Part 3

Mutta siellä, missä maapohja on mustaa, työntää se povestaan mitä rehevimmän ja moninaisimman kasvullisuuden. Jos se on eucalyptusmetsää, kasvaa alla miehenkorkuinen heinä, jos taas pensaikkoa, on se niin tiheää, että on turha yrittääkään sen läpi ilman kirvestä. Pensaat ovat takertuneet toisiinsa niinkuin verkon silmät, ja joukossa runsaasti piikkipensaita sekä kaktuksia, jotka tekevät pensaikkoon tunkeutumisen mahdottomaksi.

Muita vaaroja ei siellä liikkuminen tuotakaan, sillä käärmeitä ei koko saarella ole yhtään lajia enempää kuin petoeläimiäkään. Eräs hirvilaji on sangen runsaasti edustettuna, ja se aiheuttaa suurta vahinkoa nuorille kokospalmuistutuksille. Siksi sen ampumista ei ole mitenkään rajoitettu, vaan saa sen kuka hyvänsä ja milloin tahansa tappaa. Jokainen farmari pitääkin senvuoksi joitain ajokoiria, jotka karkoittavat hirvet kokosviljelmiltä, ja esimerkiksi Plum-farmilla, jossa asuin jonkun aikaa, oli niitä kokonaista kuusi. Ne kävivät jahdilla etupäässä omin päinsä, lähtivät jo aamuyöstä joukolla vuorille ja palasivat vasta myöhään aamupäivällä selkä ja kyljet punaisina vuorten hiekasta.

Eräänä aamuna kuulin niitten ajon taas läheiseltä vuorenrinteeltä, enkä suinkaan päästänyt tilaisuutta käsistäni saada ottaa osaa hirvenjahtiin. Lainasin isännän kiväärin ja kiiruhdin ajoa vastaan. Se tuli ensin farmille päin, mutta kääntyi sitten kohti merenrantaa pensaikkoon. Siellä hirven oli nähtävästi vaikea liikkua, joten koirat pääsivät aivan kintereille. Juoksin ranta-aukeamalle ehtiäkseni vastaan, mutta sinne päästyäni porhalsi jo koko joukko yhtenä rykelmänä pensaikosta esille. Matkaa oli sinne vähän toistasataa metriä, ja olisi voinut hyvin ampua, mutta en kerinnyt vielä ampumista ajatellakaan, kun hirvi syöksyi suoraan mereen koirat kintereillä. Luode ei ollut vielä alkanut, ja hirvi sai matalassa rantavedessä jonkunverran etumatkaa, kun koirien jalat eivät ylettäneet joka paikassa pohjaan. Mutta lieneekö se sitten kompastunut riutalla, sillä näin sen äkkiä kaatuvan turpa edellä veteen. Pari yritystä teki se noustakseen, mutta silloin olivat koiratkin paikalla, ja kun ehdin sinne, oli se jo henkäissyt keuhkonsa täyteen suolavettä, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin puukollani avata kurkku, jottei veri hyytyisi lihaan.

Pian alkava laskuvesi jättäisi hirven aivan kuivalle riutalle, jossa heti kaikenlaiset nilviäiset olisivat sitä jäytämässä. Kiiruhdin senvuoksi farmille noutamaan miehiä ja härkäparin, jolla hirvi sitten tuotiin kotiin. Se oli vielä nuori, kauniskarvainen, kaksisakarainen. Sarvet otin itselleni muistoksi, lihat syötiin, isäntä suolasi nahan ja vei Noumeaan lehmännahkojen mukana.

Uuden Caledonian eläinkuntaan kuuluu vielä varsin hauska strutsintapainen lintu, cagon. Se kuuluu tietääkseni samaan sukuun kuin emu Austraaliassa ja kivi Uudessa Seelannissa, joita se suuresti muistuttaa, mutta ne ovat kaikki eri lajeja. Tämäkin on terävänokkainen, lyhytsiipinen ja lentokyvytön, ja niin kesy, että tulee syömään ihmisen kädestä. Senvuoksi se onkin rintamailta hävinnyt, koirat ovat tehneet lisää tuhoa metsässä, eikä sitä enää tapaakaan kuin vuorilla "bushissa".

Uuden Caledonian ilmasto on maailman ihanimpia. Lämpömäärä vaihtelee +15:sta -25:een Celciusta läpi vuoden, ja malaria on tuntematon. Väittävät, ettei siellä ole kukaan milloinkaan sairaana. Ihmiset ovat aina iloisia ja hymyileviä, enkä minä ainakaan nähnyt murheellisia naamoja.

Minkälaisia mahdollisuuksia siis tarjoo tällainen luonto ja ilmasto elämiselle? — Koetan antaa niistä muutamia tietoja, jotka perustuvat paikkakuntalaisten kokemuksiin.

Hedelmälaatuja on monenlaisia, kuten banaani, papaya, appelsiini, sitruuna y.m., joita alkuasukkaat viljelevät elääkseen. Ne eivät vaadi mitään työtä, kunhan vain viitsii korjata sadon. Mutta joka aikoo Caledoniassa tehdä rahaa, hän viljelee kokosta, kahvia ja kakaota myyntiä varten ja muita hedelmälaatuja sitten vielä tarpeensa mukaan.

Kokospalmu vaatii mustaa maata, jossa on runsaasti koralleja ja simpukankuoria sekä suolainen pohjavesi lähellä. Sellaisia maita on Caledoniassa vielä suuria aloja bushin vallassa.

Palmun viljelys on varsin yksinkertaista hommaa. Metsä eli tavallisimmin pensaikko, jota sellaisella maalla kasvaa, raivataan pois, maanpintaa hiukan möyhennetään ja palmuntaimet istutetaan siihen, keskimäärin 120 puuta hehtaarille. Kuusivuotiaina tekevät puut ensimäiset hedelmät, 8-vuotiaina alkavat ne tuottaa, ja 10-vuotisina antavat ne täyden sadon, joka on 10-15 kiloa kopraa vuotta kohti. Kopran hinta on Uudessa Caledoniassa 2 frangia kilolta, ja vuotuinen tulo siis puuta kohti keskimäärin 25 frangia.

Mitään hoitoa ei palmunviljelys kaipaa, kun se kerran on istutettu. Pähkinät putoilevat valmistuttuaan itsekseen maahan, josta ne kerran kuukaudessa kerätään, halkaistaan kirveellä, sisus kaivetaan pois ja levitetään kentälle kuivamaan. Tämän työn tekevät alkuasukkaat, kanakit, joiden palkka on 100 frangia kuussa, talon housut ja muona.

Kahvinviljelys tuottaa nopeammin ja runsaammin. Kolme vuotta istutuksen jälkeen antaa se jo täyden sadon, joka Caledoniassa tekee 2500—3000 frangia hehtaaria kohti vuodessa, eikä tämäkään kasvi vaadi mitään hoitotoimenpiteitä istutuksen jälkeen.

Banaaninviljelys on kuitenkin yksinkertaisinta ja tuottavinta, kuten väitti eräs farmari, joka ei tilallaan juuri muuta viljellytkään. Oikein suuria satoja antaakseen vaatii se kyllä lihavahkon maan, mutta menestyy myös melkein missä tahansa, kunhan vain on kosteutta; — ja sadon saa korjata jo samana vuonna.

Minulle on aina uskoteltu, että banaani olisi yksivuotinen ruohokasvi, ja niin lieneekin laita siellä, missä on sadeaika ja kuiva-aika erittäin. Mutta Uudessa Caledoniassa on ilma aina samanlaista, kosteuden puutetta ei siellä tule koskaan ja lämpöä on aina riittämiin. Niinpä näin tämän mainitsemani farmarin kentällä banaanirunkoja, joita hän väitti kolmevuotisiksi ja vielä olivat antaneet sadon. Näitä vanhoja kasvatti hän pääasiallisesti kuitenkin saadakseen uusia taimia. Sillä kun banaani huomaa, että sen aika on edes, työntää se juureltaan lukuisasti pieniä vesoja. Nyt ei tarvitse muuta kuin leikata nämä pienet vesat juurenmuhkurasta irti ja pistää kasvamaan avarammalle kasvupaikalle; samana vuonna saa niistä jo korjata sadon.

Mainitsemani farmari kertoi lähettävänsä kaikki banaaninsa Austraaliaan Sydneyhin, jossa hän saa niistä 10 ja 11 frangia kilolta. En voi sanoa tarkalleen, montako kiloa yhdestä varresta tulee, mutta jokainenhan on nähnyt banaaniterttuja ja voi siis suunnilleen arvioida, paljonko tuollainen vesa vuodessa tuottaa. Mikäli eri paikoissa katselin, olivat banaanirungot istutetut toisistaan 2-5 metrin välimatkoille, aivan miten sattui, sillä banaani kykenee kyllä puolustautumaan elämän taistelussa yhden hehtaarin alalle mahtuu niitä siis melkoinen määrä, ja nettotulo banaanista pintayksikköä kohti nousee huiman korkealle.

Myös karjanhoitoa harjoittavat caledonialaiset farmarit huomattavassa määrässä, ja kuuluu se kannattavan hyvinkin, missä on ennestään laidunmaita. Uuden laidunmaan raivaaminen bushiin on kuitenkin verrattain kallista hommaa, ja samalla vaivalla siihen sitten istuttaakin jotain tuottavampaa.

Mutta kun olosuhteet ovat näin suotuisat, niin silloinhan kaikkien uuscaledonialaisten luulisi olevan rikkaita, sanoo joku. Niin luulisi ja niin pitäisi, ja kyllä siellä rikkaita onkin, mutta asianlaita on kerta kaikkiaan niin, että missä liian helpolla saisi rahaa, siellä ei sitä viitsitä ottaa. Ja Uuden Caledonian ilmasto, — se on niin mukavan leppoisan lämpöinen, ettei siinä turhia viitsi rehkiä.

Monet ranskalaiset ovat siellä koonneet itselleen kauniin omaisuuden, mutta on monia, joitten viljelyspinta-ala ei vuoden mittaan kasva juuri ollenkaan.

Ja alkuasukas — mitä hän rahalla tekee? Hänellä kasvaa muutamia hedelmäpuita, jotka minkään tekemättä antavat, mitä hän syödäkseen ja tupakkaan tarvitsee. Vaatteita hän ei tarvitse, viinaa ei hänelle myydä ja rakkautta hän saa rahattakin. Turha siis nähdä vaivaa työnteolla ja rasittaa itseään, kun ei verojakaan tarvitse maksaa, sillä kaikki Uuden Caledonian asujamet, niin valkoiset kuin mustat, ovat verovapaita. — Täydellinen paratiisi siis.

Maa on tuottomahdollisuuksiin katsoen suhteellisen halpaa. Noumean lähiseuduilla maksaa hehtaari viljelyskelpoista bushia 1000 frangia, mutta kauempana pohjoisessa on se halvempaa, suunnilleen puolentuhatta frangia ha:lta. Ostettavakseni tarjottiin muuan farmi, 240 kilometriä Noumeasta, pinta-ala yli 200 ha, jonkun verran kokos- ja kahvinviljelystä, karjan arvo 100,000 frangia, laivalaituri omalla maalla, hinta 200,000 frangia. Omistaja halusi päästä takaisin Ranskaan.

Tuntunee omituiselta, että maan ja tilojen hinnat tällaisten tuottomahdollisuuksien maassa ovat näin halvat, mutta täytyy ottaa huomioon, ettei koko Caledoniassa ole kuin 15,000 valkoista ja 55,000 alkuasukasta. Valkoihoisilla joko jo on maatila tai mikäli ei sellaista ole, ovat he ilman rahaa; alkuasukkaat taas eivät samoin rahanpuutteessa kykene ostamaan ja jos kykenisivätkin, eivät viitsi.

Vertauksen vuoksi mainittakoon tässä yhteydessä, että Hawajilla maksaa eekkeri eli 0.40 ha samanlaista maata 1000 dollaria, eli noin 24,000 frangia, — mutta siellä ovatkin luonnontuotteet ainakin 10 kertaa kalliimpia kuin Caledoniassa.

* * * * *

Olen jo parikin kertaa maininnut alkuasukkaista, kanakeista, että he ovat sellaista laiskanpulskeaa väkeä. He ovat muuten ruumiiltaan — vaikkei naamaltaan — kauniita, rinta roimasti rakennettu, samoin hartiat, väri suklaanruskea. Naama leveä, huulet paksut, hampaat vankat, eivätkä he pidä tapanaan sairastella. Tukka kihara, pikimusta, mutta miesten muotiin kuuluu, että hiusten latvat värjätään ruskeiksi Jotta se on kuin apinankarvaa, ja tämä ruskea osa törröttää pystyssä jussintukkana. He ovat aina iloisia, ja heidän nauruaan kuulee Noumean kaduilla tämän tästä. Sen eroittaa muitten ihmisten naurusta helposti, sillä siinä on sellainen pitkä kimakka loppuhihkaisu tai -kiekaisu, joka kuuluu pyssynkantaman päähän.

Yleensä eivät kanakit käytä muuta kuin lannevaatetta, mutta Noumeassa kulkevat he sentään jotenkuten puettuina. Lannevaatteen lisäksi on nimittäin hihaton ihokas, tai sitten myös housut ja ihokas. Ne ovat aina eri väriä, sinistä, punasta tai keltasta, mutta väri on kaikkein kirkkainta, mitä kauppiaan varastosta voi löytää.

Kerran näin kaksi kanakkineitosta, jotka olivat pukeutuneet eurooppalaisittain. Silkkipuvut olivat nähtävästi viimeisintä Pariisin viimevuoden muotia, korkeakorkoiset roteerikengät pysyivät tanakasti jalassa, ja parasolli pyörähteli niin tottuneesti olkapäällä. Kävelin hetkisen heidän jälessään tarkastelemassa, sitten kiiruhdin ohitseen saamaan vaikutuksen etupuolestakin. Ja miksei, — kyllä vaaleanpunainen creppi näkyy pukevan suklaapintaistakin, sillä heillä oli "suhteellinen" ruumiinrakenne. Mutta hyvät kanakkineitoset! — ei nauraessa suuta vallan korviin saakka, eikä sitä loppukiekausta aivan niin kovasti, että se kuuluu aina kolmanteen kadunnurkkaan.

NOUMEA, UUDEN CALEDONIAN KAPITOOLI

Vieraaseen paikkaan tullessa on viisasta jo matkalla ottaa selkoa asunnoista, hotelleista, paikan tavoista ynnä muusta sellaisesta, sillä jos perille tullessa ei tiedä tarkkaan sanoa jonkun hotellin nimeä, jonne haluaa mennä, jää aivan avuttomana agenttien ja oppaiden revittäväksi.

Noumeaan tullessani olin kutakuinkin perillä sikäläisistä hotelleista ja paljosta muusta, sillä minua oli erittäin avuliaasti valaissut näissä asioissa eräs 120-kiloinen rouvasihminen, joka tyttärensä kanssa matkusti samassa luokassa. Hän oli muuten ainoa ihminen koko laivassa, jonka kanssa saattoi keskustella, ja jos minä väsyin puhumaan, puhui hän itsekseen. Joka päivä tarjosi hän minulle omenoita, suklaata tai muita konfityyrejä ja piti kuin omaa poikaansa. En tiedä, olisiko hän hiljaisesti ajatellut minua tyttärelleen, vaikkei mitään siitä kyllä puhunut. Tytär oli kuitenkin kivuloisen näköinen varsinkin silloin, kun oli merenkäynti, enkä häneen kiinnittänyt suurempaa huomiota.

Rouva kertoi jo pikkutyttönä lähteneensä Ranskasta. Vuoroon Uudessa Caledoniassa vuoroon Austraaliassa olivat vuodet kuluneet, ja nyt hän aikoo taas asettua Noumeaan. Saaren pohjoisosassa on hänellä farmi, vaikkei sitä rahojen puutteessa ole tullut vielä kokonaan viljellyksi, eikä hän siellä voi asuakaan moskiittojen takia, jotka ovat aivan maanvaivana. Hän kertoi maksaneensa siitä toistakymmentä vuotta sitten 13,000 frangia ja nyt hän myy sen 80.000:lla frangilla. Kysyi minulta, eikö se ole mielestäni hyvä voitto, ja minä myönsinkin sen erinomaiseksi, mutta kysyin kuitenkin, onko ostaja jo tiedossa. Sellaista ei kuulunut vielä olevan, mutta pääasiahan on, että hinta on selvillä, jos ostaja sattuisi tulemaan.

Matkaopas suositteli useata hotellia, ja tiedustelin rouvalta, mikä niistä olisi sovelias. Rouva sanoi, että ne ovat kaikki ylen kalliita, jotavastoin oppaassa mainitsematon Hotel National on erittäin siisti ja huokea paikka. Omistaja on sitäpaitsi hänen kaukainen sukulaisensa, joten hänen terveisillään voin saada hyvän kohtelunkin. Sinne päätin mennä.

Noumeassa on yksi hevosajuri, ja minä onneton satuin saamaan sen. Viivähdin tullissa pitkään, kun jätin osan tavaroistani sinne säilytettäväksi, kaikki autot ehtivät jo poistua, ja tämä hevosluuska värjötti yksinään päivänpaahteessa. Käskin ajamaan National-hotelliin, ajuri nyökkäsi, enkä sen enemmälti tarkastanut kulkusuuntaamme, vaan katselin kaupunkia muuten. Sillä menolla kerkisikin katsella katuvieret hyvin tarkkaan, olisipa kerinnyt tehdä pieniä ostoksiakin, sillä hevonen näytti olevan tottumaton kulkemaan. Ajoimme äärettömän kauan, vaikka rouva oli sanonut, että hotelli on aivan laiturin lähellä. Vihdoin kuitenkin pysähdyimme, ajuri näytti vieressä olevaa taloa ja sanoi "ici". Hotelli siinä tosiaan oli, mutta seinässä luki Hotel Cosmopolite. Kysyin ajurilta, miksei hän vienyt minua Nationaleen, kuten käskin, ja hän sanoi, että sinne oli niin lyhyt matka, ettei hän viitsinyt sellaista pätkää ajaa, — hän nähtävästi luuli minun lähteneen huviajelulle kapsäkkini kanssa.

Hotellin isäntä ja edeskäypä, jotka olivat tulleet kadulle ja kuulleet keskustelumme, sanoivat, että National on siivoton paikka, heillä on paljon siistimpää eikä yhtään kalliimpaa. Sanoin, että minulle on yhdentekevää, missä asun ja seurasin isäntää jättäen kuitenkin kapsäkkini ajuriin. Kuljimme talon molemmat kerrokset ja havaitsimme, ettei olekaan yhtään vapaata huonetta. Istuin taas ajuriin, ja tällä kertaa pääsimme Nationaleen, sinne oli laivalaiturilta yksi lyhyt kadunkulma.

Huomasin, että rouva-ystäväni laivassa oli puhunut sukulaistensa puolesta, mitä tulee siivollisuuteen ja hintaan, sillä niitten suhteen eivät puheensa pitäneet paikkaansa. Huoneeni lattiaa ei varmastikaan ollut pesty milloinkaan, sänkyä suojaavan moskiittoverkon katto vallan notkui pölyn painosta, ja lattia oli täynnä mustia rotanreikiä, jotta oli vaarallista liikkua siellä pimeässä. Ne olivat näet niin suuria, että jalka hyvin sopi joka koloon, mutta niistä oli hyötyäkin, sillä niihin lakaistiin rikat lattialta, niihin sai kaataa pesuvedet ja muut jätteet.

Isäntäväki sitävastoin kohteli minua ystävällisesti samoinkuin barytooniääninen kanakkiakka, joka siivosi huonettani. Häntä kutsuttiin madame'ksi, ja kun aamuisin tervehdin häntä tavallisesti suomeksi sanoen "morjens akka", kysyi hän heti, mitä se on ranskaksi. Sanoin sen olevan samaa kuin "bonjour madame", ja sitten hän opetteli sen itsekin suomenkielellä. Hän oli muuten ainoa koko hotellissa, joka puhui englantia, ja siksipä pidimmekin pitkiä keskustelutunteja siivouksen lomassa. Tupakkaa hän viljeli ahkerasti, mutta ainoastaan parempia savukelaatuja, sätkää hän moitti liian voimakkaaksi.

Hotelliin kuului myös seisomabaari sekä kolme pöydillä varustettua tarjoiluhuonetta. Kaksi niistä oli oikeastaan vain ruokailua varten ja kolmas juomista varten. Tässä kolmannessa oli korttipinkka joka pöydällä, — muuten yleinen tapa kaikissa tämän puolen hotelleissa, kahviloissa ja baareissa.

Ensi työkseni läksin etsimään poliisilaitosta saadakseni takaisin passini, joka oli edellisenä iltana laivassa otettu pois. Olin saanut siitä koneella kirjoitetun kuitin, ja siinä oli sivuhuomautuksena mainittu, että jos joku viipyy saarella kauemmin kuin 8 päivää, tulee hänen suorittaa poliisilaitokselle 50 frangia. Riitaisen luonteeni takia sain tästä rähisemisen aihetta, enkä suinkaan lyönyt tilaisuutta laimin. Minulta kysyttiin, kauanko aion viipyä Uudessa Caledoniassa, ja vastasin, että kenties kaksi viikkoa, kenties kuukauden, riippuen siitä, milloin laiva lähtee Tahitiin. Sitten vaadittiin 50 frangia, mutta sanoin, etten maksa, koska olen Ranskan kenraalikonsulille Sydneyssä jo suorittanut kahdeksan ja puoli shillingiä viisumista, ja se oikeuttaa minut olemaan Noumeassa vaikka lopun ikäni. He sanoivat, ettei Sydneyn kenraalikonsulilla ole oikeutta ottaa viisumista mitään, mutta pitensivät kuitenkin ilmaista oleskeluaikaa kahteen viikkoon. Todistin heidän väitteensä vääräksi, enkä luvannut maksaa. Sitten he pitensivät aikaa kolmeen viikkoon, mutta sanoin, etten maksa ollenkaan.

Summahan oli itse asiassa vähäpätöinen, mutta kun katsoin olevani oikeassa, en maksanut, vaan jätin passini poliisilaitokselle.

Oli kulunut jo lähes kuukausi tästä tapauksesta, laiva teki lähtöä, ja minä mietin, miten saisin passini pois. Menin sitten kuvernöörinviraston passitoimistoon, sanoin, että minulta otettiin passi laivassa ja tulin sitä nyt perimään takaisin. Etsittiin, mutta ei löytynyt. Virkailija arveli, että se on kenties vielä poliisilaitoksella, mutta hän lähettää heti noutamaan. — Kun tunnin kuluttua tulin uudelleen, sain passini, eikä 50:stä frangista puhuttu mitään. Se oli siis sittenkin vain poliisilaitoksen keksimä ylimääräinen matkustajien verotustapa, kuten jo alunperin olin haistanut.

Caledonian oppaasta olin lukenut erään Plum-farmin ilmoituksen, jossa farmia suositeltiin matkailijoille. Se sijaitsi ihanan merenlahden rannalla 30 km. päässä Noumeasta, siellä sai maitoa, voita, munia, hedelmiä y.m. farmin tuotteita, siellä oli tilaisuutta uimiseen, kalastukseen, kilpikonnanpyyntiin ja metsästykseen ja niin poispäin. Kaipasinkin kunnon maalaisruokaa sekä muitakin mainittuja huvituksia ja tiedustelin puhelimitse, milloin voisin saapua, mutta sillä kertaa ei kuulunut olevan tilaa, lupasivat myöhemmin ilmoittaa.

Odotellessani teimme hotellin isännän kanssa automatkoja toisille farmeille, sillä hänellä oli paljon tuttavia ympäristössä eikä työtä mitään — paitsi iltaisin pitää seuraa baarivieraille. Noumean lähiseudulla on paljon kauniita paikkoja, ja niille tein kävelymatkoja yksinäni. Pitkin merenrantaa kiertelee hyvä autotie, jota noumealaiset käyttävät huviajeluihinsa, viettäen päivät valkoisilla hiekkarannoilla kaukana kaupungista.

Eräänä päivänä kävelin taas siellä ja etsin paikkaa uidakseni, mutta joka poukamassa ja joka pensaikossa oli auto ja auton vieressä leiriytyneenä naisväkeä. Miltei yksinomaan naisia ja lapsia siellä näki, miehiä ei juuri malliksikaan. Kavahdin itseni ja kuljin yhä pitemmälle, kunnes löysin rauhallisen niemennoukan, jota maantiellä kulkijain katseilta suojasi kallionjärkäle. Siinä oli mukava pulikoida kuin hylje maininkien keinuteltavana, mutta vain hetken sain olla yksinäni. Heti tulla puhahti auto aivan kohdalleni, purki lastinsa, viisi naikkosta, jotka siekailematta riisuutuivat ja tulivat siihen minun uimapaikkaani. Tavallisissa oloissa en kylläkään paheksu tällaista tungettelevaisuutta, mutta nyt jonkunverran hätäännyin, sillä päälläni ei ollut minkäänlaisia uimahousuja, ja merivesi on niin hirvittävän kirkasta, että pienimmänkin esineen näkee pitkän matkan päähän. Kun he loittonivat pitemmälle rannasta, pujahdin kiiruusti kallionkoloon, jossa vedin jalkaani lyhyet alushousut. Sitten saatoin taas vapaasti jatkaa uimistani sekä seurustella huolettomasti.

Uinnin jälkeen läksin rantatietä yhä edelleen luullen sen kiertävän takaisin kaupunkiin. Mutta se nousikin korkealle vuorelle, josta oli laaja näköala yli niemien ja lahtien kauas merenselälle, ja päättyi vuorenhuipulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja minun täytyi kiiruhtaa takaisin kaupunkiin. Sinne tuli tietä pitkin lähes 8 kilometriä, mutta suoraan poikki viidakon ei Noumean semafoorille näyttänyt olevan puoltakaan siitä, joten päätin mennä sitä tietä.

Noumean lähistöllä on bushi varsin harvaa, ja kulku siellä helppoa; mutta sitten tuli vastaani alava maa, joka upotti nilkkaa myöten. Puitten ilmajuuret muodostivat miehenkorkuisen tiheän verkoston, niin tiheän, ettei mies mahtunut pujottelemallakaan sen läpi. Juuret olivat tuuman ja parin paksuisia, vahvoja kuin pingotetut köydet, ja niitä pitkin saattoi kyllä kulkea, vaikka hitaasti, sillä oli tarkkaan katsottava, minne jalkansa asetti ja saatava rungoista tukea.

Olin jo mielestäni kiipeillyt pitkän matkaa, mutta mangrovemetsä ei loppunut. Aurinko oli laskenut, tuli nopeasti pimeä, enkä nähnyt enää, minne astuin, vaan putoilin yhtämittaa juurien väliin. Kohta en tiennyt minne suuntaankaan oli mentävä, sillä lehtikatoksen alle ei näkynyt minkäänlaisia taivaanmerkkejä. Olin hiestä aivan märkänä, kiersin savukkeen ja istuin lepäämään. Arvelin jo, että pitäneekö jäädä yöksi sinne puunjuurelle istumaan, sillä kulku näytti perin toivottomalta.

Lehtikatoksen alla oli painostava, suonhajuinen helle, lentokoirat kahahtelivat ympärilläni kuin mahdottoman suuret lepakot, ja puitten juuret paukahtelivat omituisesti. Sen tiesin, ettei käärmeitä tarvinnut siellä pelätä, mutta sitten tulivat moskiitot. Niitä ei nähnyt, eikä niitä voinut ajaa pois ennenkuin olivat jo pistäneet, ja ne tunkeutuivat joka paikkaan. Taas oli lähdettävä liikkeelle, ei enää kävellen, vaan kontaten kuten apina ilmajuurelta toiselle.

Äärettömän kauan ryömin siellä verkostossa, ja minusta tuntui, että sitä ainakin kaksi kilometriä. Tokihan se viimein loppui, ja pääsin taas kovalle maalle, mutta kun kerkisin hotelliini, oli kello jo 9. — Seuraavana päivänä otin selville tämän mangrovemetsän leveyden, sitä oli vajaa 400 metriä, mutta sen läpikulkemiseen olin tarvinnut ainakin kaksi tuntia.

Sain sitten sanan, että Plum-farmilla olisi nyt tilaa, joten voisin saapua. Isäntä itse tuli noutamaan saman tien kun toi lehmänlihoja kaupunkiin. Kun en tiennyt, minkälaisia turisteja siellä asui, pesetin ja prässäytin valkoisen pukuni, ja panin kauluksen sekä kirjavan kravatin kaulaani, jotten häpäisisi seuraa.

Perille tultuani huomasin ihmeekseni, että farmin kaikki kymmenen vierashuonetta olivat tyhjillään, eikä siellä pitkiin aikoihin ollut ketään asunutkaan. Eräs ameriikkalainen oli ainoa muukalainen farmilla, mutta hän asui teltassa, jonka oli pystyttänyt pandanuksen alle merenrantaan; sanoi siellä olevan vähemmän kirppuja, Kysyin isännältä miksi en voinut aikaisemmin saapua, ja hän sanoi halunneensa itse noutaa minut Noumeasta. — Lasku selvitti sitten lähemmin tämän ystävyydenosoituksen.

Plum-farmiin kuulu 200 hehtaaria parasta merenrantamaata viiden kilometrin pituudelta, ja se on armoitettu paikka kokospalmun, kahvin ja banaanin viljelykselle. Maa on mustaa kuin sysimiilun pohja sisältäen runsaasti koralleja ja simpukankuoria, eikä siellä kasva suurta metsää ollenkaan, vaan ainoastaan bushia, jonka helposti saattaa raivata vesurilla ja saman tien istuttaa palmuntaimet pensaikon tilalle. Isäntä kehasikin, että tämä on parhaita farmeja Uudella Caledonialla, oikea paikka, jossa voi tehdä rahaa.

Aikaisempi omistaja oli istuttanut sinne lähes 500 kokospalmua, ja ne tuottivat nyt noin 10,000 frangia vuosittain. Nykyisen omistajan hallussa oli farmi ollut seitsemän vuotta, ja sinä aikana oli hän istuttanut sinne kokonaista kaksi palmua. Kahvipensaita ei ollut edes kotitarpeiksi.

Kysyin isännältä, eikö hän omastakin mielestään ole hoitanut huonosti leiviskäänsä jättäessään näin hyvän maan minkään tuottamattomalle pensaikolle. Hän myönsi asian kyllä niin olevan, mutta sanoi puolustuksekseen, että politiikka ottaa kaiken hänen aikansa, ettei kerkiä maanviljelyshommiin. Tiedustelin sitten Uuden Caledonian politiikan suuntaviivoja ja erikoisesti heikäläisten suhtautumista aseidenriisumiskysymykseen, mutta he eivät kuulemma olleet vielä ottaneet mitään varmaa kantaa viimemainitussa asiassa.

Olin tullut farmille pääasiassa saadakseni matkalla kadottamaani painoa takaisin, siellä kun ilmoituksen mukaan oli oikein meikäläiset ruuat. Ikävä vain, ettei niitä tarjottu vieraille, sillä esimerkiksi voita en nähnyt kertaakaan ruokapöydässä eikä sellaista ylellisyyttä kuin maitoa tarjottu edes kahvin höysteeksi. Olutta sitävastoin olisi saanut, vaikkei se kuulunut tavalliseen ylöspitoon. Kun en ymmärtänyt tilata sitä, koetti isäntä rohkaista ujoa luontoani kertoen, että se matkustaja joi niin ja niin monta pulloa päivässä, ja joku toinen taas vielä enemmän. Minä sanoin kuitenkin, etten juo muuta kuin rommia, jota isännällä ei ollut, sillä olin ameriikkalaiselta kuullut, että oluen hinta on farmilla korkeampi kuin viinin hinta Noumeassa.

Oloni Plum-farmilla supistui lyhyeen, sillä elämä siellä tuli kolmattaosaa kalliimmaksi kuin Noumean hotellissa, ja yksinäni en voinut kustantaa kilpikonnanpyyntiin tarvittavaa moottorivenettä miehistöineen. Palasinkin Noumeaan, josta heti pääsin lähtemään mielenkiintoiselle pyyntimatkalle ulkoriutoille.

Se pyyntimatka on juttu erikseen, ja palaankin taas Noumeaan, jossa vietettiin juhlallisuuksia. Oli kulunut päivälleen 75 vuotta siitä, kun Ranska otti haltuunsa Uuden Caledonian, ja sen kunniaksi paukkuivat linnoituksen tykit, kaupunki oli liputettu, puistossa pidettiin kaikenlaisia urheilukilpailuja, ja muutenkin oli kuin markkinahenkeä ilmassa. Pitkin puistoa oli pystytetty telttoja, joissa myytiin virvokkeita tai pelattiin eräänlaista rulettia. Varsinkin viimemainitut vetivät väkeä puoleensa, ei ainoastaan alkuasukkaita, vaan myöskin valkoihoisia, eritoten naisia. Siinä oli vino pöytä, jonka alaosa oli jaettu muistaakseni 24:ään numeroituun lokeroon. Pieni pallo pantiin vierimään pöydän yläpuolella olevaan uurnaan, josta se putosi pöydälle pysähtyen johonkin lokeroista. Kenellä oli lokeron numeroa vastaava, 2 frangin maksava lappu, hän voitti. Voittoina oli kaikenlaista, arviolta 5-10 frangin hintaista tavaraa, joten siis ruletinpitäjän nettovoitto joka heitolta oli noin 40 frangia. Pallo pyöri lakkaamatta, ja numerot olivat myydyt aina monta sarjaa etukäteen. — Ajattelin, että kun Uusi Caledonia viettää satavuotisjuhlaansa, menen minä Noumeaan ja panen pystyyn kaksi sellaista rulettia, se kannattaa.

Kävin satamassa myös katsomassa. Sinne oli saapunut vieraita laivoja, ja niiden miehistö oli edellisenä yönä viettänyt juhlaa pääasiassa tappelemalla, sillä hyvin monien näin siellä liikkuvan pää siteessä. Vielä päivälläkin he olivat sangen levottomia, ja pieniä yhteentörmäyksiä sattui silloin tällöin. Erikoisesti jäi mieleeni kahden papualaisen tappelu. He olivat molemmat voimakkaita miehiä, naama melkein kuin gorillan. Leuat voimakkaat, valkoinen hammasrivi ainakin 10 sentimetrin levyinen, ja kukin hammas aikamiehen isonvarpaan kynnen kokoinen. He ärjähtelivät ja irvistelivät apinamaisesti toisilleen, sitten iskivät taas yhteen kolauttaen toisiaan päähän reiden paksuisilla puukangeilla. Tavallisen ihmisen pää olisi sellaisesta iskusta haljennut kuin munankuori, mutta papualaisen luut ovatkin valuraudasta. Lopulta toinen kuitenkin sai kyllikseen, nakkasi kankensa riitakumppalinsa naamaa kohti ja lähti käpälämäkeen.

Uuden Caledonian kanakit ovat rauhallista väkeä eivätkä tappele juuri milloinkaan, mutta pohjoisempien saariryhmien asukkaat näyttivät sitävastoin olevan luonteeltaan perin riitaisia. Kaiken iltapäivää kulkivat he ryhmissä kaduilla kiljuen ja laulaen sotalaulujaan, eikä heitä kukaan mennyt rauhoittamaan. En tiedä, mihinkä rotuihin ja heimoihin he kuuluivat, mutta tukkansa oli takkuisempi ja ihonvärinsä mustempi kuin kanakkien, joiden väri on kutakuinkin siedettävä.

Onko kukaan nähnyt valkoista neekeriä? En minäkään ole, mutta sen sijaan olen nähnyt valkoisen kanakin, Canacus albinuksen, niinkuin luulisin sen latinalaisen nimen olevan. Hän oli poliisina eräällä poliisiasemalla merenrannassa kaukana Noumeasta. Kävelin rantaa pitkin, näin tämän albinuksen juuri kun hän nousi uimasta, ja pysähdyin ihmeissäni katselemaan. Hänen väriään on mahdoton tarkalleen selittää, se oli vaaleanpunaisen-keltaisen-ruskehtava, ja koko mies näytti olevan läpikuultava kuin norssi. Hän huomasi ihmetykseni, irvisti minulle leveästi ja poistui nopeasti huoneeseen.

* * * * *

Hotellissa oli nyttemmin annettu käytettäväkseni kaksi huonetta, joista toinen antoi kadulle, toinen pihalle päin. Olin tähän järjestelyyn varsin tyytyväinen, paitsi että pihanpuolisessa ovessa ei ollut minkäänlaista lukkoa, jotta olisin voinut sen sulkea poissaollesssani. Puhuin tästä hotellin isännälle, ja hän lupasikin toimittaa lukon. Keskustelumme kuuli eräs puoliverinen rouva, joka asui hotellin vieressä, mutta söi hotellissa ja vietti kaiket päivät siellä poltellen huonosta ranskalaisesta tupakasta kiertämiään sätkiä. — Muutamien ihmisten ulkonäkö tuopi elävästi mieleen jonkun muun luomakunnan olennon, ja niinpä tämäkin rouva, istuessaan lyhyessä lihavuudessaan itsekylläisenä pöydän takana muistutti suuresti sammakkoa, oikein sellaista emäsammakkoa. Näin hän nytkin istui kuunnellen puhettamme ovenlukosta ja alkoi heti moittia minua aiheettomasta varovaisuudestani. Hän kysyi, epäilenkö minä noumealaisia varkaiksi, sanoi, ettei siellä ole koskaan vielä mitään varastettu, eikä hänkään pidä koskaan oviaan lukittuina.

Vielä samana päivänä sain kuitenkin kokea, ettei noumealaisiinkaan ole luottamista. Illalla oli hotellin suuressa ruokailuhuoneessa tanssiaiset, ja minäkin istuskelin siellä katselemassa ja juttelemassa. Poistuin isännän kanssa hetkeksi toiseen huoneeseen jättäen tupakkamassini pöydälle, mutta palatessani takaisin huomasin sen hävinneeksi. Kyselin kaikilta, mutta kukaan ei ollut sitä nähnyt, enkä osannut ketään epäilläkään, sillä läsnä oli ainoastaan hotellin ruokavieraita ja tuttuja ihmisiä. Niin jäi asia silleen, vaikkakin se vähän karvasteli mieltäni, ei sen massin takia, vaan siksi, että olin siihen juuri tyhjentänyt viimeisen varastoni hyvää englantilaista tupakkaa, jota ei Noumeassa saanut ollenkaan. Kehoitinkin senvuoksi siivooja-akkaa hiukan katselemaan, jos sattuisi kenellä näkemään massiani, sillä hän tunsi sen hyvin samoinkuin kaikki hotellivieraatkin. —

Kahden päivän kuluttua tuli kanakkiakka huoneeseeni ja kuiskutteli, että nyt hän tietää, kuka otti minun tupakkamassini, hän on nähnyt sen naapurin rouvalla, sillä sammakonnäköisellä puoliverisellä. Menin ruokailuhuoneeseen ja kerkisin parhaiksi näkemään, kun rouva kierteli sätkää minun massistani. Liian myöhään koetti hän sitä piilottaa, ja minä kysyin, että siinäkös se hänen kehumansa noumealaisten rehellisyys nyt on. Hän sanoi yksinkertaisesti löytäneensä massin ja tarjosi sitä minulle takaisin. Tupakan oli hän kuitenkin polttanut jo miltei loppuun, enkä huolinut tyhjää massiakaan, vaan käskin hänen pitämään sen muistona näpistelystään.