Part 9

Aikaa myöten pääsimme perille tämänkin seikan syistä. Kymmenen solmun nopeudella olisimme näet ehtineet Marseilleen viikkoa ennen joulua, jossa tapauksessa laivan olisi muutaman pysähdyspäivän jälkeen täytynyt jatkaa matkaansa Dunkirkiin. Laivan päällystö halusi kuitenkin viettää joulun Marseillessa, ja nyt oli nopeus järjestettävä siten, että joudumme sinne juuri joulunaattona. Viikon viipyminen ja sataisen matkustajajoukon ylimääräinen syöttäminen ei merkinnyt mitään enempää kuin sekään, että marseillelaisia lukuunottamatta kaikki matkustajat saivat viettää joulunsa joko hotellissa tai junassa; pääasia oli laivan päällystön mukavuus.

Hiljaisesta vauhdista huolimatta täytyi laivan kuitenkin ansaita, ja jokaisesta mahdollisesta matkustajasta pidettiin tiukasti kiinni. Papeetessa nousi laivaan eräs itävaltalainen kirjailija aikomuksella siirtyä Panamalla nopeampikulkuiseen laivaan ehtiäkseen jouluksi kotiinsa. Mutta hänelle myytiin lippu Panamalle saakka ainoastaan sillä ehdolla, että hän jätti laivan kassaan koko matkaa vastaavan rahasumman jonkunlaiseksi takuurahaksi. Jos hän jäi Panamalla pois laivasta, menetti hän takuurahan, jos hän jatkoi Marseilleen saakka, maksettiin se takaisin. Tämä ei ole enää reklaamintekoa, vaan kiristystä.

* * * * *

Päiväntasaajan liepeillä oli moniaita kuumia päiviä, jolloin ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Punaisena pallona pulpahti aurinko aamuisin merestä suoraan edessämme, kiersi hehkuen ylitsemme ja läntisen taivaanrannan tavoitettuaan yhtä punaisena ja yhtä äkisti pujahti taas horisontin alle. Veden pinnassa ei värettäkään, vain Tyynenmeren ikuiset, loivat mainingit hiljalleen kohottelivat laivaa.

Matkustajilta oli hävinnyt pelihalu ja keskustelemisen taito päivänaikaan. Seurustelusalongit olivat tyhjinä, hehkuva kansi samoin, kaikki nukkuivat hyteissään aamiaisesta päivälliseen, sillä vaatetta ei voinut pitää juuri nimeksikään eikä vallan syntymäpuvussa saattanut mennä kannelle loikoilemaan.

Mutta Malakan niemimaalta kotoisin olevia kiinalaispoikia ei helle rasittanut, he olivat virkkuja. Kuljeskelivat käytävissä, kurkistelivat matkustajien hytteihin, pelasivat noppaa salongeissa ja tulivat päivä päivältä röyhkeämmiksi eivätkä viitsineet hoitaa tehtäviään.

Makailin puolitorkuksissa sängyssäni, kun käytävästä seinän takaa alkaa kuulua kovaäänistä riitelemistä. Se on toisen luokan steward, joka koettaa saada apulaistaan hommiin. Kuuluu pientä nujakkaakin, taisivat ottaa yhteen, ja silloin nousen sängystäni ja kurkistan nurkan takaa käytävään. Kiinalainen pujahtaa keittiöön, palaa sieltä heti takaisin kädessään puolen metrin pituinen tikarimainen lihaveitsi ja hyökkää stewardin kimppuun. Tämä livahtaa hyttiinsä, sulkee oven jälessään ja kiinalainen jää neuvottomana käytävään. Juuri silloin tulee käytävän toisesta haarasta Tahitista kotiutuva ranskalainen poliisikomisaario vaimonsa kanssa, ja nyt kiinalainen puukko ojossa komisaarion päälle. Ennenkuin tämä kerkisi käsittää tilannetta, oli kiinalainen jo lyönyt häntä kerran käsivarteen. Toisen iskun komissario pareerasi potkaisemalla, ja kun kiinalainen yritti kolmatta iskua, olin minä parilla harppauksella paikalla; sain hyvän otteen kiinalaiseen pitkästä tukasta ja riipasin hänet pitkin pituuttaan käytävälle. Kaatuessaan löi hän päänsä erään hytin messinkisen kynnyksen terävään reunaan — taisin vielä kolauttaa pari kertaa lisäksi — ja se riitti sillä kertaa.

Laivan konstaapeli tuli myös paikalle, työnsi kiinalaisen keittiöön ja käski pysymään siellä, kunnes hän on ilmoittanut asian kapteenille. Kaikki matkustajat olivat myös heränneet, ja käytävät olivat tupaten täynnä väkeä, mutta nyt menimme taas hytteihimme, sillä luulimme rauhan palautuneen.

Steward aikoi myös mennä kapteenin puheille, avasi varovasti hyttinsä oven ja tuli käytävään. Tätä oli kiinalainen keittiössä odottanutkin. Hän hypähti äkisti käytävään ja lähetti täysinäisen vesikarahvin kohti stewardin päätä. Särähtäen särkyi pullo tuhansiksi sirpaleiksi käytävän rautaseinään, mutta vain pari tuumaa oli heitto mennyt ohi maalistaan. Nyt tuli konstaapeli uudelleen ja vei kiinalaisen kapteenin luo kuulemaan tuomiotaan.

Minkä rangaistuksen mahtoi kiinalainen saada tällaisesta esiintymisestään? Toiset olivat sitä mieltä, että olisi viisainta heittää hänet suoraa päätä mereen, toiset taas arvelivat, että hänet pannaan ruumaan koprasäkkien joukkoon ja ensimäisessä satamassa jätetään laivasta. Päivällisen aikaan sitten kuulimme: kapteeni oli määrännyt kiinalaisen pidätettäväksi virantoimituksesta kahden vuorokauden ajan. Toisin sanoen siis: kiinalainen sai tästä rötöksestään kaksi vuorokautta vapaata, kaksi lomapäivää. Emme olleet uskoa korviamme, mutta täytyihän lopulta uskoa, kun näimme kiinalaisen kaksi päivää herrastelevan toisen luokan kannella side päässä kuin marttyyri ainakin.

Kuulimme sitten, ettei kapteeni uskalla rangaista kiinalaisia, koska toiset saattaisivat sitten ruveta rötöstelemään. — Mutta siitä lähtien putosivat kapteenin osakkeet silmissämme ainakin viidelläkymmenellä prosentilla.

* * * * *

Laivassa matkusti myös eräs Guadeloupen ranskalaisia, vanhemmanpuoleinen mies jo. Hän oli kierosilmäinen, ja toinen puoli nenää oli poissa, joten hän pihisi aina kuin höyrypannu. Sitäpaitsi oli hänellä elefanttitauti hyvällä alulla varsin pahassa paikassa, joten näytti siltä, kuin olisi hän piilottanut housuihinsa potkupallon. Kenties olisi hän painunut hiljaiseen unhoon toisten matkustajien joukkoon, mutta matkatoverinsa, toisella vuodella olevan tyttölapsen takia heräsi usean mielenkiinto heitä kohtaan varsinkin öisin, jolloin tyttö kirkumisellaan piti laivan koko sen sivustan valveilla. He asuivat meidän hyttiämme vastapäätä, ja kun ei ovia koskaan pidetty suljettuina, saatoimme vapaasti seurata heidän elämäänsä.

Tietysti kyselimme mieheltä, oliko tyttö hänen sekä muutakin asiallista, mutta hän ei vastannut suoraan, vaan sanoi, että se on Caledoniasta. Eräältä noumealaiselta matkustajalta saimme sitten kuulla miehen traagillisen kohtalon. Hän oli ollut joitain vuosia Uusilla Hebrideillä ja Uudessa Caledoniassa ja vanhoilla päivillään vielä rakastunut. Seurauksena oli sanottu tyttölapsi. Morsiamella ei ollut mitään vakituista asuinpaikkaa, joten hän tyttönsä kanssa asui rakastettunsa farmilla. Rakkaus lienee kuitenkin sammunut miehen puolelta, sillä hän möi pienen farminsa ja valmistautui lähtemään isiensä maalle Guadeloupeen. Morsian aavisti, että hänelle jää risti yksin kannettavaksi, ja niin hän kolme viikkoa ennen laivan lähtöä hävisi jäljettömiin jättäen tytön syntymämajaansa isän hoiviin. Etsiskelyistä huolimatta ei morsianta löytynyt, sillä Caledoniassa on hyviä piilopaikkoja, eikä kukaan noumealainen ottanut tyttöä kasvatikseen, ja niin sai mies ottaa leikkitoverin matkalleen. Nyt hän vei sen tuliaisiksi sisarelleen, jonka sanoi asuvan Guadeloupessa.

Miehen luonteeseen kuului ääretön siivottomuus. Paitaa hän ei muuttanut koko matkalla eikä kukaan nähnyt hänen milloinkaan peseytyvän. Lapsen vaatteita ei tarvinnut useasti muuttaa, sillä se oli alasti miltei koko matkan. Tulitikut, tupakanpätkät, banaaninkuoret ja muut jätteet nakkeli mies lattialle, ja kun ei hyttejä laivan puolesta lakaistu milloinkaan, muistutti hänen sänkynsä edusta siankarsinaa. Hytin toiset asukkaat koettivat äänekkäällä riidalla saada häntä siivollisuuden tielle, mutta turhaan, hän pihisi vain itsekseen ja korjaili housujaan. Päivät päästään sai lapsi rypeä likaisella etukannella ja noukkia suuhunsa, mitä merimiehet olivat sinne nakelleet.

Laivan naispuolisissa matkustajissa heräsi tietysti säälintunne tätä pientä matkustajaa kohtaan, ja miltei joka päivä toivat he sille hedelmiä ja leivoksia. Mies otti lahjat vastaan, kiitti kauniisti ja meni sitten hyttiinsä, jossa antoi lapselle vedellä sekoitettua kondensimaitoa ja söi itse rouvien antimet. Sillä hänellä näytti olevan aina nälkä, ja hän söi alituiseen, vaikkei ruoka häneen mitään vaikuttanut. Mutta kenties se elefanttitauti vaati lisää turvottamista.

Eräs naismatkustajista jäi Papeeteen ja lähtiessään toi pikkutytölle parikiloisen peltirasian keksiä sekä puolisen kiloa voita. Mies oli tytön kanssa silloin kaupungilla, joten rouva jätti tavarat meidän hyttiimme, pyysi antamaan heille ja neuvoi, että voita olisi sulatettava tytön maitoon, sillä vedellä sekoitettu kondenssimaito on liian heikkoa niin suurelle lapselle.

Miehen palattua annoimme hänelle paketit ja neuvoimme juuri kuten rouva oli puhunut. Mutta mitäs teki mies? Kahdessa päivässä ahmi hän suuhunsa keksit, ja saman tien meni voi. Tyttö taisi saada yhden keksin ja voista ei hiventäkään. Pian saivat naismatkustajat kuulla tästä, ja sitten loppui lahjojen tulo tykkänään.

Siivottoman luonteensa takia oli mies saanut muitakin tauteja. Molemmat säärensä olivat täynnään ruvettumia, ja niitä hän hieroi ja kaiveli alituiseen, hoidellen sitten taas pesemättömin käsin lasta. Kuukauden kuluttua oli tytön jalassa samanlainen ruvettuma. Se kasvoi yhä suuremmaksi, mutta mies ei turvautunut lääkäriin, ennenkuin toiset matkustajat pakottivat hänet siihen. Laivalääkäri kääräsi siteen jalan ympäri ja sanoi, että hyvä on. Iltapäivällä oli side jo valunut nilkkaan ja turvonnut jalka etukannen liasta aivan mustana. Parin päivän kuluttua sai tyttö kovan kuumeen, ja taas oli turvauduttava lääkärin apuun. Tällä kertaa hän antoi kiniiniä, sen enemmälti selittämättä, miten sitä oli otettava. Ja niin pisteli mies katkeria kiniinitabletteja kuiviltaan kuin karamellejä tytön suuhun saaden hänet huutamaan kuin tulessa, sillä tyttö pureksi tabletit hienoksi ymmärtämättä niitä niellä. Näin tämän ja käskin sekoittamaan kiniinin sokeroituun maitoon, mutta mies sanoi, että niin hänkin on tottunut sitä syömään. Sanoin, että hänen suunsa voi olla tuohesta, mutta lapsen suuta kiniini kirvelee, mutta ei hoitotapaan tullut mitään muutosta.

Viimeisinä viikkoina oli tyttö jo niin heikkona, ettei jaksanut enää huutaakaan, ja kun tulimme Guadeloupeen, oli hän enemmän kuolleen kuin elävän näköinen.

* * * * *

Yksi ainoa värillinen oli joukossamme, nuori, ruskeahipiäinen tahitilaisnainen, hintelä ja kirkaskatseinen. Hän nousi laivaan Papeetessa, ja asettautui asumaan juuri hyttini vastapäätä, yksinään kahden hengen kabinettiin. Hänen historiansa ja tarinansa kuulin heti ensi päivänä.

Niin kerrottiin, että hän oli Tahitilla mennyt naimisiin jonkun ranskalaisen kanssa. Tämä mies oli ollut ritarillisempi kuin useimmat muut sikäläiset valkoihoiset ylkämiehet, koska oli ottanut perillisensäkin hoiviinsa, ja lähettänyt hänet kotimaahansa, lähemmin sanottuna Nizzaan setänsä luokse. Nyt oli rouvalle tullut palava halu saada nähdä poikaansa, ja siksi hän oli lähtenyt tälle puolisen vuotta kestävälle matkalle, miehen jäädessä hoitamaan tointaan Papeetessa.

Tiesin kyllä, että tahitilaisen sydän on tunteille laaja, mutta vallan kestikievariksi sitä en sentään uskonut, ennenkuin parin kuukauden aikana sain katsella tämän rouvan elämäntapoja. Olin makuupaikakseni valinnut hyttimme ovenpielessä sijaitsevan sängyn ja kun yökaudet istuin sänkyni laidalla kirjoittelemassa, tulin luonnollisesti nähneeksi, ketkä naapurihytissä vierailivat yön hiljaisina hetkinä, jolloin kirkastähtinen Etelänristi aste asteelta alkoi painua yhä lähemmäs kaakkoista taivaanrantaa.

Papeetesta lähtiessämme oli seitsentoistavuotiaana rouvallamme ollut seuralaisena ja myös ikäänkuin jonkunlaisena holhoojana kimeä-ääninen ranskalainen, joka useista yrityksistään huolimatta ei saanut asuntoaan laivan sille sivustalle, jossa rouvan hytti oli. Uskollisesti seurasi hän kuitenkin rouvaa aina ja melkein kaikkialle, kunnes päiväntasaajan seutuvilla äityi pelaamaan noppaa stewardin ja parturin kanssa. Silloin hän unohti oletetun holhoojavelvollisuutensa, pelasi yöt, makasi päivät, hävisi kaikki rahansa, ja silloin rouva teki nopeasti uusia tuttavuuksia.

Taikka hänen ei tarvinnut niitä tehdä, niitä tuli hänelle muutenkin aivan satamalla. Päivisin istuimme kaikki joukolla aurinkoteltan alla kannella, mutta niinpian kuin päivällinen oli nautittu, hävisi hän hyttiinsä ja alotti vastaanoton.

Yksi kerrallaan pääsi vain sisään, ja hytin ovi pidettiin aina visusti suljettuna, kunnes vierailu oli päättynyt. Useimmat laivan upseerit sekä suuri joukko ensimäisen ja toisen luokan matkustajista kunnioittivat näinä yön hetkinä käynnillään tätä tahitilaisrouvan hyttiä. Sillä aikaa kun viereisissä hyteissä nautittiin unen lahjasta, oli tämä ikäänkuin joku perpetuum mobile, ikiliikkuja, joka pyöri itsestään.

Kello neljään aamulla nämä käynnit kestivät, sitte lähti rouva kannelle jalottelemaan. Minä kun istuin kaiket yöt juuri siinä ovenpielessä nakuttelemassa kirjoituskonettani, tulin tahtomattanikin seuranneeksi tätä liikennettä. Näin kuinka komeapukuinen, kultarantuinen laivan upseeri, joka ei päivällä tuntenutkaan minua, tuli rouvan oven taakse ja nyökäytti minulle ohimennen ystävällisesti hymyillen päätään. Hän sattuikin tulemaan liian aikaiseen, sillä ovi oli suljettu eikä avautunut naputuksista eikä kauniista kuiskutuksistakaan. Sehän oli nyt selvä merkki, ettei oteta vastaan, ja otaksuin hänen lähtevän pois. Mutta mitäs vielä. Hän jäi ovelle odottelemaan, kunnes hänenkin vuoronsa tulisi.

Puolikin tuntia saattoi hän seisoa siinä korva oven raossa aina parin minuutin kuluttua taas uudelleen koputellen ja kuiskutellen, iski minulle silmää siinä välillä ja hymyili imelästi. Ja maksoihan toki odotus lopulta palkkansa, ovi avautui, edellinen kävijä tuli ulos ja odottaja otettiin avosylin vastaan, jonka jälkeen haka taas sulkeutui.

Mutta ei minun luonnollani olisi siinä toisen katseltavana tiimoja odoteltu. Minä olisin joko potkaissut oven sisään taikka sitten lähtenyt tykkänään pois. Mutta ranskalaisilla taitaa olla toisenlaiset tavat ja toisenlainen häpy.

Ja tahitilaisrouva tuli aamiaispöytään yhtä viehkeänä kuin konsaan kotimaassaan.

Mutta tällaista saattaa tapahtua vain ranskalaisessa laivassa. Olen varma siitä, että minkä hyvänsä vastaavanlaisen englantilaisen linjan laivassa asianomainen vihellettäisiin ulos ruokailusalongista ja jätettäisiin ensimäiseen satamaan.

PANAMALLA

Kun ranskalaisten alottama surullisen kuuluisa Panaman kanavan kaivamisyritys lopullisesti teki konkurssin, hieroivat Yhdysvaltain jenkit kämmeniään ja olivat mielissään. Nythän heillä oli tilaisuus perustaa oma yhtiö ja kaivauttaa kanava omiin nimiinsä, joten kenelläkään sivullisella ei olisi siihen mitään sanomista. Sillä kanavan rakentaminen alkoi Yhdysvalloille olla elinkysymys.

Yhtiö perustettiin ja kanavaa alettiin kaivaa, mutta sitä ennen tapahtui pieni poliittinen silmänkääntötemppu, joka saattoi kanava-alueen Yhdysvaltain omaisuudeksi. Historia kertoo, että Kolumbian vastahangoittelun takia syntyi Panamalla kapina, jonka johdosta Yhdysvaltain avustuksella perustettiin Panaman tasavalta, ja tältä uudelta tasavallalla sitten vuokrattiin kanavaa varten tarvittava maa-ala.

Mutta historia kaunistelee asioita. Kolumbia ei suinkaan millään tavoin hangoitellut vastaan, sillä kanava oli sille yhtä tervetullut kuin kenelle muulle tahansa, mutta se tahtoi vain valvoa omia etujaan, pitää ylivalvonnan kanavassa sekä saada kohtuullisen vuokran alueesta. Yhdysvallat taas tahtoivat päästä mahdollisimman halvalla ja saada kanava-alueen omakseen, ja niin he yllyttivät panamalaiset kapinaan Kolumbiaa vastaan luvaten heille itsenäisyyden. Vastalahjaksi saisivat Yhdysvallat uudelta Panama Republicilta kanava-alueen.

Niin sitten kävikin, ja nyttemmin on Yhdysvalloilla yksinomainen sananvalta Panaman kanavan asioissa.

Kolme viikkoa olimme puskeneet Tyynenmeren sinisiä vesiä näkemättä koko aikana muuta kuin kaksi laivaa. Matkallamme tapahtuneiden suunnanmuutoksien takia epäili joku, ettemme löydä Panamaa ollenkaan, mutta kolmannen viikon lauantaiaamuna näimme lokin leijailevan laivan ympärillä. Silloin tiesimme ainakin olevamme lähellä maata, ja puolen päivän aikaan saimme ensimäisen laivan näkyviimme, sitten toisen ja yhä useampia. Ne tulivat kaikki samalta suunnalta, kanavalta; mikä kääntyi pohjoiseen, mikä etelään ja joku sivuutti meidät aivan läheltäkin. Ja silloin saimme myös maan näkyviimme.

Panaman lahti on laaja ja saaririkas, samoin on eläinkuntakin runsas. Lentokalaparvet kyllä jäivät jälkeemme heti kun saavuimme lahden ruskean vihertävään veteen, mutta sitä tiheämmässä näki delfiiniparvia, ja parin tunnin ajan ympäröi laivaa suunnaton pienten pyöriäisten parvi, joka pani meren aivan kiehumaan. Kirkuva tuhatpäinen lokkilauma seurasi parvea toivossa saada siepatuksi joku pyöriäisten ajelemista pikkukaloista.

Mutta me matkustajat olimme hermostuneita, sillä tiesimme, että ellemme kerkiä kello viideksi kanavalle, saamme jäädä yöksi ankkuriin Tyynenmeren puolelle; pimeän tultua ei näet laivoja enää saateta sulkuporttien läpi. Tähysteltiin rantaa, katsottiin kelloa, taas kysyttiin laivamiehiltä, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä.

Jo näkyi Balboa, ja luotsi tuli laivaan. Viimeisillä minuuteilla kerkisimme perille ja pääsimme kanavaan. Kauas merelle ulottuu kanavan syvennetty uoma, ja sitä reunustaa molemmin puolin rivi korkeita lyhtyjä, arviolta aina 50 metrin päässä toisistaan. Lyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, mutta sitävastoin istui jokaisen lyhtypylvään nenässä pelikaani. Ne olivat kaikki samassa asennossa, aivankuin kuvapatsaat.

Balboasta emme kerinneet saamaan kuin pikaisen silhuettikuvan, kun jo rehevä kanavanvarsimetsä peitti näköalan. Alkumatka oli kuin jokea, puut kasvoivat aivan vesirajaan asti ja kaartuivat yli vedenpinnan, aivankuin missä tahansa troopillisessa jokimaisemassa. Siellä täällä muodosti joki putaita ja lahdelmia, ja niissä näkyi vielä ruostuneita, ranskalaisten aikuisia mutauskoneita, jotka kelvottomina oli työnnetty syrjään.

Läpäistyämme Balboan puoleiset sulut tulimme Culebran leikkaukseen, joka on kanavanrakentajille tuottanut eniten harmia löysien maakerrostensa takia. Leikkauksen reunoja on koetettu sitoa istuttamalla sinne kasveja, ja rinteet olivatkin tuuheitten banaanilehtojen peitossa. Siitä huolimatta viimevuonnakin sortui taas eräs syrjä, ja 10,000 kuutiometriä maata valui kanavaan.

Sitten seuraa pitkä järvimatka läpi Gatunin keinotekoisen järven, joka muodostettiin tukkeamalla Chagres-joen uoma. Se on sangen laaja vesistö, ja varsin hauskoilta näyttivät veden alle jääneet metsiköt, jotka rehoittivat vielä kuten aikoinaan kuivalla maalla kasvaessaan. Ne ovat alligaattorien mieluisia oleskelupaikkoja, ja siksipä niitä vallan viliseekin siellä. Ilta alkoi juuri hämärtää, kun saavuimme sinne, ja krokotiilit nousivat rannoille. Ne olivat aivan kesyjä eivätkä viitsineet liikahtaakaan, vaikka laiva sivuutti ne parinkymmenen metrin päästä. Ystävällisesti vain vilkauttivat silmää ja korkeintaan haukottelivat. Minä olin saanut krokotiilista aivan toisenlaisen kuvan, julman ja pahansisuisen.

Tuli pimeys ja ympärillämme alkoi surista kuin ampiaispesässä. Katselimme taivaalle ja näimme siellä pieniä liikkuvia valopilkkuja. Ne olivat Yhdysvaltojen sotavoimien lentokoneita yöllisellä harjoituksellaan, parisenkymmentä konetta aina kerrallaan ilmassa. Kanavan Atlanninpuoleisessa päässä on Yhdysvalloilla suuri ilmailuasema, ja pian saimme näkyviimme aseman valonheittäjän, jonka valovoima on niin suuri, että koko taivaanranta välähteli sinipunertavana. Onhan Panaman kanava Yhdysvaltojen strateegisesti tärkein kohta, ja siksi sen täytyy olla hyvin varustettu.

Sitten alkoivat välkkyä Gatunin sulkujen pitkät, loistavat lyhtyrivit. Soluimme kanava-altaaseen ja pian laskeuduimme Atlannin rapakon keinuteltaviksi. Cristobalissa oli määrä ottaa hiiliä, sen synkänmustaan hiililaituriin kahlehdimme aluksemme, ja niin olimme siis kulkeneet poikki Amerikan valtakunnan.

Panaman kanavasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja epäilemättä se sen ansaitseekin, mutta sittenkin tunsin hieman kuin pettymystä päästyäni toiselle puolen. Olihan sitä totuttu pitämään melkein kuin maailman kahdeksantena ihmeenä, ja sellaisena se pysyy vieläkin niille ranskalaisille yrittelijöille, jotka siinä rahansa menettivät. Mutta minä olin odottanut näkeväni siellä niin suurenmoisia rakennusteknillisiä näytteitä, että vallan haukotukseen saakka olisin saanut niitä katsella.

Sulkulaitteillaan ei Panama ainakaan lyö ketään hämmästyksellä: Balboan puolella kaksi sulkua, joista toisessa yksi, toisessa kaksi kamaria, Gatunin puolella yksi kolmekamarinen sulku. Sangen vaatimattomasti siis verrattuna esimerkiksi Saimaan kanavan kahteenkymmeneenkahdeksaan sulkuun, vaikkakin nämä ovat luonnollisesti rakennetut paljon suurempaan mittakaavaan, ja kulku suluissa on mahdollista samanaikaisesti molempiin suuntiin. Mutta vasta sitten, kun kuulemme, kuinka monta kertaa maa on sortunut kanavaan Culebran leikkauksessa, ja kun numerot näyttävät, että kanava kaiken kaikkiaan on tullut maksamaan pyöreissä luvuin 375,000,000 dollaria, käsitämme kanavaan uhratun työn määrän.

Panaman kanavan läpi ei kukaan lähde kuljettamaan laivaansa vallan turhan takia, sillä läpikulku on kallista lystiä. Laivamme ANTINOUS oli 6000 tonnin kantoinen, ja se maksoi tästä kuuden tunnin matkasta 135,000 frangia sekä lisäksi 74 dollaria luotsille ja 70 dollaria sulkujen hinausvetureille. Mutta mieluumminhan sen maksaa kuin tekee parin kuukauden kierroksen Tulimaan ympäri; ja liikenne kanavassa onkin vilkasta. Edellisenä vuotena kulki kanavan läpi 5498 laivaa, joiden kanavamaksut tekivät 24,354,906 dollaria, ja yritys näyttää siis kannattavan.

Jo aamulla ennen Panamalle tuloamme oli laivan mustalle taululle ilmestynyt lista, jossa luki, että viiden dollarin maksua vastaan pääsee moottoriveneellä hiililaiturilta Cristobalin kaupunkiin; halukkaat lähtijät saivat kirjoittaa nimensä listalle. Itävaltalaisen von Kratzerin kanssa tuumimme asiaa, ja tulimme siihen tulokseen, että nyt koetetaan taas matkustajia verisesti nylkeä, sillä viisi dollaria kolmensadan metrin matkasta oli mielestämme liikaa. Burseri kyllä vakuutti, ettei mitään muuta maihinpääsymahdollisuutta ole, koska hiililaituri on saaressa, mutta me tutkimme karttaa ja havaitsimme saaren niemeksi, jonnekka vielä johti rautatiekin. Siksi jätimme nimemme pois listalta.

Cristobalin hiiliasema on valtava laitos, siellä täydentävät varastonsa miltei kaikki jommallekummalle valtamerelle aikovat laivat, ja siksi ovat lastauslaitteetkin ensiluokkaisia. Monet tuhannet hiilitonnit valuvat siellä nopeasti laivojen ruumiin, eikä odotusta tai jonotusta tule koskaan.

Kuljettuamme ohi mahtavien hiilivuorien tulimme niemen toiselle puolen rautatielle, jota pitkin aioimme mennä kaupunkiin. Rautatietä sivuavalla laiturilla näimme sorjan urheilupukuisen poliisin, jolta ohimennen tiedustelimme matkan pituutta. Hän ilmoitti sen viideksi mailiksi, mutta varotti vakavasti lähtemästä sille retkelle, sillä suurin osa matkasta on suomaata, ja näin yöaikaan siellä vallan vilisee kalkkarokäärmeitä. Mutta, sanoi hän, jos hankimme kapteenilta paperin, ettei meillä ole mitään selvittämättömiä asioita laivan kanssa, niin hän antaa meille valtion veneen, jolla pääsemme yli tuon sadan metrin levyisen lahden.

Kymmenessä minuutissa meillä oli kapteenin paperi taskussamme ja vielä lyhyemmässä ajassa heitti kolmekymmenjalkainen moottorivene meidät toiselle laiturille — rahatta ja hinnatta. Sitä ennen oli minulla poliisin kanssa kuitenkin pitkä keskustelu urheilusta, ja kun siinä ikäänkuin sivumennen kävi selville, että minä olen kotoisin samasta maasta kun Paavo Nurmi, niin meistä tuli oikein hyvät ystävät. Itävaltalainen oli aina tähän saakka laivalla pröystäillyt ranskankielellään, jota minä hallitsin hyvin huonosti, mutta nyt hän jäi sanattomaksi, kun ei voinut kehua mistään olympialaisesta kultamitalista, eikä hän tykännyt asiain tilanteesta ollenkaan.

Oli jo lähes puoliyö, kun tulimme kaupunkiin, mutta siitä huolimatta näytti elämä siellä virkulta, ei ainoastaan kaduilla ja hotelleissa, vaan myöskin loistavasti valaistuissa kaupoissa. Nämä Panaman Atlanninpuoleiset sisarkaupungit Cristobal ja Colon miltei elävät vain turisteilla, ja siksi niiden täytyy aina olla valveilla. Ravintoloissa samoinkuin useissa kaupoissakin on kaksinkertainen palveluskunta, toinen yötä, toinen päivää varten, eikä kahdeksantunnin työlakia siellä tunneta ollenkaan. Aina täytyy olla valveilla ja pitää varansa, sillä pitkämatkainen laiva saattaa tulla minä hetkenä tahansa, ja sen mukana satoja matkustajia, jotka kenties ainoan kerran elämässään poikkeavat siellä, ja heiltä on otettava mitä liikenee.

Ja täytyy myöntää, että nämä kaupungit näyttivät uhkuvan varallisuudessaan. Olihan siellä tietysti pikkukauppojen reunustamia, kuumille seuduille tyypillisiä katuja, mutta suuret liikekadut olivat tehdyt kuin meitä varten, — nimittäin ettei vain hienojen turistien kengät likaantuisi. Kuten Calcutassa peitti täälläkin rakennus toisesta kerroksestaan lähtien katukäytävän tarjoten ajotietä reunustavine pylväikköineen varman sateensuojan, ja jalkakäytävät olivat kuin kirkasväristä, suuriruutuista mosaikkia. Kaikki ajateltavissa olevat kauppatavarat olivat edustettuina monipuolisissa kaupoissa, ja aikaisemmat ostonsa laiminlyönyt Euroopanmatkustaja saattoi täällä hyvin korvata Intian tuliaisensa. Kadulla kohtaamamme ranskalaisen Tahitin virkamiehen kanssa poikkesimme hindulaiskauppaan, hän kun ei ymmärtänyt sanaakaan englantia. Kaupan ovi oli tosin tällä hetkellä suljettu − ensimäisellä aamutunnilla —, mutta valot siellä paloivat, ja ovelle koputtamalla saimme heti kolme aulista myyjää käytettäväksemme. Liikkeen johtaja oli tietysti mukana, ja mehän tunsimmekin toisemme. Neljä kuukautta aikaisemmin olimme jo tehneet tuttavuutta Singaporessa. — Taas totesimme, että maailma on sentään sangen pieni.

Ravintolassakin poikkesimme kostuttamassa kuuman ilman kuivaamia kurkkujamme. Tarjoilijoina toimivat moitteettoman mustiin puetut valkokauluksiset, hyvin dreseeratut neekerit, miespuoliset. Naiset ovat siellä vain muita tarkoituksia varten.

Tilasimme pintin olutta, mutta neekeri sanoi, ettei saa. Nyt vasta itsekin äkkäsimme olevamme Yhdysvaltojen maaperällä, kieltolakimaassa. Vain limunaatia ja jonkunlaista kruunupilsneriä tarjottiin. Mutta neekeri sanoi, että kadun toisella puolen Colonissa saa, mitä mieli vain halajaa.

Cristobal ja Colon ovat itse asiassa samaa kaupunkia. Johan nimikin osoittaa, että se on rakennettu Kristoffer Kolumbuksen muistoksi. Panaman kanavaa rakennettaessa jaettiin kaupunki sekä laajuudelleen että nimelleen siten, että Cristobal tuli kuulumaan kanava-alueeseen, siis Yhdysvalloille, ja Colon jäi Panama Republicin puolelle. Vain katu erottaa nämä kaupungit ja siis myös eri valtakunnat toisistaan. Colonin puolella on kaikkinainen tarjoilu vapaata, mutta Cristobalin puolella vallitsee kieltolaki.

Colonin puolella asuva saa olla päissään Cristobalissakin, sillä hän voi aina väittää tuoneensa humalansa kotimaastaan, mutta Yhdysvaltojen kansalaisen on siinä tilassa parasta pysytellä kadun toisella puolen, sillä hänen humalansa on siellä rangaistava rikos. Asiantuntijat kertoivat, että jos ylenmäärin kuormitettu Yhdysvaltojen alamainen sattuu kaatumaan ja nukahtamaan rajakadulle siten, että pää jääpi Cristobalin puolelle, niin U.S.A:n poliisit korjaavat hänet heti huomaansa sakottamista varten, koska humalan lasketaan asustavan juuri pääpuolessa. Jos häntä kaatuessaan sattuu onnestamaan niin hyvin, että pää on rajaviivan toisella puolen, Colonissa, niin poliisi potkii muutkin ruumiinosat samaan valtakuntaan ja jättää hänet sitten rauhaan.

Tanssihalu on näissä kaupungeissa suuri, eritoten Colonin puolella, jossa yleensä pääasiallisimmat huvittelupaikat ovat. Tanssisalonkiin päästäkseen ei tarvinnut kiivetä monia portaita kiiltävänappisten lakeijojen ohi, vaan ne sijaitsivat aivan kadun tasalla. Leveistä, avoimista ovista kuului musiikki jo kauas kadulle, ja heti käytävältä sisäänastuttuaan sai alottaa tanssin. Tungos oli kuitenkin kaikkialla suuri, ja vaikka kävimme ainakin parissakymmenessä saloonissa, emme missään mahtuneet tanssimaan. Tungoksesta nähtävästi johtui, että muutamat tanssivat porttikäytävissä, toiset keskikaduillakin.

Minkäänlaisia passeja tai muita henkilöllisyystakeita ei matkustajilta Panamalla vaadittu. Sinne olisi voinut jäädä passittakin, ja useat kuulemma käyttävät tätä tietä Yhdysvaltoihin livahtaakseen, sinne kun pääsy nykyisin on sangen vaikea. Yritys vaatii kuitenkin paikallisten olojen tuntemusta, sillä muuten voi käydä kuten kaikkia yrittäville juutalaisille, jotka aikoivat kiertää Yhdysvaltain maihintulokieltoa.

Silloin nimittäin, kun Yhdysvallat alkoivat säännöstellä siirtolaistulvaa ja määräsivät, että vain vissi lukumäärä kutakin kansallisuutta saa vuosittain tulla maahan, keksi joku ovela juutalainen takaportin. Tämä takaportti oli Cuba.

Cubaa sanotaan tasavallaksi, joka on Yhdysvaltojen protektoraatti, mutta itse asiassa se on Yhdysvaltojen alusmaa. Cuban alamainen on samalla Yhdysvaltojen alamainen, ja tällaisen alamaisuusoikeuden voi saada jokainen vuoden Cubassa asunut henkilö, ja Cuban kansalainen voi taas milloin tahansa siirtyä asumaan Valtoihin. Näin voi siis yhdellä vuodella kiertää ankaran ja tarkoin valvotun maihinnousukiellon.

Kuten sanottu huomasi tämän seikan eräs juutalainen, ja hän antoi havaintonsa heti muiden uskonveljiensä tiedoksi. Alkoi juutalaisvaellus Cubaan, etupäässä vain heikompivaraisia, sillä rahakkaammat ostivat itselleen muuten maihinpääsyn. Heillä ei ollut aikaa uhrata kokonaista vuotta Cubassa oleskeluun.

Niinpian kuin cubalaiset laivanvarustajat, välittäjät ja agentit keksivät nämä uudet siirtolaiset, äkkäsivät he myös uusia ansiomahdollisuuksia. Tavallisesti oli tulokas järjestänyt raha-asiansa siten, että hän saattoi vuoden oleskella Cuballa. Yhdysvaltoihin uskalsi kyllä mennä rahattomanakin, siellähän kajastivat suuret ansiomahdollisuudet; pääasia vain, että jäi laivamatkaan tarvittava rahasumma, Yhdysvalloissa oli tuhannen mahdollisuutta, jotka lyhyessä ajassa korvaisivat häviön.

Kun asianomainen sai Cuban kansalaisoikeudet, kääntyi hän paikallisen matka-agentin puoleen, sillä aivan mutkattomasti ei cubalaisenkaan siirtyminen Yhdysvaltoihin tapahdu, senkin täytyy käydä hiukan salakähmäisesti. Agentti oli jo aikaisemmin ottanut selville uuden alamaisen taloudelliset olot, tiesi tarkalleen hänen aivoituksensa ja toimi oman etunsa mukaisesti nylkeäkseen kundinsa putipuhtaaksi.

Hän ilmoitti, että matka on perin vaarallinen, mutta kohtuullisesta — ja monenkertaista laivapiletin hintaa vastaavasta — korvauksesta suostuu hän kulettamaan matkustajan seitsemän tuntia Yhdysvaltoihin. Sen ajan ottaa matka Cubalta Floridan rannikolle. Matka on tehtävä pimeän aikaan ja suurimmassa salaperäisyydessä.

Siirtolainen maksoi mielelläänkin pyydetyn summan, ja salaperäinen retkikunta lähti matkalle. Ajettiin seitsemän tuntia, sitten laskettiin maihin oudossa satamassa ja matkustajille ilmoitettiin, että nyt herrat ovat Yhdysvalloissa. Laiva hävisi nopeasti takaisin merelle, ja matkailijat kukin kykynsä mukaan koettivat sopeutua uuteen ympäristöön.

Jonkun aikaa täytyi tietysti elää aivan huomaamattomana henkilönä ja kenties piiloitellakin, mutta täytyihän lopulta ottaa selville, kuinka tästä nyt pääsee suurempiin liikepaikkoihin. Ja silloin saikin matkustaja tietää olevansa yhä Cubassa. Laiva oli ajanut seitsemän tuntia, mutta ei Floridaan, vaan pitkin Cuban rannikkoa. Satama, johon matkustajat jätettiin, oli cubalainen, mutta se kuului joka tapauksessa Yhdysvaltoihin. Laivayhtiö oli siis täyttänyt sitoumuksensa, kuljettanut matkustajia seitsemän tuntia ja jättänyt heidät U.S.A:n satamaan.

Tällaisia matkailijoita on Cuballa nykyisin paljon. Monet ovat useammankin välittäjän avustuksella koettaneet päästä mantereelle, mutta monen matkarahat ovat huvenneet näihin yrityksiin. Nyt he kulkevat Havannan kaduilla kainalossaan laatikko, josta joskus onnistuvat myymään tulitikkurasian tai tupakkaa tai näivettyneitä hedelmiä. Asuntoa ei heillä ole, — eikä siellä sellaista tarvitsekaan, he nukkuvat missä kulloinkin sattuu, mutta he uskovat vahvasti, että kerran tulee satamaan sellainenkin rahtilaiva, jonka hiiliruumassa he pääsevät kauan toivomalleen mantereelle, — ja siellä alkavat kultaiset päivät.

RANSKALAISESSA LÄNSI-INTIASSA

Panama oli monelle matkustajalle muodostunut pettymykseksi, kun kaikki eivät kerinneet käydä maissa. Se olisi kuitenkin ollut vaihtelevaa virkistystä jokaiselle, sillä viimeisen kuukauden olimme kulkeneet hitaammin kuin kehnoimmat rahtilaivatkaan, ja useassa matkustajassa sekä jossain laivamiehissäkin huomasi jo selviä höynäpäisyyden merkkejä. Ennen kolmeviikkoista Atlannin ylikulkua oli sentään vielä määrä poiketa vähillä Antilleilla, ja silloin saisimme Martiniquella jaloitella maissa kaksi päivää.