Part 11

Olin juuri selittämässä, että ne ovat transkontinentaalista tavaraa, johon ei ranskalaisen tullin ole syytä puuttua, mutta silloin oli minut taas äkätty laivasta ja toiseen otteeseen minut vietiin sinne takaisin. Tarkoitukseni oli kyllä lähettää tavarani transitona, mutta kiireessä en tätä sanaa muistanut, ja niin koettelin vielä lähtiessäni vakuuttaa tullimiehille, että tavara on transkontinentaalista.

Tulin taas laivalle ja samalla tuli sinne myös lääkäri kaupungilta. Koko kolmannen luokan odottava matkustajajoukko aivan pihisi kiukusta, kun meidät kutsuttiin laivan sairaalahyttiin.

Kukaan ei voi kuvitella sitä sanatulvaa, mikä selvien syytöksien muodossa valui laivalääkärin yli. Kaikki huusivat yhtäaikaa, ja kun toiset lopulta väsyivät kaupunginlääkärin rauhoittavien kädenliikkeiden vaikutuksesta, puhui vielä se uus-caledonialainen mekaanikko — syntyjään ranskalainen — pitkään siitä, kuinka hyttikunnastamme jo matkamme alussa, Uusilla Hebrideillä, olisi varmasti kaksi sortunut kuumeeseen, ellei tämä muukalainen — hän osoitti minua — olisi sikäläisestä sotilassairaalasta hankkinut heille lääkkeitä, laivalääkäri kun suhtautui aivan passiivisesti heidän tautiinsa. Hän sanoi, että on häpeä koko Ranskan kansalle, että ulkolaisia matkustajia kuljettavissa laivoissa on tällaisia nulikoita lääkäreinä. Laivalääkäri yritti kyllä joskus sanoa jotakin, mutta hänen äänensä tukahtui toisten sanatulvaan, ja sitten hän istuikin kasvoiltaan tulipunaisena pöytänsä ääreen selkä meihin päin.

Tämän jälkeen tuli kaupunginlääkäri luokseni ja sanoi, että olisi koetettava välttää suurempaa skandaalia ja pidettävä yllä sekä laivayhtiön että laivalääkärin mainetta, ja sentakia laivalääkärin toivomus rokotuksen suhteen on otettava huomioon. Mutta samalla hän vilkautti minulle silmää, ja silloin minä huomasin taas olevani Ranskassa.

Sillä tämän silmänvilkutuksen johdosta me alistuimme rokotukseen. Ja minkälainen tämä toimitus oli! Kaupunginlääkäri sen omakätisesti toimitti, käänsi selkänsä laivalääkäriin päin, joka istui hytin perällä, ja oli sitten raaputtavinaan veitsellä haavan käsivarteen. Sanoin "oli raaputtavinaan", sillä minkäänlaista haavaa ei hän siihen tehnyt. Sitten puikolla tipahutettiin pisara rokotusainetta iholle, jonka jälkeen lääkäri salavihkaa viittasi kädellään, että pyyhkäiskää se äkisti pois, — jonka tietysti arvelematta teimmekin.

Näin oli siis laivalääkäri saanut tahtonsa läpi ja oli hirveästi mielissään, kun kaupunginlääkäri ei ollut hänen arvovaltaansa millään tavoin loukannut, ja niin me saimme lähteä maihin.

Mutta ennenkuin lähdimme laivasta kuulimme vielä erään laivalääkäriä koskevan jutun, josta asianomaiset uhkasivat tehdä välikysymyksen laivayhtiön pääkonttoriin. Kuten tiedämme, matkusti mukana useita risteilijä CASSIOPEEn alipäällystöä sekä matruuseja. Heistä sairastui laivassa ennen Marseilleen tuloamme viisi tropiikissa saamaansa katalaan tautiin, ja he luonnollisesti turvautuivat laivalääkäriin, maanmieheensä. Hän kuitenkin suhtautui asiaan peräti tympeästi, sanoi taudin olevan vain jonkunlaista ihottumaa eikä antanut potilaille minkäänlaista hoitoa enempää kuin lääkkeitäkään koko kaksikuisen matkan varrella. Vasta Marseillessa kaupunginlääkäri totesi taudin laadun, ja kun minä läksin laivasta, jäivät he vielä sinne laatimaan syytöskirjelmää laivakomppanialle kelvotonta laivalääkäriä vastaan.

* * * * *

Oli juuri sunnuntaipäivä ja Joulun aaton-aatto, ja minullakin oli kiire päästä näkemään Marseillen joulumarkkinoita. Tavarani, monet kollini olivat vielä tullaamatta suuressa kuorma-autossa, ja annoin määräyksen ajajalle päästellä kaupunkiin. Mutta silloin minut napattiin kolmannen kerran. Se oli tullimies, joka selitti, että tavarat on sittenkin tullattava, koska minulla ei ole asianomaisia papereita transitoa varten. Vähän aikaa mietin, kuinka tilanteesta selviytyisin, sitte työnsin viisifrangisen tullimiehen kouraan, — ja tie oli selvä. Olin kyllä kokenut samanlaisia tapauksia jossain muualla, etelässä — ja tietysti myös itäisessä naapurimaassamme, — mutta näin helposti en sentään ollut uskonut Marseillen tullista selviytyväni. Mutta onhan matkustajalla lupa koettaa kaikkia luvallisia keinoja, ellei yksi auta, auttaa toinen. Ja mikäli jälestäpäin Pariisissa kuulin, olisi tavaroistani virallisesti käsiteltynä mennyt tullia maksamani määrä satakertaisena.

Nyt me ajaa hurauttelimme läpi kaupungin asemalle, järjestimme tavaramme taas uusiin toimistoihin edelleen vietäviksi ja sitten läksimme jouluostoksille. Olen jo pariin kertaan sanonut, että oli sunnuntaipäivä, mutta se ei kaupantekoa haitannut; olihan nyt joulu ja jokaisen kauppiaan piti ansaita. Kaikki suuretkin liikkeet olivat avoinna, ja niissä kuhisi väkeä mustanaan, mutta heidän kanssaan konkurreerasivat sadat ja tuhannet — kokonainen legio — katukauppiaita, jotka möivät tavaraansa käsivarsiltaan katukäytävillä ja melkeinpä keskikaduillekin pystyttämiltään pöydiltä tai kioskeista. Heillä oli tavaraa niin monenlaista, että ihmetyttämään tuppasi, — mutta onhan Marseille merikaupunki, suurkaupunki lisäksi, jolla on suorat yhteydet kaikkiin maailman ääriin.

Ja sitten joulukuuset, niitä oli se asemalta tuleva, katu aivan metsänään. Taikka oikeastaan joulumännyt, sillä kuusia näki vain peräti harvassa, enimmäkseen mäntyjä ja punamarjaisia olivipuun oksia, useinkin harvalehtisiä rääpäleitä. Eivät ne sovellu meikäläisen joulutunnelmaan, siihen vaatii olla tuuheaoksainen kuusi, johon voi ripustaa paljon kynttilöitä, omenoita ja kirjavia karamellejä. Ja ulkona sitten metrinkorkuinen luminietos, johon nämä kynttilöiden tulet akkunan läpi somasti kajastavat.

Nyt me kuljimme siellä katuja pitkin ilman palttoota — sillä sen olimme jättäneet Pariisiin — muutamia harvoja lumihiutaleita pyöri ilmassa, ilkeä viima puhalteli pitkin katuja, ja kaiken yli kohisi katukauppiaitten kirkuva melu. Emme päässeet oikein, joulumielelle ja siksi poikkesimme tuttuun krouviin syömään pari joulumakkaraa, jonka jälkeen kiiruhdimme asemalle.

Ja kohta nukahdimme Pariisin pikajunassa — matkalla kohti pohjoisempia seutuja, ja ylistetty etelä oli enää vain muisto mielessämme.