Part 5

Victoria Custerin ajatukset ahertelivat nopeasti suunnitellen jotakin pelastuskeinoa hänen vierellään ratsastavan vaiteliaan olennon seurasta. Revolveri tai vaikkapa vain veitsi olisi selvittänyt hänen pulmallisen asemansa, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Jos hänellä olisi ollut, ei Abul Mukarramin henki olisi maksanut paljoakaan, sillä tyttö oli suunniltaan epätoivoisesta kauhusta ajatellessaan sitä kohtaloa, joka nyt häämöitti niin läheltä. Miettiessään, ettei voinut lopettaa edes omaa elämäänsä, tuli hän jäykäksi ja kylmäksi. Oli vain yksi keino: taistella hampain ja kynsin, kunnes mies itse raivoissaan tappaisi hänet; mutta viime hetkeen saakka hän toivoi saavansa apua, jonka saannin hän tunsi sydämensä syvimmässä sopukassa mahdottomaksi.

Yli kaksi tuntia matkasi Abul Mukarram isäntänsä luota, jolta oli ryöstänyt orjattaren. Hän puhui vain vähän, ja tällöinkin hän puhui kuin isäntä orjalleen. Keskipäivän maissa he jättivät viidakon ja tulivat ylävämmälle seudulle, missä puut kohosivat pitemmän matkan päässä toisistaan ja missä oli vähän, jos ollenkaan, pensaikkoa. Matkaaminen oli täällä paljon helpompaa, ja heidän taipaleensa taittui nopeammin. He ajoivat yhä sitä polkua pitkin, jota karavaani oli tullut. Joskus seuraavana aamuna heidän pitäisi kääntyä jälleen pohjoiseen ja lähteä seuraamaan uutta polkua.

Erään virran partaalla Abul Mukarram pysähtyi. Hän sitoi aasit liekään ja kääntyi sitten tytön puoleen. »Kas niin», sanoi hän ja tarttui tyttöön.

KAHDESTOISTA LUKU

Luolamies löytää naisensa

Joka päivä havaitsi Nu lähenevänsä nopeasti niitä, joiden kanssa Nat-ul matkasi. Hänen toisen elämänsä kokemukset vakuuttivat hänelle, että tytön täytyi olla vankina, mutta samalla hän käsitti, että asian laita saattoi olla vallan toisinkin, sillä olihan hän luullut tytön olleen vankina niiden luona, jotka olivat pitäneet häntä itseään vankina, ja saanut vain tietää, että eräs heistä väitti tyttöä sisarekseen. Se kaikki näytti Nu'sta ylen kummalliselta. Se meni yli hänen ymmärryksensä. Nat-ul ei voinut olla Custerin sisar, ja sittenkin hän oli nähnyt tytön ilmeisen onnellisena ja tyytyväisenä noiden muukalaisten seurassa, ja Custer oli eittämättä ilmaissut olevansa huolissaan tytön kohtalosta kuten ainakin veli. Curtiss, se oli selvää, rakasti Nat-ulia — sen verran hän oli oivaltanut tämän ja Custerin välisistä keskusteluista, joita oli salaa kuunnellut. Miten oli mies voinut niin hyvin tutustua Nat-uliin niinä kahtena päivänä, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun Nu oli lähtenyt luolilta rauhattoman meren rannalta metsästämään Uuta? Ja se aamu, jolloin hän oli herännyt mahtavan luonnonmullistuksen vaikutuksesta, peittyi samanlaiseen salaperäisyyden verhoon kuin ne merkilliset muutokset, joita oli tapahtunut ulkonaisessa maailmassa samana lyhyenä aikana. Nu oli ajatellut paljon noita ihmeellisiä tapauksia sillä tuloksella, että alkoi tulla vakuutetuksi siitä, että hänen oli täytynyt nukkua paljon kauemmin kuin oli luullut; mutta että sadantuhannen vuoden verkkainen ja vaivaloinen kehitys oli vyörynyt hänen tajuttoman päänsä ylitse, se ei tietenkään voinut juolahtaa hänen mieleensä edes pienimpänä mahdollisuutena.

Hän oli myös punninnut Curtissin pilkallisia sanoja ja samalla niiden muukalaisten elämää, joiden joukkoon hänet oli heitetty. Nopeasti hän oli oivaltanut sen tosiasian, että heidän tapansa ja tottumuksensa erosivat yhtä suuresti hänen omistaan kuin viidakon petojen tavoista ja tottumuksista. Hän oli havainnut, että hänen tapansa lähentelivät enemmän noiden mustien ja puolialastomain alkuasukkaiden tapoja, joita valkoihoiset pitivät niin ala-arvoisina, etteivät edes syöneet heidän kanssaan samassa pöydässä.

Hän oli pannut merkille, että mustat osoittivat muille valkoisille ilmeistä kunnioitusta, jota he eivät kohdistaeet Nu'hun. Ja kun Nu ei ollut typerä, joutui hän tekemään sen johtopäätöksen, että valkoiset pitivät häntä alempiarvoisena, jopa ennen kuin Curtissin sanat osoittivat hänen epäluulonsa tosiksi. Vaikka hänen ihonsa oli valkoinen, niin ilmeisesti hän erosi muista valkoisista jollakin erikoisella tavalla. Kenties se johtui hänen vaatetuksestaan. — Hän oli yrittänyt käyttää outoja ruumiin verhoja, joita he olivat antaneet hänelle, mutta ne olivat kiusalliset ja epämukavat. Ja vaikka hänellä nykyisin oli harvoin kyllin lämmin, oli hän siitä huolimatta iloinnut, kun tarjoutui tilaisuus heittää yltään kahlehtivat ja oudot pukimet.

Nämä ajatukset nostivat hänen mieleensä sen mahdollisuuden, että jos muukalaiset olivat voineet tunnustaa Nat-ulin tasa-arvoiseksi itsensä kanssa, niin tyttökin nautti tuollaista muukalaisten vaatimaa arvonantoa. Ja jos asianlaita oli niin, oli selvää, että tyttö katselisi Nu'ta uusien ystäväinsä näkökannalta — pitäisi häntä alempiarvoisena.

Sellaiset mietelmät tekivät Nun hyvin alakuloiseksi, sillä hän rakasti Nat-ulia ihan samalla tavoin kuin te tai minä voisimme rakastaa — ihan samoin kuin tavalliset valkoiset miehet ovat aina rakastaneet — tuntien hartautta, joka korotti hänen mieltymyksensä esineen jalustalle, jonka edessä hän onnellisena tahtoi langeta maahan ja osoittaa kunnioitustaan. Hänen intohimonsa ei ollut raakaa kuten alempien rotujen, jotka usein tekevät avioliittomenot juhlallisemmiksi kalikalla ja polkevat naisen aina alempiarvoisen tai karjan asemaan.

Silloinkin kun Nu pohti näitä mieltään askarruttavia, pulmallisia kysymyksiä, olivat hänen silmänsä ja korvansa valppaina hänen rientäessään karavaanin vasta äsken tallaamaa, verestä polkua pitkin. Kaikki merkit viittasivat useiden ihmisten äskettäiseen matkaamiseen, ja luolaihminen oli varma, että hän oli vain muutamien tuntien matkan päässä saaliistansa.

Muutamien kilometrien päässä itään hänestä riensi pelastusretkikunta Greystoken uudistalolta nopeasti eteenpäin toista polkua pitkin, aikoen mennä arabialaisten edelle. Ibn Aswad oli tehnyt kaarroksen voidakseen kiertää wazirien maan, ja hitaasti liikehtivine orjakaravaaneineen hän oli tullut nyt paikkaan, joka linnunteitse oli vain muutamien päivämatkojen päässä uudistalolta. Kevyesti varustettujen takaa-ajajien, jotka olivat heiltä apua pyytämään tulleelta sanantuojalta saaneet tietää arabialaisten valitseman tien, ei ollut tarvinnut seurata saaliinsa jälkiä, vaan sensijaan he olivat marssineet suoraan maan halki sitä paikkaa kohti, missä arvelivat pääsevänsä karavaanin edelle.

Tästä johtui, että Nu ja Terkoz sekä uudistalon valkoisten ja wazirien joukko lähestyivät Ibn Aswadia samaan aikaan vastakkaisilta tahoilla; mutta Nun ei tarvinnut seurata ryöstäjäin jälkiä sinne, missä he yhä torjuivat rajujen vambolien hurjia hyökkäyksiä, sillä hänen juostessaan polkua pitkin koira rinnallaan keksivät hänen terävät silmänsä jotakin, mikä koiralta, huolimatta sen ihmeellisestä vainukyvystä, saattoi jäädä huokaamatta — kahden aasin kavioiden selvät jäljet, jotka johtivat takaisin samaa polkua, jota haravaani oli mennyt.

Ne olivat arabialaisten aasien jälkiä, sen tiesi Nu, tuntien kaikkien niiden eläinten erilaiset kavionjäljet, jotka viimeisten kolmen päivän aikana olivat tulleet hänelle yhtä tutuiksi kuin hänen äitinsä kasvot olivat aikanaan olleet. Mutta miksi ne johtivat takaisin samaa tietä, jota vastikään olivat menneet? Nu pysähtyi ja kohotti päänsä haistellakseen ilmaa ja kuunnellakseen tarkasti heikointakin ääntä siltä taholta, mihin eläimet olivat häipyneet erottuaan vanhalta polulta siinä kohden, missä hän oli huomannut niiden jäljet.

Mutta tuuli puhalsi vastakkaiselta suunnalta, joten Nu ei voinut tuntea niiden hajua. Hän epäröi, oliko hänen jätettävä pääjoukkueen jäljet ja seurattava näitä kahta vai jatkettava matkaansa. Eläinten käyntitavasta — vieretysten — hän päätteli varmasti, että kummankin selässä oli ratsastaja, koska ne päinvastaisessa tapauksessa olisivat kävelleet perätysten sellaisten eläinten tapaan, jotka liikkuivat kapeilla teillä; mutta mikään ei vihjaissut hänelle, että toinen ratsastaja olisi ollut Nat-ul.

Hetkisen hän oli kahden vaiheilla, ja sitten hänen järkensä käski häntä seuraamaan pääjoukkoa, sillä jos Nat-ul oli vankina, olisi hän isomman seuran mukana — eikä ratsastaisi vastakkaiselle taholle yhden ainoan vartijan saattamana, Juuri kun hän kääntyi jatkaakseen jälleen takaa-ajoansa, tuli hänen korviinsa vasemmalta viidakosta heikko ihmisääni — se oli naisen ääni, joka kimeydellään ilmaisi pelästyneen vastustusta.

Peuran tavoin kääntyi Nu ja juoksi tuon tutun äänen viitoittamaan suuntaan. Nopea susikoira sai panna parastaan pysyäkseen vikkelän luolamiehen kintereillä, sillä Nu oli noussut maasta ja käytti hyväkseen puiden oksia, niin etteivät pensaat viivästyttäneet hänen pikaista lentoaan. Puusta puuhun hän hyppäsi tai lennähti, heittäytyen toisinaan kaksikymmentäkin jalkaa ilman läpi toisesta viidakkojättiläisestä toiseen. Hänen alapuolellaan kiiti läähättävä Terkoz punaisen kielen roikkuessa sen vaahtoavasta kidasta; mutta kaikesta nopeudestaan huolimatta he molemmat liikkuivat ääneti kuin varjomaiset haamut.

Viidakon reunalla joutui Nu puistomaiseen metsään, ja edempänä hän näki valkoviittaisen arabialaisen taivuttavan polvensa päällä naisolentoa hitaasti taaksepäin. Toinen jäntevä, ruskea käsi puristi hänen kurkkuaan, toinen oli kohotettu hänen kasvoihinsa aiottuun iskuun.

Nu näki, ettei voinut ennättää miehen luo kyllin ajoissa estääkseen iskun, mutta hän saattoi kiinnittää toisen huomion itseensä niin kauaksi aikaa, kuin oli tarpeen hänen ehtiäkseen miehen luo. Hänen kurkustaan purkautui hänen aikoja sitten kuolleen kansansa villi sotahuuto — huuto, joka saattoi satakunta viidakon eläintä hypähtämään jaloilleen ja vapisemaan pelosta tai raivosta aina lajin mukaan. Ja se sai Abul Mukarraminkin hätkähtämään, sillä koko elämänsä aikana hän ei ollut koskaan kuullut mitään tuon jähmettävän taisteluhuudon vertaista.

Nähdessään, mikä vaara uhkasi, päästi hän tytön irti ja juoksi kohti aasiansa, jonka satulasta riippui hänen pitkäputkinen pyssynsä suojukseen pistettynä. Victoria Custerkin katsoi, ja se, mitä hän näki, tuotti hänelle sanomatonta helpotusta ja onnentunnetta. Arabialainen oli juurikään kääntynyt pyssy ampuma-asentoon kohotettuna, kun luolamies ryntäsi hänen kimppuunsa. Tuliluikku pamahti ennenkuin se väännettiin Abul Mukarramin käsistä ja singottiin syrjään, mutta kuula erehtyi kauas maalistaan. Seuraavassa tuokiossa näki tyttö kahden miehen painiskelevan, minkä hän tiesi kuolinkamppailuksi. Arabialainen antoi vastustajalleen voimakkaita iskuja päähän ja kasvoihin, kun taas luolamies, väkevien lihasten jännittyessä hänen hienon ihonsa alla, yritti päästä käsiksi toisen kurkkuun.

Hurja susikoira hiiviskeli noiden kahden ympärillä, muristen niskakarvat pystyssä ja odottaen tilaisuutta rynnätäkseen isäntänsä valkoviittaisen vastustajan kimppuun. Victoria Custer, joka painoi lujasti yhteenpuristettuja nyrkkejään rintaansa vasten, katseli noita kahta miestä, jotka kamppailivat hänen tähtensä. Hän näki villin miehen kauniin, tumman pään painuvan yhä alemmaksi vihollisen kurkkua kohti, ja kun voimakkaat, valkoiset hampaat upposivat toisen kaulaan, seurasi tyttö tätä eläimellistä tekoa saamatta lainkaan pyörryttävää pahoinvointikohtausta.

Hän kuuli Nun ärähtävän melkein kuin koiran tuntiessaan suussansa vihollisensa kuuman, punaisen veren maun. Hän näki väkevien leukojen repivän ja raastavan arabialaisen kurkun pehmeätä lihaa. Hän näki voimakkaiden käsien taivuttavan tuomitun Abul Mukarramin pään taaksepäin. Hän näki raivoisan toverinsa ravistelevan miestä kuten terrieri ravistelee rottaa, ja hänen sydämeensä tulvehti rajua alkuajan ylpeyttä hänen katsellessaan miehen urhoollisuutta.

Victoria Custeria ei enää ollut olemassa. Se oli Nat-ul, villi niokeneläinen neito, joka heittäytyi syleilemään Nu'ta, kun luolamies viskasi syrjään surmaamansa miehen hengettömän ruumiin ja levitti kätensä. Se oli Nat-ul Thantytär — Autiovuorten toisella puolen, rauhattoman meren rannalla, asustavan Nun heimon Nat-ul, joka kietoi kätensä herransa ja isäntänsä kaulaan ja painoi tämän huulet omille kuumille huulilleen.

Se oli entisaikojen Nat-ul, joka seurasi Nun ja susikoiran pyörintää kuolleen arabialaisen ruumiin ympärillä. Luolamies, joka liikehti heimonsa kuolemantanssin siroin, villein askelin, milloin puoliksi kyykistyneenä, milloin hypähtäen korkealle ja heittäen kivikärkisen keihäänsä ilmaan, lauloi kuolleen ja haudatun aikakauden tenhoina voitonhymniä, ja hänen vierellään kyykötti hänen yhtä villi puolisonsa, lyöden tahtia hoikilla, valkoisilla käsillään.

Kun tanssi oli päättynyt, seisahtui Nu Nat-ulin eteen. Tyttö nousi katsoen häneen, ja pitkän minuutin ajan he kaksi seisoivat ääneti toisiansa silmäillen. Ensi kerran he kumpikin saattoivat tarkastella toistensa piirteitä sen kummallisen ihmeen jälkeen, joka oli erottanut heidät. Nu havaitsi, että jokin pieni muutos oli tapahtunut hänen Nat-ulissaan. Se oli hän — sitä ei voinut epäillä; mutta hänessä oli jotakin, mikä herätti Nu'ssa taikamaista kunnioitusta — hän oli äärettömästi hienompi ja ihanampi kuin Nu oli koskaan aavistanut.

Taistelun ja tanssin synnyttämän kiihtymyksen kaikotessa häipyi vähitellen se hurmiotila, johon tyttö oli vaipunut. Villin, mustatukkaisen jättiläisen rytmillinen tanssi oli koskettanut hänessä jotakin kieltä, joka herätti hänessä eloon alkuajan ihmisen kauan uinuneet vaistot. Sillä kertaa hän oli siirtynyt satatuhatta vuotta ajassa taaksepäin ihmissuvun lapsuuskauteen — hän ei ollut tuntenut noina lyhyinä tuokioina Victoria Custeria, kahdettakymmentä vuosisataa eikä sen sivistystä, sillä ne peittyivät vielä tulevaisuuteen tuhannen vuosisadan verhoon.

Mutta nyt hän alkoi jälleen katsella monien sukupolvien sivistyksen ja hienostumisen silmillä. Hän näki edessään villin alkuajan miehen. Miehen silmät paloivat suurta rakkautta, johon ei voinut kauan olla vastaamatta. Ympärillään hän näki koskemattoman aarniometsän ja hirvittävän viidakon, ja kaiken tämän taakse ja toiselle puolen hän vaelsi sielunsa silmillä siihen maailmaan, jonka hän aina oli tuntenut — kaupunkien ja kotien ja sivistyneiden ihmisten maailmaan. Hän näki isänsä ja äitinsä ja ystävänsä; mitä he sanoisivat?

Jälleen hän kiinnitti katseensa mieheen. Vain vaivoin hän hillitsi mielettömän halunsa heittäytyä miehen leveälle rinnalle ja poistaa mielestään epäilyksensä ja pelon tunteensa Nun suuren sydämen tykinnän lähellä ja noiden voimakkaiden käsivarsien suojeluksessa. Mutta tämä halu nosti uudestaan esiin kysymyksen — mitä he sanoisivat? — pidättäen häntä väristen ja peloissaan loitolla miehestä.

Mies käsitti tytön hämmennystilan osittain hänen katseistaan, mutta hän tulkitsi sen osaksi väärin, sillä hän luki niistä pelkoa itseänsä kohtaan, vaikka niistä kuvastui etupäässä itsepelkoa, ja sen johdosta, mitä hän oli kuullut Curtissin sanovan, hän ajatteli myös näyttävänsä halveksittavalta, sillä alkuajan ihmiset ovat äärettömästi herkkätuntoisempia kuin heidän väärennetymmät veljensä.

»Etkö rakasta minua, Nat-ul?» kysyi hän. »Ovatko muukalaiset kääntäneet sinut minua vastaan? Ken heistä olisi kyennyt tuomaan sinulle ihmismetsästäjä Uun pään? Katsos!» Hän läimäytti kahteen isoon torahampaaseen, jotka riippuivat hänen lannevyöstään. »Nu tappoi pedoista mahtavimman Nat-ulinsa tähden. Pää on haudattu Uun luolaan, mutta nyt, kun tulen ottamaan sinua puolisokseni, näen pelkoa silmissäsi ja jotakin muuta, mitä niissä koskaan ennen ei ollut. Mitä tämä on, Nat-ul — ovatko muukalaiset varastaneet sinun rakkautesi Nu'lta?»

Mies puhui niin muinaisaikaista kieltä, ettei koko maailmassa ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi osannut puhua sitä tai ymmärtää siitä sanaakaan. Mutta Victoria Custer käsitti sen yhtä hyvin kuin oman englanninkielensä, eikä hänestä tuntunut kummalliselta, että hän vastasi Nu'lle tämän omalla kielellä.

»Sydämeni sanoo minulle, että olen sinun, Nu», sanoi hän, »mutta järkeni ja kokemukseni varoittavat minua astumasta sitä askelta, johon sydämeni vaatii. Rakastan sinua; mutta en voisi olla onnellinen vaeltaessani puolialastomana viidakon halki lopun elämääni, ja jos nyt lähden sinun mukaasi, vaikkapa vain päiväksi, en ehkä koskaan palaisi kansani luo. Sinäkään et olisi onnellinen siinä maailmassa, missä minä elän — se tukahduttaisi ja tappaisi sinut. Luulen nyt osittain käsittäväni sen ihmeen, joka on masentanut mieliämme. Sinusta tuntuu siltä kuin vasta joku päivä sitten olisit jättänyt Nat-ulisi ja lähtenyt metsästämään julmaa Uu'ta; mutta itse asiassa on lukemattomia vuosia vierähtänyt siitä. Jostakin kohtalon ihmeellisestä oikusta olet sinä pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet, kunnes nyt astut esiin pitkästä unestasi kivikauden pilaantumattomana luolaihmisenä keskelle kahdettakymmenettä vuosisataa, kun taas minä olen epäilemättä syntynyt ja uudestisyntynyt tuhat kertaa, siirtyen ruumiillistumasta toiseen, kunnes nyt yhdymme jälleen. Jos sinäkin olisit kuollut ja syntynyt uudestaan kaikkien näiden vitkallisten vuosien aikana, ei mitään ikuisuuksien kuilua olisi nyt meidän välillämme, ja me kohtaisimme jälleen yhteisellä pohjalla, kuten muutkin sielut, ottaisimme, toisemme elinkumppaniksemme ja kuolisimme syntyäksemme jälleen uuteen yhdyselämään ja uuteen eloon välttämättömän kuoleman keralla. Mutta sinä olet uhmaillut elämän ja kuoleman lakeja — sinä olet kieltäytynyt kuolemasta, ja kun me nyt vihdoinkin kohtaamme jälleen, on satatuhatta vuotta välillämme — ylipääsemätön kuilu, jonka poikki minä en voi palata ja jonka yli sinä et voi tulla muuten kuin samaa tietä, jota minä olen astellut — kuoleman ja sitä seuraavan uuden elämän kautta.»

Paljon siitä, mitä tyttö puhui, meni yli Nun ymmärryksen, ja vaikka useimmilla käsitteillä ei ollut vastinetta hänen alkuajan kielessään, niin että tytön oli täytynyt runsaasti turvautua kahdennenkymmenennen vuosisadan englantiinsa täyttääkseen aukot, oli Nu kuitenkin käsittänyt ajatuksen epämääräisesti — ainakin sen, että hänen Nat-ulinsa oli kaukana hänestä niiden pitkien ajanjaksojen takia, jotka olivat kuluneet hänen nukkuessaan Uun luolassa, ja että hän saattoi vain oman kuolemansa kautta täyttää heidän välillään ammottavan kuilun ja pyytää tyttöä elämänkumppanikseen.

Hän laski keihäänsä pään maahan, pannen terän sydäntään vasten. »Minä lähden, Nat-ul», sanoi hän koruttomasti, »voidakseni palata jälleen sellaisena kuin haluaisit minun palaavan — en enää 'valkoisena neekerinä', jollaisen Curtiss sanoo minun olevan.»

Tyttö ja mies olivat niin innostuneet ja syventyneet omaan kohtaloonsa, etteivät huomanneet susikoira Terkozin äänettömiä askeleita eivätkä kuulleet pahaenteistä murinaa, joka purkautui sen villistä kurkusta, kun se katsoi heidän takanaan leviävään viidakkoon.

KOLMASTOISTA LUKU

Viidakko

Greystoken uudistalolta lähtenyt etsiskelyretkikunta oli käynyt Ibn Aswadin kimppuun niin äkkiarvaamatta, ettei kummankaan puolen kesken oltu vaihdettu ainoatakaan laukausta. Arabialaiset, joita takaapäin ahdistivat hurjat wambolisoturit, olivat suorastaan juosseet valkoisten ja wazirien syliin.

Kun Greystoke vaati, että valkoinen tyttö oli luovutettava hänelle viipymättä, löi Ibn Aswad rintoihinsa ja vannoi, ettei heidän mukanaan nyt ollut ainoatakaan valkoista tyttöä, mutta kun muuan orja kertoi, että Victorian oli ryöstänyt Ibn Aswaldilta eräs sheikin luutnantti vasta joku tunti aikaisemmin, riensivät he nopeasti viidakkoon etsimään häntä.

Helpottaakseen etsintää ja päästäkseen eteenpäin mahdollisimman nopeasti otti kukin valkoinen mukaansa muutamia wazireita, ja hajaantuneina laajaan taistelurintamaan painuivat he viidakkoon sille taholle, mihin orja oli osoittanut Abul Mukarramin ratsastaneen.

Tutkiakseen viidakon tarkoin kuin kampaamalla levitti jokainen valkoinen wazirinsa kummallekin puolelleen, ja niin he etenivät nähden toisiansa harvoin, mutta aina äänenkantaman päässä toisistansa. Ja niin johdatti sattuma William Curtissin kenenkään huomaamatta puistomaista metsää reunustavan viidakon laitaan jättiläispuiden alle, missä hänen eteensä avautui näky, joka sai hänet nopeasti pysähtymään.

Siellä oli hänen rakastamansa ja etsimänsä tyttö, ilmeisesti vahingoittumattomana, ja kaksi aasia ja iso susikoira, joka katsoi hänen piilopaikkaansa kohti ja murisi uhkaavasti, ja tytön edessä seisoi villi mies. Curtiss aikoi juuri juosta esiin, kun näki miehen painavan keihäänsä varren maahan ja terän sydäntänsä vastaan. Tämä teko ja miehen kasvojen ilme paljastivat hänen aikeensa, ja niin Curtiss vetäytyi taaksepäin, jääden odottamaan rikoksen täyttymistä, minkä hän tiesi tapahtuvan. Aavistuksen hymy välkehti amerikkalaisen huulilla.

Myös Victoria Custer arvasi, mitä Nun mielessä liikkui. Se oli hänen omien sanojensa mukaan ainoa johdonmukainen päätös, minkä mies voi tehdä; mutta rakkaus ei ole johdonmukainen, ja kun rakkaus näki ja käsitti uhkaavan menetyksen, heitti se johdonmukaisuuden tiehensä, ja kirkaisten heikosti kauhusta heittäytyi tyttö niokeneläisen Nun kimppuun ja sysäsi keihään syrjään.

»Ei! Ei!» huudahti hän. »Sinä et saa tehdä sitä. En voi antaa sinun mennä, rakastan sinua, Nu! Oi, kuinka sinua rakastan!» Ja kun väkevät käsivarret sulkivat hänet jälleen syleilyynsä, huoahti hän tyytyväisenä ja onnellisena ja antoi päänsä painua sen miehen rinnalle, joka oli tullut takaisin ikuisuuksien kuluttua pyytämään häntä omakseen.

Mies kiersi toisen käsivartensa hänen vyötäröilleen, ja yhdessä he kääntyivät länttä kohti sille taholle, mihin Abu Mukarram oli paennut; kumpikaan ei huomannut valkokasvoista, tylynnäköistä miestä, joka ryntäsi viidakosta heidän jälkeensä ja tähtäsi pyssyllään kylmäverisesti tummatukkaista jättiläistä selkään.

Eivät he nähneet susikoiran nopeata hyppäystä eivätkä liioin, mitä sitten seurasi villin viidakon mietteliäässä äänettömyydessä.

Kymmenen minuutin kuluttua tunkeutui Barney Custer sekasortoisen, viheriöitsevän kasviseinän läpi, ja hänen eteensä avautui näky, joka salpasi hänen hengityksensä — siellä seisoi kaksi kärsivällistä aasia, huitoen hännillään ja liikutellen pitkiä korviaan; niiden vieressä lepäsi Abul Mukarramin ruumis, ja viidakon laidassa, hänen jalkojensa juuressa, oli pitkällään William Curtissin kuollut ruumis, rinta ja kurkku villien torahampaiden repimänä. Aukeaman poikki loittoni iso, laiha susikoira ja pysähtyi kuullessaan Barneyn lähestyvän. Se paljasti veriset hampaansa, äristen pahaenteisesti varoitukseksi, kääntyi sitten ja katosi viidakkoon.

Barney eteni ja tutki pehmeää maata aasien ja arabialaisen ruumiin ympäriltä. Hän näki miehen paljaiden jalkojen jäljet ja naisen ratsusaappaiden pienemmät jäljet. Hän silmäsi viidakkoon, mihin Terkoz oli kadonnut.

Mitä varten hänen sisarensa oli mennyt tuonne synkkiin, villeihin syvyyksiin? Mitä varten hän toisi sisarensa takaisin, jos jatkaisi etsiskelyä? pian epäili, tulisiko Victoria ilman uniensa miestä. Kummassa olisi tyttö onnellisempi tuon miehen kanssa — armottomassa viidakossa, joka oli ainoa maailma, minkä mies tunsi, vaiko sivistyneiden ihmisten vieläkin armottomammissa olinpaikoissa?

TOINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Jälleen luonnonmullistus

Victoria Custer oli tietoinen siitä, että hänen veljensä Barney Custer tunkeutui viidakon läpi heidän jälkeensä — että veli oli tulossa riistääkseen hänet Nu'lta.

Monien ikäkausien sivistys ja jalostuminen vaati häntä luopumaan mielettömästä, viehättävästä aiheestaan — hylkäämään villin miehensä ja palaamaan siihen turvalliseen ja mukavaan maailmaan, jota hänen veljensä ja sivistys edustivat. Mutta toinenkin voima työskenteli, paljon vanhempi kuin se lyhyt sivistyksen kausi, joka oli nostanut etualalle hänen aikaisemmat epäilyksensä — esihistoriallisen alkutilan lukemattomat ajanjaksot, joina ihmisen järki ja mieli ja sielu syntyivät — lukemattomat hirvittävät ajanjaksot, jotka ovat painaneet ihmisen sieluun ja mieleen ja järkeen leimansa, joka pysyy niin kauan kuin ihminen on olemassa. Tuosta sen ajan synkeästä kuilusta, jolloin ihmisellä ei vielä ollut mieltä eikä sielua, virtaa yhä sama mahtava voima, joka oli hänen ainoa käskijänsä silloin — vaisto.

Ja juuri vaisto veti Victoria Custeria yhä syvemmälle viidakkoon villin rakastajansa kanssa, kun hän tajusi veljensä lähenevän — toinen niistä kahdesta määräävästä vaistosta, jotka ovat vallinneet ja ylläpitäneet elämää maan pinnalla. Mutta se ei tapahtunut taistelutta. Hän epäröi, kääntyen puoleksi taaksepäin. Nu heitti kysyvän katseen häneen.

»He tulevat, Nat-ul», sanoi Nu. »Nu ei kykene taistelemaan noita outoja ihmisiä vastaan, jotka sinkoavat lyijyä ukkosen avulla, jonka ovat varastaneet taivaasta. Nopeasti eteenpäin! Meidän täytyy rientää jälleen Uun luolalle, ja huomisaamuna jatkamme matkaamme ja etsimme isäni Nun heimon, joka asustaa Autiovuorten toisella puolella rauhattoman meren rannalla. Siellä, omassa maailmassamme, olemme onnelliset.»

Mutta sittenkin tyttö pysyi pelästyneenä paikallaan. Silloin otti mies hänet voimakkaille käsivarsilleen ja lähti juoksemaan miekkahampaisen tiikerin, Uun, luolalle päin. Tyttö ei edes rimpuillut päästäkseen pakoon, vaan lepäsi hiljaa, sillä hänet täytti rauhan ja onnen tunne ikäänkuin häntä olisi pitkällisen poissaolon jälkeen kannettu kotiin. Ja heidän kintereillään juosta hölkytteli susikoira Terkoz.

Toisinaan nousi Nu puiden alemmille oksille, sillä hänen aikanaan oli hänen rotunsa ollut puolittain metsäläiskannalla. Niitä myöten hän matkusti eteenpäin helposti ja vikkelästi kuin orava, vaikka nykyajan nainen, joka yhä eli Victoria Custerin rinnassa, valitteli usein pyörryttäviä hyppäyksiä tehtäessä ja vaellettaessa huojuvaa, vaarallista polkua. Mutta heidän paetessaan hän pelkäsi nyt kuitenkin eniten, että heidät saataisiin kiinni ja että hänet siepattaisiin jälleen siihen sivistyneeseen maailmaan, johon hänen Nunsa ei koskaan voisi tulla.

Kolmas ilta hämärsi, kun he saapuivat jälleen Uun luolalle. He kiipesivät käsitysten ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Yhdessä he astuivat pimeään ja pelottavaan onkaloon.

»Huomenna», sanoi Nu, »lähdemme etsimään kansamme luolia, ja me löydämme ne».

Pimeys peitti viidakon, tasangot ja vuoret. Nu ja Nat-ul nukkuivat, sillä he molemmat olivat nääntyneet pitkien päivien paon jälkeen.

Ja silloin kuului maan uumenista kumeata ja pahaenteistä jyminää. Maa järisi. Vuori halkeili. Isoja, murskaantuneita kalliomöhkäleitä, jotka olivat irtaantuneet vuoren huipulta, syöksyi jyristen sen rinnettä alas.

Nu hypähti pystyyn, mutta lensi samassa luolan lattiaan huumaantuneena ja tajuttomana. Sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Pientäkään valoa ei pilkahtanut aukosta. Hirvittävää räiskinää kesti useita minuutteja ja samalla maan kauhistavaa huojumista; mutta vihdoin lakkasivat kumahtelut, maailma vaipui jälleen lepoon, näännyksiin asti uupuneena.

Ja Nu makasi tiedottomana siinä paikassa, mihin oli kaatunut.

TOINEN LUKU

Takaisin kivikauteen

Oli aamu, kun Nat-ul heräsi. Auringonvalo virtaili sisälle aavan meren ylitse, valaisten luolan sisustaa, missä hän lepäsi kääriytyneenä isoon pehmeään turkiskasaan. Lähellä häntä makasi nainen, häntä vanhempi mutta vielä kaunis. Heidän edessään, lähempänä luolan suuta, nukkui kaksi miestä; toinen oli hänen isänsä Tha ja toinen hänen veljensä Aht. Nainen oli Nat-ulin äiti Lu-tan. Nyt hänkin aukaisi silmänsä. Hän ojentelihe, nostaen paljaat, ruskeat käsivartensa päänsä yläpuolelle ja kääntyen puolittain kyljelleen Nat-uliin päin — se oli naarastiikerin upea liike — täydellisen terveyden ja sulouden ruumiillistuma. Lu-tan hymyili tyttärelleen, paljastaen rivin väkeviä, valkoisia, tasaisia hampaita. Nat-ul vastasi hymyyn.

»Olen iloissani, että taasen on valoisaa», sanoi tyttö. »Eilispäivän maanjäristys pelästytti minua niin, että näin mitä hirvittävimpiä unia koko pimeyden ajan — uh!» Ja Nat-ul värisi.

Tha aukaisi silmänsä ja katsoi molempiin naisiin.

»Minäkin näin unta», sanoi hän. »Uneksin, että maa järisi uudestaan; vuoret vajosivat; ja Rauhaton meri vyöryi niiden päälle, hukuttaen meidät kaikki allensa. Tämä ei ole enää sopiva asuinpaikka. Syötyämme lähden puhumaan Nun kanssa ja sanomaan hänelle, että meidän pitäisi etsiä toisia luolia uudesta maasta.»

Nat-ul nousi, astui miehien välitse ja tuli niin luolan aukon edustalla olevalle ulkonemalle. Hänen eteensä aukeni näky, joka oli vallan tuttu, mutta sittenkin merkillisen uusi. Hänen alapuolellaan oli aukio vuoren juurella, kokonaan paljas ja hajallisten kivilohkareiden peittämä, lukuunottamatta rosoista suorakulmiota, josta oli poistettu kivet ja rikat. Kauempana oli kapea kaistale tiheätä, troopillista viidakkoa. Suunnattomat, sanajalannäköiset puut kohottivat korkeita runkojaan sadan jalan korkeudelle ilmaan. Aurinko nousi parhaillaan taivaanrannalle, tullen esiin isosta merestä, joka sijaitsi juuri viidakon takana. Ja millainen aurinko! Se oli tummanpunainen ja suunnattoman suureksi paisunut. Ilma oli paksua ja kuumaa — melkein tahmeata. Ja elollinen luonto! Niin monia, lukemattomia myriaadeja eläimiä vilisemässä viidakossa, liitelemässä ilmassa ja tummentamassa järven pintaa!

Nat-ul rypisti kulmiaan. Hän yritti ajatella — yritti palauttaa mieleensä jotakin. Koettiko hän nähdä jälleen sielunsa silmillä unensa vai oliko tämä unta? Hän ravisteli itseänsä. Sitten hän katsoi nopeasti vaatteitansa. Vähään aikaan hän ei näyttänyt käsittävän, mitä hänen pukunsa merkitsi — yksi ainoa hirvenvuota tai Tan, villa, peittoisen sarvikuonon, paksusta nahasta tehdyt sandaalit, jotka oli sidottu hänen siroihin jalkoihinsa ison puhvelihärän raa'asta vuodasta leikatuilla, ohuilla nauhasuikaleilla. Mutta hän käsitti kuitenkin pikaisesti, että hän oli aina ollut juuri näin puettu — mutta oliko hän ollut? Tämä kysymys saattoi hänet hämmennyksiin.

Koneellisesti hän nosti kätensä takaraivolleen, Hämmennyksen ilme tuli hänen silmiinsä, kun hänen sormensa tapasivat valtoimet, pitkät hiussäikeet, jotka lainehtivat vyötäröille varhaisen aamun kapinallisessa ja suloisessa sekamelskassa. Mitä hänen kevyt kosketuksensa kaipasikaan? Barettiako? Mitä saattoi Nat-ul, kivikauden lapsi, tietää bareteista?

Hitaasti hänen sormensa tunnustelivat ympäri päätä. Kun ne koskettivat leveätä nauhaa, joka esti hänen hiuksiaan valumasta otsalle, hymyili hän. Tämän samaisen nauhan oli Nu Nunpoika valmistanut hänelle yhdestä ainoasta upeasta, mustan-, punaisen- ja keltaisenkirjavasta käärmeennahasta, joka oli leikattu halki pitkin pituuttaan ja kuivatettu. Se herätti hänet tajuamaan eloisammin nykyisyyttä. Hän kääntyi ja astui jälleen luolaan. Erääseen seinässä olevaan koloon työnnetystä puuvaarnasta hän otti kourallisen välkehtiviä sulkia. Ne hän pisti otsalleen päänauhan alle, missä ne heilahtelivat kauniina koristuksena hänen suloisten kasvojensa yllä.

Tällä välin olivat Lu-tan, Tha ja Aht nousseet. Vanhempi nainen puuhaili kuivan taulapalasen ja kekäleen kimpussa juuri luolan aukon sisäpuolella. Tha ja Aht olivat astuneet ulos tasanteelle, täyttäen keuhkonsa aamuilmalla. Nat-ul liittyi heidän seuraansa. Hänen kädessään oli rakko. He kolme laskeutuivat alas vuorenrinnettä.