Part 7

Haikaloja ei näe silloin, kun niitä katselisi mielellään, mutta silloin ne ilmestyvät, kun niitä ei toivoisi. Emme olleet nähneet yhtään haita vielä laguunissa ja luulimme, etteivät ne sinne tulekaan. Senvuoksi eräänä varhaisena aamuna loittonimme kauas laivasta ja kelluimme selällämme sileillä mainingeilla. Äkkiä kuulin huudon ja näin erään minua lähellä olevan merimiehen osoittavan riutalle päin. Siellä viilsi kaksi hain selkäevää pitkin vedenpintaa, tosin vielä kaukana meistä, mutta me olimme myös kaukana laivasta. Käännyimme kiiruusti paluumatkalle, ja silloin näimme kolmannen — meidän ja laivan välillä. Minun pitkä tukkani nousi aivan pystyyn, ja katselin vain, kenenkä kimppuun se hyökkäisi. Sanotaan, että jos huutaa kovasti ja loiskuttaa vettä käsillään, niin hai säikähtää eikä tule päälle. Me emme ehtineet tehdä kumpaakaan, sillä peto ei näyttänyt välittävän meistä ollenkaan, vaan ui rauhallisesti omaa suuntaansa ja hävisi niemen taakse. Mutta sen jälkeen emme enää poistuneet laivan lähettyviltä.

Tahitilaisten merenpelkoon luulen kuitenkin vaikuttavan erään toisenkin seikan. Kaikissa rantavesissä piileskelee nimittäin kivien välissä ja pohjakoloissa eräänlaatuisia kaloja, joiden selässä on myrkyllinen piikki. Tämän piikin aiheuttaman pistoksen sanotaan olevan miltei yhtä vaarallisen kuin käärmeenpureman, ja siksi ihmiset karttavat liikkumasta avojaloin meressä.

Me uimme joka päivä joko laivasta tai laiturilta käsin, jossa vesi oli syvää. Pari kertaa olin käynyt hiekkarannaltakin uimassa, sillä en tiennyt näistä myrkkykaloista mitään. Eräänä päivänä jouduin merenrantaa kävellessäni pienen joen suuhun. Vesi oli siinä vilpoisempaa kuin meressä, se houkutteli puoleensa, ja kohta pulikoin hiekkapohjaisessa poukamassa. Rantaa reunusti kivikkosärkkä, jossa vettä oli vain vyötäisiä myöten, ja päätin mennä särkän yli syvemmälle vedelle. Pääsin jo särkän laitaan, kun kuulin huutoja takanani. Puitten varjosta juoksi mies ja huutaen sekä viittoillen kehoitti minua palaamaan takaisin. Päästyäni rantaan selitti hän, että tämä on kaikkein vaarallisin uimapaikka, sillä kivisärkkä on täynnään myrkkypiikkisiä kaloja, joiden pistos vaikkei nyt juuri tappaisikaan, niin saattaa miehen kuitenkin moneksi päiväksi mihinkään kykenemättömäksi. Tämän kivisärkän suojaan, kertoi hän, kerääntyy mahdottomasti pientä kalaa, ja niiden jälessä seuraavat myrkkypiikkiset kalat. Todistaakseen sanansa astui hän muutaman askeleen veteen ja kourasi kahmalollisen pohjahietaa, jonka toi rantaan. Hiekka aivan kuhisi harmaanruskeata, tuuman mittaista kalanpoikasta, niitä oli siinä kahmalollisessa ainakin viisikymmentä kappaletta.

Kysyin sitten, mistä hän oli minut huomannut ja minne hän on matkalla. Mies sanoi asuvansa tässä ja osoitti suurien mangopuitten ohi, jossa nyt vasta huomasin banaanien ympäröimän pienen, keltaisen rakennuksen. Hän oli ranskalainen farmari, ja ranta sekä maa-alue ympärillämme hänen farmiaan. Sitten kutsui hän minut huoneeseensa, tarjosi papayaa ja kokosmaitoa, jotka molemmat maistuivat pitkän kävelyn jälkeen erinomaisilta.

Tiedustelin häneltä farminsa laajuutta ja sain kuulla sen olevan neljä hehtaaria. Lausuin ihmetykseni niin pienen farmin suhteen ja kysyin, elättääkö sellainen maapala. Hän sanoi, ettei Tahitissa sen suurempia viljelmiä ole kuin harvassa, tavallisin plantaashin koko on yhdestä neljään hehtaariin. Kymmenen hehtaarin farmia kutsutaan jo suureksi. Tällaisella neljän hehtaarin farmilla tulee hyvin toimeen, hän viljelee siinä kokosta ja vaniljaa myytäväksi sekä hedelmiä omiksi tarpeiksi, ja kalaa saa yhdellä verkonheitolla aina päivän tarpeen.

Hän arveli, että nyt olisi hyvä kalastus-aika ja kysyi, olenko nähnyt koskaan kalastettavan heittoverkolla. Sanoin vähin opetelleeni sen heittoa, mutta en ollut vielä varma, saanko joka kerralla sen putoamaan kauniiseen ympyrään. Niin otimme verkon seinältä ja läksimme rantaan; mies ei nähtävästi uskonut, että minä osaisin heittää.

Heittoverkko on kudottu pitkän haavin muotoiseksi, suun laajuus pari syltä läpimitaten ja reunustettu lyijykuulilla, jotka saavat sen nopeasti painumaan pohjaan, joten kalat jäävät haavin sisäpuolelle ja tunkeutuvat sen silmukoihin.

Vesi oli nousemassa, ja sen mukana tuli sardiiniparvia lähelle rantaa syömään pientä pohjakalaa. Ne olivat kuitenkin arkoja, joten vain kauempaa saattoi tarkastella, missä ne liikkuivat. Sitten oli nopeasti juostava veteen ja samalla heitettävä verkko parven kohdalle.

Minä tein ensimäisen yrityksen juuri kun suuri aalto tuli kohisten rantaan ja sekotti kaloilta näön. Heitto onnistui hyvin, ja verkon silmistä poimimme kilon verran kiiltäväpintaisia sardiineja. Odotimme, kunnes toinen parvi tuli kohdalle, ja sitten heitti farmari samalla tuloksella. Kymmenisen kertaa heitimme, ja silloin meillä oli suuri kasa kaloja rannassa. En koskaan olisi luullut, että meri antaa niin runsaasti ja niin vähällä vaivalla.

Farmari vaati minua ottamaan kalat mukaani, mutta minä sanoin asuvani täysihoidossa laivassa. Hän kuitenkin teki palmun lehtiruodosta riipan ja alkoi pujotella kaloja siihen sanoen, että ne kuitenkin pahenevat, sillä hän ei voi käyttää kuin yhden kilon. Kun ei vastaväitteistä ollut apua, otin kaksi metrin pituista kalariippaa kantaakseni kuuden kilometrin matkan laivalle, jonka keulakeittiössä ne sitten paistoimme ja söimme aamupuoleen yötä, kun nälkäisinä tulimme Mariposa-kahvilan tanssiaisista.

VALKOISET TA HITILLÄ

Tahitilaiset samoinkuin muutkin polyneesialaiset ovat aikojen kuluessa asuneet Intiassa. Sieltä he toisten kansojen painostuksesta siirtyivät Malajin saaristoon, mutta vieraitten rotujen yhä lisääntyessä jättivät ensimäisen vuosisadan lopulla senkin muuttaen yhä kaukaisemmille saarille nykyisille asuinpaikoilleen. Ne olivat silloin vielä asumattomia, ja he antoivat niille aasialaisia nimityksiä. Siksipä onkin Polyneesian saaristossa runsaasti samoja paikannimiä kuin Javalla, Borneossa ja Malakan niemimaalla.

Tehtyään 1770- ja 1870-luvulla useita retkiä Tahitiin palasi kapteeni James Cook Eurooppaan ja kuvaili sitä ihanimmaksi paikaksi maapallolla. Boungainvillen kertomukset innostuttivat ranskalaisia niin, että senaikaisten tietojen mukaan "koko Ranska halusi muuttaa Tahitiin." Yhä uusia tietoja saapui tästä maallisesta paratiisista, kuinka ihmiset siellä elävät vielä henkisessä pimeydessä, mutta ovat kauneinta kansaa maan päällä eivätkä kavahda alastomuuttaan. Silloin englantilaiset lähetyssaarnaajatkin innostuivat ja lähtivät sinne joukolla viemään sananrieskaa ja housuja.

Jumalansanaa voidaan kuitenkin levittää monella eri tavalla, ja uuden uskonnon tuojat selittivät tahitilaisille selkääkarmivia juttuja. He kuulivat ensiksikin, että kaikki heidän esi-isänsä ovat ikuisesti palavassa paistinuunissa ja saivat kuulla syynkin siihen, jonkavuoksi sanoivat lähetyssaarnaajille:

"Jos teidän ensimäiset ihmisenne söivät pyhän puun hedelmiä, niin heitä olisi pitänyt rangaista, ja jos heidän lapsensa tappoivat teidän jumalanne pojan, niin heitä olisi pitänyt rangaista, miksi te kiusaatte meitä näillä asioilla. Me emme ole tappaneet teitä, ja meidän ensimäiset ihmisemme kunnioittivat kaikkia pyhiä puita."

Kaksitoista vuotta lähetyssaarnaajat tekivät käännytystyötä, istuttivat lähetysaseman ympärille rehevän puutarhan ja toivoivat lopullista voittoa. Mutta sitten puhkesi heimojen välinen sota, ja yhdessä päivässä olivat kahdentoista vuoden työn hedelmät hävitetyt maan tasalle. Lähetyssaarnaajien henki säilyi, sillä tahitilaiset eivät olleet verenhimoisia, mutta lähetystyönsä he antoivat ylen sillä kertaa.

Kuten kaikilla Etelämeren saarilla, häviää Tahitissakin alkuasukasrotu nopeasti sukupuuttoon. Kapteeni Cookin tietojen mukaan oli siellä valkoihoisten saapuessa 60 tai 70 tuhatta alkuasukasta, nyt heitä lasketaan olevan vajaa 2000. Vaikka Cookin numerot olisivatkin jonkun verran liioiteltuja, on 150 vuodessa tapahtunut vähennys hirvittävä ja osoittaa, että muutaman vuosikymmenen perästä emme enää saa nähdä alkuperäistä tahitilaista. Keskenäiset heimosodat ja taistelut ranskalaisia vastaan vähensivät heitä alkuaikoina, myöhemmin korjasivat Ameriikasta ja Euroopasta saapuneet taudit runsaita satoja. Tahitilaiset olivat ennen maailman terveintä kansaa; he söivät kalaa, leipäpuun hedelmiä, banaaneja, mangoja ja joivat kokosmaitoa, ja muut taudit paitsi elefanttitauti olivat heille tuntemattomia. Eurooppalaiset toivat heille vaatteita, rommia ja olutta, kiinalaiset totuttivat heidät epäterveellisiin ruokalajeihin, rotu heikontui eikä voinut kestää valkoihoisten tuomia kultiveerattuja tauteja, vaan sortui joukottain. Tahitilainen sulautuu sitäpaitsi sitäpaitsi helposti muihin kansallisuuksiin, ja nykyjään onkin siellä enemmän hybridejä kuin alkuperäisiä tahitilaisia.

Kaiken muun lisäksi vähensi maailmansotakin vielä tahitilaisia. Heidän epätoivoiset taistelunsa ranskalaisia vastaan olivat vielä tuoreessa muistossa, mutta nyt kun Ranska oli vaarassa, sanoivat he tahitilaisille, että heitetään pois vanhat vihat, tulkaa tekin rökittämään germaaneja, ja sen enempää kysymättä vietiin tahitilaiset selvittämään eurooppalaisten keskinäisiä riitoja. Eivät he saksalaista millään tavoin vihanneet eikä heillä ollut sodassa mitään voitettavana, mutta he tappelivat käskyn mukaan ja kaatuivat. Palkinnoksi uskollisesta avunannosta on heille Papeeteen Avenue Bruat'ille pystytetty kuvernöörin toimesta muistopatsas.

Patsas on muuten varsin onnistunut, ainakin alaosaltaan, mutta yläosasta papeetelaiset eivät kuulu pitävän, koska patsaan sivussa oleva nainen näyttää ojentavan kukkavihkoa kukon hännän alle. Patsas näytti nimittäin liian alastomalta ilman yläkoristusta, ja niin pantiin sinne ranskalaisten symbooli, Gallian kukko, kiekumaan voittoa ja esikuvallisesti osoittamaan, kuinka Ranska kukon siivillä suojelee tahitilaisia. Minunkin mielestäni oli se oudompi kuin ennen näkemäni sankaripatsaat, ja kun ei ollut filmejä saatavissa, ikuistin sen taitoni mukaan kynällä, jotta toisetkin voisivat sitä katsella.

Kirjoitus patsaassa on asiallinen. Paitsi kaatuneitten nimiluetteloa ja kuvernöörin nimeä on siinä vain lyhyesti sanottu: "Kuolivat Ranskan puolesta 1914-1918." Sodasta ei tosin ole mainittu mitään, eikä myöskään ole kuoleman syytä selvitetty, mutta "Ranskan puolesta" selvittää kaiken.

Muistuu tässä mieleeni Austraalian sankaripatsaat, sillä austraalialaisilla näkyy sodassa olleen paljon edesvastuullisempi tehtävä ja paljon enemmän puolustettavana kuin tahitilaisilla. Siellä nimittäin lukee sankaripatsaitten kyljessä, jotta he kaatuivat ja kuolivat: 1:ksi Jumalan, 2:ksi Kuninkaan ja 3:ksi Maan puolesta. Maa on vasta kolmannella sijalla, sillä sitähän austraalialaiset eivät tarvinneet, eikä heidän maansa ollut millään tavoin uhattuna. Mutta sitävastoin saa jälkimaailma sen käsityksen, että Jumala on ollut suuressa vaarassa ja Englannin kuningas vähän pienemmässä, ja tämä selvittää myös senkin seikan, että austraalialaiset olivat niin auliita ryhtymään sotaan, ennenkuin Englanti oli sodanjulistuksenakaan antanut.

* * * * *

Tuskin on kulunut pari vuosikymmentä siitä ajasta, jolloin lapsenmurhat eivät olleet mitään harvinaisia tapauksia tahitilaisten keskuudessa, sillä mukavuutta rakastavina he halusivat nopeasti vapautua kaikesta, mikä aiheutti vähänkin vaivannäköä. Nyt on asia toisin. He ovat nähtävästi huomanneet, että rotu kulkee sukupuuttoaan kohti, ja kansallistunto sekä rodun säilyttämisvaisto ovat heränneet. Lapset ovat nykyisin sangen haluttuja, eikä sillä ole väliä, kuka on isä, kunhan äiti vain on tahitilainen. Valkoinen mies saakin siellä helposti vaimon ja saapa kiinalainenkin, vaikka viimemainitut alkuaikoinaan olivatkin vihattuja ja halveksittuja. Naista, joka seurusteli kiinalaisen kanssa, osoitettiin sormella. Mutta kiinalaisella oli rahaa ja silkkiä, ja ne seikat muuttivat mielipiteet.

Valkoihoisesta ja tahitilaisesta tulee sangen kaunis sekoitus, jotavastoin kiinalaisen ja tahitilaisen jälkeläinen on perin ikävännäköinen katseltava. Sillä on tahitilaisen ihonväri ja nenä, mutta vinot silmät ovat jääneet perinnöksi kiinalaiselta, ja se seikka pilaa koko tekeleen. Kumpiakin hybridejä tapaa lukuisasti Papeetessa, jälkimäisiä kuitenkin harvassa.

Jokainen siellä asuva valkoihoinen ottaa itselleen tahitilaisvaimon. Ellei saa mieleistään Tahitista, matkustaa hän läheisille saarille, joissa aina on tulijoita. Varsinkin eräs Naissaareksi kutsuttu on kuuluisa kauniista sukupuolestaan. Minkäänlainen vihkimistoimitus ei tule kysymykseen, siellä mennään vain muuten naimisiin. Kun valkoinen lähtee pois, jättää hän rouvansa sinne, vain ehkä yksi sadasta ottaa hänet mukaansa. Ja vaikka olisi miten tarkkaan vihittykin, kieltää Yhdysvaltojen laki tuomasta maahan värillistä rouvaa. Ranskalaiset sitävastoin saavat viedä maahansa vaikka minkävärisen.

* * * * *

Ranskalainen on huono liikemies, ja siksipä kiinalaiset ovat saaneet Tahitissa — kuten monessa muussakin Tyynenmeren liikepaikassa — vankan jalansijan. Tahitin 12 tuhannesta asukkaasta on 4000 kiinalaista, 2000 tahitilaista, loput valkoihoisia ja sekarotuisia, puolet kumpiakin. Papeetessa ei ole kuin joku harva ranskalainen kauppa, kaikki suurimmat liikehuoneet ovat kiinalaisten käsissä. Ranskalaisen kauppa on auki kello seitsemästä seitsemään, kiinalaisen seitsemästä kahdeksaan tai puoli yhdeksään, ja kiinalainen tekee viimeisellä tunnilla eniten kauppaa. Ranskalainen sulkee kauppansa pariisilaisen tavan mukaan kahdeksi tunniksi keskipäivällä, kiinalainen ei pidä päivällisaikaa ollenkaan, vaan tekee kauppaa. Pyhäin Miesten päivä oli ranskalaisten sapatti, ja heidän kauppansa silloin suljetut, mutta kiinalaiset välittivät viis ranskalaisten sapatista ja pitivät kauppansa auki. Silloin tuli juuri ameriikkalainen laiva satamaan, tarvitsi tavaraa ja osti kiinalaiselta.

En tunne tarkemmin Tahitin valkoihoisia kauppiaita, mutta parin niinsanotun liikemiehen kanssa tulin jonkunverran seurustelleeksi ja näkemäni perusteella sain sen käsityksen, etteivät he suurestikaan poikkea javalaisista valkoisen rodun edustajista, eikä heidän sanaansa ole luottamista sen jälkeen, kun se on tullut sanotuksi.

Toinen näistä liikemiehistä oli van der B., belgialainen kansallisuudeltaan. Hän ilmestyi laivan ruokailusalonkiin, tunsi siellä erään matkustajista ja esittäytyi meille toisille. Erinomaisen sulavaliikkeinen ja -puheinen sekä kohtelias. Hän pyysi meitä kanssaan Concordia-klubille juomaan lasin olutta, johon suostuimme. Klubi sijaitsi ränsistyneen lautarakennuksen toisessa kerroksessa, ja käsitti se putkantapaisen baarin sekä suuremman huoneen, jossa oli biljaardipöytä ja kaksi muuta pöytää. Toisen ääressä istui olutta juomassa vormupukuisia ranskalaisia virastohenkilöitä ja eräs rouva, me valtasimme toisen pöydän. Nautittuamme pari lasia olutta läksimme kaupungille tehdäksemme pieniä ostoksia, ja van der B. maksoi lähtiessämme laskun; ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme maksaneet, mehän olimme hänen vieraitaan, selitti hän. Rahaa miehellä näyttikin olevan runsaasti.

Kuljimme sitten kaupasta toiseen ostellen pientä romua ja muistoesineitä. Van der B. osti myös, mutta hän aina vuoron perään puhutteli meitä itse kutakin ja pyysi maksamaan hänen ostoksensa; hän suorittaa heti, kun päästään kadulle. Näin oli hän parin tunnin kuluttua velkaa meille jokaiselle. Viimeisessä kaupassa pyysi hän minun maksamaan kiinalaisen päivänvarjon, joka miellytti häntä, mutta minä en suostunut. Kun hetken kuluttua poistuimme, oli van der B. jo kiiruhtanut toiseen kadunkulmaan, kainalossaan päivänvarjo, jota turhaan koetti peittää takkinsa alle, sillä kiinalainen oli huomannut kähvellyksen ja seurasi mukanamme ottaen varjon pois. — Mutta vaikka mies oli joutunut kiinni itse teossa, ja joukko yleisöä kiinalaisen kovaäänisen puheen johdosta oli kerääntynyt katselemaan katukohtausta, ei hän millään tavoin osoittanut häpeävänsä tekoaan, vaan kutsui meidät läheiseen kahvilaan, jossa tilasi jokaiselle lasin absinttia. Hän kävi vähän väliä tarjoilupuolella puhuttelemassa tyttöjä, ja sille tielleen hän hävisikin jättäen meidät maksamaan hänenkin lasinsa.

Seuraavana päivänä tapasimme miehen Mariposa-kahvilassa, ja pyysimme hänen suorittamaan eiliset ostoksensa, mutta hän röyhkeästi väitti eilen maksaneensa kaikki. Hänellä oli nyt niin kiire, ettei joutanut keskustelemaan, mutta hän tulee heti takaisin, ja niin sanoen pujahti hän kadulle sen koommin enää palaamatta. Kiireessä oli hän kuitenkin unohtanut uuden panamahattunsa sekä pitkän korallinauhan kahvilaan. Me otimme ne mukaamme laivalle ja möimme huutokaupalla. Rahat jaoimme keskenämme ja pääsimme kutakuinkin omillemme.

Tulin myös tuttavaksi ranskalaisen tullivirkailija Vernon kanssa. Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kutsui minut seuraavaksi päiväksi kello 11 Mariposaan. Menin sinne ja odottelin tunnin, mutta häntä ei kuulunut. Iltapäivällä tapasin hänet kadulla, ja kovasti anteeksipyytäen hän selitti, ettei voinutkaan aamulla saapua kysyen, voisinko tulla huomenna samaan aikaan. Menin taas ja taas odottelin tunnin, mutta turhaan. Vielä kolmannen kerran menin häntä pyynnöstään tapaamaan, mutta ei hän tullut silloinkaan. Senjälkeen en katsonut velvollisuudekseni tuntea häntä, kun hän viimeisenä päivänä tuli laivalle ja tarjosi kättään jäähyväisiksi.

Jotkut käsitteet ovat sikäläisillä ihmisillä toisenlaiset kuin mihin minä olin tottunut; taikka asia lienee niin, että troopillinen ilmasto tekee ihmisestä itsekkään, — ainakin oli tehnyt hyttitoveristani ranskalaisesta leipurimestarista.

Palasin ehtoopuolella pitkältä kävelymatkalta takaisin Papeeteen ja poikkesin erääseen kahvilaan saamaan virkistystä. Kansaa tuli ja meni, enimmäkseen ulkolaisten laivojen matkustajia ja miehistöä, mutta myös tahitilaisia, pääasiassa naisia. Maan tavan mukaan istahti eräs neitonen ujostelematta pöytääni, ja kun hän oli janoisen näköinen, tilasin hänellekin pullon olutta. Hetken kuluttua ilmestyi siihen myös hyttitoverini leipurimestari pyytäen saada tehdä meille seuraa, johon suostuimme. Kun olin väsynyt, maksoin jonkun ajan kuluttua laskuni ja läksin laivalle nukkumaan toisten jäädessä vielä kahvilaan.

Vasta aamupuoleen palasi leipurimestari ja nukkui aina lunchiin saakka. Herättyään karhusi hän minulta ensi töikseen viittäkymmentä frangia. Kysyin, mistä tämä johtuisi ja sain kuulla, että mestari oli tytön takia hävittänyt niin paljon rahaa. Lausuin ihmettelyni tällaisen vaatimuksen suhteen, mutta leipuri ilmoitti yksinkertaisesti, että tyttö oli minun, ja mitä hän on menettänyt tytön takia, saan minä maksaa. Selitin hänelle omat mielipiteeni tämänkaltaisten menoerien suhteen ja lisäsin, ettei tyttö ollut minun enemmän kuin hänenkään, mutta jos hän välttämättä tahtoo panna tytön minun nimiini, niin siinä tapauksessa hän saa maksaa minulle vuokraa tytöstä. Jonka jälkeen leipurimestari ei enää uudistanut vaatimustaan.

TAHITIN IHMEITÄ

Vaikka Tahiti on kooltaan verrattain vähäinen, tarjoaa se kuitenkin matkustajalle paljon enemmän näkemisen arvoista kuin monet laajuudestaan kuuluisat alueet. Sen pituus on 60 ja suurin leveys 40 km., mutta ikäänkuin korvaukseksi saaren yksinäisestä asemasta on rikas luonto avoimin käsin jakanut tälle pienelle alueelle kauneutta kenties enemmän kuin millekään muulle maanpaikalle. Eikä näitä kauneuksia tarvitse etsiä päivämatkojen takaa, ne ovat kaikki käden ulottuvilla, jokaisen nähtävinä, joka vain haluaa niitä katsella.

Tahitin kartalle on merkittynä viisikymmentä jokea ja puroa, ja vaikka useat niistä ovat pieniä kätkeytyen miltei kokonaan rehevän kasvullisuuden peittoon, tapaa siellä sellaisiakin, joille viehättävyydessään saa hakea vertaista. Vesi ei niistä lopu koskaan, sillä korkeat vuoret, joista korkein, Orohena, kohoaa 2237 metriä yli merenpinnan, imevät pilvistä kosteutta ja ruokkivat puroja kuivanakin aikana.

Vajaan kahdentoista kilometrin päässä Papeetesta kuohuu vuorenrotkossa Lotin ylistämä Fautaua-putous. Ehdotin hyttitovereilleni kävelymatkaa sinne, mutta he eivät olleet halukkaita kävelemään, vaan lupasivat hankkia auton. Sanoin, ettei sinne pääse autolla, mutta he tiesivät asian paremmin samoinkuin autonohjaajakin, joka lupasi saattaa meidät putoukselle.

Alkumatkasta oli tie leveä ja tasainen kuin katu. Se kulki paratiisimaisen puiston läpi korkeitten palmujen ja tummanvihreitten leipäpuiden muodostamassa holvissa. Sitten se tapasi Fautaua joen, seurasi sen kimaltelevaa vyötä, jonka yli kaartui rehevä lehtikatos toisinaan peittäen joen uoman kokonaan. Tien toisella puolen kohosi äkkijyrkkänä kauniskukkaisten pensaitten verhoama vuorenrinne ulottuen toisin paikoin miltei joenrantaan ja jättäen tielle vain kapean uran juurellaan.

Olimme kulkeneet ehkä kuusi kilometriä, kun saavuimme tasaiselle, aukeammalle paikalle, jossa tie loppui suuren mangopuun alle. Kuljettaja pysäytti auton ja sanoi, että olemme perillä. Menimme jalan kuljettajan osoittamaan suuntaan satakunta metriä, mutta mitään putousta emme löytäneet. Siellä oli laajempi patoamalla muodostunut allas, josta Papeeten vesijohdot saivat alkunsa, ja altaasta lorisi vesi puolen metrin korkuisena putouksena, mutta mikään Fautaua se ei ollut. Lotin kylpypaikaksi tätä kuuluivat kutsuvan.

Menimme takaisin autolle ja tiukkasimme kuljettajalta oikeata vesiputousta.

"Sinne on vielä 15 kilometriä tästä", sanoi hän, "eikä sinne pääse autolla."

Tiesin hänen puhuvan palturia, sillä matkaa ei voinut putoukselle olla pitemmälti kuin kaupunkiinkaan. Ehdotin, että menisimme loppumatkan jalan, mutta ranskalaiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia, että missä autotie loppuu, siinä loppuu myös heidän retkeilyhalunsa. He päättivät palata takaisin kaupunkiin, minä läksin yksinäni vaeltamaan pitkin jokivarsipolkua yhä ylemmäs.

Polku nousi ensin loivasti, mutta pian se alkoi kohota jyrkemmin ja ikäänkuin porrasmaisesti. Alkumatkasta näki tiepuolessa tahitilaisasutusta, ja tiekin oli vielä kärryillä kuljettava, sitten loppui asutus, laaksoa reunustavat vuoret lähenivät toisiaan ja laakso muuttui hämäräksi. Vähänlaisesti lienee kulkijoita Fautaua-putoukselle, sillä toisin paikoin hävisi polku tykkänään rehevän alikasvullisuuden peittoon. Koetin nousta vuorenrinteelle arvellen siellä olevan aukeampaa, mutta erehdyin. Kauempaa katsoen näyttivät vuoret pehmeän nukkaisilta, ikäänkuin niitä olisi peittänyt tuskin polveen saakka ulottuva pensaikko, jossa vaivatta voi kulkea, mutta kun nousi vuorille, kohosikin eteen kolmen metrin korkuinen läpipääsemätön pensasmuuri. Latvukset muodostivat yhtenäisen, laineellisen katoksen, alemmat rungot ja oksat olivat lehdettömiä, mutta niin tiheäksi verkoksi olivat ne kietoutuneet toisiinsa, ettei katseellakaan voinut tunkeutua edes kymmentä metriä tähän viidakkoon. Siellä on äkkijyrkkiä rotkoja ja ylipääsemättömiä kuiluja, joita ei etäämpää huomannut ollenkaan, sillä vihreä lehtimatto verhosi syvänteet allensa. Rotkojen paljaat kallioreunat olivat omituisen mustaa vuorilajia ikäänkuin väkevän ruokamultakerroksen peittämiä, ja niiden laiteita verhosi harmaantunut korallikerros. Se oli jäännöstä vuosituhansien takaiselta ajalta, jolloin saarien yli vielä lainehti sininen meri.

Jouduin taas mangojen ja banaanien välissä luikertelevalle polulle. Se poikkesi ränstynyttä siltaa myöten joen toiselle puolelle, palasi taas takaisin ja miltei hävisi näkymättömiin miehenkorkuisten saniaisten väliin. Laakso muuttui yhä kapeammaksi, tuuheitten puiden alla oli hämärää, ja ilma helteisen kosteata kuin kasvihuoneessa. Täällä vasta näki, kuinka rikas Tahitin luonto ja kasvillisuus on, sillä näissä laaksoissa ei ole kuivaa aikaa ollenkaan. Mangot ja alligaattoripäärynät — jotka viimemainitut muuten eivät maistu miltään ilman suolaa ja pippuria — olivat täällä paljon suurempia kuin Papeetessa.

Yhä jyrkemmin kohosi polku, kosken kohina kuului jo edestä, kiipesin viimeisen penkereen yli, ja edessäni oli ylistetty Fautaua. Polku johti kalliopaadelle, paaden alla oli kirkas suvanto, ja suvannon takana kohisi hopeankimalteinen putous.

Fautaua ei lumoa valtavilla vesimassoilla tai päätähuimaavalla voimalla, joka panee maan vapisemaan ja kalliot vavahtelemaan. Ei se myöskään houkuttele kuten Imatra hyppäämään kuohuihinsa, jotta löytäisi unohduksen murheilleen, sillä ne unohtuvat jo sitä katsellessa. Tai houkuttelee se kylläkin puoleensa, mutta ei hukkumaan, vaan saamaan virkistävän ryöppykylvyn helteisen kävelyn jälkeen. Sillä vuorilta tuleva vesi on täällä viileätä ja vaikuttaa virkistävämmin kuin laguunin lämpimät pintakerrokset, jossa useinkin hiki kihoaa otsalle uidessa.

Ennen putousta kulkee joki aivan piilossa laakson pohjaa peittävien tuuheitten puiden alla. Kuin mustasta onkalosta sukeltautuu se sitten esille, hypähtää kallioportaalle ja putoaa siitä aivan vapaasti syvälle suvantoon. Se välkkyy auringossa kuin elävä hopeanauha, mutta niin korkea on putous, että vesipatsas särkyy ennen suvantoa, ja osa siitä hajoaa usvamaisiksi pisaroiksi, jotka hienona sateena laskeutuvat ympäröiville rinteille. Siksipä kasvullisuus siellä on rehevämpi kuin missään muualla. Ikuisessa kosteudessa kasvavat sananjalat jättiläiskokoisiksi, niiden lajirikkaus on hämmästyttävä samoinkuin muidenkin kasvien. Ja siinä juuri on Fautaua-putouksen suurin viehättäväisyys. Näyttää kuin olisi tämä laaksonpohja siirretty joltain aikaisemmalta maapallon rehevämmältä kehityskaudelta nykyaikaan.

Mutta nälkä muistutti minulle, etten ollut nauttinut laivan lunchia ollenkaan, ja Papeeteen oli 12 kilometriä. Läksin paluumatkalle, poimin joen varresta mangoja ja banaaneja, ja unohdin pian nälkäni. Mutta ihminen on luonnostaan ahnas eikä tyydy siihen, minkä jaksaa syödä, vaan ottaisi vielä varastoonkin. Kyllähän Papeetessakin hedelmiä sai niin paljon kuin halusi, mutta tuntui siltä, kuin ne olisivat olleet jonkun yksityisomaisuutta, vaikkei niiden poimimista kukaan kieltänyt. Näitä puita ei ainakaan kukaan omistanut, ne kuuluivat kaikille.

En osannut punoa palmunlehdestä koria, kuten tahitilaiset ja mietin, mistä saisin soveliaan pussin. Housuista olisi tullut erinomanen teinipussi, mutta en voinut aivan paitasillani mennä kaupunkiin. Takkia ei minulla ollut ja niinpä riisuin paidan päältäni, sidoin helman umpeen ja hedelmäkori oli valmis. Vain mangoja poimin, suuria, kullankeltaisia, banaanit olivat jo liian jokapäiväisiä, niitä riippui hyttimme katosta moniaita nippuja, ja niiden liikanainen syönti ei ollut vatsalle hyväksi.

Joku voisi kenties luulla, että päästyäni kaupunkiin ihmiset olisivat pysähtyneet katselemaan minua, paidatonta miestä. Mutta etelän aurinko oli jo polttanut nahkani niin ruskeaksi, että hyvinkin kävin puoliverisestä, ja sellaiseen ei siellä kiinnitetä mitään huomiota, vaikka verhona ei olisi kuin kukkasellinen parea, lannevaate.

Vaikka Tahitissa muuten eletään melkein miten tahansa, on valkoihoisten pukukysymys herättänyt järjestysviranomaisten huomiota. Alkuasukkaihin nähden ei tietääkseni ole mitään määräyksiä annettu, sillä tahitilainen ei omissa oloissaan paljasta itseään milloinkaan kokonaan. Uidessaankin pitää hän päällään punaisen parean lanteittensa verhona, mutta ei maalla ollessaankaan kaipaa sen suurempaa pukuvarastoa — paitsi kaupungissa, Papeetessa.

Mutta saaren paratiisimainen luonto on houkutellut sinne valkoihoisia, joiden tunnuslause on "palatkaamme luontoon", ja he ovat myös pukeutumisessaan palanneet paratiisin aikaiselle kannalle. Kerrotaan viranomaisten karkoittaneen joitakuita tällaisia luonnonihmisiä, mutta vielä heitä siellä on. He ovat vetäytyneet vuorten piiloihin, jossa viranomaisten määräykset eivät heitä hätyytä, ja yksinomaan hedelmiä syöden elävät he siellä alkuihmisen tavoin. Joskus sellainen olio kyllästyy yksinäisyyteensä, etsii jonkun rääsyn verhokseen ja laskeutuu Papeeteen, jossa päiväkauden kiertelee katuja herättäen takkuisine muotoineen kaupunkilaisten huomiota ja sitten taas palaa takaisin viidakon suojaan.

Nämä pukumääräykset ovat varsin ymmärrettäviä, eivätkään ne koske kuin verrattain vähäistä osaa ruumista, joten niistä ei luulisi koituvan innokkaimmallekaan luonnonihmiselle haittaa. Japanissa sitävastoin kuuluu pukupuritaanisuus nykyisin olevan sangen ankara. Eräs sikäläinen sanomalehtimies kertoi, että yläruumiin julkisesti paljastaminen rangaistaan siellä sakolla, joka tosin ei ole kovin suuri. Jos nainen paljastaa kadulla toisen rintansa — paitsi lasta ruokkiessaan — maksaa hän sakkoa 50 sen'iä eli 25 Amerikan senttiä. Molemmista rinnoista on sakko kaksinkertainen eli yksi yen.

* * * * *

Monien muitten Etelämeren saarien tavoin on Tahitikin siinä onnellisessa asemassa, ettei siellä ole käärmeitä ollenkaan. Ainoa näillä seuduilla tavattava matelija on parin korttelin mittainen vesikäärme, jonka varsin usein tapaa ulkoriutan matalassa vedessä. Se on läpikuultava, kuin vedellä täytetty ja iljettävän näköinen. Toiset sanovat sitä myrkylliseksi, mutta se on aivan vaaraton. Kehnon uimakykynsä takia on se varustettu imulevyllä, ja senvuoksi se lähestyy kaikkia liikkuvia esineitä saadakseen vapaan kyydin. Siitä johtuu kammo tätä viatonta vesikäärmettä kohtaan, sillä eipä tuntuisi kovinkaan mieluisalta, jos sellainen uimassa ollessa imeytyisi kiinni ruumiiseen.

Mutta paljon suurempaa huomiota on sekä alkuasukkaissa että valkoisissa tiedemiehissä herättänyt Tahitin korvilla varustettu ankerias. — Korkealla vuorilla, neljän huipun ympäröimänä on Vaihiria-järvi. Se on kilometrin pituinen ja puolen levyinen, syntynyt vanhaan kraatteriaukkoon. Vetensä sen täytyy saada maanalaisista lähteistä, sillä ympäröiviltä vuorenhuipuilta ei arvatenkaan riitä vettä sen tarpeisiin, se kun elättää useita alempana olevia pienempiä järviä. Sen syvyyttä ei liene kukaan mitannut, alkuasukkaat sanovat sen olevan pohjattoman. Täällä, järven mustissa onkaloissa elää tämä omituinen ankerias, ainoa laatuaan koko maailmassa.

Tahitilaiset kertovat, että muinaisina aikoina, säälimättömien heimosotien raivotessa voittajat raastoivat vankinsa tänne, leikkasivat heiltä korvat ja heittivät ne järven rannassa olevaan rotkoon. Siitä lähtien kasvoi ankeriaille korvat, tosin suuremmat kuin ihmisenkorvat, ohuet, tummanharmaat nahansiekaleet ja ylä- sekä alakärjestään suipot. Tahitilaiset eivät uskalla uida järvessä, sillä silloin nousee veden mustista pimennoista oikein emäankerias ja vie uijan syvyyksiin.

Muitakin tarinoita liittyy tähän salaperäiseen järveen, mutta ne ovat pitkiä juttuja ja pääasiassa lastenkamarissa kerrottavia.

* * * * *

Etelämaitten kansathan, kuten tiedämme, ovat alttiimpia kuin me kaikelle salaperäiselle. Intialla on fakiirinsa ja salatieteitten temppelinsä, villeillä Afrikan heimoilla taas noitansa, joiden vaikutusvalta monasti ylittää heimopäällikönkin vallan. Samoin on polyneesialaisilla omituinen "virkakunta", joka arvoitusta ei liene vielä kukaan ratkaissut.

Se on tulenlumoojat, harvalukuinen, merkillisellä hypnoottisella voimalla varustettu, kaiken kansan kunnioitusta nauttiva tahitilaisluokka, johonka ei tuli tehoo ollenkaan. He saattavat esimerkiksi pitää kättään palavassa tulessa ilman, että se mitenkään vaikuttaa heihin, mutta heidän paras vetonumeronsa on kuitenkin tulen-yli-kulku, s.o. käveleminen ja toisten kävelyttäminen hehkuvaksi kuumennetun kivikentän yli.

Moni ehkä nyt arvelee, että tästä tulee satuja, mutta heitä pyydän vain muistelemaan, kuinka Daniel ja ne kolme muuta miestä kävelivät tulisessa pätsissä monta vuorokautta, eikä hiuskarvaakaan heidän päässään kärventynyt. Kun se tarina on uskottava ja kaikkialla myös uskottu, niin yhtä totuudenmukainen on tämäkin kertomus näistä Tahitin tulenlumoojista.

Itse en saanut sitä nähdä, niin mielelläni kuin halusinkin. Tahitin katooliset papit ovat katsoneet tällaiset järjellekäsittämättömät kyvyt pakanamallisiksi ja kieltäneet koko seremonioitten toimittamisen ja pitämisen. Kun he eivät itse kykene pitämään sormissaan tulitikkuakaan siihen asti, että se olisi palanut loppuun, sitä vähemmin kykenevät he kävelemään hehkuvien kivien päällä. Ja jos joku toinen sen tekee, niin heidän auktoriteettinsa kärsii, ja monopooli on uskonnon nojalla lakkautettava.