Part 1

language: Finnish

IKUINEN RAKASTAJA

Kirj.

Edgar Rice Burroughs

Englanninkielestä suomentanut

Väinö Meltti

Kariston nuorisonkirjoja 72

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS

I OSA

I Niokeneläinen Nu. II Maanjäristys. III Nu Nukkuja herää. IV Salaperäinen metsästäjä. V Tarkkailija. VI Nu ja leijona. VII Victoria noudattaa kutsua. VIII Arabialaisten sieppaamana. IX Nu lähtee etsimään Nat-ulia. X Jäljillä. XI Naisenryöstö. XII Luolamies löytää toverinsa. XII Viidakko.

II OSA

I Jälleen luonnonmullistus.. II Takaisin kivikauteen. III Iso luolakarhu. IV Veneenrakentajat. V Nun ensimmäinen merimatka. VI Ihmisenmuotoiset apinat. VII Eläintulet. VIII Paaluun sidottuna. IX Taistelu. X Gronin kosto. XI Metsähärät. XII Turin petos. XIII Nat-ul epätoivoisena. XIV »Olen tullut pelastamaan sinua». XV Mitä luola paljasti.

ENSIMMÄINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Niokeneläinen Nu

Nu, Nun poika, asteli ääneti aarnioviidakon halki, voimakkaiden lihasten liikkuessa hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa alla. Hänen sievä päänsä mustine pörröisine hiuksineen, jotka oli leikattu poikki epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, oli korkealla pystyssä, herkkätuntoisten sierainten vainutessa jokaisesta tuulahduksesta vihjausta ihmismetsästäjä Uusta.

Nyt hänen harjaantuneet aistinsa tuntevat ison, villakarvaisen sarvikuonon, Tan, tutun tuoksun suoraan hänen polullaan, mutta Nu Nunpoika ei metsästä tänä päivänä Ta'ta. Eikö Tan veljen nahka riipu jo Nun luolan aukon edustalla? Ei, tänä päivänä metsästää Nu jättiläiskissaa, raivoisaa, miekkahampaista tiikeriä, Uuta, sillä Nat-ul, vanhan Than ihana tytär, tahtoo ottaa puolisokseen vain mahtavimman metsästäjän.

Ihan äskettäin, vasta pimeän viimeksi laskettua, kun he kaksi olivat käyskennelleet päiväntasaajan ison kuun valaistuksensa Rauhattoman meren rannalla, oli tyttö selvittänyt täydelleen Nu Nunpojalle, ettei edes hän, päälliköiden päällikön poika, voinut pyytää häntä, jolleivät hänen lanneverhonsa hihnasta riippuisi Uun torahampaat.

»Nat-ul», oli tyttö sanonut hänelle, »toivoo miehensä olevan suuremman kuin muut miehet. Hän rakastaa nyt Nu'ta enemmän kuin omaa elämäänsä, mutta jos rakkauden mieli astella hänen sivullaan kautta pitkän elämän, täytyy maineen ja kunnian astella sen mukana.» Hänen hento kätensä kohoutui hyväilemään nuoren jättiläisen mustaa tukkaa. »Olen hyvin ylpeä Nu’stani nytkin», jatkoi hän, »sillä heimon nuorten miesten joukossa ei ole toista niin suurta metsästäjää eikä toista niin mahtavaa taistelijaa kuin Nu Nunpoika. Jos tapat Uun yksin, ennenkuin varttuneen miehen parta on tummentanut poskesi, ei koko maailmassa ole Nat-ulin mielestä ketään Nu Nunpoikaa suurempaa.»

Nuorukainen tajusi vielä tytön vienon äänen soinnun ja hänen lempeän kosketuksensa hyväilyn otsallaan. Samoin kuin nämä seikat olivat saaneet hänet syöksymään kesyttömään viidakkoon Uu'ta etsimään päivän ollessa vielä niin alullaan, että öisin saalistavat petoeläimet olivat yhä retkillään, samoin ne pakottivat häntä tunkeutumaan eteenpäin aina syvemmälle tiheän metsän synkkiin ja poluttomiin sokkeloihin.

Hänen rientäessään kävi Tan tuoksu yhä voimakkaammaksi, kunnes valtava, kömpelö peto alkoi vihdoin häämöttää rotevana Nun edessä. Se seisoi pienellä aukeamalla, korkeassa, rehevässä viidakkoruohistossa, ja jollei se olisi ollut kääntyneenä Nu'hun päin, niin se ei olisi nähnyt häntä, koska sen kuulon terävyyskin oli ihan liiaksi tylsistynyt, jotta se olisi kyennyt erottamaan luolamiehen äänettömät askeleet hänen käydessään kevyesti vastatuuleen.

Kun alkuajan pedon pienet, verestävät silmät keksivät miehen, painui sen iso pää alas. Ta, kahdennenkymmenennen vuosisadan yhtä sisukkaan ja taistelunhaluisen sarvikuonon sisukas ja taistelunhaluinen esi-isä, hyökkäsi notkean jättiläisen kimppuun, joka oli häirinnyt sen vedenpaisumusta edeltäneen kauden mietiskelyä.

Eläimen iso ruho ja kömpelöt, eriskummaiset mittasuhteet olivat ristiriidassa sen nopeuden kanssa, sillä se ryntäsi Nun kimppuun vinhasti kuin kilparatsu, ja jolleivät luolaihmisen aivot ja lihakset olisi perinnöllisyyden ja harjaantumisen kautta kehittyneet sopiviksi sellaisten raivonpurkausten menestykselliseen kestämiseen, ei niokeneläisestä Nu'sta olisi tänä päivänä tarinaa kerrottavana.

Mutta nuorukainen oli varuillaan, ja käännyttyään hän juoksi nopeasti kuin jänis lähimmälle puulle, valtavalle sanajalkapuulle, joka kohosi kohti korkeuksia pienen aukeaman laidasta. Kissan tavoin kiipesi mies ylös pystysuoraa runkoa, hänen käsiensä ja jalkojensa näyttäessä vain koskettavan ulkoileviin kyhmyihin, entisten lehtien jäännöksiin, jotka tekivät pitkän rungon mukaviksi tikkaiksi hänen tapaiselleen miehelle.

Nun kaulaan kiinnitetystä raakanahkaisesta hihnasta riippui hänen kivipäinen keihäänsä alas selkää pitkin, kun taas kivikirves ja kiviveitsi heilahtelivat hänen lannevyössään, jättäen hänen kätensä vapaiksi kiipeämiseen. Jos te tai minä olisimme päässeet ison puun alimpain lehtien tarjoamaan näennäiseen turvaan, viidenkymmenen jalan korkeudelle maanpinnasta, niin olisimme päästäneet syvän helpotuksen huokauksen, kun niin vähällä olimme päässeet pakoon alhaalta hirvittävän pedon kynsistä; mutta niin ei tehnyt Nu, jossa oli hänen kaukaisen aikansa eläinten omalaatuista viisautta.

Hän ei vähentänyt hitustakaan nopeuttansa lähestyessään alimpia oksia eikä tuhlannut edes kallisarvoista sekuntia silmätäkseen alas viholliseensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Eikö hän tiennyt tarkoin, mitä Ta tekisi? Sensijaan hän hypähti apinan tavoin leveälle lehdelle, ja vaikka hänen uhkarohkea liikkeensä olisi saanut nykyaikaisen, rohkean miehen kasvot kalpenemaan, ei Nu edes epäröinyt vähääkään juostessaan kevyesti ja nopsasti painuvaa, huojuvaa lehteä pitkin ja hypätessään juuri oikealla hetkellä viereisen viidakkojättiläisen rungolle.

Eikä hän tehnyt sitä tuokiotakaan liian aikaisin. Puu, josta hän oli heittäytynyt, oli tuskin ponnahtanut pystyyn hänen ruumiinsa painosta vapauduttuaan, kun Ta töytäsi voimakkaasti ja lujasti kuin valloilleen päässyt höyryveturi pää edellä puun rungon alaosaan. Tuon kauhistavan yhteentörmäyksen synnyttämä mäjähdys tärisytti tannerta; kuului puun pirstoutumista ja valtava runko kaatui maahan huumaavasti ryskyen.

Nu katsoi alas viereisestä puusta ja virnisti. Hän ei metsästellyt tänään Ta'ta, ja sentähden hän hyppi puusta puuhun, kunnes oli kiertänyt aukeaman ympäri, ja jatkoi sitten matkaansa, laskeuduttuaan jälleen maanpinnalle, etäisiä tulivuoria kohti, missä ihmismetsästäjä Uun hirveä pesä sijaitsi.

Sekavien köynnöskasvien lomasta, joiden välitse mies taivalsi vaivaloisesti mutkikasta tietään, tähyili pieniä, pahanilkisiä silmiä alas häneen takkuisten, ulkonevain kulmain alta, ja isot torahampaat paljastuivat, kun karvaiset oliot murisivat uhkaavasti ylhäältä; mutta Nu ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin roteviin, julmiin eläimiin, jotka uhkaavina ympäröivät häntä joka taholta. Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli tottunut apinaväen jaaritteluihin ja torailuihin, ja niin ollen hän tiesi, että jos rauhassa asteli tietään, niitä loukkaamatta, eivät ne tekisi hänelle mitään pahaa. Joku vähemmän kokenut olisi ehkä yrittänyt karkoittaa niitä tiehensä uhaten keihäällään tai hyvin tähdätyllä kirveellä ja ärsyttänyt siten alas kimppuunsa puolisen tusinaa tai useampiakin raivoisia urosapinoita, joiden kanssa kamppailuun jouduttuaan yksinäinen soturi, olipa hän kuinka rohkea tahansa, olisi elänyt vain niin kauan, että ehti laskea vastustajainsa lukumäärän.

Vaikka apinat näyttivät uhkaavilta ja epäystävällisiltä, niin luolamies piti itse asiassa niitä ystävinään ja liittolaisinaan, koska niiden ja hänen oman kansansa kesken vallitsi jonkinlainen ystävyysliitto, epäilemättä heidän ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa yhtäläisyyden vuoksi. Tuona kaukaisena aikana, jolloin maailma oli nuori ja sen leveällä rinnalla vilisi lukemattomia tuhansia petoeläimiä ja matelijoita ja jolloin toiset myriadit tummensivat sen sisäjärvien syvänteet ja täyttivät sen lämpimän, kostean ilman mahtavien, yökönlentimien tapaisten siipien havinalla, jatkui ihmisen olemassaolon taistelu vuodesta vuoteen — hetkenkään lepoa ei ollut. Hänen puoliksi metsäihmisen tapansa johtivat hänet usein isojen ja pienempien apinoiden alueille, ja tämä kanssakäyminen oli aiheuttanut tilanteen, jota parhaiten voitaisiin nimittää asestetuksi välirauhaksi, sillä he yksin maan kaikista muista asukkaista olivat puhuneet kieltä, kummatkin tosin kehnoa, mutta kuitenkin heidän alkeellisia vaatimuksiaan tyydyttävää. Ja kun molemmat kielet olivat syntyneet samoista tarpeista samanlaisia tilanteita varten, niin monet sanat ja lause parret olivat kummallekin yhteisiä. Niin ollen saattoivat luolaihminen ja alkuapina keskustella toistensa kanssa tarpeen vaatiessa, ja kun Nu matkasi heidän maansa halki, käsitti hän heidän murinansa ja lepertelynsä vain varoitukseksi, ettei ryhtyisi mihinkään vihamieliseen tekoon. Jos vaara olisi, väijynyt hänen polullaan, niin karvaiset oliot olisivat varoittaneet häntä siitä, sillä sellaisia palveluksia tekivät ne ihmiselle, joka vuorostaan metsästeli usein niiden säälimättömimpiä vihollisia, karkoittaen ne kaksijalkaisten maasta.

Yhä edelleen taivalsi Nu, tiedustellen silloin tällöin kohtaamiltaan karvaisilta olioilta Uun olinpaikkaa. Vastaukset varmistivat aina hänen uskoaan, että hän saavuttaisi ihmissyöjän ennen, kuin aurinko ryömisi yöksi pimeään luolaansa.

Ja niin kävikin. Hän oli tullut tukevamman metsän peittämältä seudulta ja nousi parhaillaan pientä rinnettä, jonka laella oli matalia, tuliperäisiä vuoria, kun tuulenhenki toi hänen valppaisiin sieraimiinsa Uun väkevän tuoksun. Suojaa oli tarjolla vähän, jos ollenkaan, lukuunottamatta törmännettä peittävää rehevää viidakkoruohistoa ja yksinäistä, korkeata sanajalkapuuta, jonka tuuhea latva kohosi sadan jalan korkeuteen maan pinnasta; mutta Nu ei lainkaan etsinyt turvaa. Suojapaikka, joka olisi peittänyt hänet Uun näkyvistä, olisi myös kätkenyt Uun hänen näköpiiristään. Hän ei pelännyt, että miekkahampainen tiikeri karkaisi hänen käsistään — se ei ollut Nun tapaista — mutta hän ei halunnut kohdata petoa äkkiarvaamatta sankassa ruohistossa.

Hän oli edennyt satasen metrin päähän kalliolohkareista, ja Uun tuoksu alkoi tuntua ikäänkuin löyhkältä luolamiehen herkissä sieraimissa. Ihan edessään hän saattoi nähdä useiden luolien aukkoja kalliovarustuksen edustalla, ja hän tiesi, että hänen saaliinsa pesän täytyi olla eräässä niistä.

Viidenkymmenen metrin päähän vuorelta loppui maan ruohopeitto, ja vain siellä täällä oli yksinäisiä mättäitä, jotka olivat löytäneet kasvupaikan hajallaan olevien kalliolohkareiden lomista. Kun Nu astui tälle paljaalle kohdalle, päästi hän helpotuksen huokauksen, sillä suurin osa viimeisten viidenkymmenen metrin matkaa oli käynyt tiheän viidakon läpi, joka kohosi hänen päänsä yläpuolelle. Jos luolamies olisi kohdannut Uun siellä, olisi se merkinnyt hänelle melkein varmaa kuolemaa.

Kun hän suuntasi nyt silmänsä läheisiä luolansuita kohti, äkkäsi hän erään, jonka edustalle oli levitetty sellainen joukko jättiläismäisiä luita, ettei hän kaivannut enempiä todistuksia käsittääkseen, ken sen haltija oli. Täällä piileskeli tietenkin itse kammottava Uu, muinaisajan jättiläismäinen, miekkahampainen tiikeri. Nun parhaillaan silmäillessä luolalle kuului matalaa ja pahaenteistä murinaa likaisen onkalon synkältä suulta, ja sitten Nu näki sisäänkäytävän pimeydestä kahden keltaisenhohtavan, liekehtivän pallon tähyilevän ulos häneen.

Tuokion kuluttua loikkasi itse mahtava eläin majesteetillisesti päivänvaloon. Siinä se seisoi viuhtoen pitkää häntäänsä puolelle ja toiselle ja tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan tuohon hurjanrohkeaan ihmisolentoon, joka rohkeni tulla niin lähelle sen hengenvaarallista olinsijaa. Valtava ruho, ihan yhtä iso kuin täysikasvuisen härän, oli pohjaväriltään helakankeltainen, kauniin mustajuovainen, kun taas vatsa ja rinta olivat vitivalkoiset.

Kun Nu eteni, vääristyi iso ylähuuli taaksepäin, paljastaen koko hirvittävässä julmuudessaan kahdeksantoista tuuman pituiset, käyrät hampaat, jotka olivat yläleuan molempien puolien aseina, ja luolamaisesta kurkusta kajahti ilmoille värisyttävä raivonkarjaisu, joka herättämällään kauhulla vaiensi viidakon monien kilometrien alalta.

Metsästäjä irroitti kiviveitsen vyöstään ja pisti sen suuhunsa, pitäen sitä valmiina pikaista tarvetta varten ja puristaen lujasti väkevien, valkoisten hampaittensa välissä. Vasemmassa kädessään hän piteli kivikärkistä keihästään ja oikeassa raskasta kivikirvestä, joka oli perin tehokas ase sekä pitkän matkan päästä että läheltä käytettynä.

Uu hiipii nyt häntä kohti. Ammottavasta kidasta valuu kuolaa. Keltaisenvihertävät silmät säihkyvät verenjanoisesti. Voiko olla mahdollista, että tuo heikko kääpiö haaveksii kaksinkamppailuun antautumista maailman kauhun, viidakon ruoskan, ihmisten ja mammuttien metsästäjän kanssa?

»Nat-ulin vuoksi», mumisi Nu, sillä Uu aikoi juuri hypätä.

Kun valtava, lentävä möhkäle luita ja lihaksia, kynsiä ja hampaita, ampaisi ilman halki miestä kohti, heitti hän piskuisen kivikirveensä jättiläismäisten lihastensa koko voimalla niin hyvin harkitulla hetkellä, että se osui keskellä hyppyä Uun silmien väliin hirvittävän voimakkaasti kuin pyssynluoti. Sitten Nu, kissamaisen notkeana kuin itse Uu, hypähti vikkelästi syrjään, kun pedon valtava ruho rysähti maahan, jääden sätkyttelemään samaan paikkaan, missä mies oli seissyt.

Peto oli tuskin koskettanut maahan, kun luolamies, tietäen että hänen kehno aseensa voi korkeintaan vähäksi aikaa huumata hirviön, upotti raskaan keihäänsä syvälle kiiltävään kylkeen juuri jättiläismäisen lavan taakse.

Uu on jo päässyt jaloilleen, karjuen ja kiljuen tuskasta ja raivosta. Ilma tärisee ja maa vapisee sen hirvittävistä kiljahduksista. Peninkulmien alalla yltympäriinsä nousevat villin viidakon villien kansalaisten karvat kauhusta pystyyn, ja ne hiipivät kauemmas kosteiden ja synkkien lymypaikkojensa syvyyksiin, heittäen samalla pelästyneitä katseita taaksensa sinnepäin, mistä pelottava ääni kuuluu.

Ammottavin kidoin, kynnet harallaan hyökkää tiikeri hurjanrohkeata kiduttajaansa kohti, joka seisoo yhä paikallaan, puristaen alkeellisen aseensa vartta. Kun eläin kääntyy, kääntyy keihäskin, ja Nu kieppuu sinne tänne kuin lehti tuulenpieksämän oksan päässä.

Turhaan raapien ja maata kuopien hypähtelee suunnattoman iso kissa edestakaisin hirvittävin harppauksin yrittäessään tavoittaa ilkkuvaa olentoa, joka pysyttelee joka hetki juuri noiden tuhoisain kynsien ulottuvilta. Mutta äkkiä Uu kävelee hiljemmin, ja nyt se pysähtyy ja lyyhistyy ihan vatsalleen. Verkkaasti ja Varovaisesti se ojentelee eteenpäin ja taaksepäin yhtä valtavaa käpäläänsä, kunnes saa tartutuksi piinaavaan keihääseen.

Sillä välin huutaa mies herjauksia ja loukkauksia vasten vihollisensa kasvoja, työntäen samalla keihästään syvemmälle ja syvemmälle tiikerin ruumiiseen, sillä hän tietää, että jos tuo käpälä kiertyy keihäänvarteen, ei hänellä ole suuriakaan eloonjäännin mahdollisuuksia. Hän on nähnyt, että Uu heikkenee verenvuodosta, mutta monia taistelunhetkiä on vielä jäljellä isossa ruhossa, jollei onnellinen keihäänsysäys ohjaa terää ison sydämen seinämän lävitse.

Mutta ajan mittaan peto onnistuu yrityksissään. Käpälä painuu keihäälle. Sitkeä puu taipuu noiden teräksisten jäntereiden painon alla; sitten kapsahtaa äkkiä jalka tiikerin ruumiin alta ja samalla hetkellä peräytyy Uu ja heittäytyy nuorukaisen päälle, joka on siepannut kivisen metsästysveitsensä hampaittensa välistä ja kyyristyy, valmiina vastaanottamaan töytäyksen.

He menevät nurin, miehen hautuessa kokonaan vastustajansa ison ruumiin alle. Yhä uudestaan uppoutuu karkeatekoinen veitsi tiikerin lumivalkoiseen rintaan, jopa silloinkin, kun Nu kaatuu petomaisen raivon karjuvan, repivän ruumiillistuman alle.

Sillä hetkellä tuntuu miehestä kummalliselta, etteivät tavoittelevat käpälät ja peloittavat kynnet kertaakaan ole koskettaneet häneen, ja sitten hän rysähtää maahan Uun kuolleen ruumiin alle. Peto tekee viimeisen, titaanimaisen kuolemanponnistuksen ja on vaiti.

Vaivoin kömpii Nu surmaamansa eläimen ruhon alta. Viime hetkellä oli tiikeri itse työntänyt keihään kärjen omaan sydämeensä painaessaan ja murtaessaan vartta. Mies hypähtää jaloilleen ja leikkaa poikki ison kurkun. Veren virtaillessa hän tanssii sitten voitetun vihollisensa kuolleen ruumiin ympärillä, heilutellen veistään ja jälleen löytämäänsä kirvestä ja kajauttaen ilmoille milloin kimeitä huutoja Uuta jäljitellen, milloin matalasointuisia karjaisuja — voittoisan luolaihmisen taisteluhuutoa.

Ympäristön vuorilta ja viidakoista kuului vastaukseksi ääniä sadoista villeistä kurkuista — luolakarhun murinan kumeata jyrinää; leijona Zorin kiljuntaa; hyenan ulvontaa; mammutin rummutusta; puhvelihärän matalaa ammuntaa, ja kaukaisilta rämeiltä ja mereltä kuului sisiliskojen ja sammakoiden sihinää ja kurnutusta.

Voittotanssinsa päätettyään ryhtyi Nu vetämään murtunutta keihästä saaliinsa ruhosta. Samalla hän irroitti muutamia lujia jänteitä Uun etujalasta, joilla hän kaikessa kiireessä sitoi murtuneen varren, sillä hänenlaisensa olennon vaarojen täyttämässä elämässä ei ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin olisi ollut turvassa ilman kiviteräisen keihään tarjoamia palveluksia.

Suoritettuaan tämän varovaisuustoimenpiteen rupesi mies leikkaamaan irti Uun päätä kantaakseen sen riemukulussa rakastettunsa luolalle. Kivikirveellä ja veitsellä hän hakkasi ja sahasi yli puoli tuntia, kunnes nosti vihdoin vertavuotavan voitonmerkin ilmaan samalla kuin hän hyppäsi korkealle ja päästi vielä kerran kuuluville raikuvan voitonhuudon, jotta koko maailma saisi tietää, ettei ollut ketään Nu Nunpoikaa suurempaa metsästäjää.

Juuri kun hänen rajun karjaisunsa viimeinen ääni kiiri Niokenen painostavan, vetisen ja liiaksi lämmenneen ilman halki, vaipui maailma äkkiä hiljaisuuteen. Omituinen pimeys synkensi lämpöä tulvivan auringon. Maa vapisi ja tärähteli. Kumeita jyrähdyksiä tunkeutui esiin nuoren maan uumenista, ja vastaukseksi jyrisi kumahduksia alas taivaanlaelta.

Kauhistunut luolaihminen silmäsi pikaisesti kaikille tahoille, etsiskellen isoa petoa, joka sillä tavoin kykeni vavisuttamaan koko maata, kiljumaan niin pelottavasti ja panemaan taivaan kauhusta voihkimaan ja auringon kätkeytymään.

Joka taholla hän näki säikähtyneitä petoja ja lintuja ja pakenevia matelijoita, jotka ryntäsivät kauhun valtaamina piilopaikkoja etsimään, ja saman alkuperäisen vaiston ohjaamana tempaisi nuori jättiläinen aseensa ja voitonmerkkinsä ja juoksi kuin antilooppi Uun luolan suojaavaan pimeyteen.

Tuskin hän oli saapunut sisälle kuvittelemaansa turvapaikkaan, kun maakamara murtui ja huojui — tuli äkillisen vajoamisen aiheuttama, pyörryttävä tunne, ja keskellä pirstoutuvien vuorten hirvittävää räiskettä ja jyrinää sulkeutui luolan aukko, ja elävän hautansa läpitunkemattomassa pimeydessä menetti Nu Nunpoika, Niokeneläinen Nu, tajuntansa.

Tämä tapahtui satatuhatta vuotta sitten.

TOINEN LUKU

Maanjäristys

Jos olisitte vain silmäillyt häntä, ette ikinä olisi luullut Victoria Custeria, Beatricesta, Nebraskan valtiosta, lainkaan sellaiseksi tytöksi kuin hän todella oli. Hänen isot, uneksivat silmänsä ja hänen hennon vartalonsa suloiset piirteet herättivät vaikutelman tuosta ruumiillisesta pelkuruudesta, jota ehdottomasti olemme tottuneet pitämään todella naisellisen naisen eriämättömänä ominaisuutena. Mutta sittenkin rohkenen sanoa, että Jumalan vihertävässä maailmassa tai sen alla tahi yllä oli vain kaksi asiaa, joita Victoria Custer pelkäsi, nimittäin — hiiriä ja maanjäristyksiä.

Mielellään hän tunnusti sen kuolemankauhun, jota edelliset herättivät hänessä; mutta maanjäristyksistä hän puhui harvoin, jos koskaan. Veljelleen Barneylle, parhaalle ystävälleen ja luotetulleen, hän oli silloin tällöin avannut sydämensä.

He kaksi olivat nyt vieraisilla loordi ja lady Greystoken luona englantilaisen avaralla maatilalla päiväntasaajan seuduilla Afrikassa, wazirien maassa, mihin Barney Custer oli tullut metsästämään isoa riistaa — ja unohtamaan. Mutta kaikella tällä ei ole mitään tekemistä tämän kertomuksen kanssa, eikä liioin John Claytonilla, loordi Greystokella, joka kerran oli ollut Apinain Tarzan, sitä seikkaa lukuunottamatta, että koska minä olin sattunut hänen vieraakseen samaan aikaan kuin Custerit, voin esittää teille tämän kertomuksen, joka muuten olisi saattanut jäädä iäksi kertomatta.

Etelään Uzirista, wazirien maasta, sijaitsee ryhmyinen vuorijono, jonka juurelta leviää laaja tasanko, missä on runsaasti antilooppeja, seebroja, giraffeja, sarvikuonoja ja elefantteja, ja täällä saalistavat leijona, leopardi ja hyeena, kukin omalla tavallaan loisteliaita, uhkeita antilooppi-, seebra- ja giraffilaumoja. Täällä oleilevat myös puhvelihärät — ärtyisät villipedot, Claytonin sanojen mukaan hirvittävämmät kuin itse leijona.

Se on tietenkin metsästäjän paratiisi, ja tuskin kului päivääkään, jolloin metsästysseurue ei olisi lähtenyt liikkeelle Greystoken matalasta, avarasta bungalowista etsimään riistaa ja seikkailuja, ja harvoin sattui, ettei Victoria Custer olisi ollut mukana seurueessa.

Hän oli jo kaatanut kaksi leopardia lukuisain antilooppien ja seebrojen lisäksi; jalkaisin hän oli uhmannut puhvelihärän hyökkäystä, kellistäen eläimen maahan oivalla laukauksella kymmenen askeleen päästä.

Alussa hän oli alinomaa ollut tuottamaisillaan veljelleen hermokohtauksia, sillä hän heittäytyi sellaisiin vaaroihin, joihin vain harvat miehetkään olisivat huolineet antautua; mutta kun veli oli havainnut, että hän pysyi täysin kylmäverisenä vaaran uhatessa ja ampui melkein yliluonnollisen tarkasti, mikä tuotti hänelle vilpitöntä ylistystä heidän seurueensa vanhimpain metsästäjäinkin taholta, alkoi veli samoilla hieman liian kauas toiseen suuntaan, niin että Victoria joutui usein tilanteisiin, joissa huomasi joutuneensa kokonaan eristetyksi seurueen muista jäsenistä — kohteliaisuudenosoitus hänen urhoollisuuttansa kohtaan, mistä hän oli perin mielissään, koska naisia ja alokkaita saarsivat tavallisesti varovaisuustoimenpiteet ja vartijat, joiden läpi oli vaikea päästä ampumamatkan päähän mistään riistasta.

Kun he ratsastivat eräänä iltana kotia kohti metsästeltyään vuorten juurella, pani Barney merkille, että hänen sisarensa oli harvinaisen levollinen ja ilmeisesti alakuloinen.

»Miten on laitasi, Vic?» kysyi hän.. »Lopen väsynyt, vai mitä?»

Tyttö kohotti katseensa hymyillen kirkkaasti, mitä viipymättä seurasi sekavan hämmennyksen ilme.

»Barney», virkkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, »noissa vuorissa on jotakin, mikä täyttää minut mitä omituisimmalla kauhuntunteella. Tänään menin erään tuliperäisen vuorikerrostuman ohi, joka osoitti, että täällä on joskus menneenä aikana tapahtunut hirvittävä luonnonmullistus. Sen nähdessäni aloin vavista kiireestä kantapäähän, ja kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta tämä puoli ei ole erikoisen kummallinen — tiedäthän, että aina olen saanut tuollaisia järjettömän kauhun typeriä kohtauksia nähdessäni jonkun todistuksen niistä mahtavista voimista, jotka ovat aikaansaaneet muutoksia maanpinnassa, tai tuntiessani maan hiukankin vavahtavan; mutta tänään oli selittämättömän, henkilökohtaisen menettämisen tunne, joka minut valtasi, melkein sietämätön — oli kuin jos joku, jota rakastin enemmän kuin kaikkia muita, olisi riistetty minulta.

— Ja sitten, jatkoi hän, »paistoi koko selittämättömän suruni lävitse hohtavan toivon säde, yhtä tavaton ja tutkimaton kuin se syvällisempi ja painostava tunne, joka yhä liikutti minua.

Kotvaan aikaan kumpikaan ei puhunut mitään, vaan he ratsastivat ääneti vieretysten heidän pony-ratsujensa tunkeutuessa somasti polvenkorkuisen ruohiston läpi. Tyttö ajatteli — yritti keksiä selitystä niihin jokseenkin kammottaviin tunteisiin, jotka äsken olivat vallanneet.' hänet. Barney Custer oli noita harvinaisia ja iloluontoisia ihmisiä, jotka eivät pilkkaa mitään, mitä eivät voi ymmärtää; tämä oli epäilemättä syynä siihen, että hänen sisarensa samoin kuin toisetkin valitsivat hänet luotetukseen. Käsittämättä sisarensa tunteita hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ja niin hän pysyi vaiti. Hän oli kuitenkin aimo lailla hämmästynyt, kuten hän aina oli ollut nähdessään uuden todistuksen siitä, kuinka salaperäisesti jokainen viittaus niihin suuriin mullistuksiin, jotka osoittivat maanpinnan muodostuksessa tapahtuneita ulkonaisia muutoksia, vaikutti Victoriaan.

Hän palautti mieleensä aikaisempia tapauksia, jolloin hänen sisarensa oli kertonut hänelle jotakin samantapaista kauhuntunteista. Kerran Jumalan Puutarhassa ja toisen kerran eräällä retkellä Grand Canyonin läpi Arizonassa, ja hän muisti todella hyvin eloisasti hermokohtauksen, jonka Victoria oli saanut luettuaan sanomalehdistä San Franciskon maanjäristystä kuvailleet sähkösanomatiedot. Kaikissa muissa suhteissa hänen sisarensa oli täysin normaali, nuori amerikkalainen nainen — mikä seikka epäilemättä teki hänen ainoan heikkoutensa sitä silmäänpistävämmäksi.

Mutta Victoria Custerin kauhu maanjäristyksiä kohtaan ei ollut hänen ainoa omituisuutensa. Toinen oli hänen merkillinen halveksumisensa miehiä kohtaan, jotka olivat pyytäneet hänen kättään — ja heitä oli ollut paljon. Hänen veljensä oli pitänyt useita heistä maan suolana, ja myös Victoriaa he olivat miellyttäneet. Mutta rakastaa heitä? Pois sellainen ajatus!

Omituista kyllä, tämän hänen sisarensa luonteen peruspiirteen muisteleminen tunkihe Barneyn mieleen, kun he ratsastivat Claytonin bungalowia kohtia, ja sen ohella hänen muistiinsa Palautui itsepintainen uni, jonka Victoria oli kertonut nähneensä joka kerta havaittuaan todistuksia isosta luonnonmullistuksesta. Tätä ajatellessaan hän rikkoi äänettömyyden.

»Onko sinun — ah — taivaallinen lähettisi ilmestynyt tapansa mukaan?» kysyi hän hymyillen.

Tyttö ojensi kätensä veljeään kohti, painoi sen hänen käteensä, mihin se jäi lepäämään hänen polvelleen heidän ratsastaessaan, ja katsoi häneen puoleksi pelästynein, puoleksi kaihoisin silmäyksin.

»Oi, Barney», huudahti hän, »olet niin herttainen, kun et koskaan ole nauranut typerille unennäöilleni. Olen varma, että tulisin ihan hulluksi, jollei minulla olisi sinua, johon voin luottaa; mutta viime aikoina olen epäröinyt puhua siitä edes sinullekaan — hän on tullut niin usein! Joka yö aina siitä pitäen kun ensi kerran metsästimme vuorten lähistöllä, olen käyskennellyt käsitysten hänen kanssaan päiväntasaajan täysikuun valaistuksessa rauhattoman meren rannalla, ja selvemmin kuin koskaan ennen olen nähnyt hänen muotonsa ja piirteensä. Hän on hyvin kaunis, Barney, ja hyvin pitkä ja voimakas ja sirojäseninen — kunpa kohtaisin sellaisen miehen todellisessa elämässä.. Tiedän, että tällainen puhe on naurettavaa, mutta koskaan en voi rakastaa ainoatakaan noista pelkuriraukoista, jotka yhtä mittaa rakastuvat minuun — en enää sen jälkeen, kun olen käyskennellyt käsikkäin hänenlaisensa kanssa ja lukenut rakkauden hänen kirkkaista silmistään. Mutta sittenkin, Barney, pelkään häntä. Eikö se ole kummallista?»

Tällä hetkellä liittyivät heihin seurueen muut jäsenet, joten kumpikaan ei puuttunut enää äskeiseen puheenaiheeseen. Claytonille päästyään he havaitsivat, että vieraiden lukua oli lisännyt kahden khaki-pukuisen nuoren miehen odottamaton tulo, joista toinen nousi ja riensi palaavia metsästäjiä vastaan heidän ollessaan vielä satakunnan metrin päässä.

Hän oli pitkä, urheilijan näköinen mies. Kun Victoria Custer tunsi hänen piirteensä, ei hän tiennyt ollako mielissään vai harmissaan. Tässä oli ainoa hänen koskaan kohtaamansa mies, joka lähinnä vastasi unelmien miestä ruumiillistuneena, eikä tämä ainoa kaikkien muiden joukossa ollut koskaan lausunut hänelle rakkauden sanaa. Hänen kumppaninsa, joka nyt oli noussut matalan parvekkeen viileästä varjostosta, lähestyi myös, mutta hitaammin, hänen ryhtinsä ja käyntitapansa viitatessa hänen sotilasammattiinsa.

»Mr. Curtiss!» huudahti Victoria ja jatkoi katsoen hänen ohitseen, »ja luutnantti Butzow! Mistä ihmeestä olette tulleet?»

»Maailma hylkäsi meidät», vastasi upseeri hymyillen, »ja me olemme seuranneet sitä päiväntasaajan afrikkalaisiin aarniometsiin».

»Nebraska tuntui meistä kovin yksitoikkoiselta paikalta sittenkun te ja Barney olitte lähteneet», selitti mr, Curtiss. »Ja kun havaitsin, että Butzow oli valmis tulemaan kumppanikseni, lähdimme viipymättä jälkeenne, ja täällä nyt olemme lady Greystoken armoilla ja vierasvaraisuuden turvissa.»

»Olen koettanut saada teidät vakuutetuiksi», sanoi lady, joka oli nyt liittynyt seurueeseen parvekkeen portaiden juurella, »että vain meidän täytyy olla kiitollisia. Omaa teeskentelemättömyyttänne ja ystäviemme jaloutta saamme kiittää siitä, että talo on edes puoliksi täynnä miellyttäviä tovereita.»

Vasta päivällisen jälkeen sinä iltana tarjoutui mr. William Curtissille tilaisuus vetää miss Victoria Custer pois toisten seurasta enemmän tai vähemmän ilmeisen tekosyyn nojalla voidakseen selittää vain hänen kuultensa, miksi oli Nebraskassa havainnut Beatricen niin lohduttomaksi paikaksi ja käsittänyt, että hänen elämänonnensa pelastaminen vaati häntä ehdottomasti matkustamaan maapallon vastakkaiselle puolelle etsimään erästä hentoa naisolentoa.

Tämä tavallisesti itsensähillitsevä nuori mies änkytti ja epäröi kuin kaino koulupoika lausuessaan perjantaista iltapäivärunoelmaansa; mutta vihdoin hänen onnistui puristaa esiin itsestään, enemmän tai vähemmän yhtenäisesti, se tosiasia, että hän oli hyvin rakastunut Victoria Custeriin ja ettei ikinä voisi enää syödä eikä nukkua, jollei neito lupautuisi tulemaan hänen vaimokseen.

Neitoon vaikutti voimakkaasti se mestarillinen teko, jonka mies oli suorittanut etsiessään hänet käsiinsä Afrikan erämaista voidaksensa ilmaista hänelle rakkautensa. Sillä näytti siltä kuin hän ja Butzow olisivat raivanneet tiensä vain muutamain kantajien avulla villin viidakon peräti karun osan halki, koska se oli lyhyin tie rannikolta Greystoken uudistalolle.

Sitäpaitsi oli miehessä jotakin, mikä vaikutti tytön luonteen siihen puoleen, johon hänen unelmainsa nuori jättiläinenkin oli vaikuttanut — alkuperäistä voimaa ja täydellisyyttä, mikä teki hänet sekä pelästyneeksi että onnellisen avuttomaksi näiden molempain rakastajain lähettyvillä, sillä Victoria Custerin unelmain miehen rakkaus oli hänelle todellista ja elävää rakkautta.

Curtiss käsitti suostumukseksi sen äänettömyyden, joka seurasi hänen tunteenpurkaustaan, ja käyttäen hyväkseen tätä sanatonta rohkaisua hän otti tytön kädet omiinsa ja veti hänet puoleensa.

»Oi, Victoria», kuiskasi hän, »lausu minulle ne sanat, jotka haluan kuulla sinun rakkailta huuliltasi, Sano minulle, että edes kymmenenteen osaan rakkauttani vastataan, niin olen onnellinen.»

Victoria katsoi häntä silmiin, jotka loistivat häneen kuutamossa, ja tytön huulilla vavahteli rakkaudentunnustus, jonka hän rehellisesti uskoi ehdoinkin voivansa antaa valitsemalleen miehelle. Viimeksikuluneiden muutamien hetkien aikana hän oli ankarasti pohtinut kysymystä tuosta toisesta, epätodellisesta ja saavuttamattomasta rakkaudesta, joka vuosikausia oli pitänyt häntä unelmaan kahlehdittuna, ja kahdennenkymmenennen vuosisadan amerikkalaisen järkiperäisyyden viileässä valaistuksessa hän oli havainnut mahdolliseksi heittää luotansa harhakuvittelunsa ja löytää onnen rakkaudesta tähän hyvin todelliseen ja hyvin vakavaan nuoreen mieheen.

»Billy», sanoi hän, »minä —», mutta hän ei jatkanut pitemmälle. Juuri kun sanat, jotka olisivat sitoneet hänet tähän mieheen, olivat vierimäisillään hänen kielellensä, kuului matala, kumea jyrähdys maan uumenista — maaperä nousi ja laski heidän allaan niinkuin meren aallokko nousee ja laskee. Sitten tuntui voimakas vavahdus ja jyrähdys, ja vihdoin kuului huomaavaa pauhinaa matkan päästä, jollainen melu lienee seurannut vuorijonojen syntyä.

Heikosti kauhusta voihkaisten vetäytyi tyttö irti Curtissista, ja ennenkuin mies ehti pidättää häntä, oli hän kääntynyt ja kiiti bungalowia kohti. Parvekkeen portailla hänet kohtasivat seurueen muut jäsenet sekä Greystoket ja monet palvelijat, jotka olivat rynnänneet ulos tulevan maanjäristyksen ensimmäisen varoitusmerkin kuultuaan.