahitissa ehtymätön, ja se antaa alkuasukkaalle melkein minkään tekemättä kaiken, mitä hän tarvitsee. Leipäpuita ja mangoja kasvaa villinä joka laaksossa. Leipäpuun hedelmän valkoinen liha on kuin kankeata taikinaa, jota voi leipoa. Sellaisenaan se ei sovellu syötäväksi, mutta keitettynä tai paistettuna muuttuu se väriltään kellertäväksi ja on maukkaampaa sekä terveellisempää kuin minkään leipurin valmistama viljaleipä. Hedelmässä ei ole siemeniä ollenkaan, eikä kukaan tiedä, mistä ne kasvavat, mutta niitä kasvaa kuitenkin.

Banaaneja on Tahitilla kymmenkunnan eri lajia, villejä ja viljeltyjä. On pieniä, sormenmittaisia ja erinomaisen makeita, on punaisia, joita ei voi syödä keittämättä tai paistamatta, on vihreitä lyhyviä ja pitkiä, aina parin korttelin mittaisia, sitten on sellaisia, joissa on kovat, mustat "siemenet" ja vielä muunkinlaisia, aina itsekunkin maun ja valinnan mukaan. Papayat, kokospähkinät, suuret alligaattoripäärynät, ananasit ja appelsiinit lisäävät tahitilaisen ruokalistan lajirunsautta, eikä hänen ateriaansa varten tarvitse tehdä muuta kuin kohottaa kätensä poimiakseen. Jos hän haluaa kalaa meloo hän kajakillaan koralliriutalle, ja parissa tunnissa keihästää hän sieltä monen päivän tarpeen. — Minkätakia tahitilainen siis tekisi työtä!

Erinomaisen tasaisen ilmaston, runsaan sademäärän ja lihavan maaperän takia kasvaa täällä kokospähkinään paksumpi liha kuin Uudella Caledonialla tai Hebrideillä. Siellä menee yhteen koprakiloon kuusi pähkinää, täällä vain neljä. Siksipä kokosviljelys onkin täällä tuottavinta. Mutta myös vanilja antaa runsaan sadon samoinkuin maapähkinä, joita molempia viljellään vientiä varten. Etäisen aseman takia on hedelmien vienti Tahitista mahdotonta, niinpaljon kuin siellä niitä jääkin pahenemaan kuluttajien puutteessa.

Mutta jos tämä saariryhmä onkin luonnon antimilla näin runsaasti siunattu, ei sieltä puutu vitsauksiakaan. Tropiikeissa tavattava elefanttitauti on täällä sangen yleinen eikä lepra eli spitaali ole mikään harvinaisuus. Euroopassahan esiintyy myös elefanttitautia, mutta tämä ei ole samanlaista kuin eurooppalainen. Sen mukaan kuin minulle selitettiin, aiheutuu tämä jostakin basillista, joka puroista ja lätäköistä juodessa joutuu veden mukana ruumiiseen tai myös uimassa ollessa naarmujen tai avonaisten haavojen kautta suoraan vereen. Se ei vaivaa luustoa millään tavoin eikä kasvata rustoa, vaan asuu ainoastaan raajojen lihaksissa ja turvottaa kädet tai jalat tai sukupuolielimet aivan muodottomiksi. Näin sellaisia, joiden ranteet olivat läpimitaltaan noin 8 tuumaa ja toisia, joiden jalat nilkasta saakka olivat turvonneet kuin pölkyt, ja varpaat pistivät tästä pökkelöstä esiin aivan kuin elefantin jalassa.

Mitään tautia vastustavaa lääkettä ei ole vielä keksitty, mutta siitä huolimatta näyttää, ettei siihen kiinnitetä suurtakaan huomiota, — kuuman ilmanalan aiheuttamaa leväperäisyyttä. Istuin erään englantilaisen kokosfarmarin kanssa laivankannella ja keskustelimme tästä taudista. Hän oli toistakymmentä vuotta asunut Raiateassa ja väitti kiven kovaan, ettei elefanttitauti tartu valkoihoiseen. Lähellä meitä istui eräs valkoihoinen rouva, jonka molemmat jalat olivat kuin sahapölkyt. Kehoitin englantilaista katsomaan sinnepäin ja kysyin, mahtavatko ne jalat olla vallan terveet. Hän ihmetteli ja sanoi vasta ensikertaa näkevänsä taudin eurooppalaisessa. Minä mainitsin lyhyellä aikaa kerinneeni nähdä neljä samanlaista tapausta, mutta englantilainen selitti sitten, ettei hän liiku farmiltaan minnekään paitsi silloin, kun tulee tuomaan kopraa Papeeteen, kuten nyt, ja Papeetessa viettää hän hotellissa ja klubilla ne päivät, jotka siellä viipyy.

Elefanttitauti on kanssaihmisille vaaraton, sillä se ei tiettävästi tartu, ja siitäkin sanotaan valkoihoisen pääsevän, jos heti taudin alussa matkustaa kylmään ilmanalaan. Mutta sitten ei ole enää asiaa tropiikkeihin, sillä tauti uusiintuu siellä. Spitaalista sitävastoin ei saastutettu parane koskaan, vaan tauti jäytää ruumiinosan toisensa jälkeen pois, minkään lääketaidon voimatta sitä estää. Japanilaiset sanovat, että spitaali ei tartu, ja siksi spitaaliset käyvätkin siellä aivan vapaina. Amerikkalaiset ja ranskalaiset taas väittävät, että tauti tarttuu pienimmästäkin kosketuksesta, ja senvuoksi on Tahitille rakennettu sairaala, jonne kaikki saastutetut ympäröiviltäkin saarilta kerätään, ellei hyvällä, niin väkipakolla.

Jouduin eräänä päivänä tämän spitaalisiirtolan lähitienoille ja päätin mennä sitä lähemmin katsomaan. Ensi silmäyksellä luulisi sitä pieneksi siistiksi kyläksi, kuten se itse asiassa onkin, mutta ympäröivä aita estää kulkijalta sinne pääsyn, ja vain ulkopuolelta saa seurata asukkaiden elämää. Heillä on siellä farmit, pienet maapalat, joihin istuttavat hedelmäpuita ja palmuja askaroiden kuten muutkin ihmiset, mutta kaiken aikaa jäytää tauti ruumista, ja jäsen toisensa jälkeen putoaa pois ilman, että potilas tuntee mitään kipuja.

Pysähdyin portin kohdalle pienen rakennuksen eteen. Siinä saavat sairaitten omaiset joka päivä parin tunnin aikana kohdata sairaita, mutta välillä on rautalankaverkko, joka estää terveitä pääsemästä kosketuksiin heidän kanssaan. Portin luo tuli muutamia alkuasukaspoikia ihmettelemään minua. Toisissa en huomannut minkäänlaista merkkiä taudista, mutta sitten näin erään, jolta oli alaleuka kokonaan poissa. Hän ei voinut syödä ollenkaan muuten kuin hopeaputken avulla, joka oli kiinnitetty ruokatorven päähän. Muutamilta olivat sormet tai varpaat poissa ja erään pää oli siteissä ettei näkynyt kuin silmät ja suu. Kauempana nilkutti eräs kainalosauvojen avulla jalka kääreessä. Vartija kertoi, että häneltä oli toinen pohelihas pudonnut kokonaan pois, jotta paljas luu oli näkyvissä. Ne olivat kamalia katseltavia, ja kolkko on sinne joutuneen kohtalo. Sieltä ei ole mitään poispääsyn mahdollisuutta, kuin elävänä haudattuna saa vaeltaa aitauksen sisällä, kunnes ruumis on lohkeillut muodottomaksi, ja armias kuolema tuo vapautuksen.

Suomen konsuli Sydneyssä oli kertonut, että Papeetessa on eräs suomalainen, Olson, joka on tullut mielipuoleksi, ja kehoittanut minua käymään katsomassa häntä. Hotelli Tahitin isännältä tiedustelin mielisairaalaa ja sanoin haluavani tavata erästä suomalaista mielipuolta siellä. Hotellin isäntä tunsikin hänet, mutta sanoi hänen olevan jossain maaseudulla farmitöissä, joten en voi häntä nyt tavata. Menin senjälkeen kahvilan puolelle istumaan, mutta hetken kuluttua tultiin minua kutsumaan hotellin toimistoon. Siellä osoitettiin minulle erästä tahitilaispoikaa ja sanottiin, että siinä olisi nyt yksi hullu. Kysyin, oliko tämä se Olson. "Ei se Olson ole, mutta hullu hän on joka tapauksessa", vastattiin. Sanoin, etten minä sentään kaikkia hulluja halua katsella, eikä pääasia ole, että mies on hullu, kunhan se vaan on Olson ja suomalainen. Pahoittelivat etten ollut tyytyväinen heidän toimitukseensa.

* * * * *

Ranskalaiset eivät näytä olevan erikoisemmin innostuneita kävelymatkoihin tai vähänkin tavallisuudesta poikkeaviin retkiin. Hyttitovereitteni kanssa läksin joka aamu laivasta kävelylle katselemaan ympäristöä, mutta hetken kuluttua sain retkeillä yksinäni. Papeeten katuja he jaksoivat kyllä mitellä tuntimäärin, mutta kun siellä ei ollut muuta nähtävää kuin kiinalaiset kaupat, ehdotin, että lähtisimme maaseudulle. Kaupungin laidassa he tavallisesti kääntyivät takaisin ja sanoivat, ettei sinne kannata mennä, kun ei siellä ole talojakaan. Niin kiertelin yksinäni meren rannoilla ja laaksoissa, poimin simpukoita, söin mangoja ja banaaneja ja helteen tullen pistäysin kirkasvetisessä puronpoukamassa uimassa.

Olin kuullut, että Tahitin koralliriuttojen merenpohjaeläimistö on maailman lajirikkain ja halusin nähdä sen omin silmin. Kun ei hyttitovereistani ollut lähtijöiksi, — he varsin kauhistuivat kuullessaan minun aikovan sinne kajakilla — päätin mennä yksinäni. Kajakin saanti näytti kuitenkin aluksi vaikealta. Kyselin sellaista kauppiailta ja muilta henkilöiltä, jotka tunsivat seudun, mutta he eivät voineet hankkia. Sitten muistin Oskari Nordmanin, puoliverisen, jonka isä oli ruotsalainen merimies. Hän pitää Papeetessa hotellia, kahvilaa, speditioniliikettä, useita vuokra-autoja ja on samalla Tanskan konsuli. Ajattelin, että hän ainakin voi neuvoa, mistä saan haluamani kajakin. Mutta ei, — hän sanoi, että sellaista on mahdoton saada. Kalastajat tarvitsevat itse, eivätkä lainaa, ja hän taas ei tiedä ketään tuttua papeetelaista, jolla olisi minkäänlaista veneentapaista, hänellä itselläänkään ei ole.

Perin pieni tuntui tosiaan olevan Tahitin valkoihoisten harrastus merta kohtaan. Ei ole kumma, että he muutamia vuosia sitten olivat kuolla nälkään, kun kalastajat tekivät lakon kuvernöörin määräämien alhaisten kalanhintojen takia. Heissä ei ollut miestä lähteä kalastamaan kilometrin päässä olevalle riutalle, vaan istuivat he murehtien hotelleissa ja klubeissa. Kiireet eivät kylläkään estäneet, sillä Tahitissa ei ole mitään muuta niin paljon kuin aikaa.

Vähänlaisesti papeetelaiset myös tuntevat pientä saartaan, sillä minä sain kajakin heti ensimäiseltä kalastajalta. Noin kilometrin päässä kaupungista näin rannassa erään tahitilaismajan edessä suuren kasan koralleja ja menin niitä ihmettelemään. Ne olivat kaikki mitä ihanimpia taideteoksia. Toiset muistuttivat mahdottoman suurta kukkavihkoa, toiset taas olivat matemaattisen säännöllisesti haaraantuneiden puiden kaltaisia, joissa ei yksikään oksa häirinnyt toistaan eikä kasvanut millimetrin vertaa yhteisestä latvuksesta toisensa edelle. Ihmeellisin oli kuitenkin eräs puutarhapöytää muistuttava koralli. Siinä oli keskellä tukeva, puolen metrin korkuinen jalka, ja pyöreä pöytälevy oli toista metriä läpimitaten ja kaksi tuumaa paksu. Mutta levy ei ollut tasainen, vaan kohosi kierteisesti keskusakselin ympäri niinkuin äärettömän suuri ja tiheäkierteinen korkkiruuvi. Neljä kierrosta eli levyä oli päällekkäin, kukin aina korttelin etäisyydellä toisestaan, ja tämän yhtenäisen levyn pinnasta kasvoi tuuman pituisia, hohtavan valkoisia korallipuikkoja vieri vieressä. Sellaisen koristuksen kehtaisi asettaa vaikka minkälaiseen salonkiin.

Kalastaja tuli majastaan luokseni ja selitti vievänsä korallit Papeeteen erääseen kuriositeettikauppaan, jonne ovat pyytäneet niitä hankkimaan. En käsitä, kuinka hän oli pienellä kajakillaan saanut kuljetetuksi korallit ulkoriutalta, sillä se pöytäkin painoi mahdottoman paljon; ja niitä oli varovaisesti kuljetettava, enkä koko rannalla nähnyt kajakkia suurempaa alusta. Niitä oli rannalle vedettynä kolme, ja kysyin, eikö hän lainaisi minulle yhtä käydäkseni riutalla.

"Kyllä se joutaa", vastasi kalastaja, hän on juuri itsekin lähdössä sinne.

Työnsimme kajakit veteen ja meloimme yli tyynen laguunin riutalle, jonka pauhina lähemmäs tultua kasvoi ukkosentapaiseksi jylinäksi. Tuntui vain heikko tuulenhenki, mutta merellä liikkuivat ikuiset mainingit. Riuttaa lähestyessään saivat ne teräväharjaisen aallon muodon, nousivat parin metrin korkuisiksi ja kohisten syöksyivät koralliseinää vasten lennättäen pärskeet yli riutan laguuniin. Riutan selkä oli parikymmentä metriä leveä, aivan tasainen ja täynnä lukemattomia koloja, joissa jokaisessa oli oma asukkaansa, limaeläimiä, pieniä mustekaloja ja monen monituisen laatuisia äyriäisiä. Se oli niin matala, että laineet huuhtelivat sen pintaa alituiseen muodostaen laguunin puoleiselle sivulle pieniä puroja. Korallipohja laskeutui täällä loivasti, ja kirkkaan veden läpi saattoi seurata vilkasta elämää korallitarhassa. Olin Batavian akvaariumissa nähnyt runsaan valikoiman Etelämeren kaloja, mutta siellä ne olivat suljettuina lasiseinien sisään vaikuttaen keinotekoisilta ja epätodellisia. Täällä sai niitä katsella omissa oloissaan, ja lajirikkaus oli paljon runsaampi. Niitä oli kaiken värisiä, oli kiiltelevän punaisesta kirkkaan siniseen, oli juovikkaita kuin tiikeri, oli täplikkäitä, ja muodot vaihtelivat nopealiikkeisestä sukkulasta kömpelönnäköisiin, lyhytruumiisiin paksupäihin. Ne pujahtelivat korallien muodostamiin holvikäytäviin ja onkaloihin ja pyörähtelivät ihmetellen kajakkien ympärillä. Jos olivat korallit olleet kauniita maalle nostettuina, vielä ihmeellisemmiltä ne näyttivät kuulakkaassa vedessä. Niitä oli sekä punaisia että valkoisia, toiset äärettömän ohuvia, miltei hapsimaisia ja aivan kasvien näköisiä, toiset taas kallionjärkälettä muistuttavia. Meritähdet, merivuokot ja merisiilit lisäsivät tämän vedenalaisen maiseman viehättävyyttä väreillään ja muodoillaan. Meritähtiä näin mahdottoman suuriakin, toiset olivat hehkuvan punaisia, ja eräs laji niin hauras, että se vähimmästäkin kosketuksesta hajosi kappaleiksi. Merisiilejä oli myös useita eri lajeja, muutamat aivan suuren mykerökukan muotoisia. Keskiosa tumman sinipunainen "hedekukkina" ruskeahkoja, laidoille päin yhä piteneviä, tylppäpäisiä piikkejä. Toiset taas olivat harmaita ja niiden piikit teräviä ja hauraita. Niitä teräväpiikkisiä ei ollut hyvä käsin kosketella, sillä piikit olivat myrkyllisiä, ja eläin saattoi liikutella kutakin piikkiä aivan mielensä mukaan. Kalakeihäälläni muutamia niistä sain poimituksi kanoottiini, ja nyt ne soveltuvat hyvin hyllynkoristeiksi.

Simpukoiden paljous ja lajirikkaus oli yllättävä. Uuden Caledonian koralliriutoilla olin jo mielestäni löytänyt ne lajit, mitä näissä vesissä voi tavata, mutta täällä oli kuin aivan uusi sukukunta. Niitä oli aivan pienistä, riissiryynin kokoisista lähes metrin läpimittaisiin saakka. Niiden muodot ja värit vaihtelivat yksinkertaisimmista mustista latuskoista mitä monimutkaisimpiin ja loistavanvärisiin taideteoksiin.

Suurimmat olivat kaksiosaisia kuten meidän vesissämme tavattavat näkinkengät, mutta niiden kuoret olivat kuperampia, maljan muotoisia ja reunat poimuttuneet ikäänkuin hampaiksi, jotka tiiviisti sopivat vastaisessa kuoressa oleviin syvänteihin. Kuoren sisällä oleva simpukka on väriyhdistelmien mestarinäyte, eikä sen loistavuutta kykene sanoin selittämään.

Korallien välissä niitä näki toisin paikoin aivan vieri vieressä. Jos niitä häiritsi, sulkeutuivat ne silmänräpäyksessä kuin loukku. Tällaisen simpukan lihaksissa on ääretön voima, ja saa olla hyvät aseet, jos mielii saada sen auki. Jokainen, joka on avannut pieniä jokisimpukoita, ja tuntenut niiden lihaksien puristuksen, käsittää, mikä voima piilee tällaisessa puolenmetrisessä otuksessa. Ne voivat kasvaa aina neljän jalan mittaisiksi, ja onneton on se helmenpyytäjä, joka sukeltaessaan sattuu astumaan tällaiseen simpukkaan. Siinä pysyy varmemmin kuin sudenraudoissa, eikä monen sukeltajan katoamista voida selittää muuten kuin että he ovat tarttuneet tällaiseen loukkuun.

Kaikkien moninaisten simpukkalaatujen joukossa on nautilus yksi ihanimmista. Se on kiehkuramainen, läpimitaltaan parikymmentä sentimetriä, valkoisen ja ruskean juovainen ja kiehkuran uloin osa hopeanhohtoinen. Kiehkuran sisäosassa olevan ilmakammion avulla voi nautilus kohota vedenpinnalle, jossa se nostaa vaippansa purjeeksi ja matkustaa riutalta toiselle. Jos vaara uhkaa, laskee se nopeasti purjeen ja painuu syvyyksiin.

Hauska ja mielenkiintoinen koralliriutan nähtävyys on myös erakkorapu. Niitä on pienistä, parin sentin pituisista aina hummerin kokoisiin saakka, ja pitkine raajoineen ovat ne pelottavan näköisiä. Niiden takaruumis on vailla panssaria, ja sen suojaksi ne etsivät hyljätyn simpukankuoren tai ottavat myös väkisin tappamalla sen oikean? asukkaan. Kuoren lokeroihin pujottavat ne turvattoman takapuolensa, ja vain panssaroitu eturuumis on näkyvissä, mutta vaaran uhatessa vetäytyvät salamannopeasti kokonaan kuoren sisään ja sulkevat saksillaan käytävän suun, jotta näyttää aivan kuin siellä olisi simpukka. Kun kuori tulee liian ahtaaksi, jättävät ne sen ja etsivät suuremman. Niin pettävän yhdennäköisesti ne osaavat jäljitellä simpukan lukkoa, että minä aluksi Uudessa Caledoniassa lähemmin tarkastelematta poimin niitä simpukoina. Vasta hotellissa, kun olivat jonkun aikaa olleet rauhassa, alkoivat ne juoksennella pitkin lattiaa raahaten kuorta selässään. Ollessaan kuoreen sulkeutuneina eivät ne näe mitään, ja vähän väliä täytyy tietysti kurkistaa, miltä ulkomaailma näyttää. Ensin tulevat esille sakset, sitten neljä paria moninivelisiä jalkoja ja vasta senjälkeen voi se työntää piilostaan pitkävartiset liikkuvat silmänsä, jotka kuoren sisällä ovat limittäin uurnissaan kuin linkkuveitsen terät. Jos jotain vaarallista näkyy, vetäytyy se vilauksessa takaisin kuoreensa, mutta vain hetkeksi, uteliaisuus vaatii hetken kuluttua katsomaan uudelleen. Väkipakolla ei erakkorapua saa pois kuorestaan, se antaa mieluummin vetää itsensä poikki kuin hellittää takaruumiinsa otteen. Keittämällä ei myöskään saa kuorta puhtaaksi, sillä silloinkin jää pyrstö onkaloihin ja rupeaa tuoksumaan. Minä keksin niille katalan keinon: pidin kuoren huippua hetken aikaa kynttilänliekin yläpuolella. Kun häntäpäätä alkoi polttaa, käveli rapu nopeasti ulos kuoresta vieden pyrstönsäkin mennessään.

Ihanat ovat koralliriutan asukkaiden olinpaikat, kuin ikuisesti kukkivissa puutarhoissa vaeltavat ne siellä, ja milteipä kademielin katselee ihminen tätä tuhlaten käytettyä kauneutta. Tekisi mieli muuttaa kappale siitä maan päälle kaikkien katseltavaksi, mutta se on luotu vain vettä varten eikä se siedä ilmaa. Niinpian kun koralli kasvaa yli vedenpinnan, kuolee se ja muuttuu likaisenruskeaksi. Kaikissa taivaankaarenväreissä välähtelevä kala menettää kajakkiin nostettuna loistonsa eikä herätä mielenkiintoa muuta kuin nälkäisessä. Vain laguunin suolaisessa vedessä ja hohtavissa korallipylvästöissä ne viihtyvät ja loistavat, kaikki muu on niille turmioksi.

Sillä aikaa kun minä tutkin koralliriutan salaisuuksia, keihästeli tahitilainen kaloja, jotka uskaltautuivat hänen kajakkinsa lähelle. Taitavasti hän käyttelikin kolmepiikkistään, ja useimmiten kun hän iski, päristeli kala myös piikeissä. Ne eivät olleet suuria, vain runsaan korttelin mittaisia, mutta hän sanoi, että jos lähden yöllä mukaansa tuulastamaan, niin saan nähdä oikein petojakin. Vuoksen aikana, jolloin koko riutta on veden peitossa, kuljetaan kahlaamalla pitkin riutanselkää ja keihästetään soihtujen sokaisemia kaloja, ja silloin saalis on runsas.

Muuten ei tahitilainen mielellään mene mereen, vaan etsii uidakseen tyynen puron poukaman tai suvantopaikan. Se ei johdu haikalojen pelosta, sillä vaikka ne tulevat täällä laguuniin, ei niiden sanota ahdistavan ihmistä, kalaruokaa on siellä enemmän kuin tarpeeksi. Tahitilaiset kuulemma väittävät, ettei suolaisessa vedessä uiminen ole ruumiille terveellistä. —

Lännempänä sijaitsevien saariryhmien asukkaat elävät sitävastoin meressä yhtä hyvin kuin maalla, väittää ainakin O'Brien'in mukaan eräs merikapteeni, joka kuljetti laivaa Fidjin ja Samoan välillä. Hänen oli jätettävä postia välillä olevalle Niaufou-saarelle, joka kuuluu Tonga-ryhmään. Posti supistui tavallisesti muutamaan kirjeeseen ja sanomalehteen, jotka hän sulki tiiviiseen peltiastiaan ja heitti mereen Niaufoun postimestarille, joka uiden oli tullut kolmen meripenikulman päähän sitä noutamaan. Usein oli hänellä seuranaan kolme- tai neljäkymmentä saarelaista, kaikilla kainalon alla puupölkky sekä kalastustarpeet mukanaan, eivätkä hait heitä ahdistaneet, vaikka niitä oli runsaasti. Puheitten mukaan he saattoivat nukkuakin pölkkynsä varassa.