Part 5

Laivan ruoka oli voimakasta, mutta se vaati nauttijaltaan jonkunverran tottumusta. Olin pari viimeistä kuukautta elänyt aivan toisenlaisen ruokalistan mukaan, kuin mitä ranskalaisen laivan kolmannen ja neljännen luokan ravinto on. Olin syönyt munia, vihanneksia, ostereita, merirapuja, hedelmiä määrättömästi ja joskus vaihteen vuoksi lihaakin, mutta ANTINOUSella tarjottiin tuoretta härjänlihaa joka päivä ja joka ateriaksi. Höysteenä käytettiin runsaasti etikkaa ja öljyä, mutta niihinkin tottuu. Kun kuitenkin kahden ja puolen kuukauden aikana joka ateriakseen saa nauttia etikalla ja ällöttävällä öljyllä höystettyä tuoretta härjänlihaa, alkaa se käydä aistimille vastenmieliseksi, ja loppumatkalla kulkiessani keittiön ohi, josta tuoreen lihan höyryt tuoksahtivat vastaani, niin "tunsinpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitin silmäni tuonne pataan", kuten Jukolan Simeoni aikoinaan sanoi.

Mistäkö saimme tuoretta lihaa noin pitkällä merimatkalla? Härän selästä, elävästä elukasta sen otimme, sillä laivassamme ei ollut jääkellareita, joissa lihaa voi säilyttää. Etukansi, jolla me pääasiallisesti asustimme, muistuttikin alkumatkasta navettaa. Tahitista lähtiessämme oli siellä yksitoista härkää, kaksi mullikkaa, toistakymmentä likaista lammasta, neljä mustaa sikaa, jotka muistuttivat enemmän ajokoiria kuin syöttiläitä ja juoksentelivat vapaina kannella sekä lisäksi kolmisenkymmentä kaakottajaa sullottuina niin ahtaaseen häkkiin, että suorastaan olivat siellä kahdessa kerroksessa. Kaikki muut paitsi härät oli tarkoitettu harvoille ensiluokan matkustajille sekä päällystölle.

Vihannesruuaksi tarjottiin meille joka päivä joko papuja tai herneitä, jotka öljytettyinäkin olivat erittäin maukkaita; mutta etteivät ne olisi käyneet yksitoikkoisiksi, annettiin joskus vaihteeksi vikkeriä. Silloin minä söin paistin ilman vihanneksia, sillä minunkin ruokahalullani on rajansa.

Kissojen paljous laivalla hämmästytti meitä muukalaisia, niitä karttui yksin lukien yksitoista kappaletta. Kyselimme merimiehiltä niiden tarkoitusta ja elämiin tehtävää ja saimme kuulla niiden kuuluvan tavallaan laivaväkeen, sillä satamista tulee kopralastiin runsaasti rottia, ja kissat ovat taasen rottien kauhuna.

Uskon kyllä, että jotkut kissat tappavat ja syövätkin rottia, mutta eivät ainakaan ANTINOUSen kissat. Ne eivät kertaakaan viitsineet mennä lastiruumaan, jossa arvatenkin rotat asustivat, vaan makailivat päiväkaudet kannella helteessä ja öisin tungeksivat matkustajien hytteihin, joiden ovet kuumuuden takia olivat avoinna. Niitä passattiin ja syötettiin vallan ylellisesti, ja minä sain sen käsityksen, että ranskalainen merimies on peräti eläinystävällinen henkilö.

Sitten eräänä aamuna joku havaitsi, että kissojen luku oli harventunut. Panimme toimeen etsinnän, mutta neljää enempää emme löytäneet, seitsemän oli auttamattomasti kateissa. Arvelimme jo jonkun hulttion nakelleen niitä huvikseen mereen, mutta toisen päivän ehtoolla löysimme asialle selvityksen. Eräs ensiluokan matkustaja, Noumeassa laivaan noussut ranskalainen tuttavamme virkamies, kertoi päivälliseksi syöneensä muun muassa kaninpaistia, nimittäin sen mukaan, mitä menu ilmoitti. Kun laivan eläintarha oli etukannella, meidän puolellamme, tiesimme, ettei kaniineja oltu mukaan otettukaan, ja silloin olin hiljaisessa mielessäni kiitollinen, etteivät rahavarani olleet myöntäneet minulle ensimäisen luokan matkalippua. Saksassa olin kyllä raskaana aikana syönyt kissanlihaa väärennetyn jäniksen nimellä, mutta silloin nälkä pakotti siihen, ja tuntui vaikealta uskoa, että vielä nyt lihavana aikana jossain paikassa kissoja oikein viijeltäisiin herkuiksi. Mutta myöhemmin kuulin kiinalaisten Tahitilla tarjoavan koiranpaistiakin jonkun märehtijän nimisenä.

Tällaisen pitkämatkaisen laivan henkilökuntaan kuuluu tietysti myös lääkäri. Hän oli vallan nulikka vielä, mutta silti sangen tärkeä ja arvonsa tunteva herra, ja harvoin häntä näki edes vilaukseltakaan, sillä ilmavassa kansihytissään loikoili hän päivät päästään.

Lähestyessämme Port Vilaa oli meidän hyttikunnastamme toinen puoli kuumeessa. Kaksi makasi vuoteen omana, minä heiluin vielä jaloillani, mutta ruumiini oli täynnä ruusunpunaisia täpliä. Se oli Intian kuumetta, joka uusiintui nyt jo kolmannen kerran. Päätä poltti ja nielua kuivi ja olisin maksanut melkoisesti jääpalasesta, mutta sellaista ainetta ei ollut koko laivassa. Nojailin yli laivankaiteen, ja kerta toisensa jälkeen valtasi minut miltei vastustamaton halu hypätä kaiteen yli sinisiin vilvoittaviin kuohuihin.

Port Vilaan päästyämme oli kiniinivarastomme loppunut, ja menin senvuoksi laivan sairaalaan sitä pyytämään. Sairaalassa lääkärin apuna toimiva jonkunlainen välskäri otti minut ynseästi vastaan sanoen, ettei tohtoria saa tavata, ennenkuin laiva taas viikon päästä lähtee liikkeelle. Ilmoitin, etten tohtoria kaipaakaan, kunhan vaan saan lääkettä, mutta hän käski minun poistumaan, sillä mitään ei anneta, ennenkuin laiva on kulussa.

Se oli minusta merkillinen määräys, sillä piletin hintaan kuului myös lääkärinhoito, olipa laiva kulussa tai ei. Jos nyt sairastuit niin ankarasti, ettet päässyt maihin toisen lääkärin luo, sait vaikka kuolla laivaan, apua ei luvattu.

Laivan ympärillä liikkui kymmenittäin alkuasukkaita kajakkeineen. Viittasin niistä erään laskuportaiden luo ja hänen kanssaan pääsin maihin. Port Vilassa ei ole apteekkia eikä rohdoskauppaa, mutta siellä on sotilassairaala, ja sieltä sain kiniiniä, enkä sen jälkeen tarvinnut enää vaivata laivalääkäriä.

Päästyämme taas merelle sai eräs matruuseista pahanlaisen paiseen niskaansa, jotta niska tuli aivan kankeaksi. Hän pyysi tohtoria toimittamaan leikkauksen, mutta tohtori sanoi, ettei se mitään leikkausta kaipaa, paise johtuu hampaasta. Jonka jälkeen hän veti mieheltä suurimman poskihampaan pois. Tauti yhä paheni, ja tohtori oli neuvoton. Parin viikon kuluttua tultuamme Papeeteen oli mies kiiruimman kaupalla vietävä sairaalaan leikattavaksi, ja sai jäädä sinne pariksi kuukaudeksi.

Kun joutuu käyttämään useita eri linjoja ja laivoja, tulee tehneeksi vertailuja eri laivoissa vallitsevien tapojen välillä. Tämä oli nyt viidestoista valtamerialus, jota matkani varrella käytin, ja mieleeni oli jäänyt kuva esimerkiksi siitä, kuinka siivous eri laivoissa toimitettiin. Yhteisenä ja välttämättömänä toimenpiteenä näyttiin pitävän, että kolmannenkin luokan hyttien lattiat lakaistiin joka päivä sekä pestiin kahdesti viikossa. Tässä ANTINOUS-laivassa ei tehty kumpaakaan koko matkalla — kahden ja puolen kuukauden aikana. Tapana oli myös, että puhtaat vuodevaatteet muutettiin matkustajille kerran viikossa, mutta ANTINOUSella saimme pitää samat rääsymme Uudesta Caledoniasta Marseilleen saakka. Laivan miehistölle annettiin kerran kuussa puhdas vuodevaatekerta. Laivapoikien kunnia-asiana näytti myös muissa laivoissa olevan, että kynnykset, ovenkahvat, akkunapuitteet ynnä muut hyttien messinkiosat paistoivat kirkkauttaan, mutta ANTINOUSella ei niihin kiinnitetty mitään huomiota, ne saivat rauhassa tummua ja homehtua.

Kaikki nämä tällaiset seikat täytyy laskea päällystön huolimattomuudesta johtuviksi, sillä laivaväki tekee kyllä, mitä teetetään. Kaikissa laivoissa tekivät purseri ja perämies joka päivä kiertokäynnin kautta koko laivan tarkastaen hytit, mutta tässä laivassa nämä herrat eivät suvainneet vaivautua kertaakaan keulapuolen hytteihin.

Muuten ei hyttien kuntoisuus suurestikaan surettanut matkustajia, sillä kannella oli paljon viihtyisämpi olo. Useilla meistä oli mukanamme joko kevyt lepotuoli tai kokoonpantava telttasänky, ja niissä oli mukavampi nukkua kuin hytin kuumuudessa, sillä näillä vesillä puhaltaa lakkaamaton kaakkoistuuli tuoden eteläisemmiltä seuduilta raikkaampaa ilmaa. Sitäpaitsi hyteissä asusti lukematon määrä ilmaiseksi matkustajia, joiden seura ei miellyttänyt. En ole kurjimmassakaan Karjalan torpassa nähnyt niin paljon russakoita kuin ANTINOUS-laivassa. Niitä oli siellä neljää eri lajia, ja ne tunkeutuivat kaikkialle. Kopralastin mukana oli laivaan tullut miljoonittain sinimustia, puolen sentin pituisia kovakuoriaisia, jotka elämäntavoissaan muistuttivat kiukkuista kesäkärpästä, olivat kenties vieläkin röyhkeämpiä, mutta ei vallan yhtä vikkeliä liikkeissään. Kun näihin vielä laskee pienet, kaikkialla vilisevät — tosin matkustajille vaarattomat — muurahaiset, niin siinähän on eläinkuntaa hytin osalle tarpeeksi.

Nämä Messagerie Maritimen linjan laivat poikkesivat myös ennen englantilaisissa kolonioissa, mutta kesällä 1928 asianomaiset viranomaiset sen kielsivät jyrkästi. Tulomatkallaan oli tämäkin laiva poikennut Fidjillä, nyt paluumatkalla ei sinne ollut yrittämistäkään.

Tiedustelin syytä kieltoon, mutta ranskalaiset eivät sitä ilmoittaneet, ja vasta kautta rantain sain tietää, mikä oli saanut englantilaiset isännät niin kiukustumaan entisille aseveljilleen.

Nämä ranskalaiset laivat näet salakuljettivat opiumia englantilaisiin siirtomaihin levittäen sinne turmiota ja vieden oikeilta isänniltä kaupan tuottaman korkean voiton. Kuulin tämän laivan parturilta, joka kertoi viimematkalla vieneensä 15,000 frangin arvosta "alkuasukkaiden haluamaa tavaraa" ja myyneensä sen sadastatuhannesta frangista. Voitto siis lähes 600 prosenttia. Englantilaiset olivat antaneet ankaroita määräyksiä tätä salakuljetusta vastaan, mutta vaikka laivat olivat ankkuroituna lahdella sataman ulkopuolella, ja tulliveneet vartioivat sitä joka puolelta, kuljetettiin sittenkin maihin opiumia aina 50:kin kilon erissä.

Matkustajienkin mukavuutta oli yhtiön taholta koetettu lisätä muun muassa lainakirjastolla. Maksamalla 20 frangia sai matkan aikana lainata yhden kirjan kerrallaan, ja jos joku halusi lukea kahta kirjaa samalla kertaa, oli vero 30 frangia. Hukkaamisen varalta oli jokaisesta kirjasta jätettävä vielä 15 fr. takuurahaksi. — Siellä oli paljon kirjoja, joiden ostohinta ei tehnyt viittätoista frangia. Useassa laivassa matkani varrella olin käyttänyt hyväkseni laivan kirjastoa, mutta tämä oli ensimäinen kerta, jolloin matkustajia verotettiin kirjaston käyttöoikeudesta.

Muullakin tavoin oli matkustajien mukavuudesta pidetty huolta. Kuumassa hytissä ei kukaan viihdy mielellään, vaan istuskelee mieluummin kannella. Sitä varten oli laivalla varattuna lepotuoleja, mutta niitä ei saanut ilman muuta käyttää, vaan oli istumaoikeudesta suoritettava purserille 20 frangia eli täsmälleen saman, mitä tällainen tuoli maksoi kaupassa. Samanlaisen järjestyksen muistan aikaisemmin vallinneen muutamissa Pietarin kaupungin paistoissa, vaikka siellä ei tuolin vuokra ollut kuin 2 kopeekkaa. Mutta sillä hinnalla ei saanutkaan istua kuin vajaan päivän, täällä sai lojua yhtäpäätä vaikka Marseilleen saakka. Ensi kerran matkallani näin tälläkin tavoin matkustajia verotettavan ja muistan, että esimerkiksi NIEUW ZEELANDilla kolmannenkin luokan kävelykannella oli kaksi mahonkipöytää sekä lukuisia pehmeitä nojatuoleja vapaasti matkustajien käytettäväksi.

Näissä ANTINOUS-laivan tuolien käsinojissa oli syvennys, johon asianomainen tuolin vuokraaja sai kiinnittää nimikorttinsa, ettei siihen sivullinen istuutunut, mutta toimenpide oli aivan tarpeeton. Nimikortti pysyi tuolissa korkeintaan yhden päivän, ja jos iltahämyssä päivällisen jälkeen nousi toisen luokan kävelykannelle, ei yhtään tuolia ollut vapaana. Niissä istuskeli matruuseja ja laivan lämmittäjiä nokisissa puvuissaan, ja vasta pitkän riitelemisen jälkeen sai oman tuolinsa vallatuksi takaisin. Tämä mahtoi olla sitä ranskalaisten ihailemaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta, sillä minkään muun linjan laivoissa ei matruusien sallittu oleskella toisen luokan kannella tai käytävissä.

Varsinkin kiinalaispojat olivat röyhkeitä ja ottivat erioikeuksia, jotka eivät missään muualla tulisi kysymykseen. Heitä oli laivalla kymmenkunnan, ei matruuseina, vaan toimittamassa kaikenlaisia pienempiä tehtäviä. Nähtävästi säästäväisyyssyistä oli kapteeni värvännyt nämä vinosilmät laivaansa, vaikka Marseillesta olisi saanut omia kansalaisiaan miten paljon tahansa. Tämä oli kuitenkin halvempaa työvoimaa, mutta he tungeskelivat kaikkialla, olivat riidanhaluisia ja alituiseen matkustajien harmina käyden joskus suorastaan vaarallisiksikin, kuten myöhäisemmällä matkallamme saimme kokea.

Mutta nyt olimme vasta matkamme alkuvaiheessa, halkoilimme Melanesian ja Polynesian saaristoja, katselemista oli kaikkialla, emmekä laivaan ja laivaväkeen ehtineet kiinnittää sen enempää huomiota.

MELANESIALTA POLYNESIAAN

Uusien Hebridien saariryhmä Etelämeressä on ranskalainen alusmaa ja on sellaiseksi tunnustettu jo yhden vuosisadan ajan, mutta Ranska on antanut, niinkuin sananlaskussa sanotaan, pikkusormen pois. En tiedä, mitkä seikat ovat siihen vaikuttaneet, mutta nyt on siellä paitsi ranskalaista kuvernööriä, myös englantilainen. Heillä on yhtä suuri valta kummallakin, ja arvatenkaan he eivät voi yhteisistä asioista keskustellessaan päästä yksimielisyyteen, koska presidentiksi on valittu aivan puolueeton espanjalainen. Nämä kolme muodostavat korkeimman hallintoelimen ja jakavat kanakeille oikeutta. Saarilla asuvat ranskalaiset valkoihoiset kääntyvät asioissaan ranskalaisen kuvernöörin, englantilaiset omansa puoleen.

Mutta myös ulkomaailman täytyy jollain tavoin huomata, että Uusilla Hebrideillä on englantilaisillakin sananvalta. Siellä asuu kaiken kaikkiaan satakunta englantilaista, mutta heitä varten on painettu omat postimerkit. Ne ovat muuten samanlaisia kuin ranskalaiset, joten siis merkkien taiteellisesta asusta ei ole tullut riitaa, mutta teksti niissä on englanninkielinen.

Tähän n saariryhmään kuuluu kymmenkunnan suurempaa ja noin 70 pientä saarta. Ne ovat luonteeltaan tuliperäisiä; kaksi kraatteria on vielä toiminnassa ja toinen niistä purkautui vuonna 1913 tehden suurta tuhoa. Maaperä siellä on erinomaisen rehevä, ilmasto vielä edullisempi kuin Uudella Caledonialla, ja siksipä viljelyskasvit antavat siellä uskomattoman suuria satoja. Kahvista lasketaan saatavan keskimäärin 900 kiloa hehtaarilta, farmari saa siitä 10 frangia kilolta, siis bruttotulo hehtaarilta 9000 frangia, josta hänelle jää toinen puoli nettoa. Kakao tuottaa vielä paremmin. Se antaa 1,500 kiloa hehtaarilta, kilon hinta 9 frangia, siis bruttoa 13,000 frangia, josta niinikään puolet nettoa. Kenties jossain muualla maa voi antaa vieläkin enemmän pintayksikköä kohti, mutta on otettava huomioon, että kun viljelys kerran on saatu kuntoon, ei siinä ole mitään muuta työtä kuin sadon korjaaminen. Yleensä voidaan sanoa, että kaikki muut kasvit paitsi kokospalmu tuottavat Uusilla Hebrideillä puolet enemmän kuin Uudessa Caledoniassa. — Nämä tiedot ovat sellaisilta farmareilta, jotka ovat kokeilleet kummassakin paikassa.

Luulisi niinollen, että nämä saaret olisivat jo aikoja sitten liika-asutetut, mutta asia onkin päinvastoin. Jokaisella paikalla on oma vitsauksensa, ja Uusien Hebridien rasituksena on malaria. Laajat alavat alueet ovat moskiiton toukan viihtyisiä olinpaikkoja, ja sieltä ne nousevat levittämään myrkkybasilleja asukkaihin. Varsinkin kanakit ovat alttiita kuumeelle, mutta ei valkoihoinenkaan siltä säästy. Minulle kerrottiin kahdesta farmista, joiden omistajat olivat kolmessa vuodessa kuolleet sukupuuttoon. He olivat saaneet farminsa jo kuntoon, ja nyt ne jo tuottaisivat, mutta ei ole ketään, joka uskaltaisi mennä asumaan sinne, vaikka saisi viljelykset aivan ilmaseksi. Eräs farmari kertoi, että hänellä on töissä 88 alkuasukasta, mutta niistä säännöllisesti 30 joka päivä kuumeessa ja työhön kykenemättömiä.

Vain harvat valkoihoiset viihtyvät ja kestävät siellä useampia vuosia yhtämittaa. Monet ovat pakoitetut siirtymään pois juuri silloin, kun farmi alkaisi maksaa takaisin siihen kiinnitettyjä rahoja ja työtä. Siksipä maan ja farmien hinnat vaihtelevat siellä enemmän kuin kenties missään muualla. Kuulin eräästä englantilaisesta, jonka oli onnistunut 800 eekkerin kaakaofarmista saada 70,000 puntaa eli 8,750,000 frangia, eikä siitä ollut viljeltynä vasta kuin runsas kolmannes, kun taas joku toinen, joka ei satu löytämään yhtä rahallista ja halukasta ostajaa, saa myydä farmiinsa aivan pilkkahinnasta, ja kuten jo sanoin, siellä on isännättömiä farmeja, jotka eivät maksa mitään.

Juuri malaria sekä muut taudit panevat rajan Uusien Hebridien asutukselle. Valkoihoinen ei voi siinä ilmastossa työskennellä, ja värillisestä työvoimasta on puute, sillä kuolevaisuus alkuasukkaiden joukossa on hirvittävän suuri. Näyttää siltä, että minne Etelämeren saarelle valkoihoinen vain tulee, sieltä häviävät alkuasukkaat sukupuuttoon.

Koetin saada selville näitten saarien asukaslukua, mutta tiedot, jotka sain, olivat kaikki erilaisia, eivät edes viranomaisetkaan ole siitä selvillä. Kun valkoihoisia alkoi siirtyä Uusille Hebrideille, sanotaan siellä olleen noin 100,000 alkuasukasta. Nyt heitä lienee korkeintaan 15,000. Ranskalaisten lukumäärä nousee viiteensataan ja englantilaisten sataan. Varsinkin viimeiset vuosikymmenet ovat hävittäneet alkuasukkaita. Sodan jälkeen tuli sinne Amerikasta influenssa — espanjantauti — ja se teki selvää jälkeä, ihmisiä kuoli enemmän kuin ehdittiin haudata.

Päivät, jotka vietimme Uusilla Hebrideillä, olivat sietämättömän kuumia, Ulapalla kävi kyllä hieno tuulenhenki, mutta se ei ulottunut Port Vilan lahdenpohjukkaan, ja yöksi tyyntyi kokonaan. Hyttien ilma oli tukahuttavaa, eikä siellä voinut nukkua, kannella vallitsi taas kopralastin äitelä tuoksu. Sinne kuitenkin siirsimme telttasänkymme ja koetimme nukkua tai sitten kalastimme. Näillä saarilla ei ole ympäröivää korallivyöhykettä, jonne kalat kerääntyvät, vaan ne painuvat lahtien perukkoihin. Laivan ympärillä solahteli alituiseen ja kalat tarttuivat hyvin kärkkäästi tuoreeseen lihasyöttiin.

Uimaan ei voinut mennä ollenkaan, sillä kalojen jälessä seurasivat hait rannikolle, ja ne olivat täällä ahnaita ja kavalia. Ne eivät nousseet pinnalle, jotta olisi voinut niitä varoa, vaan vaanivat syvällä ja iskivät sieltä heti, kun näkivät saaliin. Heti ensimäisenä päivänä saimme tästä kouraantuntuvan varoituksen, joka vei uimahalun meiltä kokonaan. Kanakkeja kierteli pienillä kanooteillaan laivan ympärillä, ja vaikka heidän kanoottinsa olivat tasapainon säilyttämiseksi varustetut vedessä lepäävällä sivulaahustimella, sattui eräs poika jotenkuten kaatamaan kanoottinsa, joutuen veden varaan. Hän oli laivasta noin parinsadan metrin päässä, eikä lähettyvillä ollut muita kanootteja. Heti kun poika kaatui, ilmestyi hain terävä selkäevä vedenpinnalle. Poika huusi ja polskutti vettä jaloillaan, ja hetken näytti peto epäröivän, sillä se teki kierroksen kanootin ympäri. Toiset kanakit kiiruhtivat avuksi, mutta ennenkuin ehtivät paikalle, hyökkäsi hai ja yhdellä otteella purasi jalan poikki häviten näkyvistä. Heti se ilmestyi uudelleen ja valmistautui taas hyökkäämään, mutta silloin pojan ote heltisi kanootista, ja hän painui veden alle, jonne hai seurasi sen enempää enää näyttäytymättä. Kun toiset kanakit kerkisivät kaatuneelle kanootille, ei veren punaamassa vedessä ollut enää mitään nähtävänä.

Oudon kevyesti alkuasukkaat suhtautuvat tällaisiin tapauksiin. Laivalla oli tällöin joukko fidjiläisiä lastaustöissä. Kovasti huutaen he seurasivat tapauksen kulkua, mutta kun kaikki oli ohi, alkoivat he nauraen kertoa muista näkemistään hain urotöistä kuin mistä hyvänsä jokapäiväisestä asiasta.

Avomerellä näkee haikaloja perin harvoin, mutta ne seuraavat laivaa kuin hyeenat saalistaan ja ilmestyvät silloin kun sattuu jotakin epätavallista. Muuan matkustaja kertoi vuosi takaperin matkustaneensa tällä samalla linjalla. Useaan päivään ei meressä ollut näkynyt muuta kuin lukemattomia lentokalaparvia laivan ympärillä. Sitten tuli konevika, ja laivan täytyi pysähtyä muutamaksi tunniksi korjausta varten. Kun potkuri lakkasi pyörimästä, luulivat hait, että nyt tämä otus on puolustuskyvytön, ja tiheänä parvena ne ympäröivät laivan nousten aivan vedenpinnalle. Joitakuita petoja onnistui laivamiesten onkia kannellekin, ja vasta kun koneet taas pantiin käyntiin, hävisi haiparvi syvyyksiin.

* * * * *

Ennen Tahitia poikkesimme päiväksi pienelle Raiatea-saarelle Seurasaarien ryhmässä. Se oli meille mielenkiintoinen tuttavuus, sillä vaikkei näitten paikkojen väliä ole kuin 120 meripeninkulmaa, on niitten asukkaiden luonteessa varsin suuri eroavaisuus. Tahitilaiset ovat olleet jo niin kauan valkoihoisten sivistävän vaikutuksen alaisina, että ainakin nykyisistä papeetelaisista on alkuperäisyys jo suureksi osaksi hävinnyt, ja tilalle tullut satamakaupunkiyleisön tavat. Raiatealaiset ovat juuri samaa kansaa, mutta siellä ei valkoihoisen laiva poikkea kun kenties kaksi kertaa vuodessa, ja niin ovat he säilyneet vielä sivistyksen saastalta. Ne harvat valkoihoiset, jotka siellä elävät farmareina, ovat jo aklimatisoituneet miltei alkuasukkaiksi.

Raiatealaiset ovat jalomuotoista kansaa, ja pääpiirteenä heidän esiintymisessään on vilpitön ystävällisyys. Kun he tulivat laivaan, tervehtivät he meitä matkustajia kädestä, kysyivät mitä kuuluu ja juttelivat kuin vanhojen tuttavien kanssa. He hymyilivät aina, ja se sopi niin hyvin heidän kukkasilla koristettuun olemukseensa, sillä kuten tahitilaiset, kantoivat hekin joko hatussaan tai tukassaan valkoista kukkaseppelettä. Kylätiellä kävellessämme yllätti meidät sade. Heti aukenivat läheisen talon ovet, ja kaksi nauravaa naikkosta kutsui meidät huoneeseensa sateensuojaan. Merenrannassa jouduin erään veneen luo jossa alkuasukastyttö aukoili kauniskuorisia ostereita. Pysähdyin hetkeksi katselemaan, ja hän kysyi, enkö halua syödä niitä. Sanoin, etten syömisestä perusta, mutta ottaisin mielelläni yhden kuoren muistoksi. Hän taas arveli, jotta mitäs noista tyhjistä kuorista ottaa ja latoi eteeni ison kasan valmiiksi avattuja ostereita kehoittaen syömään. Ja minä söin, että pahaa teki.

Ominaisia ja myös omituisia Raiatealle samoinkuin koko tälle saariryhmälle ovat maalla elävät ravut. Niitä on pieniä, pitkäruumiisia, joilla on ainoastaan yksi heleänpunainen saksi sekä suuria, miehen nyrkin kokoisia, pitkäjalkaisia, ja ne ovat kaikki äärettömän nopealiikkeisiä. Tiepuolessa, pihoilla, metsässä, joka paikassa näki niiden maahan kaivamia koloja, joiden vieressä ne odottivat syötävää. Pieniä punasaksisia saattoi muutamin paikoin olla niin runsaasti, että maanpinta näytti aivan punaisenkirjavalta. Kun niitä lähestyi, hävisivät ne silmänräpäyksessä kuin komennuksesta koloihinsa pyrstöpuoli edellä. Suuret taas liikkuivat aina sivuttain, ja usein näytti mahdottomalta, että ne mahtuisivat koloihinsa, mutta ne solahtivat sinne sittekin kuin sukkula.

Raiatean pituus on noin parikymmentä kilometriä ja leveys puolet siitä, mutta siellä on vuori, joka nousee toistatuhatta metriä yli merenpinnan. Kauas merelle näkyy vuorelta syöksyvä vesiputous, jonka korkeus silmämääräisesti arvioiden on ainakin 50 metriä, ja auringonsäteissä se loistaa kuin hopeajänne.

Kokospalmu on tämän saaren tärkein viljelyskasvi, ja kopra sen miltei ainoa vientitavara. Kaikenlaisia hedelmiä kasvaa yli koko saaren, jotta se on aivan kuin yhtenäistä hedelmätarhaa, mutta hedelmillä ei ole menekkiä. Vain satunnaisesti viedään kauemmin säilyvää ananasia Papeeteen, silloin kun suuret laivat siellä poikkeavat. Luonnollisesti toivat alkuasukkaat laivalle myytäväksi kaikenlaatuisia hedelmiä, eikä heidän hintojaan sovi moittia. Banaaninippu, jossa oli noin 100 banaania maksoi kolme frangia, suuret ananasit frangin kappale ja niin poispäin. Ostimme niitä niin paljon, että hyttimme muistutti hedelmävarastoa; joka sängynkaiteesta riippui hedelmänippuja, ja lähimmät viikot olimme kuin ananastarhassa, sillä ne levittivät voimakasta, ihanaa tuoksuaan ympärilleen.

Meri Raiatean ympärillä antaa runsaasti. Laguuni on toisin paikoin hyvin matala, ja eräällä tällaisella matalikolla näimme joukon ihmisiä, joiden luulimme olevan uimassa. Lähemmäs tultuamme huomasimmekin, että he olivat kalastushommassa. Se oli tavallaan nuottakalastusta, mutta nuottaa ei vedetty, vaan sitä työnnettiin, ja siihen tarvittiin paljon väkeä kuten hölmöläisten viljankorjuuseen. Pitkä verkko kierrettiin kalaparven ympärille renkaaksi, noin kolmekymmentä henkeä, miehiä ja naisia, kahlasi verkon ulkopuolella kainaloitaan myöten vedessä työntäen verkkoa renkaan keskustaa kohti, kunnes kaikki seisoivat kehässä toinen toisessaan kiinni. Sitten muutamat menivät verkon sisäpuolelle ja poimivat kalat paljain käsin. Tapa tuntuu perin primitiiviseltä, mutta saalis oli siitä huolimatta tavattoman runsas, vaikka emme joutuneet sitä lähemmin tarkastelemaan, sillä saimme taas roimasateen niskaamme ja kiiruhdimme sateensuojaa etsimään. Raiatean vuori, ollen korkein Seurasaarien pohjoisosassa, vetää kuin magneetti pilvet luokseen ja herauttaa silloin tällöin sadekuuron saarelle. Meidän siellä ollessamme satoi joka tunti ainakin kerran, mutta se oli kuin virkistävä suihku hiestyneelle ruumiille, ja kun pilvi taas väistyi syrjään, paistoi aurinko kuin polttolasin läpi kuivattaen tuokiossa kastuneen vaatekerran.

* * * * *

Ennenkuin jätimme Polyneesian saariston, kävimme täydentämässä lastiamme sen äärimmäisellä ryhmällä koillisessa, Marquesas-saarilla. Ne kuuluvat myös Ranskalle, mutta ranskalainen merikartan tekijä ei nähtävästi ole ollut tietoinen näitten saarien luonteesta, koska on piirtänyt ne pisteviivoilla kuten korallisaaret. Ja kuitenkaan ei ainoallakaan niistä ole suojelevaa korallivyöhykettä laguuneineen, vaan ne kohoavat äkkijyrkkinä merestä, ja ulapan hyrskyt kohisevat esteettömästi niiden rannoille.

Noukahivan saarella Taiohaen satamalahdessa laskimme ankkurin, sillä rannassa oleva laituri oli vain pieniä aluksia varten, ja vesi sen vierellä matalaa. Minkäänlaisia moottorialuksia ei tullut laivamme luo, ja lahden perukassa oleva kyläkin näytti aivan kuolleelta. Halusimme kuitenkin päästä maihin, varsinkin kun olimme kuulleet, että näillä saarilla on miesväestä kova puute. Seitsemää naista kohti riittää vain yksi mies, vai olisiko oikeampi sanoa, että yhdellä miehellä on seitsemän naista.

Aikamme odoteltuamme erkani rannasta kaksi suurenpuoleista soutuvenettä tullen laivalle, ja niillä pääsimme maihin. Vain miespuolinen matkustajayleisö oli innostunut maihinmenosta, naiset jäivät kaikki laivaan.

Taiohaen kylä on pieni yhteiskunta, kaikkiaan laskin siinä kolmisenkymmentä taloa. Vajaan kilometrin pituinen ajokelpoinen tie kulkee lähellä rantaa, ja sen varrella on koko asutus, muuten ei saarella ole kuin laaksojen pohjissa luikertelevia polkuja alkuasukasmajasta toiseen. Kaksi kauppaakin näkyi tiepuolessa, toisessa luki suurilla kirjaimilla Maxwell & Co, mutta kumpikaan kauppa ei ollut avoinna. Ostajista nähtävästi oli puute, sillä ihmisiä ei näkynyt tiellä ei pihoissa. Kaikki olivat luultavasti nukkumassa säleakkunoiden takana, eiväthän siellä kiireet hätyyttäneet.

Pieniä näkyivät tämän saaren viljelykset olevan. Alava viljelty rantakaistale ulottui tuskin 300 metriä vesirajasta, sitten alkoi vuori ja viidakko. Kokospalmu siellä pääasiallisesti kasvoi, mutta joukossa oli kaikkia tämän vyöhykkeen muitakin hedelmäpuita sekä jonkunverran pumpulipensasta. Kokospalmuilla oli kaikilla kaulanauha, korttelinlevyinen peltilevy rungon ympärillä noin viiden metrin korkeudella. Tahitilla olin myös nähnyt sellaisia, mutta vain harvassa, täällä oli niitä joka puussa. Ne oli pantu suojaksi rottia vastaan, jotka pitkin palmun karheata pintaa kiipeävät latvaan ja nakertavat puolikypsät pähkinät piloille.

Kylä oli katseltu puolessa tunnissa, ja sen enemmälti eivät ranskalaiset matkatoverini halunneetkaan nähdä saarta, vaan päättivät palata takaisin laivaan. Kuten tavallista jäin taas yksinäni kävelemään kapeata laaksopolkua, joka näytti houkuttelevalta rehevyydessään. Se kulki pitkin lorisevan puron vartta nousten yhä ylemmäs. Tien kahden puolen kasvoi mahdottoman korkeita banaaneja, joiden lehdet muodostivat hämärän holvin alleen. Banaanien takana kohosivat mangojen ja leipäpuiden mahtavat latvukset, ja sitten alkoi metsä. Se ei ollut mitään matalaa bushia, kuten Tahitissa, vaan suorarunkoista, 10 metrin pituista metsää, samanlaista viidakkoa kuin Sumatralla, läpipääsemättömän tiheätä ja synkkää. Kaukaa katsoen latvukset muodostivat tasaisen vihreän maton, ja siellä täällä nousi kuin saari merestä leipäpuun korkea, tummanvihreä lehtikruunu.

Tiepuolessa näin muutamia alkuasukasmajoja. Menin lähemmäs katsomaan, ja pian kerääntyi ympärilleni joukko alkuasukkaita, mutta ainoastaan naisia ja lapsia. Kysyin, missä miehet ovat. He osoittivat lahdelle, joka näkyi kaukana allamme ja sanoivat, että miehet ovat kopraa lastaamassa. He hymyilivät minulle kauniisti, mutta nauru tuli kuin veräjästä, sillä he olivat kaikki hampaattomia. Aivan nuorilta tytöiltäkin olivat hampaat tyystin poissa, jotta suu ammotti kuin luolan aukko. Ikä siis ei ollut hampaita karistanut, vaan sen oli tehnyt tuberkuloosi, joka täällä samoinkuin Tahitissakin kuuluu olevan sangen yleinen ja puolestaan lisää kuolevaisuutta.

Marquesas-saarelaisilla on myös muuan tapa, jolla he tahallaan myrkyttävät itsensä. He ovat niin laiskoja, etteivät viitsi paistaa leipäpuun hedelmiä yksitellen, vaan he antavat niiden kypsyä itsekseen. Maahan kaivetaan laaja kuoppa, täytetään leipäpuun hedelmillä ja peitetään mullalla. Viisi tai kuusi vuotta saa kuoppa olla koskematta, sitten ovat hedelmät valmiita nautittavaksi. Joka vuosi tehdään tällainen nauriskuoppa, eikä perhe muuta keittelemistä kaipaakaan. Näin kypsytetty hedelmä on makea ja parempi kuin tuoreeltaan paistettu, mutta pitkänä maassaoloaikanaan on se imenyt itseensä mullan mujuja ja on myrkyllinen syötävä. Sen väitetään suuresti lisäävän kuolevaisuutta näitten saarten alkuasukkaiden keskuudessa.

Laskeuduin takaisin merenrantaan, joka oli simpukankerääjälle perin köyhä; kun ei ole koralliriuttaa, ei ole simpukoitakaan. Miehenkorkuiset mainingit vain kohisivat sileälle hiekkarannalle. Muutamin paikoin reunusti rantaa parinkymmenen metrin levyinen ja 3-4 metrin korkuinen kivivalli. Ympärillä ei ollut kivikkoa lähelläkään, vesirajassa ainoastaan tämä pitkä valli kuin tuulien ja aaltojen tuomana. Siitä olisi saanut erinomaisia kiuaskiviä vaikka suurempaankin saunaan.

Marquesas-saarten moskiitot sietävät tulla mainituiksi, sillä sellaisia en ollut nähnyt missään muualla. Ne olivat pieniä kuin mäkäräiset, takaruumis pehmeä ja pullistunut, neulannupin kokoinen, ja niiden purema oli tavattoman myrkyllinen. Vain neljä pistosta kerkisin saada, mutta vielä Panamalla — kolmen viikon jälkeen — puremat kihelmöivät, vaikka olin niitä voidellut kaikenlaisilla palsameilla.

Tullessani laiturille ei siellä ollut vielä venettä, ainoastaan joukko matkustajia ja laivamiehiä odottamassa. Sitte sinne saapui muuan nuori mies, jonka puvustaan ja käytöksestään päättelin jonkun ranskalaisen liikkeen konttoristiksi. Hänen tavaroitaan, pientä pakkilaatikkoa, kantoi alkuasukas ja asetti sen laiturin penkille portaitten yläpäähän.

Vene saapui ja kaikki kiiruhdimme siihen. Vastatullut seisoi vieressäni ja pyysi, että auttaisin häntä laatikon kantamisessa. Tartuinkin laatikon päähän luullen hänen auttavan toisesta kulmasta. Laatikko oli kuitenkin aivan kevyt, joten sen olisi kantanut kainalossaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan koskea siihen. Kädessäni oli viidakosta leikkaamani keppi, ja hän sanoi, että "antakaa se keppi minulle ja kantakaa laatikko." Silloin pudotin laatikon takaisin penkille, sanoin, että keppiä hän kyllä tarvitsisi, ellei itse viitsi kantaa tuollaista laatikkoa viiden metrin matkaa, ja nousin veneeseen, joka heti lähti liikkeelle. Sinne jäi hieno mies laatikkoineen odottamaan tunnin päästä saapuvaa seuraavaa venettä.

Noukahivan saari ei tarjoa suuriakaan asutusmahdollisuuksia. Kun illansuussa puolikaaressa kiersimme saaren itäiselle puolelle, näimme suurimman osan tästä saaresta, ja näkemämme ei ollut houkutteleva. Vuoret ovat äkkijyrkkiä ja louhikkoisia, eikä niillä ole kasvin siemen itänyt. Siellä täällä kuohuu silmänruuaksi valkohohtoinen puro pitkin alastomia kallioita, mutta enimmäkseen ovat maisemat niinkuin karuimmilla Jäämeren rannoilla.

MITÄ MUUT SANOVAT TAHITISTA

"Kyllä Marquesas-saarillakin olisi hyvin elänyt, mutta minä olen luonteeltani sellainen, etten pysy kovin kauan yhdessä kohden", sanoi sweitsiläinen farmari ikäänkuin jatkoksi illalla aloittamallemme keskustelulle. "Nyt olen kohta kymmenen vuotta ollut tuolla Houahine-saarella, jonka sivuutimme eilen, ja maa siellä antaa runsaasti, mutta kun sitten tulee syklooni, saa sen jälkiä potea vuosikaupalla."