Part 4
Mutta toinenkin tapaus sattui silloin tanssiaisiltana, joka sai minut kiirehtimään lukkoa oveeni. Olin poistunut omaan huoneeseeni katuovesta enkä pihan kautta, kuten tavallista, ja kerinnyt juuri sänkyyni moskiittoverkon alle, kun pihaovi avautui, ja sisään tuli joku mieshenkilö. Kirkas kuutamo valahti ovesta huoneeseen, mutta moskiittoverkko oli tiheä, eikä tulija nähnyt, oliko sen takana ketään. Hän nähtävästi luuli minun olevan vielä tanssiaisissa, koska ei kohottanut verkkoa, vaan meni suoraan sängyn ohi kapsäkkini luo.
Vieressäni sängyssä oli toista metriä pitkä raie-kalan häntä. Tämä kala on hyvänmakuinen, litteä, metrin levyinen riuttavesien eläjä, ja sen häntä on piiskamainen täynnään parin millimetrin pituisia nyppylöitä, teräviä kuin orjantappuran piikit, — pelottava ase käytettäväksi verkkopaitaiseen selkään. Kohotin varovasti sänkyverhoa ja sanaa puhumatta huiskasin olan takaa tällä hännällä kapsäkissäni kopeloivaa miestä hartioihin. Mies hypähti korkealle, ähkäisi kerran ja karkasi avoimesta ovesta pihalle häviten sen sokkeloihin.
En ollut kerinnyt näkemään yöllisen vieraan kasvoja, jotta olisin tuntenut hänet seuraavalla kerralla, mutta aamulla katselimme hotellin isännän kanssa, olisiko kenelläkään baarissakävijällä punaista rantua selässään. Sellaista emme kylläkään nähneet, mutta sensijaan kuulimme, että naapurin puoliverisen rouvan vielä puoliverisempi poika oli äkkiä sairastunut.
Tällaisissa pienissä siirtomaaoloissa tulee nopeasti tuttavaksi paikkakuntalaisten kanssa. Kun kyselin maiden ja farmien hintoja, maan tuottavaisuutta y.m., sai joku päähänsä, että aion ostaa farmin ja asettua sinne olemaan. Senjälkeen tarjottiin ostettavakseni useita farmeja, minua kuljetettiin ilmaiseksi paikasta toiseen, näytettiin maat ja plantaashit, vaikka selitin, etten ole mikään ostaja, vaan kyselen hintoja ainoastaan uteliaisuudesta. Myyntihalu näytti kuitenkin olevan suuri.
Palattuamme kerran tällaiselta katsastusmatkalta, kutsui farmari minut päivälliselle hotelli Sebastopoliin nähtävästi toivoen, että se lisäisi ostohaluani. Noumean hotelleissa ei säännöllisten ruoka-aikojen välillä saa mitään syötävää, sillä palveluskunta nukkuu silloin. Säännöllisetkin ruoka-ajat ovat varsin lyhyet, ja pari kertaa sattui minulle, että kun myöhästyin puolisen tuntia määrätystä kellonlyönnistä, oli ruuat jo syöty loppuun, ja sitten sain tyytyä pariin paistettuun kananmunaan.
Mekin jouduimme nyt hotelli Sebastolin vakinaisten ruokavieraitten kanssa samaan pitkään pöytään. Tämä hotelli oli muuten paljon hienompi kuin National, sen omisti ystävällisen näköinen hindurouva, ja yleisö oli siellä paljon kansainvälisempää kuin Nationalessa, jossa asui ja söi miltei yksinomaan ranskalaisia. Eikä siellä tarjottu mitään halpaa vin rouge, tynnyriviiniä, vaan jalompia, Ranskassa pulloihin pantuja laatuja.
Pihanpuolista kuistia, jolle pöytä oli katettu, reunustivat rehevät pensaat, ja hiljainen sade rapisi niiden lehdille. Kuistin värillisten lamppujen valo ei ulottunut kuin juuri lehvistön reunaan, kaikki muu ulkopuolella oli pilkkoisen pimeätä. Vierustoverini, pitkä irlantilainen kysyi minulta, onko totta, että Suomessa paistaa aurinko kesällä yötä päivää. Kerroin hänelle, että Ounastunturilla voi pilvettömänä juhannusyönä nähdä auringon, ja jos viitsii mennä Lappiin saakka, saa sitä katsella pitempäänkin.
Hetken kuluttua alkoi pöydän toisella puolen istuva norjalaiseksi esitetty neitonen jutella irlantilaiselle, ettei se Suomen aurinko sentään mitään ole siihen verraten mitä Norjassa näkee. Oslossa esimerkiksi paistaa aurinko kuusi kuukautta yhtämittaa vallan solkenaan.
Tämä puhe ei ollut tosin tarkoitettu minun kuultavakseni, mutta kuulin sen kuitenkin, enkä malttanut olla kysymättä, paistaako se vuonolta käsin vaiko Holmenkollenin turistihotellista. Neitonen vastasi olleensa perin pieni, silloin kun jätti Norjan, eikä muista enää, mutta isänsä kertomuksista hän tietää, että siellä on tällaista paistetta.
Irlantilainen oli silminnähtävästi sangen ihastunut tähän norjattareen ja ylisti minulle hänen kielitaitoaan, joka käsitti kaikki Pohjoiseurooppalaiset kielet paitsi suomea, sekä lisäksi saksan, ranskan ja englannin. Ilostuin tästä ja ehdotin, että puhuisimme vaihteen vuoksi norjankieltä, mutta neitonen sanoi sen jo unohtaneensa, sillä hän oli perin pieni, silloin kun jätti Norjan; hänen isänsä sitävastoin puhui hyvin norjaa.
Myöhemmin kuulin, että hän oli syntynyt ja kasvanut Uudessa Caledoniassa norjalaisesta isästä ja caledonialaisranskalaisesta äidistä, — ja arvatenkin oli hän ollut perin pieni silloin, kun jätti Norjan.
Minun viattomista kysymyksistäni näytti hän hiukan närkästyneen ja puhui senjälkeen irlantilaiselle vain kuiskaten. Tahtomattani osui kuitenkin korviini palasia heidän keskustelustaan, ja muun muassa kuulin, että irlantilainen sai luvan kutsua häntä Lotukseksi.
Sen illan jälkeen en enää nähnyt tätä norjalaista neitosta, mutta irlantilaisen tapasin vielä moniaita kertoja. Hän hommaili jonkun välitysliikkeen palveluksessa valvoen tavaroitten purkausta laivoista. Eräänä päivänä tavatessamme satamassa pyysi hän, että hetken valvoisin muutamien kollien siirtoa laiturilta tullikamarin viereen sillä aikaa, kun hän pikimältä pistäytyy konttorissa selvittämässä paperit.
Siirrettävät laatikot olivat pitkiä ja painavia, ja niiden kylkeen oli suurilla kirjaimilla maalattu "Fragile", joka ymmärtääkseni merkitsee haurasta ja särkyvää. Kysyinkin irlantilaiselta, mitä niissä on ja pitääkö niitä siirrellä hyvinkin varovaisesti, mutta hän ei tiennyt niiden sisällöstä mitään ja sanoi, ettei sillä varovaisuudellakaan niin väliä ole, kunhan vain tulevat pois laiturilta. Sitten hän lähti konttoriin, mutta mikäli huomasin, poikkesi hän ensin katunurkkauksessa olevaan baariin, — jonka poikkeuksen hyvin käsitin, sillä päivä oli kuuma.
Ryhdyin siirtelemään kolleja. Käytettävänäni oli yhdeksän kanakkia ja yhdet vaivaiset kottikärryt, joilla työtä oli perin hankala suorittaa. Yksipyöräiset kärryt eivät ottaneet pysyäkseen tasapainossa, vaan pitkän laatikon jompikumpi päistä laahasi aina maata, joten sitä alituiseen piti kannatella ja kohennella. Kun kuorma sitten lopulta jotenkuten saatiin määräpaikkaansa, kaataa rojauttivat kanakit sen kovalla huudolla seinustalle, jotta laatikosta kuului kuin pianonsoittoa.
Niitä suuria laatikoita ei ollutkaan kuin toistakymmentä kappaletta, ja ne olivat piankin siirretyt. Vieressä oli suuri kasa pienempiä laatikoita, ja käskin kanakkien siirtää nekin tullikamarin viereen, etteivät olisi siinä tiellä. Vasta osan saimme siirretyksi, kun irlantilainen tulla löyhytti paikalle ja kysyi, mitä minä ajattelen kuljettaessani vieraitten tavaroita pois laiturilta; ne ovat aiotut lastattavaksi Uusille Hebrideille. Sanoin luulleeni, että laituri oli tyhjennettävä sekä suurista että pienistä kolleista, enkä tahtonut antaa kanakkien seisoskella jouten, se kun veltostuttaa ihmistä. Nyt saivat kanakit määräyksen siirtää pienet laatikot takaisin laiturille, ja irlantilainen kutsui minut läheiseen taloon nauttimaan virvokkeita. Hän olisi kustantanut minut elokuviinkin illalla, mutta sanoin, etten viitsi katsella sellaisia ja menin hotelliini.
Elokuvat ovatkin noumealaisten ainoata hengenruokaa, ja kahvilabaarit heidän yksinomaisia virkistyspaikkojaan.
KILPIKONNIA
Olin Austraaliassa syönyt kilpikonnasoppaa, mutta se ei oikein soveltunut minun makuuni. En tiedä, olisiko se kaivannut lämmittämistä tai muunlaisia valmistavia toimenpiteitä, minä söin sen sellaisenaan peltirasiasta ja menetin ruokahaluni. Taikka sitte en ole vielä tarpeeksi hienostunut rakastaakseni tällaisia ruokalajeja. Ikävä kokemus joka tapauksessa.
Siitä huolimatta pysyi minussa toinen halu vahvana, nimittäin halu päästä niille vesille, joissa kilpikonnat sata- ja tuhatlukuisina vielä kaivelevat simpukoita ja äyriäisiä kaukaisissa laguuneissa ihmispetojen häiritsemättä. Onhan se sikseenkin niin harvinainen eläin, että siihen kannattaa lähemmin tutustua sen omassa valtakunnassa, kun kerran matka sattui lähitienoille.
Austraalian koillisrannikkoa suojaa merenpuolelta jono korallisaaria tai oikeammin yhtenäinen koralliriutta, joka alkaa Uuden Guinean etelärannasta Torresin salmesta ja ulottuu aina eteläpuolelle Kauriin kääntöpiirin, jättäen välille vain harvoja purjehduskelpoisia salmia. Se on kuin Austraalian linnoitus, kuin ääretön aallonmurtaja, johon meren tyrskyt sortuvat, ja sen sekä mantereen väliin jää tyven väylä laivojen kulkea. Vaarallinen tämä riutta on merenkulkijalle, ja siksipä laivat pysyttelevätkin lähellä rannikkoa, sillä väylä ei muutamin paikoin ole kovinkaan leveä, laivankannelle hyvin näkee myrskyn myllerryksen riutalla.
Siellä on sekä saaria että atolleja ja pseudoatolleja, saaret vuorisia, atollit korallirenkaita ja pseudoatollit mataloita korallirenkaan ympäröimiä hiekkasaaria. Mutta ne ovat kaikki hyljättyjä, asumattomia, ja perin harvoin sen laguuneihin laiva pudottaa ankkurinsa. Luulen, että Austraalian väestöstäkään tuskin tuhannesosa prosenttia on käynyt näillä saarilla. Ja kuitenkin ne kertomuksista päättäen ovat Etelämeren mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä.
Siellä asustaa vielä kilpikonna lukemattomissa parvissa, elää omaa rauhallista elämäänsä ja "pesii" saarien hiekkarannoilla. Sinne olisin halusta lähtenyt katselemaan meren ihmeitä, mutta yksin ei sellaista matkaa voi tehdä, siihen vaatii olla laiva tai ainakin suuri moottorivene ja puolenkymmentä miestä. Koetin yllyttää sydneyläisiä lähtemään mukaan, mutta he kehoittivat odottamaan kuukauden, kunnes kilpikonnien munimisaika alkaisi. Minulla ei ollut aikaa odottaa ja niin aloin uudelleen tutkia karttaa.
Uusi Caledonia on toinen paikka, joka on kuuluisa kilpikonnistaan. Sinne oli kyllä viiden päivän matka, mutta siellä on koralliriutta lähellä rantaa, joten soutuveneelläkin pääsee riutalle eikä ole aina riippuvainen toisista.
Niinpä olin nyt Uudella Caledonialla, ja istuimme tilavassa moottoriveneessä matkalla Ouenin saarelle, joka sijaitsee 40 kilometriä Noumeasta kaakkoon monenkertaisten koralliriuttojen ympäröimänä. Olin yhyttänyt Noumeassa vanhat, innostuneet kalamiehet juuri kun he suunnittelivat lähtöä kilpikonnanpyyntiin, ja kun toisella heistä oli farmi Ouenin saarella, kutsui hän minutkin mukaan retkelle.
Hyvissä ajoin ennen auringonlaskua ankkuroimme lahdelle ja soudimme pikkuveneellä rantaan. Se kasvoi nousuveden rajaan asti tiheätä kokospalmumetsää, reunimmaisena läpinäkymätön vyöhyke banaania ja pandusta, ja näytti merellekäsin vallan asumattomalta. Mutta tuskin olimme läpäisseet tämän tiheän rantavyöhykkeen, kun seisoimme jo farmin pihalla. "Caledonian paras farmi", kehäsi omistaja eikä tainnut kovin paljon liioitellakaan, sillä sekä asemansa että maanlaatunsa puolesta havaitsin sen parhaimmaksi niistä, mitä minä jouduin näkemään. Olihan se tosin saaressa, joten Noumeasta ei päässyt perille saakka autolla, mutta vesitietä kaikki toisetkin rannikolla asuvat farmarit käyttivät farmin tuotteita kuljettaessaan. Sitäpaitsi ei tällä rannikolla ole moskiittoja ollenkaan, tai aivan vähän. Kaikki purot ja lätäköt ovat niin rautapitoisia, ettei niissä moskiiton toukka elä.
Istuimme ilmavassa palmunlehdillä katetussa ruokailuhuoneessa päivällisellä, mutta iloinen mielialamme laskeutui hyvin alakuloiseksi, kun taivas äkkiä vetäytyi pilveen ja alkoi syytää vettä rankasti. Tuntui kuin olisi taivas ratkennut auki, niin tulvanaan valui sade. Pisarat olivat suuria kuin härkäpavut, ja kun ne löivät maahan, nousi siitä lämmin, pilventapainen usva, joka tunki seinättömään bungaloon. Pahoittelimme, että huomisesta pyyntimatkasta ei tule mitään. Isäntä kuitenkin avasi uuden bordeaux-pullon ja sanoi, että iloitkaa ja riemuitkaa, sillä huomenna on kaunis ilma ja taivas pilvetön.
Nukuin yöni laudoista rakennetussa vierashuoneessa, jonka ympärille oli istutettu banaaneja niin että ne peittivät sen kokonaan. Se oli lähellä rantaa, ja nousuvesi loiskutteli aivan nurkan takana. Helteisen yön vuoksi jätin oven auki, mutta unta ei kuulunut sittenkään, sillä sade soitti peltikatolla kuin rumpua. Vasta aamupuoleen vaivuin unenhorrokseen, mutta heräsin äkkiä, kun joku kirkasi ovella. Kuuntelin hiljaa ja odottelin, mitä sieltä tulisi, kunnes äänet uudistuivat, ja nyt tunsin vieraat. Ne olivat lentäviä koiria, joita näillä saarilla on runsaasti. Olin niitä kuullut joka yö, mutta niin röyhkeiksi en niitä luullut, että tulisivat huoneeseen. Kopeloin kenkäni sängyn alta, lähetin sen oviaukkoa kohti, ja sähähtäen hävisivät tungettelijat pensaikkoon.
Oli vielä hämärä, kun isäntä seisoi ovella ja kehoitti nousemaan aamukahville. Hyppäsin nopeasti pystyyn ja juoksin suoraa päätä mereen isännän huudellessa jälkeeni, ettei pidä mennä pitkälle, sillä haikalat tulevat aina tänne lahdelle saakka.
Kanakit puuhailivat jo veneiden luona lähtövalmiina, pukunaan ainoastaan lannevaate. Heitä tarvittiin näet pyynnissä mukana ottamassa kiinni kilpikonnia, ja he olivat kaikki taitavia uimareita. Auringonreunan kohotessa merestä olimme kaikki moottoriveneessä ja ohjasimme kohti koralliriuttoja, joiden laguuneissa kilpikonnia runsaimmin tapaa. Oikein oli isäntä illalla ennustanut, sillä ilma oli aivan tyven eikä taivaalla näkynyt hattaraakaan.
Moottoriveneellä on kilpikonnanpyynti varsin yksinkertaista ja vaivatonta. Päästyämme laguuniin, havaitsimme heti kaksi selkää pulikoivan tyvenen veden pinnalla. Ne hävisivät kyllä heti, mutta kun hetken kiertelimme sillä kohden, keksi keulassa oleva tähystäjä niistä toisen, ja nyt aloimme seurata sitä. Laguuni oli aika syvä, mutta sen vesi niin läpinäkyvän kirkasta, että syvimmälläkin kohden eroitti pohjan pienimmätkin yksityiskohdat, ja kilpikonnaa oli varsin helppo seurata. Se ui aika nopeasti, eikä kajakilla tai soutuveneellä sille mahda mitään.
Uskomattoman pitkään jaksoi se pysytellä veden alla. Lopulta se kuitenkin nousi hengittämään, mutta teki samalla jyrkän mutkan, ja ennenkuin saimme moottoriveneen käännetyksi, oli se taas painunut syvälle. Taas jatkui takaa-ajo, mutta nyt jo hitaammin, sillä kilpikonna alkoi väsyä. Seuraavalla kerralla se nousi pinnalle aivan moottoriveneen vieressä, ja silloin kaksi kanakkia hyppäsi veteen tarttuen kiinni takaräpylöihin. Silloin oli kilpikonna avuton. Toiset kanakit kiersivät köydet vatsan alta, ja niiden avulla väänsimme sen miehissä veneeseen. Se asetettiin selälleen veneen pohjalle, ja siitä asennosta ei kilpikonna kykene omin voimin nousemaan. Vähän aikaa se räpytteli jaloillaan, mutta huomasi ponnistuksensa turhaksi ja tyytyi kohtaloonsa.
Hetken kuluttua saimme näkyviimme toisen otuksen, ja puolessa tunnissa oli sekin veneessä. Ne olivat suuria elukoita, pituus kuonosta kilven takahuippuun lähes puolitoista metriä ja leveys melkein metri. Sellainen elukka painaa hyvän matkaa toistasataa kiloa, mutta mikään harvinaisuus ei ole kahdensadan kilon kilpikonna.
Meille alkoi tulla veneessä ahdasta, jonkatakia veimme saaliit rantaan. Siellä käänsimme ne oikeaan asentoon, ettei olisi kovin paha olla, mutta sidoimme kuitenkin liekaan kuten lehmät, koska niitten mieli teki takaisin mereen. Uudelleen läksimme riutalle, ja ennen puoltapäivää oli meillä rannassa kuusi vonkaletta. Yksi niistä oli pieni, pituus runsas puoli metriä, ja sen minä omistin itselleni, koska halusin saada kilven mukaani Suomeen. Niitten suurien kilvet ovat hankaloita kuljettaa, sillä ne saattavat painaa aina 30 kiloa.
Nämä olivat kaikki vihreitä kilpikonnia, (Chelonia mydas), ja tämän laadun kilpi on teollisuudessa arvotonta, korkeintaan se kelpaa seinäkoristeeksi. Tunkiolle ne tavallisesti nakataan pyyntipaikoilla, paitsi minkä turistit ottavat mukaansa. Kuitenkin näkyy niillä olevan arvoakin, koskapa laivassa kahden päivämatkan päässä Uudesta Caledoniasta eräs merimies rupesi matkustajille kaupittelemaan tällaista kilpeä, ja hintaa hän sanoi halvaksi, 300 frangia. Silloin ei sitä kukaan vielä ostanut, mutta kenties Atlannin valtamerellä joku jo alkoi hieroa kauppaa.
Tämä kilpikonnalaji on luonteeltaan perin lauhkea, se antaa käsitellä itseään mielin määrin puuttumatta millään tavoin asioiden kulkuun tai koettamatta niitä muuttaa. Kenties se saattaisi rustomaisilla huulillaan likistää sormen poikki, jos kuka vartavasten pistäisi sormensa sen suuhun, mutta omasta alotteestaan ei vihreä kilpikonna näytä minkäänlaisia vihamielisyyden oireita. Sitävastoin toinen näillä vesillä tavattava laji, Eretmochelys imbricata, jonka kilvestä saadaan arvokasta "kilpikonnanluuta", on pahaluontoinen ja puree, jos vaan saa siihen tilaisuuden. Se on kuitenkin harvinaisempi, emmekä tällä rannikolla tavanneet ainuttakaan lajinsa edustajaa. Myöhemmin Bourailissa, Uuden Caledonian lounaisrannikolla sain tehdä tuttavuutta senkin kanssa.
Kilpikonnasoppa oli tympäissyt minua, ja epäluuloisesti tartuin päivällisellä kilpikonnan lihasta valmistettuun kotlettiin. Heti mereltä tultuamme olivat kanakit nimittäin toimittaneet lahtia, jotta saisimme tuoretta lihaa illaksi. Kotletti tuoksui kuitenkin hyvältä, ja vielä paremmalta se maistui. Se oli pehmeätä kuin vasikanliha ja erittäin maukasta. Minä uskon, että sen aikaisemmin syömäni sopan keittäjä ei ollut oikealla alallaan, tai sitten oli minulle myyty sammakkosoppaa kilpikonnasoppana.
Olin lukenut, että kilpikonna kuuluu kaikkein sitkeähenkisimpiin koko eläinkunnassa, ja halusin itsekin kokeilla väitteen todenperäisyyttä. Kerran varhaisemmassa nuoruudessani kokeilin veljeni kanssa kukon sitkeähenkisyydellä, kun olimme kuulleet, että päätön kukko vielä lentää ja laulaa. Löimme kirveellä kukolta pään pois ja heitimme ilmaan. Se lensi kyllä parikymmentä metriä, mutta ei kiekunut enää yhtään, ja sitten äiti keskeytti kokeilumme ja sanoi, että on eläinrääkkäystä lennättää päätöntä kukkoa.
Kilpikonnat tapetaan myös lyömällä pää poikki. Ne olivat sitä varten käännetyt selälleen, että pysyisivät paikallaan. Nyt käänsimme yhden heti telotuksen jälkeen takaisin vatsalleen, ja totisesti se lähti kävelemään — suoraan kohti merenrantaa. Tämän suunnan se otti nähtävästi sentakia, että pääpuoli sattui olemaan merta kohti, mutta se käveli aivan horjahtelematta. Aina vesirajaan saakka, jossa sen käänsimme ja annoimme kävellä takaisin. Pitemmälti emme sillä kokeilleet, vaan uskoimme erään austraalialaisen ylioppilaan havaintoihin. Hänen tiedonantonsa mukaan on kilpikonna kävellyt 24 tuntia päättömänä.
Samoin olin lukenut, että kilpikonnan sydän voi toimia kolme päivää senjälkeen, kun se on poistettu ruumiista. Siitäkin tahdoin päästä varmuuteen, jonkavuoksi otin yhden sydämen ja asetin sen laudalle makuuhuoneeni portaille. Vielä nukkumaan mennessäni tarkastin sitä, ja se laajeni sekä supistui aivan säännöllisesti. Aamulla menin ensi työkseni katsomaan, vieläkö sydän liikkuisi, mutta se oli liikkunut pois koko laudalta, koira oli yöllä syönyt sen. Kysyin sitte koiralta, tunteeko se mitään liikettä vatsassaan, ja se heilutti häntäänsä ikäänkuin sanoakseen, että "liikkuu, kovasti liikkuu".
Vain neljä kilpikonnaa olimme tappaneet, kaksi päätimme viedä elävinä Noumeaan, yhden suuren sekä sen minun nimikkoni. Se oli muuten ollut hain hampaissakin kerran, mutta lienee ollut liian kova pureksittava; vain pienen palasen oli hai kilvensyrjästä puraissut. Nyt oli haava jo arpeutunut, mutta kilpi ei enää kasvanut pyöreäksi, siihen jäi kolo.
Minä vein oman kilpikonnani hotellini sisäpihalle, jossa se oli moniaita päiviä hotellivieraitten ja kanojen ihmeenä. Se tyytyi hyvin hotellielämään, ei ihmetellyt eikä peljännyt mitään. Joskus sille tuli halu nähdä maailmaa vähän avarammalti, ja kun sisäpihan portti sattui jäämään auki, tallusteli se kadulle, tosin ilman erikoisempaa kiirettä. Portilla karkulainen tavallisesti jo huomattiin, eikä tarvinnut muuta kuin kääntää se ympäri, pää pihalle päin, niin se käveli rauhallisesti takaisin kortteeriinsa, ilman, että sen mieleen olisi pälkähtänytkään uudelleen muuttaa kulkusuuntaa.
Toinen Noumeaan tuomistamme kilpikonnista ei joutunut yhtä hyville päiville. Kävin katsomassa sitä kolmantena päivänä paluumme jälkeen. Se oli eräässä puutarhassa käännettynä selälleen ja oli ollut siinä asennossa koko ajan. Märkä säkki oli heitetty vatsan yli muka suojaamaan auringolta, mutta paahtavassa päivänpaisteessa säkki vaikutti pikemminkin kuin kuuma kääre. Suu auki ja silmät lasimaisesti tuijottaen koetti eläin joskus kohottaa päätään, sillä sen kaulaa pingotti tämä luonnoton asento, mutta se ei jaksanut enää ponnistella, ja syvään huoahtaen antoi se päänsä painua nurmelle.
Kysyin omistajalta, aikooko hän kiduttaa elukan tuollatavoin kuoliaaksi ja pyysin saada ostaa sen, jotta olisin voinut sen tappaa, mutta hän sanoi itse aikovansa tappaa sen vielä samana päivänä. — Seuraavana päivänä menin uudelleen katsomaan, mutta silloin se oli jo päässyt tuskistaan.
Olisin pitempäänkin pitänyt omaa elättiäni, sillä rauhallisempaa kotieläintä en ole koskaan vielä tavannut, mutta en voinut sitä elävänä kuljettaa mukanani. Niinpä laitoimme siitä kotletteja, ja tarjottiin niitä päivälliseksi hotellissa, eikä ollut hotellivieraissa ainoatakaan, joka olisi tiennyt, minkä elukan lihaa oli nauttinut. Muutamat pahoittelivat jälestäpäin, ettemme aikaisemmin olleet ilmoittaneet ruuan laatua, he kun olisivat halunneet oikein maistelemalla syödä sen. Nyt sitä oli jo melko vaikea ruveta uudelleen maistelemaan.
Kilpikonnan kuori on varovaisesti prepareerattava, jos tahtoo siitä sileän ja kauniin. Auringossa kuivattuna kutistuu pehmeä sisäkerros nopeasti, jolloin ulkopuoliset kilvet vetäytyvät kuplille ja putoilevat pois. Minä kaivoin elättini kuoren banaanien varjoon hiekkaan, ja siellä termiitit muutamassa päivässä puhdistivat selkärangan nivelet lihoista, kun taas lämmin hiekka piti huolen tasaisesta kuivatuksesta. Nyt se koristaa huoneeni seinää valaanhampaan ja kanakkitytön pandanuskuituisen hameen rinnalla.
* * * * *
Mutta ennenkuin läksin Uudesta Caledoniasta, kävin vielä toisellakin kilpikonnien pyyntipaikalla. Bourailin pohjoispuolella, sataviisikymmentä kilometriä Noumeasta on koralliriutan ja rannan välillä muutamia saaria, ja niillä harjoitetaan ammattimaista kilpikonnanpyyntiä munimisaikana, jolloin ne nousevat maihin.
Tämä kilpikonnalaatu, Chelonia mydas, on vesieläin, ja koiras ei käy maalla koko elämässään, paitsi sen ainoan kerran, jolloin se kuoriutuu munastaan ja kävelee veteen. Naaras sitävastoin tuntee kerran vuodessa kutsumuksen käydä hiekkarannikolla, ja se tapahtuu munimisaikaan, jonain yönä lokakuusta joulukuuhun, riippuen tarkempi ajankohta leveysasteista. Silloin ne kohoutuvat vedestä, vaeltavat puitten varjostamalle rannalle, jonne ei nousuvesi ulotu, kaivavat kuopan, munivat sinne munansa ja sitten palaavat takaisin omaan elementtiinsä.
Se onkin tärkeä toimitus kilpikonnan elämässä eikä sitä tehdäkään hutiloimalla. Kun ilta pimenee, ja aurinko laskee laguunin riutan taakse, nousee kilpikonna vedestä ja raahautuu kohti metsän reunaa. Pehmeässä hiekassa muistuttaa sen kulkema tie traktorin jälkeä, sillä vatsakilpi uurtaa keskelle syvän vaon, ja sen kahden puolen kaivavat räpylät tasaisia koloja kuin traktorin pyöränuurteitten jättämiä.
Kun kilpikonna pääsee ensimäisten puitten luo, pysähtyy se tarkastamaan seutua. Pitkän tovin katselee se ympärilleen, huoahtaa pitkään, ja sitten alkaa pesän teko. Ensimäiseksi kaivetaan laakea, noin korttelin syvyinen kolo, ja tämä kaivaus toimitetaan kaikilla neljällä räpylällä nopeasti, jotta hiekka vain lentelee joka suuntaan. Tähän koloon asettuu nyt kilpikonna vatsalleen eturäpylät tasan maanpinnassa ja pää takaruumista hieman korkeammalla. Mutta nyt tulee tärkein osa toimituksesta, kuopan teko munille, ja se tehdään erikoisen varovaisesti takajaloilla.
Juuri hännän alta ottaa ensin toinen takaräpylä kourallisen hietaa, työntää sen sivulle, ja sitten taas toinen räpylä omalle sivulleen. Niin syvälle kuin räpylät ulottuvat jatketaan kaivamista, ja kuoppa on silloin vajaan puolen metrin syvyinen. Sitten kilpikonna ojentaa takajalkansa yhteen suoriksi, huoahtaa hetkisen ja alkaa tiputella munia kuoppaan. Ensin niitä tulee harvakseen, muna minuutissa, mutta pian vauhti kiihtyy, ja lopulta tulee niitä aivan valumalla.
Yksi kilpikonna munii kerrallaan sadasta kahteenkinsataan munaan, pyöreitä, kermanvärisiä palleroita. Ne ovat viitisen senttiä läpimitaltaan, ei kovakuorisia, vaan joustavia kuin kumipallot. Niihin voi painaa kolon sormellaan, mutta se ponnahtaa heti takaisin. Olen kuullut kerrottavan, että kilpikonnan munia käytettäisiin ravinnoksi, mutta ei ainakaan tämän laadun. Niitä saa keittää tuntikaupalla, eikä valkuainen kovetu kuten linnunmunassa, vaan pysyy aina juoksevana.
Munien mukana tulee runsaasti limaa niiden peitoksi, ja lopulta peitetään koko kuoppa hiekalla. Se tehdään myös takajaloilla perin varovaisesti, jonka jälkeen aarrehauta taputellaan aivan tasaiseksi. Sitten nousee tehtävänsä suorittanut kilpikonnaemo makuukuopastaan, tasoittaa senkin hävittäen kaikki jäljet ja palaa takaisin mereen.
Sen enempää ei kilpikonna jälkeläisistään huolehdi. Aurinko hautoo munat, poikaset kuoriutuvat itsekseen, kaivautuvat hiekasta ja vaistomaisesti ohjaavat kulkunsa kohti vesirajaa laguuniin. Kukaan ei niitä imetä eikä hoivaa, mutta ne saavat pitää huolen itsestään.
Luulisi meren vähitellen täyttyvän kilpikonnista tällaisella tulolla, sillä tuhansittain vaeltaa niitä näinä kuukausina rannikolla laskemassa sataiset munansa. Mutta pienellä kilpikonnanpoikasella on myös tuhansia vihamiehiä, ja vain mitätön prosentti syntyneistä pääsee jatkamaan sukuaan. Jo ennenkuin nämä pienet ryömijät ovat kerinneet laguunin veteen, korjaa kirkuva lokkiparvi niistä huomattavan osan. Ja laguunin kirkkaassa vedessä odottavat niitä monen monet petokalat maukkaaksi aamiaispalakseen.
Kilpikonna kasvaa kuitenkin nuorena verrattain nopeasti. Näin Noumeassa kilpikonnanpoikasen, joka oli edellisenä vuotena pyydystetty kahden tuuman mittaisena. Nyt se oli vajaan vuoden vanha, ja pituus oli jo puolentoista korttelia. Ja sen kokoiseen eivät enää kaikenlaiset kalat käykään kiinni, sillä kuori on kovettunut ja työläs purtava hampaille.
Bourailissa pyydettiin kilpikonnia öisin, kun ne nousivat rannalle munimaan. Silloin ne ovat mistään piittaamattomia eivätkä arastele ihmisiä enempää kuin toisiaan. Kaksittain kulkevat pyytäjät lyhtyineen rannalla ja tavatessaan kilpikonnan kääntävät sen selälleen, josta asennosta se ei pääse nousemaan. Aamulla kerätään sitten saalis, lihat korjataan keittämöön, jossa niistä valmistetaan kilpikonnanlientä, se juotetaan purkkeihin, ja seuraava Euroopan tai Amerikan laiva kuljettaa sen nopeasti hienosuiden nautittavaksi.
ANTINOUS
Matka Uudesta Caledoniasta Panaman kautta Eurooppaan on maailman pisimpiä yhtäjaksoisia laivareittejä, ja se ottaakin puolen kolmatta kuukautta ranskalaisilla laivoilla, jotka tällä linjalla pitävät liikeyhteyttä. Yhdysvaltojen kautta pääsee Austraaliasta Eurooppaan puolessa siitä ajasta, mutta se reitti on kalliimpi, eikä sillä pääse tutustumaan Etelämeren saariin niin hyvin kuin ranskalaisella linjalla, jonka laivat poikkeilevat monissa saariryhmissä matkan varrella. Hätäiselle matkustajalle nämä pysähdykset ja viipymiset tulevat pitkäveteisiksi, mutta minun suunnitelmiini ne sopivat erinomaisesti.
Sydneyn konsuli ei kylläkään ollut erikoisemmin suositellut tämän linjan laivoja, mutta siitä huolimatta päätin antautua heidän kuljetettavakseen yhdeksi vuosineljännekseksi; onhan Ranska sivistynyt maa, tottakai heidän laivoillaan on viihtyisä olo.
Uuteen Caledoniaan tullessani olin jo lähes viikon nauttinut ranskalaisen DUPLEIX-nimisen laivan mukavuuksia ja havainnut ne vallan tyydyttäviksi. Vaikka laiva oli pieni ja ikäloppu, se teki silloin viimeistä matkaansa -, oli siisteys siellä erinomainen ja laivaväki ystävällistä. Siksipä arvelin, että pitkä Panamanmatka muuttuisi oikeaksi huvimatkaksi ANTINOUS-laivalla, joka on paljon suurempi ja tietysti myös ajanmukaisempi.
Mutta minä olin jättänyt laskelmistani pois erään tärkeän seikan. Olin jättänyt huomioonottamatta, että DUPLEIX kulki austraalialaisissa, siis Ulkolaisissa satamissa, ja sen vuoksi täytyi sillä myös olla ulkomaalaisten vaatimuksia vastaavat tavat, jos mieli saada matkustajia. ANTINOUS sitävastoin välitti liikennettä ainoastaan emämaan ja siirtokuntien välillä poikkeamatta vieraissa satamissa, — paitsi Panamalla Cristobalissa muutaman tunnin ajan, — miltei kaikki matkustajat olivat ranskalaisia, eikä siellä siis tarvinnut välittää siivollisuudesta niin tarkoin.
Tapani mukaan ostin kolmannen luokan piletin ja menin Noumean satamaan katsomaan, minkälaisen asunnon lähimpien kuukausien ajaksi saisin. Laiva oli saksalaisilta otettua sotasaalista, rakennettu Flensburgissa, ja sen nimi oli ollut WOLF. Nyt oli nimi muutettu ja kaikki saksankieliset kyltit poistettu muualta paitsi koneista, joista se oli vaikeata. Siinä oli aikaisemmin nähtävästi käytetty ainoastaan kahta matkustajaluokkaa, sillä toisen ja kolmannen luokan hytit olivat samanlaisia, useimmat kuudella vuoteella, ja olinkin hyttiini varsin tyytyväinen.
Lähdettiin matkalle, ja tuli ruoka-aika. Olin lukenut matkustajia koskevat ohjeet, joissa sanottiin, että toisen luokan matkustajat syövät kolmannen luokan ruokaa, ja kolmannen luokan matkustajat neljännen luokan ruokaa. Ensi kerran kuulin puhuttavan neljännen luokan ruuasta ja ihmettelin, minkälaista se olisi. Ja pian sen näinkin. Se ei ollut samanlaista kuin matruusien ja lastaustöissä olevien kanakkien, he söivät valkoisilta lautasilta, joivat lasisista laseista ja saivat ruuan lisäksi voita, juustoa, sokeria ja hedelmiä. Kolmannen luokan matkustajille sitävastoin annettiin ruosteiset peltiastiat, joilla he saivat itse noutaa ruokansa laivan keittiöstä. Trahtamentti käsitti aamulla mukillisen mustaa kahvia ja kaksi kertaa päivässä keittoruokaa ilman mitään edellämainittuja lisukkeita. Viini sitävastoin kuului kaikkien luokkien ruokajärjestykseen, ja sitä saivat kolmannen luokan matkustajat noutaa ruosteisella ämpärillä laivan peräpuolessa olevasta viinikellarista. Käytetyt ruoka-astiansa saivat he luonnollisesti itse pestä tai olla pesemättä, aina halujensa ja vaatimustensa mukaan.
Olen elänyt erinäisissä kasarmeissa ja syönyt sotilaan muonaa, mutta niin kelvottomia ruokapakkeja ei missään vielä ole työnnetty kouraani kuin tässä ANTINOUS-laivassa. Niitä katsellessani tuli mieleeni oma koirani, jonka kotona saamansa trahtamentin lasken kuuluvaksi kolmanteen luokkaan, sillä se syö valkoiselta lautaselta — tai ainakin valkoisesta emaljikupista eteen tarjottua ruokaa, siis kuten toisen luokan matkustajat ANTINOUS-laivalla. Astiansa se kyllä pesee itse, kuten me kolmannen luokan matkustajat, ja neljännen luokan ruokaa etsii se joskus tunkiolta.
Kaksi päivää söin vain hedelmiä, joita Noumeasta olin varannut mukaani. Sitten tulimme Uusille Hebrideille, ja kun viikon kuluttua uudelleen astuin laivaan, olin varustettu emaljoidulla ruokakalustolla, sokerilla ja teellä, jota viimemainittua olin tottunut englantilaisilla laivoilla särpimään litroittain, mutta jota täällä ei nähnytkään.
Mietin myös muuttaa toiseen luokkaan, mutta tutkittuani jonkun aikaa heidän elämäntapojaan, katsoin sen tuhlaukseksi. Tahitiin saakka pidettiin meillä luokkarajat selvinä, koska oli vähän matkustajia, mutta sieltä lähtiessämme rajat hävisivät, ja toisen sekä kolmannen luokan matkustajat työnnettiin samoihin hytteihin, miten sattui olemaan tilaa. Eroitus oli vain tarjoilussa.
Vielä sananen ensimäisestä luokasta. Hinnat samat kuin parhaimmissa englantilaisissa tai amerikkalaisissa laivoissa, mutta kaksi- ja kolmevuoteiset hytit sijaitsivat laivan uumenissa, ja kun parisen kuukautta matka kulki aivan päiväntasaajan liepeillä, olivat ne sietämättömän kuumia. Vilpoisammat kansihytit oli varattu laivan päällystölle, johon tässä laivassa laskettiin myös parturi kuuluvaksi. Parturi oli muuten kierosilmäinen, josta syystä kukaan matkustajista ei antanut hänen tehdä jakausta päähänsä, vaan kaikki kampauttivat tukkansa pystyyn.