Part 13

Vihdoin vetäytyivät kyläläiset majoihinsa lukuunottamatta vahteja, jotka vartioivat asumuksia ja rantamajoja yhdistäviä kaitoja siltoja. Nu hiipi äänettömästi lähimmän sillan alle. Kahlaten matalassa vedessä hän saapui erääseen kohtaan vartiopaikan toiselle puolelle. Sitten hän meni kylän alle, kunnes tuli vihdoinkin sen vastakkaiselle puolelle. Täällä ulottui vesi melkein hänen kaulaansa asti. Hän kiipesi hitaasti erästä paalua ylös. Pysähdellen tuon tuostakin kuuntelemaan, hän pääsi lopulta niin korkealle, että saattoi tarttua siltalankkujen laitaan toisella kädellään. Sitten hän kohottautui ylös, kunnes hänen silmänsä olivat sillan tasalla. Hänen ympärillään vallitsi kuoleman hiljaisuus — kuoleman hiljaisuus ja sysimusta pimeys. Hän kohottautui kaiteeseen tarttuen ja veti sitten ruumiinsa ylös, nosti toisen jalkansa kaiteen yli ja kyykistyi varjopaikkaan seinää vasten.

Täällä hän kuunteli tarkasti muutamia minuutteja. Sisältä kuului monien nukkujain raskasta hengitystä. Hänen päänsä yläpuolella oli aukko — ikkuna. Nu kohottautui, kunnes saattoi katsoa siitä sisälle. Kaikki oli pimeätä. Hän haisteli ilmaa, toivoen turhaan tuntevansa Nat-ulin tutun tuoksun, mutta vaikka hän olisi ollutkin siellä, täytyi kaikkien vihjausten hänestä hukkua tiheään ahtautuneista miehistä, naisista ja lapsista lähteviin hikihöyryihin ja niistä huonosti kuivatuista metsähärännahoista leviävään löyhkään, joiden päällä he nukkuivat.

Oli vain yksi keino, jonka avulla saattoi hankkia täyden varmuuden — hänen täytyi tunkeutua asumukseen. Kissan tavoin hiipien hän ryömi sisään pienestä aukosta. Lattia oli melkein täpösen täynnä nukkujia. Heidän välitseen ja ylitsensä liikkui Nu varovaisesti. Hän kumartui jokaista kohti, käyttäen apunaan herkkätuntoisia sieraimiani! tässä sokeassa etsinnässä, jossa hänellä ei silmistään ollut vähintäkään hyötyä. Hän oli mennyt huoneen poikki ja tullut vakuutetuksi, ettei Nat-ul ollut siellä, kun muuan mies ilmestyi oviaukkoon. Se oli vahtisoturi. Nu vetäytyi tiukasti seinää vasten tuskin parin metrin päähän ovesta. Mikä oli saanut miehen tulemaan sisälle? Oliko liikehtiminen majassa hälyttänyt hänet? Nu odotti veitsi iskuvalmiina. Mies astui juuri oviaukosta sisälle.

»Throk!» huusi hän. Eräs nukkujista liikahti ja nousi istumaan.

»Noh?» murahti hän.

»Tule vartioon — nyt on sinun vuorosi», vastasi vahti.

»Uh!» vastasi unelias mies, ja vahti kääntyi ja poistui majasta.

Nu saattoi kuulla Throkiksi nimitetyn miehen nousevan ja kokoilevan aseitaan, pistävän jalkoihinsa sandaalit sekä suoristavan ja kiristävän lanneverhoansa. Hän valmistautui lähtemään vahtivuorolleen. Nun kuunnellessa välähti rohkea tuuma hänen mieleensä. Hän puristi lujemmin veistänsä ja astui yhtäkkiä pelottomasti huoneen poikki Throkia kohti.

»Hyss!» kuiskasi hän. »Menen puolestasi vahtiin tänä yönä, Throk.»

»Häh?» kysyi unelias mies.

»Menen puolestasi vahtiin», toisti Nu. »Haluaisin kohdata —» ja hän mumisi nimen, joka olisi saattanut olla mikä hyvänsä. »Tyttö sanoi haluavansa tulla luokseni toisen vahtivuoron aikana.»

Nu saattoi kuulla miehen nauraa hykertelevän.

»Anna minulle lanneverhosi», sanoi Nu, »jotta kaikki luulisivat minua sinuksi». Ja hän ojensi kätensä sarvekasta metsähärän taljaa kohti.

Throk luovutti sen hänelle peräti iloissaan saadessansa jatkaa untaan, jota hänen toverinsa oli häirinnyt. Nu pani härän pään omaansa, jolloin turpa pisti ulos naamion tavoin. Kun hän painoi koko laitteen syvälle päähänsä, jäivät hänen piirteensä kokonaan varjoon. Nu astui ulos kylää ympäröivälle sillalle. Toinen vahti seisoskeli kärsimättömästi odottamassa hänen tuloaan, kääntyi hänet nähdessään ja lähti astelemaan erästä asumusta kohti, joka ulottui kauemmas järveen. Kaikkiaan seitsemän majaa yhdisti tämä yksi ainoa kapulasilta rantaan — Nu oli mennyt maata lähinnä sijaitsevaan majaan.

Missä niistä oli vanki ja oliko hän lainkaan juuri tässä rakennusrykelmässä? Yhtä mahdollista oli, että häntä säilytettiin jossakin muussa ryhmässä, joita Nu oli laskenut kaikkiaan olevan kymmenen pitkin rantaa vähintään puolentoista kilometrin matkalla. Mutta Nu oli varma, että tyttö oli tuotu ensiksi johonkin tämän yhdistelmän asumuksista — hän oli nähnyt heidän menevän sillan poikki tyttö mukanaan. Hän ei tiennyt, olivatko he siirtäneet hänet myöhemmin johonkin toiseen kylään. Kunpa vain olisi ollut joku keino, jonka avulla olisi voinut päästä varmuuteen. Hän ajatteli avuliasta ja uneliasta Throkia — uskaltaisikohan hän yrittää toistamiseen käyttää hyväkseen tuon unikeon herkkäuskoisuutta. Nu kohautti olkapäitään. Oli varsin todennäköistä, ettei hän löytäisi tyttöä ennen päivänkoittoa, jollei saisi apua, ja ettei missään tapauksessa pääsisi hengissä pakenemaan kylästä. Mitä muuta elämä oli kuin yhtämittaisia uhkayrityksiä, suurempia ja pienempiä? Hän oli jo aikaisemmin pelannut onnenpeliä — no, hän pelaisi tämänkin kerran.

Hän meni uudestaan asumukseen ja astui meluisasti Throkin viereen. Hän kumartui ja ravisti miestä olkapäästä. Throk aukaisi silmänsä.

»Missä paikassa on vanki?» kysyi Nu. Hän oli ollut sanomaisillaan luolassa, mutta hän oli kuullut Gronin puhuvan vuodista ja haoista kyhätyistä laitteista, jotka suojelivat heitä sateilta ja joista käytettiin toista nimitystä kuin luola. Hän oli kyllin terävä-älyinen käsittääkseen, että paljastaisi itsensä, jos täällä puhuisi luolasta. Hänen oma kielensä ja järvenasukkaiden kieli oli pääpiirteissään samanlaista, ja niin hän käytti sanaa, joka suunnilleen merkitsi, missä kohden täsmällisesti sanoen vankia säilytettiin.

»Viimeisessä rakennuksessa tietenkin», mörähti unelias Throk.

Nu ei uskaltanut kysellä enempää. Viimeinen rakennus saattoi merkitä tämän asumusryhmän viimeistä rakennusta tai myös sitä, että Nat-ul oli viimeisessä kylässä. Nu ei kuitenkaan tiennyt, mikä oli viimeinen kylä, oliko se pohjoiseen vai etelään siitä kylästä, missä hän oli. Hän tunsi jo miehen silmäin tutkiskelevan häntä pimeyden läpi. Nu nousi ja kääntyi ovea kohti. Olivatko miehen epäluulot heränneet — oliko Nu mennyt liian pitkälle?

Throk nousi istumaan taljoilleen ja katseli poistuvaa olentoa — hänen raskaassa päässänsä myllersi kysymyksiä. Ken oli tämä mies? Tietenkin hänen täytyi olla tuttava, mutta jostakin syystä hän ei kyennyt määrittelemään, kenen äänellä mies puhui. Miksi hän oli kysynyt, missä vankia säilytettiin? Kylän jokainen asukas tiesi sen varsin hyvin. Throk kävi levottomaksi. Hän ei pitänyt asioiden tällaisesta tilasta. Hän yritteli nousta. Oh, kuinka väsynyt hän oli! Mitä hyötyä siitä olisi loppujen lopuksi? Kaikki oli tietenkin hyvin. Hän heittäytyi jälleen metsähärän taljoille.

Ulkona käveli Nu rannalle ja kohensi eläintulta. Sitten hän kääntyi sillalle. Nopeasti hän meni sillan poikki ja jatkoi matkaansa käytäviä pitkin useiden asumusten ohi, kunnes tuli viimeiselle seitsemästä rakennuksesta. Oviaukolle hän pysähtyi kuuntelemaan ja samalla nuuskimaan tyynesti ilmaa. Äkillinen värähdys kulki hänen jättiläismäisen ruumiinsa läpi, hänen sydämensä löi hurjasti ja ikäänkuin nousi kurkkuun — Nat-ul oli sisällä!

Hän astui kynnyksen yli —rakennus oli pieni. Ainoankaan muun ihmisen tuoksu ei ollut sekaantunut Nat-ulin tuoksuun. Hänen täytyi olla yksin. Nu hapuili pimeässä, tunnustellen käsillään eteensä tyhjää ilmaa ja sandaaliin pistetyillä jaloillaan lattiaa. Hänen herkkätuntoiset sieraimensakin opastivat häntä. Vihdoin hän tuli Nat-ulin luo, joka makasi erääseen pylvääseen huoneen toisessa päässä lujasti sidottuna.

Nu kumartui hänen ylitseen. Hän nukkui. Nu laski toisen kätensä hänen olkapäälleen, pani toisen kämmenensä hänen huulilleen tuntiessaan hänen liikahtavan, painoi suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi, ettei hän saanut huutaa.

Nat-ul aukaisi silmänsä ja liikahteli.

»S—sh», varoitti Nu. »Se olen minä, Nu Nunpoika.» Hän otti kätensä tytön huulilta ja kohotti hänet istuvaan asentoon, polvistuen hänen viereensä. Hän kietoi kätensä tytön vyötäisille huulillaan hellä sana; mutta Nat-ul työnsi hänet pois.

»Mitä teet täällä?» kysyi hän kylmästi.

Yllätys saattoi Nun ymmälleen.

»Olen tullut pelastamaan sinua», kuiskasi hän, »viemään sinut takaisin vuorille Rauhattoman meren rannalle, missä kansamme asuu.»

»Mene pois!» vastasi Nat-ul. »Mene naisesi tykö.»

»Nat-ul!» huudahti Nu. »Mitä on tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut? Oletko sairastunut kaiken sen johdosta, mitä olet saanut kestää — sairastunut siihen tautiin, joka muuttaa uhrinsa järjen apinaväen järjeksi? Nu'lla ei ole muuta naista kuin Nat-ul, Nat-ul Thantytär.»

»Onhan vieras nainen, Gron», huudahti Nat-ul katkerasti. »Näin hänet sylissäsi — näin huulenne yhtyvän. Ja sitten juoksin pois. Palaa hänen luokseen. Tahdon kuolla.»

Nu etsi hänen kätensä ja puristi sitä lujasti.

»Näit mitä näit, Nat-ul», sanoi hän, »mutta et kuullut, kun sanoin Gronille, että rakastan vain sinua. Et nähnyt minun irroittavan hänen käsivarsiaan. Sitten näin sinut kaukana, näin paimenten tulevan ja vievän sinut. En heittänyt enää katsettakaan vieraaseen naiseen, vaan riensin vangitsijasi jälkeen, piileskellen lähettyvillä pimeän tuloon. Sen seikan, Nat-ul, että olen täällä, pitäisi todistaa rakkauteni, jos joskus olisit epäillyt sitä. Oi, Nat-ul, Nat-ul, kuinka voit epäillä Nun rakkautta?»

Tyttö luki sekä hänen käytöksestään että sanoistaan, että hän puhui totta. Ja vaikka Nu olisi valehdellut, olisi hän varmasti uskonut, sillä niin kiihkeästi hän halusi kuulla Nun lausuvan juuri nämä sanat. Hän nojasi poskeaan käteensä huokaisten helpotuksesta ja onnesta, ja sitten Nu sulki hänet syliinsä. Mutta vain hetkisen he saattoivat antautua tunteiden valtaan — ankara todellisuus kutsui heitä toimintaan, viipymättä ja pikaisesti. Nu olisi käsittänyt, kuinka käskevä tämä kutsu oli, jos hän olisi katsahtanut siihen majaan, jossa Throk loikoi häräntaljoillaan silmät levällään.

Throkin sameissa aivoissa kuvastuivat moneen kertaan sen henkilön tulon yksityiskohdat, joka vastikään oli kysynyt vangin olinpaikkaa. Se oli peräti kummallista, ja mitä enemmän Throk ajatteli asiaa, sitä valppaammaksi hän kävi ja sitä paremmin hän kykeni oivaltamaan, että vieraan omituisessa tiedustelussa ja toiminnassa oli ollut jotakin ylen tavatonta ja salaperäistä.

Throk nousi istumaan. Hän oli äkkiä käsittänyt, miten hänen kävisi, jos jotakin tapahtuisi yhteisölle hänen huolimattoman laiminlyöntinsä takia — alkuajan yhteiskunnan lait olivat ankarat, niiden rikkomisen seuraukset nopeat ja säälimättömät. Hän hypähti jaloilleen, nyt perin kiihdyksissä. Jäämättä etsimään taljaa heittääkseen sen hartioilleen hän tarttui aseisiinsa ja juoksi ulos käytävälle. Pikainen katsahdus ilmaisi sen seikan, ettei vartijaa näkynyt siellä, missä vartijan olisi pitänyt olla. Hän muisti vangin olinpaikkaa koskeneen muukalaisen tiedustelun ja käänsi katseensa kauempana olevia rakennuksia kohti.

Nopeasti ja ääneti hän juoksi sitä majaa kohti, jossa Nat-ulia säilytettiin. Ja niin tapahtuikin, että kun Nu astui ulos huoneesta, kohtasi hän alastoman soturin melkein kimpussaan. Nähdessään Nun ja tytön hänen takanaan päästi Throk kovan hälytyshuudon. Hänen oikea kätensä lennähti taaksepäin, mutta taaksepäin lennähti myös Nu Nunpojan oikea käsi. Kaksi asetta lensi yhtaikaa, ja samalla hetkellä Nat-ul, Nu ja Throk kyykistyivät siltapalkkeja kohti väistääkseen keihäät. Ne molemmat suhahtivat vahinkoa tuottamatta heidän ylitseen, ja sitten ryntäsi kaksi soturia kohotetuin kirvein toisiansa vastaan.

Jokaisesta oviaukosta tulvi miehiä Throkin huudosta. Nu ei voinut ruveta käsikähmään vastustajansa kanssa. Hänen täytyi uskaltaa panna koko taistelu sekä kirveensä yhden ainoan, nopean liikkeen varaan. Hänen kirvestä pitelevä kätensä pysähtyi tuokioksi olan taakse, lennähti sitten eteenpäin ja heitti raskaan aseen. Voimakkaasti kuin kanuunankuula lensi karkea kiviase ilman halki, osuen suoraan Throkin kasvoihin ja musertaen ne veriseksi lihamassaksi.

Kun järvenasukas suistui kuolleena maahan, tarttui Nu Nat-ulin käteen ja veti hänet asumuksen nurkan taakse lähestyväin soturien näkyvistä, jotka juoksivat heitä kohti hurjasti kiljuen ja uhaten aseillaan. Käytävän kaiteella sieppasi Nu Nat-ulin ja nosti hänet sen yli, pudotti hänet alas veteen ja hyppäsi hänen rinnalleen.

Muutamat väkevät vetäisyt veivät heidät kylän alle, ja kun he kiirehtivät rantaa kohti, kuulivat he etsiskelijäinsä juoksentelevan sinne tänne heidän yläpuolellaan. Koko yhteisö oli nyt hereillä, ja melu oli huomaava. Kun he kaksi hiipivät vedestä rannalle, keksivät lähimmät kyläläiset heidät viipymättä, ja silta ratisi ja ryski satakunnan soturin jalkojen alla heidän rientäessään sen poikki estääkseen karkurien paon.

Nun ja Nat-ulin edessä väijyivät alkuajan yön vaarat; takaapäin heitä uhkasivat yhtä suuret vaarat villien vihollisten taholta. Vain veitsi aseena oli turhaa jäädä taistelemaan. Ainoana toivona oli pako ja se mahdollisuus, että heidän onnistuisi päästä metsään ja vetäytyä puun turviin, ennenkuin heidän perässään ryntäävät ihmispedot tai muut pedot heidän edessään ehtisivät kaapata heitä.

Sekä Nu että Nat-ul olivat nopsajalkaisia. Heihin verrattuina olivat järvenasukkaat köntyksiä, ja sen vuoksi he pääsivät viidessä minuutissa kauas takaa-ajajiensa edelle, jotka käsittäen nyt takaa-ajon jatkamisen hyödyttömyyden ja sen vaaran, että joutuisivat liian kauas asumuksiltaan, ehkä vihollisten lujaan leiriin, luopuivat takaa-ajostaan ja palasivat järvelle.

Onni suosi Nu'ta ja Nat-ulia, kuten se aina on osoittanut suopeuttaan urhoollisille. He saapuivat metsään ylätasangon laitaan kohtaamatta ainoatakaan petoa. Täällä he löysivät turvapaikan eräästä puusta, johon he jäivät aamun koittoon. Sitten he jatkoivat matkaansa kohti vuoria, joille heidän oli kiivettävä päästäkseen merelle. He olivat sopineet keskenään Gronista — he suostuisivat viemään hänet mukanaan oman kansansa luo, missä hän saisi elää rauhassa niin kauan kuin halusi.

Päivä oli jo valjennut, kun Nu ja Nat-ul tulivat vuoren juurelle. Gronia ei näkynyt. Mutta vuoren huipulta katseli kaksi viekasta silmää heihin erään ruohomättään takaa. Tähystelijä näki miehen ja neitosen ja tunsi heidät molemmat. He nousivat parhaillaan — hän odottaisi hieman.

Nu ja Nat-ul kiipesivät vaivatta ylöspäin. Kun he olivat tulleet jyrkänteen puoliväliin, lähti mies laskeutumaan alaspäin heitä kohti huolimatta enää piileskellä. Kömpelyydessään hän päästi putoamaan irtaimen kiven ja ilmaisi heille läsnäolonsa. Nu katsoi ylös samoin kuin Nat-ulkin.

»Tur!», huudahti jälkimäinen.

»Tur», kertasi Nu ja lähti nousemaan kahta vinhemmin.

»Olet aseeton», varoitti Nat-ul; »hänen puolellaan ovat kaikki edut».

Mutta luolamies halusi kiihkeästi päästä käsiksi siihen mieheen, joka oli syössyt Nat-ulin kaikkiin mihin vaivoihin, joita tyttö oli kärsinyt. Hän irroitti veitsensä ja pisti sen hampaittensa väliin pikaista käyttöä varten. Kissan tavoin hän kiipesi ylös jyrkkää seinämää. Ihan hänen kintereillään tuli suloinen ja villi Nat-ul. Hänen voimakkaiden, valkoisten hampaittensa välissä oli hänen oma veitsensä. Turia odotti lämmin vastaanotto. Hän oli tullut nyt ulkonemalle erään luolan suun alapuolelle. Irrallaan kalliojyrkänteessä, tuskin tasapainossa pysyen, oli iso kalliolohkare, tonnin tai parin painoinen, voimakas hävitysväline. Tur äkkäsi sen. Ihan hänen allaan kiipesivät Nu ja Nat-ul. Tur tajusi tuokiossa, mitä mahdollisuuksia tuon valtavan ison lohkareen suunnaton paino tarjoaisi. Hän juoksi sen taakse, pani jalkansa sitä vastaan, nojasi selällään kallioon ja työnsi. Kalliolohkare kallistui ja viippui. Nu tajusi vaaran, silmäili oikealle ja vasemmalle etsiskellen pakotietä, mutta sattuma oli suosinut erinomaisesti heidän vihollistaan. Sillä paikalla ei sattunut olemaan mitään muuta jalansijaa kuin missä he seisoivat. He ponnistelivat kahta kovemmin saavuttaakseen miehen ennenkuin hän ehtisi irroittaa kalliolohkaretta.

Tur ponnisteli kahta kovemmin syöstäkseen sen alas heidän päälleen. Hän muutti asentoaan, painoi olkansa kiveä ja toisen kätensä ja jalkansa vuoren seinämää vasten. Niin hän työnsi mielettömästi. Hirvittävä vaara heilui ja keinui alhaalta tulevien yllä. Seuraavassa hetkessä se rysähtäisi alas.

Äkkiä ilmestyi luolasta Turin takaa nainen, ulkoa kuuluneen melun herättämänä. Se oli Gron. Hän pääsi selville koko tilanteesta yhdellä ainoalla katsahduksella. Hän näki Nun ja Nun seurassa Nat-ulin. Rakastamansa miehen sen naisen seurassa, joka oli heidän välillään, jonka aina täytyi olla heidän välillään, sillä hän tiesi, ettei Nu ikinä rakastaisi häntä, olipa Nat-ul elävä tai kuollut. Hän hymyili nähdessään, että Turin ponnistukset olivat johtamaisillaan suotuisaan tulokseen. Seuraavassa tuokiossa suistuisivat mies, joka halveksi hänen rakkauttaan, ja nainen, jota hän vihasi villin mustasukkaisuutensa koko voimalla, alas, musertuisivat ja ruhjoutuisivat vuoren juurelle.

Tur! Hän katseli puolisoaan äkkiä silmiään siristäen. Tur! Tuo mies löi häntä! Häpeän puna poltti hänen poskiaan. Tur, Hänen miehensä! Hänen lapsensa isä!

Kalliolohkare keinahteli pahasti. Nu ja Nat-ul kiipesivät alhaalta ylös. Mies oli nähnyt Gronin, mutta hän oli lukenut selvästi puolisonsa tunteet. Turhaa oli huutaa häntä avuksi. Menneisyydestä oli vanha rakkaus oikeata miestään kohtaan tullut ottamaan Gronin valtoihinsa. Hän takertuisi Turiin voiton hetkellä, toivoen sillä tavoin saavuttavansa hänet jälleen itsellensä. Myös Nu tajusi sen vihan voiman, jonka hän varmaan oli sytyttänyt naisen rinnassa torjumalla hänen rakkaudenosoituksensa.

Vielä yksi sellainen sysäys kuin viimeinen, niin kalliolohkare rysähtäisi alas heidän päällensä. Gron seisoi puristaen käsillään paljaita rintojansa, kynsien upotessa pehmeään lihaan, kunnes veri pirahteli pronssinkarvaista ihoa pitkin. Hänen lapsensa isä! Hänen lapsensa! Sen säälittävän olennon, jonka hän oli jättänyt telttaan, rannalle! Hänen pienokaisensa — kuolleen pienokaisensa! Turin ja hänen äitiä kohtaan osoittamansa julmuuden tähden kuolleen!

Tur jännittäytyi viimeiseen työntöön. Hymy leikki hänen huulillaan. Hän oli selin Groniin — muuten hän ei olisi hymyillyt. Nu'kaan ei hymyillyt nähdessään, mitä ylhäällä tapahtui — naisen kasvot olivat vääntyneet hirvittävästi vihasta ja verenjanosta. Veitsi paljastettuna syöksyi Gron Turia kohti. Kohotettu veitsi upposi miehen selkään ja rintaan. Ulvahtaen kääntyi Tur kostajaa kohti. Kun hänen silmänsä osuivat hänen lapsensa äitiin, kiljaisi hän kovasti, ja tämä kiljaisu vielä huulillaan hän vaipui kuolleena ulkonemalle.

Sitten kääntyi Gron niihin kahteen päin, jotka nopeasti nousivat häntä kohti. Nun huulilla pyörivät jo kiitoksen sanat; mutta Gron seisoi ääneti, valmiina vastaanottamaan heidät — paljastetuin veitsin. Mitä hän tekisi? ihmettelivät Nu ja Nat-ul. Mutta ei ollut peräytymismahdollisuutta, ja vain veitsellä asestettu nainen salpasi heidän tiensä vapauteen ja kotiin.

Nu oli melkein Gronin tasalla. Gron nosti veitsen päänsä yläpuolelle. Nu ryntäsi ylöspäin iskeäkseen aseen syrjään ennenkuin se uppoutuisi hänen rintaansa, mutta Gron oli häntä nopeampi. Ase iski, mutta ei Nuhun. Syvälle omaan murtuneeseen sydämeensä syöksi Gron aseen terävän kärjen, ja samassa hetkessä hän hyppäsi kauas Nusta ja Nat-ulista syöksyäkseen rusentuneena ja musertuneena korkean jyrkänteen juurelle.

Kuolema, äkillinen ja hirvittävä, ei ollut outo näille alkuajan rakastavaisille. He näkivät, että Gron oli kuollut, samoin myös Tur. Nu otti jälkimmäisen aseet, ja vieretysten he kaksi lähtivät etsimään rantaa. He saapuivat sille vain sellaisia viivytyksiä ja vaaroja kestettyään, jotka olivat jokapäiväisiä tapauksia heidän villissä elämässään. He löysivät myös venheen, pääsivät mannermaalle ja myöhemmin heimonsa luo turvaan. Täällä heidät otettiin tervetulleina riemuisasti vastaan, sillä molempia oli pidetty kuolleina. Sinä iltana he käyskentelivät käsitysten päiväntasaajan ison kuun paisteessa Rauhattoman meren rannalla.

»Pian», virkkoi Nu, »tulee Nat-ul Nu Nunpojan puolisoksi. Isäni Nu on sanonut sen, ja niin on puhunut myös Nat-ulin isä Tha. Uuden kuun syntyessä tulee meistä puolisot.»

Nat-ul painautui häntä lähemmäksi.

»Minun Nu'ni on suuri soturi», sanoi hän, »ja suuri metsästäjä, mutta hän ei ole tuonut ihmisten ja mammuttien tappajan Uun päätä, jonka hän lupasi laskea isäni Than luolan edustalle.»

»Nu lähtee liikkeelle heti päivän valjettua kaatamaan Uuta», vastasi Nu levollisesti, »eikä hän palaa vaatimaan vaimoansa, ennenkuin on tuonut tullessaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään».

Nat-ul naurahti vasten Nun kasvoja.

»Nat-ul laski vain leikkiä», vastasi hän. »Minun mieheni on osoittautunut suuremmaksi kuin Uun metsästäjä. En halua isohampaista päätä, Nu. Haluan vain sinut. Et saa lähteä kaatamaan tuota petoa — riittää, kun kykenet tappamaan sen, jos se hyökkää kimppuumme. Eikä kukaan rohkene sanoa, ettet kykenisi tekemään sitä.»

»Siitä huolimatta lähden huomisaamuna metsästämään Uuta», väitti Nu itsepintaisesti. »En hetkeksikään ole unohtanut lupaustani.»

Nat-ul yritti saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän pysyi siinä lujasti. Ja seuraavana aamuna lähti Nu Nunpoika vuorilta Rauhattoman meren rannalta etsimään Uun pesää.

Koko päivän istui Nat-ul odottamassa hänen paluutaan, vaikka tiesi, että saattaisi kulua monia päiviä ennenkuin Nu palaisi tai ettei Nu palaisi ehkä ollenkaan. Uhkaavan vaaran vakavat aavistelut ahdistivat häntä. Hän harhaili ulos ja sisälle, sisälle ja ulos luolastaan, tähyillen tuhannennen kerran sille tielle, jota Nun olisi pitänyt tulla.

Äkkiä kuului kaukaa sisämaasta jyrinää. Maa huojui ja vapisi. Nat-ul, silmät kauhusta selällään, näki heimonsa pakenevan ylöspäin luolilleen. Taivas himmeni, kovaääninen jyrähtely muuttui hirvittäväksi ja huumaavaksi jyrinäksi. Maan huojunta kiihtyi niin, että vuoretkin, joihin kansa oli kätkeytynyt, vavahtelivat ja heiluivat kuin lehti rajuilman edellä.

Nat-ul juoksi isänsä luolan sisimpään suojaan. Sinne hän kyyristyi lattialle, haudaten kasvonsa karhun- ja leijonantalja-kasaan. Hänen ympärillään kiemurtelivat hänen isänsä perheen muut jäsenet — kaikki kauhun lyöminä.

Kesti viisi minuuttia ennenkuin tuli loppu. Se tuli pelottavana, kammottavana järistyksenä, joka kohotti mahtavan vuoren sadan jalan korkeudelle ilmaan, murskaten ja hajoittaen sen siruiksi, jyrkänteen suistuessa eteenpäin sen juurella kasvavaan metsään. Sitten vallitsi hiljaisuus — kammottava ja pahaenteinen hiljaisuus — viisi minuuttia kesti kuolemanhiljaisuutta maan pinnalla, kunnes äkkiä kuului kaukaa mereltä syöksyvän, kuohuvan hyökyaallon kohina — ääni, jota kuulemaan oli jäänyt vain muutamia villipetoja —, ja vuorenkorkuinen valtameri ryntäsi sinne, missä ennen oli ollut päällikkö Nun kylä.

VIIDESTOISTA LUKU

Mitä luola paljasti

Kun Victoria Custer aukaisi silmänsä, näki hän ensiksi veljensä Barneyn kasvot yllään. Hän silmäili veljeään tuokion neuvottoman hämmentyneenä. Äkkiä hän ojensi kätensä Barneytä kohti.

»Missä olen?» kysyi hän. »Mitä on tapahtunut?»

»Sinulla ei ole hätääkään, Vic», vastasi nuori mies. »Olet turvassa ja terveenä loordi Greystoken bungalowissa.»

Sitten rypisti tyttö hämmentyneenä kulmiaan.

»Entä maanjäristys», kysyi hän, »eikö tapahtunut maanjäristystä?»

»Vain vähäinen, Vic, mutta se ei merkinnyt mitään. Mitään vahinkoa se ei tuottanut.»

»Kuinka kauan olen ollut — tuota — tällä tavoin?» jatkoi Victoria.

»Pyörryit noin kolme minuuttia sitten», vastasi hänen veljensä. »Laskin sinut juuri tähän ja lähetin Esmeraldan noutamaan hiukan paloviinaa, kun aukaisit silmäsi.»

»Kolme minuuttia», mumisi tyttö, — »kolme minuuttia!»

Sinä iltana, toisten vetäydyttyä huoneisiinsa, istui Barney Custer sisarensa vuoteen vieressä, ja pitkälle aamuyöhön kertoi Victoria hänelle yksinkertaisin sanoin ja osoittamatta hermostumisen merkkiäkään tässä esittämäni tarinan Nat-ulista ja Nu Nunpojasta.

»Luulen», virkkoi hän lopetettuaan kummallisen kertomuksensa, »että olen onnellisempi nähtyäni tämän unen tai sanottakoon sitä miksi hyvänsä. Olen kohdannut uneni miehen ja elänyt uudestaan sen elämän, jonka hän ja minä elimme lukemattomia vuosia sitten. Vaikkapa hän tulisikin luokseni uudestaan unessa, ei se häiritse minua. Iloitsen siitä, että se oli vain unta, ettei Terkoz tappanut mr. Curtissia ja etteivät kaikki nuo hirvittävät asiat olleet todellisia.»

»Nyt», virkkoi Barney hymyillen, »voit kuunnella, mitä Curtiss on yritellyt sanoa sinulle.» Se oli puolittainen kysymys.

Victoria Custer pudisti päätänsä.

»Ei», sanoi hän, »en koskaan enää voisi rakastaa häntä. En voi sanoa sinulle miksi, mutta ehkäpä kaikki se, mitä elin noiden kolmen minuutin aikana, paljasti minulle muutakin kuin vain hämärän ja kaukaisen menneisyyden. Tiedäthän, ettei Terkoz ole koskaan pitänyt hänestä.»

Barney ei puhunut enempää siitä asiasta. Hän suuteli tyttöä, toivottaen hyvää yötä; ja kun itäinen taivaanranta alkoi kirkastua aamunsarastuksesta, meni hän nukkumaan muutamiksi tunneiksi huoneeseensa.

Seuraavana päivänä päätettiin, että Victoria ja Barney lähtisivät rannikolle niinpiankuin oli saatu hankituksi kantajat, mikä vaatisi korkeintaan muutaman päivän ajan. Luutnantti Butzow, Curtiss ja minä päätimme seurata heitä.

He oleskelivat viimeistä päiväänsä Greystoken uudistalossa. Toiset olivat metsästämässä. Barney- ja Victoria olivat jääneet viimeistelemään matkatavarain pakkausta. Se oli nyt tehty, ja tyttö pyysi, että he lähtisivät viimeisen kerran ratsastamaan uzirien maan avaraan, riistarikkaaseen laaksoon.

He olivat ratsastaneet tuskin kahta kilometriäkään, kun Barney havaitsi, että hänen sisarellaan oli jokin erikoinen päämäärä, sillä hän ratsasti suoraan kuin nuoli etelää kohti ryhmyisten vuorten juurta, jotka rajoittivat wazirien maata tällä taholla — samalle suunnalle, jota hän aikaisemmin oli kaihtanut. Parin tunnin lujan ratsastuksen jälkeen he tulivat korkean vuoren juurelle, joka aikaisemmin oli herättänyt Victoriassa kauhua ja pahoja epäilyksiä.

»Mikä on tarkoituksesi, Vic?» kysyi Barney. »Luulin sinun jo selvinneen kaikesta tästä.»

»Niin olenkin, Barney», vastasi Victoria, »tai ainakin selviän tämän päivän perästä, mutta en voinut lähteä pois tyydyttämättä uteliaisuuttani. Tahdoin ottaa selvän, onko täällä jotakin luolaa, johon ihminen saattaa olla haudattuna.»

Hän hypähti ratsulta ja lähti kiipeämään ylös rosoista jyrkännettä. Barney hämmästyi hennon tytön ketteryyttä ja voimaa. Häntä ihan hengästytty kun hän pysytteli Victorian perässä noustaessa nopeasti.

Vihdoin pysähtyi Victoria äkkiä kapealle ulkonemalle. Kun Barney pääsi hänen viereensä, näki hän sisarensa käyneen hyvin valkoiseksi, ja hän itsekin kalpeni nähdessään, mihin Victorian katse oli kiintynyt. Maanjäristys oli irroittanut ison kalliolohkareen, joka ikuisuuksia sitten oli ilmeisesti kuulunut kiinteästi vuorenseinämään. Nyt se oli työntynyt ulospäin kymmenkunnan jalkaa, paljastaen synkän onkalon suun.

Barney tarttui Victorian käteen. Se oli hyvin kylmä ja vapisi hiukan.

»Lähtekäämme», sanoi hän, »tämä on mennyt jo kyliin pitkälle, Vic. Tulet uudestaan sairaaksi, jos jatkat näin. Mennään hevosten luo — olemme nähneet kaikki, mitä tahdoimme nähdäkin.»

Victoria irroitti kätensä.

»Ei ennen kuin olen tutkinut tuon luolan», sanoi hän melkein uhitellen, ja Barney tiesi, että Victoria noudattaisi omaa päätänsä.

Yhdessä he astuivat inhoittavaan luolaan, Barney edellä, raapien tulitikkuja toisella kädellään, samalla kuin hän puristi toisessa kädessään vireeseen vedettyä pyssyään; mutta luolassa ei ollut mitään, mikä olisi enää kyennyt vahingoittamaan heitä. Tulitikun heikot säteet valaisivat eräässä etäisessä nurkassa jotakin, mikä sai Barneyn äkkiä pysähtymään. Hän yritti käännyttää tytön takaisin ikäänkuin luolassa ei olisi ollut enää mitään nähtävää, mutta myös Victoria oli nähnyt ja tunkeutunut eteenpäin. Hän käski veljensä sytyttämään toisen tulitikun. Ja heidän edessään oli ison miehen lahonnut luuranko. Sen vieressä oli murtunut, kivipäinen keihäs, ja lisäksi he näkivät kiviveitsen ja kivikirveen.

»Katsos!» kuiskasi tyttö, viitaten johonkin, joka oli ihan luurangon takana.

Barney kohotti tulitikkua, kunnes sen heikko valo osui tuohon toiseen esineeseen — ison kissan irvistävään kalloon, jonka yläleuan aseina oli kaksi voimakasta, kahdeksantoista tuuman pituista, käyrää torahammasta.

»Uu, ihmisten ja imettäväisten tappaja», kuiskasi Victoria Custer kauhistuneella äänellä. »Ja Nu Nunpoika, joka tappoi sen Nat-ulinsa tähden — minun tähteni!»