Part 10

Laivan päällystö sanoi, että tämän lyhyen matkan Karibian meren yli teemme viidessä päivässä, ja ensimäinen vuorokausi näyttikin lupaavalta, sillä kuljimme vähän päälle 200 meripenikulmaa, joka vastaa 8 ja puoli solmua tunnissa. Mutta jo seuraava päivä osoitti, ettei ANTINOUS kulje pelkillä lupauksilla; emme päässeet kuin 141 mailia eli vajaat kuusi solmua tunnissa. Tämä aiheutti tietysti vakavia kysymyksiä päällystölle, joka viipymättä antoikin meriselityksensä: laiva on monta kuukautta ollut puhdistamatta, joten pohjaan on tarttunut limaa ja ruohoa hidastuttaen vauhtia.

Vähän myöhemmin tuli kuitenkin alipäällystön taholta toinen tieto, jonka mukaan lämmittäjät olivat sairastuneet heikon ruuan johdosta ja väittävät, etteivät jaksa saada höyrynpainetta korkeammalle, elleivät portsuunat parane. Siis tavallaan eräänlainen lakko. Joka tapauksessa se auttoi, sillä heti päivälliseksi heille annettiin lähes kaksinkertaiset ruoka-annokset ja matkustajille vakuutettiin, että seuraava vuorokausi osoittaisi ainakin 230 mailia.

Jännityksellä siis odotettiin seuraavan keskipäivän ilmoitusta; — se näytti 143 mailia. Siis kaksinkertaiset annokset olivat lisänneet vuorokauden saavutusta kahdella maililla. Ne olivat kalliita maileja. Kukaan ei kysellyt enää mitään, mutta puolivirallista tietä katsottiin kuitenkin sopivaksi antaa matkustajien tietoon tämän häpeällisen saavutuksen syy. Lämmittäjät eivät nimittäin olleet saaneet kunnollista paistia, vaan jonkunlaista kotlettia taikka gulashia, johon oli sekoitettu muita vitamiineja joukkoon, — ja eihän sellaisella ravinnolla tietysti jaksa lämmittää mitään.

Hiljalleen niin vain ajeltiin, ja aika tuli sanomattoman pitkäksi. Jotkut yrittelivät vähän lueskella, mutta enimmät pelasivat aamusta aamuun korttia, tammea, noppaa tai shakkia, kuten olivat jo puolitoista kuukautta tehneet. En tiedä, lienevätkö kaikki ranskalaiset yhtä vähän musikaalisia kuin tämän laivan matkustajat, nämä eivät ainakaan saaneet aikaan muuta kuin huonoäänistä mandoliinin rimputusta. Ensimäisessä luokassa oli tosin oikein klaveeri, mutta kukaan heikäläisistä ei osannut soittaa sitä. He kuulivat sitten, että toisessa luokassa matkusti muuan keskieurooppalainen pianisti ja pyysivät häntä soittajaksi itselleen, mutta purseri kielsi sen heti jyrkästi. Senjälkeen jättivät pyytäjät asian silleen, mutta pianistin kunniantuntoa oli loukattu. Hän sanoi itse hankkivansa luvan, pukeutui hienoimpiinsa ja nousi kapteenin puheille. Eivät he pitkään puhuneetkaan, kun hän jo palasi ja pukeutui uudelleen impregneerattuihin housuihinsa ja hihattomaan verkkopaitaan. "Aivan mahdoton pyyntö", oli kapteeni sanonut, "ei voi tulla kysymykseenkään." Lunastakoot ensi luokan lipun, sitte saavat kutsua hänet soittelemaan, — ei sitä niin vain musiikkia serveerata.

"Terrible, terrible", hoki muuan hallituksen virkamies, joka 25 vuotta Tahitissa oltuaan palasi nyt kotimaahansa täysinpalvelleena. Hän pysyi kuitenkin luonteeltaan muuten rauhallisena, ja ainoastaan, kun asiat muuttuivat aivan terrible, alkoi hän kertoa mitä kummallisimpia juttuja Tahitin mustista lehmistä, kuinka ne tulivat uimaan heidän kanssaan tai retkeilivät vuoristossa tai tekivät mitä ihmeellisimpiä asioita. — Juttunsa keskellä, juuri kun odotettiin kaikkein jännittävintä, lisäsi hän kuin ohimennen: "Muuten niilläkin lehmillä oli vain kaksi jalkaa", jolloin naiset katsoivat asiakseen poistua seurasta.

Seitsemän vuorokautta kuljimme Panamalta Martiniqueen, — toiset laivat tekevät sen kolmessa, mutta sitten tunsimmekin reitin tarkkaan. Fort de Francen edustalla hiljensimme vauhtia odottaen luotsia, ja kaikki matkustajat katselivat kaivaten rannalle. Eräälle matkalaiselle tuli kuitenkin odotus pitkäksi, ja hän hyppäsi korkealta kaiteelta mereen häviten pitkäksi aikaa näkyvistä. Heti heitettiin pelastusrengas jälestä, ja kun mies taas ilmestyi pinnalle tarttui hän siihen hyvin halukkaasti. Jostakin syystä muutti hän kuitenkin mieltään, hylkäsi renkaan ja lähti uimaan omin voimin — ei rantaan, vaan merelle.

Laiva kulki edelleen, ja pian oli mies jäänyt kauaksi jälkeen. Silloin saimme kuulla, että hän oli muuan toisen luokan matkustaja, hiukan höperähkö ranskalainen steward, palvellut eräällä Etelämeren laivalla. Kuumuudessa olivat muutamat pääruuvit löystyneet, ja nyt häntä kuljetettiin vähän kuin katsannon alla kotiinsa selviämään.

Ellei luotsivene olisi ehtinyt paikalle, olisi mies jäänyt sille uimamatkalleen, mutta nyt hänet ongittiin veneeseen ja tuotiin takaisin laivaan. Kiltisti antoi hän taluttaa itsensä laskusiltaa myöten kannelle, kiitti vielä luotsia kädestä ja lupasi vasta pysytellä kajuutassaan.

Sen hän kyllä tekikin niin kauan kuin viivyimme näillä saarilla, sillä Martiniquella hän ei käynyt maissa ollenkaan enempää kuin Guadeloupellakaan, mutta se oli kaikki vain silmänlumeeksi. Kun kolmannen päivän illalla purjehdimme Pointe A Pitrestä, ja luotsivene oli juuri jättänyt laivan, hyppäsi herra ylitarjooja uudelleen laidan yli, ui luotsiveneelle ja huusi sieltä, että hän ei nouse enää ANTINOUKSEEN vinssilläkään, vaan jää Guadeloupeen loppuijäkseen. Ei huolinut tavaroistaankaan, joita tarjottiin jälestä, vaan sanoi, ettei hän tavaralla mitään tee. Sinne jätti hyttiin kaiken irtaimen omaisuutensa, eikä häntä laivaankaan enää houkuteltu, sillä ei hän olisi pysynyt siellä muuten kuin mastoon sidottuna.

Tällaiset sattumat ovat tarttuvaa laatua siinä suhteessa, että jotkut yksilöt katsovat asiakseen toimittaa jotakin samantapaista herättääkseen yleisön mielenkiinnon myös heitä kohtaan. Niinpä se samainen lämmittäjä, joka Papeetesta lähtiessämme oli toisten jälestä hypännyt laivasta ja pudonnut selälleen, mietti nytkin humalaisessa pääkopassaan jotain raflaavaa niittääkseen mainetta. Muistaen aikaisemman putouksensa jätti hän tällä kertaa itse hyppäämättä, mutta hän huomasi kannella harmaan kissan, kauneimman niistä neljästä jälelläolevasta. Olisi kuitenkin ollut liian yksinkertaista heittää se ilman muuta mereen. Siksipä hän nouti pitkän lihapuukon, jolla ensin leikkasi hännän poikki aivan juuresta ja sitten vasta heitti parkuvan kissan laidan yli uppoamaan, sillä matka rantaan oli jo pitkä, ja lisäksi kävi navakka aallokko.

Tapauksen näkivät monet matkustajat ja komentosillalla oleva osa päällystöä, mutta yhtään ääntä ei noussut tätä raakaa tekoa vastaan, pikemminkin luulin huomanneeni jonkunlaista jännitettyä innostusta katsojissa. Vaikka omasta puolestani en ole mikään kissojen ihailija, teki tapaus minuun kuitenkin ällöttävän vaikutuksen ja toivoin, että se häntä olisi tärpättiin kastetulla pikilangalla ommeltu lämmittäjän takapuoleen juuri samalle kohtaa, missä se oli ollut kissalla.

* * * * *

Fort de France, Martiniquen pääpaikka, on linnoitettu, kuten nimikin jo sanoo, mutta siellä ei haise ruudinsavu, vaan rommi. Jo kauas merelle tuoksuu se tulijan nenään, ei kirpaisevana, kuten pullosta haistettuna, vaan mietona ja kutittavana, kuten munatoti, sillä siihen on sekoittuneena kukkien ja metsän tuoksua.

Martinique on näet Ranskan valtakunnan suurin rommin tuottajamaa, ja siksipä sen varastoja ei lasketakaan pulloittain tai laatikoittain, vaan sitä on siellä niin, että päätä huimaa. Heti laiturin varastorakennusten takaa alkaa puistomainen mäntymetsä, — se muistutti Pinus rigida'a — ja juuri tästä metsästä se tuoksu tuli merelle. Siellä oli silmänkantamiin ladottuna vahaisen suuria rommitynnyreitä riveihin, niinkuin meillä halkopinoja äärettömän suuressa halkovarastossa. Ne vallan hikoilivat päivänpaisteessa kylläisyyttään, vaikka en tiedä, olivatko ne kaikki täysinäisiäkään, sillä menin hyvin nopeasti tämän rommimetsän ohi.

Laivalla toimi jonkunlaisena asiaintoimitsijana kouluakäynyt neekeri. Itävaltalainen sanomalehtimies seurusteli hyvin paljon tämän neekerin kanssa, ja he olivat sangen kiintyneitä toisiinsa, sillä neekeri osasi puhella sopivasti. Epäilemättä hän olikin paljon intelligentimpi kuin useat muut laivassaolijat, mutta jälestäpäin itävaltalainen valitti minulle, että neekeri antoi hänen tehtäväkseen kaikenlaisia käännöstöitä ja anomuksia, joten hän ei kerinnyt tehdä omia töitään juuri ollenkaan. Tällöin Martiniquella hän oli kuitenkin vielä sangen ihastunut neekeriin, kertoi, kuinka loistavat hänen koulupaperinsa sekä monen eri kapteenin antamat suositukset olivat, — joita papereita sivumennen sanoen minun mielestäni oli aivan liian paljon neekerin nuoreen ikään nähden. Kysyin, mitä neekeri oli opiskellut, ja itävaltalainen selitti hänen aikoneen lukea merikapteeniksi, mutta isän aikainen kuolema oli keskeyttänyt opinnot, jonka jälkeen hän oli palvellut tällaisena luottamusmiehenä eri laivoilla. Tosin hän kyllä myöhemmin tuli maininneeksi olleensa sangen levoton isänsä ja äitinsä kohtalosta Guadeloupen tuhossa, koska ei ollut kuullut heistä mitään sitten elokuun, ja olevansa nyt iloinen tavatessaan heidät molemmat terveinä, mutta minä en halunnut tehdä mitään välikysymyksiä isän aikaisemman kuoleman johdosta.

No niin. Tämä neekeri nyt ystävyydessä halusi itävaltalaiselle ja minulle näyttää saarta ja oli pyytänyt meitä kanssaan automatkalle saaren sisäosiin, jonne hänen täytyi lähteä ostamaan banaaneja sekä muita ruokatavaroita laivaa varten, ja lähtöä odotellen olimme neekerin pyynnöstä viipyneet laivassa pitempään kuin toiset matkustajat. Lopulta odotukseen kyllästyneenä olin kehoittanut itävaltalaisen ottamaan selvän, tuleeko lähdöstä mitään, mutta pitkistä etsiskelyistä huolimatta ei neekeriä löytynyt koko laivasta.

Kahden siis kävelimme nyt rommimetsästä tutustumaan kaupunkiin, joka alkaakin heti kauniista puistosta lähtien. Tie kiertää lähellä rantaa, ja sen saarenpuolisella sivulla on vieri vieressä enimmäkseen epäilyttävän näköisiä baareja, kahviloita ja kauppoja, joiden kaikkien pääartikkelina näytti olevan rommi. Ovien ulkopuolella ja oviaukoissa seisoskeli tyttöjä odottelemassa kundeja, ja siinä kulkiessa sai jonkunlaisen yleiskuvan Martiniquen kansallisuuksista ja väreistä. Ei luulisi, että mustan ja valkoisen välille mahtuu niin monta eri vivahdusta kuin tällä saarella näkee. Ne ovat aikanaan Afrikasta orjina tuotujen pikimustien neekerien sekä espanjalaisten ja muiden kansallisuuksien sekoituksia, jotka ovat jo suureksi osaksi kadottaneet turpeanpaksut huulensa ja muutamat jo vieterikiharan tukkansakin. Puhdasveriset espanjattaret tunsi jo kuvien perusteella, mutta voiton heistä veivät palavakatseiset kreolittaret viehättävyydessään ja välittömämmässä esiintymisessään. Ei sitä siinä kadulla vielä huomannut, mutta vasta kun poikkesi johonkin tällaiseen trahteeripaikkaan, tuli se esille silmäniskuina, nyhkäisyinä ja muina senkaltaisina teikaroimisina. Parempiin baareihin kuului säännöllisesti myös yläkerros, jossa voi saada yksityishuoneen, ja siellä tarjoiltiin myös.

Martinique voi ylpeillä historiallisillakin henkilöillä. Syntyihän siellä kuuluisa Josephine eli Marie — Josephe — Rose — Tascher de la Pagerie, josta sittemmin tuli Napoleonin puoliso ja Ranskan keisarinna. Fort de Franceen on palmujen keskelle pystytetty hänelle muistopatsas, jota aika tosin on jo runnellut, mutta ei niin pahoin, ettei vielä tuntisi noita hienoja piirteitä, jotka hurmasivat Napoleonin. — Kittaamalla, uudestaan maalaamalla ja puuteroimalla patsaasta tulisi vielä oikein hyvä.

Kuluneelta näyttää myös koko Fort de Francen kaupunki. Siellä tapaa neekerikylää, vanhaa aikaa, keskiaikaa ja hiukan nykyisyyttäkin, kaikki yhtä siivottomia, mutta kasviston rehevyys peittää siivottomuuden kuten kurpitsa lantatunkion. Hallituksen puolesta ei siivollisuutta tietääkseni ole koetettu parantaa, — ei siitä ainakaan näkynyt jälkiä. Mutta rommi kasvaa siitä huolimatta hyvin, ja tuskinpa sikäläiset asukkaat paremmissa asumuksissa viihtyisivätkään.

Olimme jo ennen satamaan tuloamme saaneet kuulla sen illan erikoisena huvituksena olevan tanssiaiset kasinolla; oli näet lauantai-ilta. Se kuulosti oikein hienolta, ja laivamme koko ensiluokka päätti lähteä sinne. Meitä vähän pelotti mennä niin hienoon paikkaan, mutta hädän tullen päätimme esittää sanomalehtimieskorttimme, ne varmasti avaisivat meillekin pääsymahdollisuuden.

Kasinon löysimme pitkän neekerikadun päästä korkeammalta paikalta. Musiikki kuului jo kadulle, ja väkeä tunki runsaasti portailla. Ei meiltä kysytty mitään kortteja, kunhan maksoimme pääsymaksun, oli tie selvä salonkiin.

— Mutta mikä yleisö! Mustia, yksinomaan mustia, joku hiukan hallavampi joukossa, mutta kaikki värillisiä, naiset miltei napaan saakka dekolteerattuja, loppuosa räikeänkirjavaa sertinkiä, silkkiä tai harsoa. Nenärenkaat puuttuivat, mutta korvarenkaita sitä runsaammin. Musiikkiin kuului vain klarinetti, viulu ja tamburiini, mutta ne saivat aikaan uskomattoman kovan metelin. Sali oli varsin tilava, vaikka siellä pyörikin paljon kansaa. Välikattoa ei ollut, ainoastaan vesikatto, kuten maneesissa, ja se oli maalattu jokseenkin mustaksi. Lattia kohtalainen, siinä ei ainakaan päässyt liukastelemaan ja kaatuilemaan.

Ensimäisen luokan matkustajat istuivat kuin Buddhankuvat pagodassa yhdellä seinällä. Toiset heistä näyttivät niinkuin pettyneiltä, toiset taas huvitetuilta, mutta kukaan heistä ei tanssinut. Me sitävastoin katsoimme oikeudeksemme hiukan pyöriä, kun kerran olimme maksaneet täyden pääsymaksun. Toiset naisista tanssivat paremmin, toiset huonommin, kuten muuallakin on tapana. Erikoisesti muistan erään sangen mustan, joka oli tavallista tukevampi, sillä käteni ei ylettänyt kuin pienen matkaa hänen vyötäröisilleen. Minulta meni lähes puolen tuntia, ennenkuin sain hänet jotenkuten kuletetuksi yhden kierroksen salin ympäri, mutta sitte olinkin aivan kuitti. Ja hän ei edes vielä läähättänytkään.

Kun emme varsinaisesti olleet saapuneet tanssimaan, vaan ainoastaan katsomaan, poistuimmekin verrattain nopeasti, ehtiäksemme nähdä muitakin kaupunginosia. Ensiluokka oli lähtenyt jo aikoja ennen meitä.

Laivamme ei lastannut eikä purkanut Martiniquessa, yhden autokuormallisen otimme eväitä, ja olisimme vielä samana päivänä päässeet lähtemään edelleen, mutta olimme siellä kuitenkin kaksi päivää. Tämä sentähden, että merimiehet kerkiäisivät saada tarpeeksi rommia, jotteivät lakkoilisi loppumatkalla, sekä ettemme suinkaan tulisi liian aikaisin Marseilleen. Toisen päivän iltana sitten jätimme hyvästit Fort de Francelle ja varhain seuraavana aamuna laskimme ankkurin Pointe A Pitren satamalahdessa Guadeloupessa.

Noumeaan olimme tämän saman laivan mukana saaneet joukon Guadeloupin sanomalehtiä heinä- ja elokuulta ja tutkineet niitä ahkerasti, koska niissä oli tuoreimmat tiedot maapallon tältä puolen. Tietysti käsittelivät kirjoitukset pääasiassa Guadeloupen omia asioita, ja niistä muistan erikoisesti yhden, jossa kerrottiin Pointe A Pitrestä. Sain silloin sen käsityksen, että tämä kaupunki koettaa seurata aikaansa, sillä kirjoituksessa oli useita ehdotuksia ja suunnitelmia kaupungin saattamiseksi nykyaikaiselle kannalle vesijohtoineen, täydellisine sähköverkostoineen ja niin poispäin, ja kaikesta huomasi, että kaupunki oli varallisuudessaan kukoistava.

Sitten tuli syyskuun hirmumyrsky ja teki tyhjäksi kaikki suunnitelmat − siinä mielessä kuin niistä oli kirjoitettu. Sillä nykyisin suunnitellaan Pointe A Pitressä vain kaupungin jälleenrakentamista. 24 tuntia myrsky raivosi ja hävitti siinä ajassa suurimman osan kaupunkia — ellei nyt juuri maahan saakka, niin runteli kuitenkin kuin maanjäristyksessä.

Kiertelimme katselemassa hävityksen jälkiä, ja kurja oli tosiaankin kuva, jonka kaupunki tarjosi. Yksi kaupunginosa, jossa rakennukset olivat laudasta tai peltilevyistä, oli sortunut aivan maan tasalle. Mitään ei oltu keritty vielä tähän saakka rakentaa, vaan ihmiset asuivat lauta- tai peltikojuissa, joissa juuri mahtui seisomaan. Palmut olivat miltei lehdettömiä, tai saattoi jossain nähdä pari lehtirääsyä hervottomana riippuvan pitkin runkoa. Puistojen komeista puista ei ollut kuin oksaton rungontynkä jälellä, ja toista metriä paksut rungot olivat katkeilleet kuin korret.

Kirkossa myös kävimme, siinä ei ollut yhtään ehjää akkunaa, akkunanpuitteetkin olivat repeilleet, ja katossa paistoi suuria aukkoja. Kirkon vieressä olevan amiraali Gourbeyren pronssisen kuvapatsaan oli myrsky heittänyt torin toiselle puolelle, ja nyt se seisoi vaatimattomasti aitaa vasten nojallaan. Yli 1600 ihmishenkeä oli myrsky vaatinut koko saarella, ja niistä tuli 400 kaupungin osalle.

Kaupunki oli kerrallaan köyhtynyt. Yhden ainoan ravintolan löysimme, mutta siellä ei saanut mitään ruokaa, ainoastaan rommia. Menimme sitten kauppahalliin katsomaan hedelmiä, mutta niitä ei ollut ollenkaan, sillä hedelmäpuut olivat kaikki sortuneet. Vihanneksia siellä myytiin, mutta naurettavan pieninä annoksina, — oli aivankuin pikkulasten leikkikaupassa.

Ihmiset näyttivät vielä olevan kuin pyörryksissä. Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä, sillä rahoja ei ollut, millä ruveta uudelleen rakentamaan. Ranskan hallitus oli kuulemma myöntänyt 100 miljoonaa frangia kärsineitten hyväksi, ja niistä oli nyt jo käytetty 10 miljoonaa, mutta väitettiin, ettei kukaan ole vielä saanut mitään. Rahojen hoitaja lienee kutsuttu takaisin Pariisiin tekemään tiliä toiminnastaan.

Vaikka laivamme päällystö oli tietoinen tapahtuneesta hävityksestä, oli se kuitenkin päättänyt ottaa puuttuvat matkaeväät Atlannin ylikulkua varten vasta Guadeloupessa. Kuten arvata sopii, ei sen onnistunut saada kuin puolet tarvittavasta määrästä, ja sen saivat matkustajat kyllä tuntea loppumatkalla.

Sitävastoin pujahti Guadeloupesta matkaan muuan pommilla kulkija, jolla ei ollut pilettiä eikä rahaa. Luulen kyllä, että hänet huomattiin jo laivaan tullessaan, sillä maissa ei käynyt kuin muutama matkustaja, ja jokaisen veneelläsaapujan täytyi nousta portaita myöten ensiluokan kannelle, jossa aina oli joku laivan upseereista. Mutta hänen sallittiin tulla mukaan ja sijoitettiin erääseen toisenluokan hyttiin.

Kun sitten alettiin lähestyä Marseillea, ilmestyi matkustajien keskuuteen keräyslista, jossa kehoitettiin avustamaan erästä, joka ei itse kykene maksamaan matkaansa. Otimme selvän, kuka listan oli pannut kiertämään, ja saimme selville, että se oli lähtöisin laivan purserin eli komissaarin virkahuoneesta. Hän huomasi, että nyt tulee laivayhtiölle mahdottoman suuri vahinko ja päätti korvata vahingon toisten matkustajien kustannuksella vetoomalla heidän jalompiin tunteihinsa. Listalla oli ulkomaalaiset pantu ensimäisten joukkoon. Panimme hävittömyyden hävittömyyttä vastaan ja kieltäysimme kunniasta, varsinkin kun joku tiesi, että asianomainen matkustaja oli verrattain varakkaan soitinkonetehtailijan poika. En tullut ottaneeksi selvää, saiko purseri vajauksensa täytetyksi.

YSTÄVISTÄ EROTESSA

Olimme jo sivuuttaneet Madeiran — jopa nauttineetkin sitä — ja se kimeä-ääninen ranskalainen virkamies oli myynyt viimeisetkin Tahitilta tuomansa helmet. Sitten oli yökaudet pelattu noppaa parturin kanssa toisen luokan ruokailusalongissa, mutta onni ei ollut hänelle vieläkään myötäinen. Hän hävisi järjestään joka centimen ja oli senjälkeen hyvin murheellinen.

Toiset matkustajat sensijaan olivat tavallista iloisempia, sillä lähestyihän matkamme loppuaan, ja kaksikuukautinen vankeutemme päättyisi ihanaan Marseilleen, josta jokaisella olisi vapaa tie kaikkiin ilmansuuntiin. Muilla, paitsi tällä kimeä-äänisellä ranskalaisella, jolla ei ollut enää rahaa, millä matkustaa.

Ensiluokan matkustajatkin tulivat meidän halvempiarvoisten kanssa tuttavallisemmiksi ja lähestyessämme Afrikan mannerta ryntäsivät he eräänä yönä kaikkein kevyimmin puettuina meidän kerrokseemme — ainoastaan miehet, ei naiset — ja panivat toimeen juhlan, jolloin laivan koko samppanjavarasto tyhjeni.

Olimme kaikin jalkeilla vielä ennen auringonnousua, juuri silloin, kun itäinen taivaanranta alkaa kajastaa. Se on näillä vesillä kaunis, ja niinpä nousimme etukannelle katselemaan päivänpyörän pulpahdusta merestä.

Ja silloin kohosi merestä taivaankajastusta vastaan selvästi piirtyvä vuorijono, kaunis, pohjaltaan tummanvärinen, mutta pinnaltaan kimaltelevan kullanhohtoinen. Se oli Marokon rantavuoristoa, ja kaikilta pääsi helpoituksen huoahdus, kun taas olimme mantereen lähettyvillä; pianhan keinuisimme jo Välimeren laineilla.

Mutta kun aurinko nousi, hävisivät vuoret näköpiiristä ja edessämme aukeni taas Atlannin sinivihreä ulappa yhtä tyhjänä ja elottomana kuin viimeistenkin viikkojen aikana, sillä tällä puolen kravun kääntöpiirin eivät lentokalaparvetkaan enää tuo vaihtelua näköalaan. Se aamullinen vuorten kajastus olikin ollut vain näköhäiriö, kangastus, ei suinkaan samppanjan aiheuttama, vaan tavallinen näillä seuduin, petollisen, kaukaa tulleen erämaahiekan aikaansaama.

Vasta aamupäivällä saimme vuoret uudelleen näkyviimme ja kohta oltiin Gibraltarissa. Totesimme vain, että Euroopan ja Afrikan välinen kulkuväylä oli vielä kunnossa, matta sitä ihmettelimme, miksi englantilaiset olivat vahtiporttinsa Välimerenpuoleisen vuorensivun tehneet kelkkamäeksi. Se oli nimittäin hiottu aivan sileäksi sementillä, ja se laskeutui huipulta saakka yhtä suoraan mereen. Nähtävästi oli se tehty liiallisten kiipeilijäluonteiden nousun ehkäisemiseksi, ja soveltui siihen erikoisen hyvin. Ja se oli mielestäni oikein tehty. — Sellaisia pitäisi meillä täällä Suomessakin rakentaa hyvin moneen paikkaan.

Lunta emme tällä rinteellä nähneet, joka seikka olikin maantieteellisesti oikein. Mutta Sierra Nevada esiintyi seuraavana aamuna nimensä mukaisena. Sen rinteitä peitti valkohohtoinen lumivaippa aina alarinteille saakka, jota seikkaa ihmettelimme. Emme tienneet silloin vielä, että Etelä-Eurooppaa kohtaisi tai oli kohtaamassa ankara talvi, ja sen oireet tuntuivat jo täällä Espanjan eteläisimmässä kolkassa.

Muuten maantieteen opetuksen suhteen haluaisin sanoa pari sanaa. Minä olin koulussa aina saanut sen käsityksen, että esimerkiksi sellaiset kaupungit kuin Cartagena ja Alicante ovat joitain tärkeitä tekijöitä maailmassa. Mutta kun sinne pääsee, niin huomaakin idättäneensä mielessään tarpeetonta kunnioitusta näitä vuorten väliin puristautuneita asutusryhmiä kohtaan, ja pettymys tällaisissa tapauksissa on katsojan silmissä epäedullista asianomaiselle maalle. Tosihan on, että rannikkomatkustaja ei tiedä, minkä arvoisia ne ovat vuortentakaisen kaupan välittäjinä, mutta itse kaupungit tekivät ohimenevään matkustajaan perin pienen vaikutuksen — taikka oikeastaan eivät tehneet mitään vaikutusta. Tai lieneekö asia niin, että minä katsoin näitä kauppapaikkoja mukamas suurenmaailmanmiehen silmillä ja vähäksyin näkemiäni. Laskettakoon tämä juttu sitten minun viakseni.

Välimeri oli kuitenkin meitä kohtaan ystävällinen ja näytti ihaninta muotoaan. Balearit vallan riippuivat rasvatyynellä merellä, irrallaan ilmassa, ja matkustajien mieliala nousi aina yhä korkeammalle, mitä lähemmäs Marseillea tulimme.

Kaikkien muitten paitsi meidän kolmannenluokanmatkustajien, sillä me jouduimme nyt kaikkien laivan viranomaisten syntipukeiksi. Laivalääkärikin heräsi eloon kaksikuisen uneliaisuutensa jälkeen, ja nyt hän ilmoitti, että kaikki kolmannen luokan matkustajat on rokotettava. Hän oli nimittäin kuullut, että isoarokkoa oli liikkeellä Panaman tai Länsi-Intian seuduilla silloin, kun sivuutimme ne, ja nyt päätti hän tehdä sellaisen vedon, joka vapauttaisi hänet edesvastuusta, jos maihintultua jotain sairautta matkustajissa havaittaisiin. Niinpä meidät eräänä varhaisena aamuna kirjeellisesti määrättiin saapumaan laivan sairaalaan, jossa operatsiooni tapahtuisi.

Me olimme asiasta kuitenkin eri mieltä kuin lääkäri. Kolmannen luokan matkustajista ei kukaan ollut sairastunut koko matkalla, jotavastoin kaksi toisen luokan matkustajaa makasi vielä paraikaa sairashytissä, ja lääkäri sanoi heissä olevan tulirokon. Marseillen satamassa eräs toinen lääkäri kyllä totesi, että heissä oli vain tavallinen kuume, mutta matkalla uskottiin laivalääkäriä, ja potilaita hoidettiin sen mukaan.

Katsoimme siis, ettei terveitä kolmannenluokan matkustajia kannattanut rokottaa, vaan mieluumminkin toisen luokan asukkaita, koska heissä taudit näyttivät paremmin viihtyvän. Emmekä siis menneet vastaanotolle vaan lähetimme laivan lääkärille kirjallisen vastineen, jossa lausuimme halveksumisemme sen johdosta, että meitä tasavallan kansalaisia näin hävittömästi kohdellaan ja ilmoitimme kieltäytyvämme rokotuksesta, paitsi siinä tapauksessa, että myös toisen luokan matkustajat rokotetaan ynnä laivalääkäri itse, joka juuri eniten on seurustellut sairaitten kanssa.

Minä sanelin sanamuodon englanniksi, uus-caledonialainen farmari käänsi sen ranskaksi uus-hebridiläiselle mekanikolle, joka tämän mielenilmaisumme sitten kirjoitti paperille ranskankielellä.

Itävaltalainen von Kratzer, joka heräsi vasta myöhemmin, tutki sitten tämän paperimme ja sanoi, että se on kirjoitettu huonolla ranskankielellä ja siinä on objektivirheitä, mutta kun aikaa ei ollut uudenkaan manifestin tekoon, päätimme lähettää sen sellaisenaan, ja minä kirjoitin ensimäiseksi nimeni sen alle.

Muutamat matkustajat vähän epäröivät kirjoittaa nimeänsä, mutta sitten pidimme heille esitelmän siitä, mikä tämän toimituksen tarkoitus oikeastaan on. Kuvailimme, kuinka jossain Kiinassa ikäloppuihin pässeihin istutetaan isorokkobasilli, tautia kehitetään huippukohtaansa saakka, sitten vielä mädätetään tämä pässinnahka, jotta siihen oikein kehittyisi basilleja. Senjälkeen raavitaan rokkorakkuloista iljettävä visva pois pulloihin, ja tätä visvaa nyt aiotaan istuttaa meihin terveisiin ihmisiin.

En tiedä tarkkaan, oliko tämä esitelmä tieteellisesti aivan pätevä, mutta vaikutuksensa se teki, ja kaikki kirjoittivat nimensä adressimme alle. Algerilainen Muhamed kyllä epäili ja kutsui minut kahdenkeskiseen keskusteluun. Hän sanoi, että kyllähän ranskalaiset aina pärjäävät, mutta toista se on meidän ulkomaalaisten ja kolonistien; meidät he voivat lyödä tyrmään milloin tahansa. Hänellä ei nyt näin vuoden vaihteessa olisi aikaa istua vankilassa, varsinkin kun siellä kotona Suk Arrhasissa odottaa kaunis ja lihava puoliso, jota hän ei ole tavannut pariin vuoteen. Jos nyt tämän nimenkirjoituksen takia heitetään vankilaan, niin hän myöhästyy seuraavasta laivasta, ja monta hyvää päivää menee häneltä hukkaan.

Vakuutin hänen varmasti ehtivän ensimäiseen Tunisin laivaan — jonka paikan kautta hänen piti matkustaa — ja niin kirjoitti hänkin arabiankielisillä puukstaaveilla nimensä tärkeän paperimme alle, ja se lähetettiin laivan lääkärille.

Ja tepsihän tällainen tokumentti, — toistaiseksi, sillä rokotuksesta ei sen jälkeen puhuttu enää mitään. Mutta kaiken lopuksi sain minä kuitenkin syyn tästä niskoilleni. Sentakia juuri, että nimeni oli ollut ensimäisenä listalla. Lääkäri sanoi, että saisimme olla laivassa siksi, kunnes Marseillen kaupungin lääkäri määräisi, onko meidät rokotettava tai ei.

Koleana lauantai-iltana kohosivat Marseillen tulet merestä näkyviimme. Satamaan emme enää päässeet, vaan saimme jäädä historiallisen, Monte Criston Kreivistä tuntemamme Ifi-saaren luo ankkuriin yöksi. Tavallinen matkustajalaiva olisi kait päässyt suoraan satamaankin, mutta näitä tropiikeista tulevia laivoja kohdellaan hiukan toisin. Lastin mukana seuraa sieltä — paitsi matkustajia — niin paljon rottia, russakoita ja muuta kuonaa, että kaupunki ei voinut niitä ottaa vastaan, ja siksi lähetettiin laivat aina uloimpaan satamannokkaan jonkun matkan päähän laiturista senjälkeen kun matkustajat oli heitetty maihin.

Aamuvarhaisella kyllä pääsimmekin jo sinne maihinnousupaikkaan, ja laivaan tunkeutui sakeanaan erinäisten välitystoimistojen agentteja, jotka nopeasti järjestivät meidän matkatavaramme kasoihin, eräät paikallisjunille meneviksi, toiset taas Pariisiin ja muutamat itäänpäin.

Siinä kiireessä tuli se kimeä-ääninen ranskalainenkin luokseni ja kyseli minulta neuvoja raha-asioiden suhteen. Hän kun oli matkalla pelannut koko omaisuutensa ynnä kahdenkymmenenvuoden aikana Tahitilla keräämänsä helmet, ja nyt hän oli aivan aukinainen mies. Rahaa tarvitsisi, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista tähän ilmastoon soveltuvaa vaatekappaletta — ainoastaan valkoinen tropiikin puku — mutta kun päivä oli sunnuntai, ei hän voinut sähköteitse Pariisista tilaamiaan rahoja saada pankista ennenkuin huomenna. — Sitäpaitsi hän ei ollut oikeastaan niitä vielä tilannutkaan, kun emme olleet päässeet vielä maihinkaan, joten hän ei ollut kyennyt sähköttämään.

Asiaa pohtiaksemme menimme toisen luokan ruokailusalonkiin, johon minun viimeisillä Länsi-Intian kolikoillani tilasimme jotain lämmittävää ja sitten aloimme yksityiskohtaisemmin miettiä maihinnousumahdollisuuksiamme.

Ulkona vihmoi kalseita lumenhiutaleita, ja pohjatuuli porotteli pitkin laajaa satamaa. Ei edes kannellekaan sietänyt mennä neliniitisessä tahitilaispuvussa ja pandanushatussa, sillä sellainen puku ei suojannut enempää kuin tavallinen paita. Mutta paitsi monessa liemessä ryvettynyttä ruskeata pukuani oli minulla kuitenkin pantterinnahka ja jonkunlainen kashmirilainen matto, jota olin Himalajalla sekä Sumatralla käyttänyt yöllisenä peitteenäni, ja niistä päätimme tehdä tälle matkatoverilleni puvun.

Pantterinnahasta laitoimme ensiksikin jonkunlaisen turbaanin ja matosta sitten roomalaisen Caesarin toogaa muistuttavan vaatekappaleen ja niin katsoimme hänen voivan umpinaisessa autossa ajaa aseman lähellä olevaan hotelliin, jonka tunsin, — ja jossa minut myös tunnettiin, joten siellä kaiken todennäköisyyden mukaan hänellekin oli varma kortteeri ainakin viikoksi.

Hän, tämä kimeä-ääninen ranskalainen virkamies matkusti toisessa luokassa, ja siksi hän pääsi myös ennen minua maihin, ja hävisi heti tullitarkastuksen jälkeen. Mutta meitä, raukkoja kolmannen luokan matkustajia piinattiin laivassa aina siksi kunnes kaupungin lääkäri saapuisi tarkastamaan, olisimmeko rokotuksen tarpeessa, vai pääsisimmekö sitä ilman. Laivalääkäri kyllä pariin otteeseen lähetti meille sanan, että jos olisimme kilttejä ja tulisimme rokotettaviksi, niin pääsisimme heti maihin, mutta me olimme puolestamme itsepäisiä ja sanoimme, että saavat viedä meidät takaisin Tahitille, meillä on mukava olo täällä laivassa. Laivalääkärin rokotukseen emme missään tapauksessa suostu.

Kaupunginlääkäri oli nukkunut pitkään, eikä häntä monista puhelimitse annetuista kehoituksista huolimatta kuulunut. Meille tuli aika pitkäksi laivalla, ja samoin lie tullut laivalääkärillekin, koska hän kerran kannella tavatessamme kysyi, emmekö voisi asiaa sopia keskenämme. — Hän näetten ei myöskään päässyt laivasta pois ennenkuin viimeinen matkustaja oli sieltä lähtenyt.

Minä puolestani olin valmis sovintoon ja sanoin, että otetaan auto ja ajetaan krouviin, mutta kun hän taas puhui jotain rokotuksesta, niin minä käänsin hänelle selkäni ja sanoin, että minulla on aikaa odotella isonrokon puhkeamista vaikka ensi kevääseen, ja siihen katkesivat taas diplomaattiset suhteemme.

Yksi kuitenkin oli, jonka hermot pettivät, ja se oli algierilainen hyttitoverimme Muhamed. Hän livahti siinä jossain välissä joukostamme, meni ja pyysi laivalääkäriltä anteeksi huonoa käytöstään ja antautui rokotettavaksi. Siksipä tapasinkin hänet tullikamarin edustalla silloin, kun meidän muitten piti vielä olla karanteenissa laivassa.

Joku ihmettelee, kuinka minä olin siellä tullikamarin edustalla, mutta kun styyrpuurin akterista oli niin mukava hypätä laiturille, en malttanut mieltäni, vaan menin valvomaan tavaroitteni tullausta.. Ne olin nimittäin lähettänyt jo etukäteen sinne, toimitettavaksi Pariisin pikajunaan. Minut kuitenkin kuljetettiin takaisin laivaan kahden miehen voimalla — tosin ilman, että tein minkäänlaista vastarintaa.

Hetken kuluttua tuli kuitenkin se tavarainkuljettaja taas laivaan sanoen, että hänen täytyy saada kapsäkkieni avaimet, sillä tullilaitos suljetaan nyt juuri — olihan Joulun aaton-aatto — ja heidän autonsa lähtee aivan kohta asemalle. Kun niitä laivan publikaanejakaan ei silloin sattunut olemaan siinä pääportaitten lähettyvillä, seurasin häntä uudelleen sadan metrin päässä olevaan tullikamariin, jossa annoin yksinkertaisen määräyksen, että tavarani ovat kannettavat autoon ja ajettavat suoraan asemalle. — Niitä oli muuten yksitoista kollia ja pitkä paketti austraalialaisia keihäitä. —