Part 10

Lakattuaan puhumasta hän oikaisi selkänsä koko pituuteensa ja kääntyi kädet ristissä leveällä rinnallaan päällikkönsä puoleen.

Heimon joukosta kuului hyväksyviä murahteluja. Kaikki silmät suuntautuivat Nu'hun. Mitä hän tekisi? Nuoren soturin menettely oli suoranaista kapinaa. Äkkiä hypähti Nat-ulin veli Aht pystyyn ja astui uhmailevan soturin viereen. Hän ei virkkanut mitään; hänen liikkeensä ilmaisi hänen tarkoituksensa.

Päällikkö Nu katsoi molempia nuorukaisia tuuheiden kulmakarvojensa alta. Katselijat olivat melkein varmoja, että puolittainen hymy väikkyi julmasti hänen julmilla piirteillään. Hänkin nousi. Hän astui noiden kahden luo ja asettui heidän viereensä.

Tha oivalsi ensiksi teon merkityksen, ja samassa hän juoksi Nun viereen. Sitten toisetkin käsittivät, ja hetkisen kuluttua oli koko heimo kääntänyt selkänsä Dagin viivaile ja seisoi kasvot käännettyinä etelään. Nyt he tanssivat ja kiljuivat. Miehet heiluttelivat kivikirveitään tai heittivät pitkiä keihäitänsä korkealle ilmaan, naiset löivät kämmeniään yhteen ja pikkulapset juoksivat hyppelehtien ympäriinsä ja puikkelehtien jokaisen tiellä.

Kun tätä oli kestänyt muutamia minuutteja, lähti Nu etelää kohti, käskien parinkymmenen miehen jäädä naisten ja lasten pariin, joiden tuli seurata hitaasti perässä heidän aikaisemmille asunnoilleen, sillaikaa kun päällikkö riensi sotureiden kanssa nopeasti eteenpäin etsimään merkkejä Nu'sta ja Nat-ulista.

Ensiksi he kohtasivat Hudin kuolleen ruumiin Autiovuorten rinteessä sijaitsevasta luolasta. Sieltä he löysivät Nun jäljet ja merkkejä tytön vanhemmista jäljistä, mikä osoitti, että Nu ei ollut saavuttanut Nat-ulia täällä.

Eteenpäin he riensivät rantaa pitkin vanhoja luoliaan kohti, ja alati he erottivat selvästi jommankumman etsimänsä henkilön jäljet. Oli pimeä, kun he saapuivat luolille, ja seuraavana aamuna he saivat vaivoin keksityksi jäljet, koska vuoksi oli pyyhkinyt ne pois sieltä, mihin ne olivat painuneet luoteen kestäessä. Nyt jakoi Nu soturinsa kolmeen joukkueeseen. Ensimmäisen, johon hän itse jäi, oli lähdettävä etelään rantaa pitkin, toisen tunkeuduttava viidakkoon puolentoista kilometrin verran ja käännyttävä sitten etelään, kun taas kolmannen tuli tutkia sisämaa suoraan länteen. Tällä tavoin täytyi jonkun niistä kohdata kadonneet tai joitakin osviittoja heistä.

Tha oli keskimmäisen joukon päällikkönä, ja Aht oli hänen mukanaan. Dag oli päällikkö Nun mukana. He painelivat nopeasti rantaa pitkin ja hajaantuivat sille merestä viidakkoon asti, jotta mitään ei jäisi heiltä huomaamatta.

Useita kertoja he seurasivat vääriä merkkejä viidakkoon, niin että heiltä hukkui paljon aikaa. Tämän takia yllätti pimeys heidät ennenkuin he olivat löytäneet niitä kahta, joita etsivät.

He leiriytyivät hietikolle ihan viidakon laitaan ja virittivät nuotiokehän ympärilleen pitääksensä villipedot loitolla. Sitten he paneutuivat levolle — kahta lukuunottamatta, jotka vartioivat ja kohentelivat valkeita.

Dag oli toinen vartijoista. Yön tummetessa hän äkkäsi tulenloimun etelässä. Hän kiinnitti kumppaninsa huomion siihen.

»Siellä on ihmisiä, siellä», sanoi hän. »Se on eläintulten loimua. Kuules!»

Hurjia kiljahduksia kuului heikosti matkan päästä, nuotiotulien taholta. Dag aikoi juuri mennä herättämään Nun, kun hänen terävät silmänsä keksivät jotakin varovasti liikkuvaa viidakon ja leirin välillä. Ilmeisesti se oli vastikään hiipinyt esiin viidakon sankan kasvullisuuden keskeltä. Toisissa oloissa Dag olisi varmaan pitänyt sitä petoeläimenä; mutta nyt hän ei ollut täysin varma, koska oli keksinyt ihmisten leirin olevan lähettyvillä.

Tosin ihmiset hiiviskelivät harvoin viidakossa pimeän laskettua; mutta tämän eläimen liikehtimisessä oli jotakin, mikä viittasi ihmisen ryömintään nelinkontin. Dag kiersi leirin ympäri, näyttäen unohtaneen tunkeilijan läsnäolon. Hän heitti puupalasen liekkeihin toisaalla ja polki toisaalla sammuksiin eräitä savuavia risuja, jotka olivat lentäneet piirin sisäpuolelle. Mutta koko ajan hän piti silmällä olion liikkeitä, joka hiipi ulompaa pimeydestä leiriä kohti. Hän saattoi nähdä sen nyt selvemmin ja havaitsi, että se heitti silloin tällöin katsahduksen taakseen yli olkapäänsä.

»Oliko sillä kumppani vai kumppaneita? Seurasiko jokin sitä?» Dag silmäili tutkivasti viidakon mustaa reunamaa hiipivän olion taakse.

»Ah! Tuoko se oli?»

Tumma varjo oli astunut synkästä metsästä tuon hiipivän eläimen polulle, joka oli saapunut viidakon ja leirin välisen aukion puoliväliin. Dagin ei tarvinnut katsoa toistamiseen päästäkseen selville, ken uusi tulokas oli. Notkea ruumis, musta massa, joka merkitsi tuuheata harjaa, kyyry asento, kaksi keltaisenvihreätä, kiukkuista tuliläikkää — ei epäilystäkään. Se oli leijona Zor, joka hiiviskeli saalistaan väijymässä.

Dag kuiskasi sanasen kumppanilleen, joka tuli hänen viereensä. He seisoivat katsellen oliota lähempää, millään tavoin ilmaisematta nähneensä sitä.

»Se on ihminen», kuiskasi Dagin kumppani.

Ja sitten hyökkäsi Zor pelottavasti karjuen, ja sen edessä ollut eläin nousi seisomaan, tullen täydelleen lähemmän loimun valoon. Kiljaisten, mikä herätti koko leirin, ryntäsi Dag tulipiirin ulkopuolelle, keihäs heittoasennossa ja sen tarkoin teräväksi hiottu kärki suunnattuna hyökkäävää Zoria kohti.

Ase viuhahti tuskin käden leveyden vertaakaan Zorin saaliin olkapäästä ja uppoutui pedon rintaan. Samassa tuokiossa juoksi Dag pakolaisen ohi ja asettui suoraan leijonan eteen ryhtyäkseen vain kivikirveellä ja veitsellä vastustamaan riehuvan, haavoitetun hävittäjädemoonin raivoa.

Yli olkansa hän heitti sanasen sille, jota auttamaan oli juossut.

»Riennä eläintulen sisäpuolelle, Nat-ul», huusi hän. »Zorin puoliso tulee sille avuksi.»

Ja todellakin, kevyesti hietikon poikki juosten, saapui hurja naarasleijona harjakkaana kuten herransakin.

Nyt oli Dagin soturitoveri kiirehtinyt hänen vierelleen, ja leiristä juoksivat muut villit keihäsmiehet. Zor nousi takajaloilleen ja kävi Dagin kimppuun, joka kääntyili ketterästi puolelle ja toiselle, väistäen väkevien, kynsikkäiden käpälien hirvittävät iskut ja lyöden petoa yhtä mittaa päähän raskaalla kirveellänsä.

Toinen soturi vastaanotti raivostuneen naarasleijonan hyökkäykset keihäällään. Suoraan leveään rintaan tunkeutui terävä kärki, miehen pitäessä sisukkaasti koko ajan varresta kiinni ja kieppuessa sinne tänne, kun peto peräytyi, kääntyi ja tavoitteli häntä kynsillään.

Nyt saapuivat päällikkö Nu ja hänen seuralaisensa näyttämölle. Parikymmentä keihästä törrötti Zorin ja sen puolison ruumiista. Kirveet putoilivat niiden päihin, ja väkevä Nu ryntäsi Zorin selkään aseenaan vain kiviveitsi. Hän riippui pitäen kiinni paksusta harjasta ja työntäen pienoisen aseensa tuon tuostakin pedon selkään ja kupeeseen, kunnes karjuva ja kiljuva eläin kellahti kyljelleen ainaiseksi.

Naarasleijona osoittautui sitkeähenkisemmäksi kuin herransa, ja vaikka sen ruumis oli täynnänsä keihäitä ja vaikka vastustajat olivat veitsillään pistäneet sitä kylkiin, hyökkäsi se ihan lähelle, tehden äkillisen rynnistyksen, jolloin muuan luolamies toimi vain sekunnin pienoisen osan liian hitaasti. Väkevät kynnet raapaisivat häntä kaulasta kupeeseen, ja hänen kaatuessaan puristuivat väkevät käpälät hirvittävinä hänen kalloonsa.

Seisten saaliinsa päällä ärisi naarasleijona uhkaavasti, sillaikaa kun hurjat, soturit hyppelivät kehässä sen ympäri, odottaen tilaisuutta käydä sen kimppuun ja kostaa toverinsa puolesta.

Tultuaan nuotiokehään kohensi Nat-ul tulet, pitäen koko näyttämöä sotureille loistavasti valaistuna. Tuntui melkein ihmeeltä, että hän oli niin odottamatta kohdannut oman heimonsa miehiä. Tuskin hän saattoi odottaa leijonia vastaan käytävän taistelun päättymistä: niin tärkeä oli se asia, joka askarrutti hänen ajatuksiaan.

Mutta vihdoin makasi Zorin villi puoliso kuolleena, ja kun päällikkö Nu palasi leiriin, juoksi Nat-ul häntä vastaan.

»Nopeasti liikkeelle!» huusi hän. »He ovat tappamaisillaan poikasi Nun», ja hän viittasi etelään päin kohti loimua, joka näkyi nyt selvästi pimeydessä.

Nu ei jäänyt kyselemään tytöltä enempää. Hän kutsui soturinsa ympärilleen.

»Nat-ul sanoo, että he tappavat Nu Nunpojan tuolla», sanoi hän, viitaten etäiseen tulenhohtoon. »Tulkaa!»

Kun Nat-ul johdatti heidät rantaa pitkin ja viidakon halki, kertoi hän päällikkö Nu'lle kaikki, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun Hud oli ryöstänyt hänet. Hän kertoi harhailuistaan ja veneenrakentajista. Siitä, kuinka eräs näistä oli ahdistanut häntä, ja hirvittävästä pedosta, joka oli kaapannut ja vienyt hänet pesäänsä. Hän kertoi kummallisesta eläimestä, joka ryömi siihen telttaan, jossa hän oli vankina, ja hyppäsi Turin selkään. Ja siitä, kuinka hän oli pujahtanut teltasta noiden kahden taistellessa ja paennut viidakkoon, repien juostessaan irti käsiensä siteet. Hän värisi kertoessaan Nu'lle villien petojen muodostamasta kujasta, jonka läpi hänen oli täytynyt juosta veneenrakentajain eläintulten ja viidakon suojaavien puiden välinen matka.

»Lepäsin lopun yötä isossa puussa lähellä muukalaisten kylää», sanoi hän. »Varhain seuraavana aamuna lähdin etsimään ruokaa ja aioin taivaltaa pohjoiseen päin, kunnes olisin tullut vanhoille asunnoillemme, missä olisin saattanut elää jokseenkin turvallisesti.

— Mutta koko ajan ihmettelin, mikä oli hypännyt Turin selkään teltassa edellisenä yönä; ja mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä selvemmäksi kävi minulle, että se oli varmaan mies — että sen täytyi olla ihminen, sillä mikä eläin pystyisi tunkeutumaan kenenkään huomaamatta tulen läpi?

— Kun olin täyttänyt vatsani, hiivin takaisin puiden välitse kylän laitaan ja jäin sinne vakoilemaan. Aurinko paistoi silloin suoraan yltäni — päivä oli puolessa. En voinut päästä luolille ennen pimeän tuloa, jos jokin sattuisi viivyttämään miilua, ja kun saatoin millä hetkellä hyvänsä kohdata jonkun muukalaisen tai olla pakotettu kiipeämään puuhun Urin tai Zorin tai Uun takia, niin päätin odottaa seuraavaan aamuun ja lähteä sitten varhain luolille. Minussa oli jotakin, joka vaati minua jäämään. En tiedä, mitä se oli; mutta tuntui siltä kuin olisi ollut kaksi Nat-ulia; toinen, joka tahtoi rientää pois muukalaisten maasta niin nopeasti kuin mahdollista, ja toinen, joka väitti velvollisuutenaan olevan jäädä. Vihdoin en voinut vastustaa kauempaa toista itseäni — minun täytyi jäädä, ja niin löysin mukavan paikan eräästä isosta puusta, joka kasvaa sen aukion vieressä, jolla vieraiden kylä sijaitsee. Ja siellä pysyttelin kauan vielä senkin jälkeen, kun oli tullut pimeä.

— Juuri silloin näin sen olennon kylässä, joka lähetti minut tänne. Jo olin huomannut tulenne ja ihmetellyt, ken oli saattanut tulla pohjoisesta. Tiesin kaikkien muukalaisten palanneen kyläänsä iltapäivällä, joten se ei voinut olla kenkään heistä. Ja kun tiesin ensimmäisen heimon pohjoisessa käsin olevan omani, niin toivoin, kuitenkaan uskomatta, että siellä saattaisi tosiaan olla joitakuita sinun sotureitasi, Nu.

— Ja sitten näin, että jotakin oli tekeillä kylässä alapuolellani. Soturit menivät erääseen majaan, josta laahasivat esille vangin. Jaloista he vetivät häntä kylän läpi ja ympäri, ja heidän niin tehdessään kiduttivat naiset ja lapset vankia ja sylkivät hänen päällensä.

— Ensin en voinut nähdä uhria selvästi, mutta lopulta, kun he kohottivat hänet jaloilleen ja sitoivat hänet paaluun, jossa aikoivat paistaa hänet elävältä, hiljaisilla tulilla, näin hänen kasvonsa.

— Oi, Nu, etkö osaa aavistaa, ken se oli, joka oli seurannut minua niin kauas, voittanut sellaisia vaaroja ja tunkeutunut kamppaillen kammottavan meren yli minut pelastaakseen?»

»Nu Nunpoika», virkkoi vanha soturi, ja hänen rintansa kohoili ylpeydestä, kun hän loittoni viidakon halki kylän taakse.

Kiukkuiset petoeläimet uhkasivat pelastusjoukkuetta joka taholta. Kaksi kertaa heidän kimppuunsa hyökättiin, ja heidän täytyi antautua taisteluun jonkun hurjan alkuajan pedon kanssa; mutta vihdoin he raivasivat itselleen tien viidakon laitaan kylän taakse, mihin he pyrkivät.

Siellä heidän silmiensä nähtäväksi ja korviensa kuultavaksi avautui hurjan sekava näky. Miehiä ja naisia juoksenteli sinne tänne, päästäen ilmoille raivonkiljahduksia. Heidän takanaan oli palavien puiden muodostama kehä. Sen keskelle, niin kertoi Nat-ul pelastajille, oli Nu Nunpoika lujasti paaluun sidottuna. Hitaasti hän kärventyi kuoliaaksi. Ehkä hän oli jo kuollut.

Nu kokosi soturinsa ympärilleen. Kahden hän käski pysytellä aina Nat-ulin rinnalla. Sitten hiipi päällikkö Nu ääneti viidakosta riehaantuneiden veneenrakentajain kylää kohti pitkän, valkoisen sulan heilahdellessa uljaasti hänen jalon päänsä yllä, luolakarhu Urin pörrökarvaisen turkin riippuessa hänen hartioiltaan ja toisten seuratessa kintereillä.

Heitä oli neljäkymmentä väkevää miestä, voimakaslihaksista. Vahvoissa käsissään he puristivat hirvittäviä keihäitään ja raskaita kirveitänsä. Heidän lannevöistään riippuivat heidän kivikirveensä sillä hetkellä, kun he kävivät käsikähmään vihollisten, kanssa. Heidän villejä aivojaan elähdytti vain yksi ainoa ajatus — tappaa — tappaa — tappaa!

He tulivat ulommalle tulikehälle, eivätkä kiihtyneet ihmiset olleet vieläkään huomanneet heitä. Sitten ryhtyi muuan tyttö, joka veltosti täytti valkeiden kohennustehtävää, heittämään lisää puita rovioon ja näki heidät — näki joukon kauniita, villejä kasvoja ihan liekkien takana.

Päästäen kauhun ja varoituksen kirkaisun hän kääntyi ja riensi kylän asukkaiden joukkoon. Tuokiossa vaimeni hälinä puhjetakseen uudestaan tytön säikähtyneenä huutaessa: »Sotureita! Sotureita!»

Silloin olivat Nu ja hänen miehensä heidän keskellään. Veneenrakentajain soturit ryntäsivät hyökkääjiä vastaan. Naiset ja lapset pakenivat leiripaikan vastakkaiselle puolelle. Käheitä karjahduksia ja taisteluhuutoja kajahteli ilmoille, kun vuoristolaiset heittäytyivät veneenrakentajain kimppuun. Toiselta puolen lensi kokonainen sadekuuro pitkiä, solakoita keihäitä, ja siihen vastasivat kyläläiset lyhyillä, tukevilla harppuunillaan.

Sitten syöksyivät soturit taistelemaan lähempää kirveillensä. Hetkeäkään ensimmäisen kurimuksen jälkeen ei ottelun tulos näyttänyt epäilyttävältä — Nun hurjempi heimo — petoeläinten metsästäjät — soturiltansa — oli tilanteen, herra joka tapauksessa. Taaksepäin, taaksepäin he työnsivät »lehmän»-nahkaisia sotureita, kunnes puolustajat oli karkoitettu leiripaikan poikki naisten ja lasten joukkoon.

Ja nyt antautui sisempi tulipiiri hyökkääjille, ja kun Nat-ul juoksi heimonsa sotureiden välissä ollakseen ensimmäisenä Nun rinnalla ja leikatakseen poikki hänen kahleensa, kääntyi viimeinen veneenrakentaja ja pakeni ulompaan pimeyteen, rantaa pitkin sinne, mihin heidän venheensä oli vedetty nousuvedeltä turviin.

Päällikkö Nu juoksi liekkien läpi Nat-ulin kintereillä. Molemmat tulivat vieretysten hirvittävään kuumuuteen paalun eteen. Tyttö loi vain yhden ainoan katsahduksen paljaaseen, savuavaan patsaaseen ja maahan sen ympärille, ennenkuin kääntyi ja heittäytyi Nun syliin.

Nu Nunpoika ei ollut siellä, eikä hänen ruumistansakaan löydetty leiripaikalla.

KYMMENES LUKU

Gronin kosto

Gron, joka tunsi kipuja ja oli nääntynyt Turilta saamansa hirveän selkäsaunan jälkeen, makasi koko seuraavan päivän teltassaan. Tur ei vaivannut häntä enää. Nähtävästi oli mies unohtanut hänet; tämä arvelu herätti eloon koko hänen alkuperäisen viileytensä ja mustasukkaisuutensa voimakkaammin kuin kovinkaan rankaisu olisi saattanut tehdä.

Koko päivän hän loikoi teltassaan, kärsien ja vihaten Turia. Koko päivän hän hautoi mielessään uusia ja pirullisia kostonkeinoja. Hän painoi sydäntään vasten kiviveistään. Oli Turille onneksi, ettei hän sattunut tulemaan silloin Gronin lähettyville. Kun Tur oli pieksänyt häntä, oli veitsi jäänyt hänen lanneverhoonsa, eikä Gronin päähän ollut pälkähtänyt ajatusta käyttää sitä puolisoaan vastaan; mutta nyt, kun Tur oli hyljännyt hänet, nyt kun Tur epäilemättä ajatteli uutta vaimoa, kohdistuivat hänen ajatuksensa taukoamatta aseeseen.

Vasta yön tultua ryömi Gron majansa vuotien ja hakojen alta. Hän ei ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin, mutta hän ei tuntenut nälkää — mustasukkaisuuden ja vihan myrkky herpaannutti kaikki muut tunteet ja mielihalut. Gron hiiviskeli väkijoukon takana, joka tunkeili paaluun sidotun olennon ympärillä.

Ah, he aikoivat kiduttaa vankia! Kuinka suurta nautintoa se tuottaisikaan heille! Gron kohottautui varpailleen katsoakseen erään naisen olan ylitse. Nainen kääntyi ja nauraa virnisti tuntiessaan Gronin.

»Tur tahtoo riemuita sen naisen puolison kuolemantuskista, jonka aikoo ottaa sinun tilallesi, Gron», pilkkasi ystävätär.

Gron ei vastannut mitään. Hänen aikanaan ei ollut tapana paljastaa sydämensä tunteita. Hän olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut tälle naiselle kärsivänsä.

»Sentähden hän oli niin vihainen», jatkoi kiduttaja, »kun yritit riistää häneltä tämän nautinnon».

Naisen sanat nostattivat äkillisen ajatuksen Gronin mieleen. Niin, Tur joutuisi suunniltaan, jos vanki pakenisi. Samoin päällikkö Scarb, joka oli käskenyt Turin lyödä häntä, Gronia, ja ottaa toisen vaimon.

Gron nousi uudestaan varpailleen ja katseli kauan ja vakavasti paaluun sidotun miehen kasvoja. Tulikehän liekit valaisivat jo hänen kasvojensa jokaista piirrettä — ne näkyivät yhtä selvästi kuin auringonpaisteessa. Mies oli hyvin kaunis. Scarbin heimon keskuudessa ei ollut ainoatakaan miestä, jota olisi voitu verrata muukalaiseen ruumiillisen sopusuhtaisuuden ja kauneuden puolesta. Mielihyvän pilkahdus välähti Gronin tummissa silmissä. Jos hän saisi tuollaisen toisen miehen ja pääsisi pakenemaan tämän kanssa, niin hän olisi tosiaan kostanut Turille. Jospa se voisi olla juuri tuo mies! Ah, silloin olisivat sekä Scarb että Tur tosiaan saaneet rangaistuksen. Mutta se oli tietenkin mahdotonta — mies kuolisi muutaman tunnin kuluttua.

Gron kierteli ympäri kylää — liiaksi vihansa kiihdyttämällä voidakseen pysyä kauemmin paikallaan. Ärtyneen naarastiikerin tavoin hän asteli edes takaisin. Tuon tuostakin sinkautti joku heimon naisista hänelle herjauksen tai moitteen.

Aina tulisi olemaan näin. Kuinka hän vihasikaan heitä — jokikistä heistä! Mennessään teltan ohi rauhattomilla kierroksillaan kuuli hän lapsen valittavaa itkua. Hän oli melkein unohtanut lapsen. Hän riensi sisälle ja sieppasi pienokaisen saukon- ja ketunnahkakasalta.

Tämä oli Turin lapsi — hänen poikalapsensa. Se alkoi tulla jo isänsä näköiseksi. Kuinka ylpeä Tur oli siitä! Gron huohotti pirullisen ajatuksen valtaamana, joka säälimättömästi johtui hänen mieleensä tästä muistelosta. Hän piteli lasta käsivarsillaan ja yritti tarkastaa sen piirteitä majan hämärässä sisustassa. Kuinka Tur kärsisikään, jos jotakin pahaa sattuisi hänen lapselleen — hänen ainoalle jälkeläiselleen! Gron melkein heitti pienen ihmismytyn jälleen nahkakasalle, hypähti jaloilleen ja juoksi teltasta.

Puolisen tuntia hän harhaili rauhattomasti ympäri leiriä. Hänen aivonsa olivat ristiriitaisten tunteiden myllertävää sekasortoa. Kymmenkunta kertaa hän lähestyi kuolemantulia, jotka hitaasti paistoivat elävältä miestä, joka oli sidottu niiden ympäröimään paaluun. Vielä ne eivät olleet vahingoittaneet häntä — mutta antaneet hänelle jo aavistuksen tulevista kärsimyksistä, jotka tekisivät hänestä lopun.

Äkkiä joutui Gron vastatusten Turin kanssa. Itsetiedottomasti hänen kätensä tekivät vetoovan ja anteeksiantoa anovan liikkeen. Hän oli ihan Turin tiellä. Mies pysähtyi ja katsoi häneen hetkisen. Sitten hän naurahti ivallisesti, melkein ärähtäen, kohotti kätensä ja iski häntä vasten kasvoja.

»Mene tiehesi, nainen!» murahti hän ja jatkoi matkaansa.

Lähellä seissyt naisjoukko oli nähnyt tapauksen. Ile nauroivat hillittömästi sisarensa vahingolle. Mutta älkäämme arvostelko heitä liian ankarasti vaadittiin lukemattomia inhimillistävän sivistyksen kausia ennenkuin heidän vielä syntymättömät sisarensa kykenivät salaamaan samanlaiset tunteensa.

Gron käyskenteli edelleen, tuntien vilua ja kuumuutta ja uudestaan vilua. Häntä poltti raivo ja nöyryytys. Häntä jähmetti ratkaisu — hirvittävä ratkaisu. Ja äkkiä hän tuli mielettömäksi. Pyörähtäen ympäri hän juoksi telttaan, niissä lapsukainen oli. Pimeässä hän haparoi käsiinsä pikku olennon. Se oli Turin. Tur rakasti sitä. Hetkisen hän puristi pehmeätä poskea omaansa vastaan ja painoi lämpimän ruumiin lujasti rinnalleen. Sitten — Jumala suokoon hänelle anteeksi, sillä hän oli vain epätoivoon syösty, villi ihminen.

Laskettuaan säälittävän mytyn teltan lattialle juoksi Gron jälleen ulos. Hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen pitkät, mustat hiuksensa liehuivat hajallaan, aaltoillen hänen kasvoillaan ja hartioillaan. Hän juoksi väkijoukon lähettyvillä» uhria katselemaan, joka itsepintaisesti kieltäytyi antamasta kiduttajille inhimillisten kärsimysten nautintoa — Nu ei kiemurtelisi tuskasta. Liekkien kuumuuden oli jo täytynyt tuottaa hänelle hirvittävää tuskaa, mutta lihaksen värähdykselläkään hän ei ilmaissut tietävänsä mitään enempää tulikehästä kuin villeistä, innokkaista katselijoista.

Gron katseli häntä hetkisen. Miehen kohtalo tulisi hänen kohtalokseen, jos Tur ja Scarb keksisivät hänen tihutyönsä, sillä poikalapsi oli pyhä olento.

Ja nyt johtui Gronin mieleen jälleen se ajatus, jonka pilkkaavien naisten sanat olivat herättäneet hänessä aikaisemmin illalla. Kuinka hän voisi toteuttaa kostonsa viimeisen osan? Se näytti melkein mahdottomalta. Kiihkeiden heimolaisten tungeskeleva lauma ympäröi paalua joka taholta.

Gron kääntyi ja juoksi kylän toiselle puolelle, telttojen taakse. Siellä ei ollut ketään. Vieläpä tulia vartioivat tytötkin olivat jättäneet paikkansa saadakseen katsella vangin viimeisiä kuolintuskia. Gron sieppasi lehtevän oksan, joka oli niiden polttopuiden joukossa, joilla tulta paranneltiin. Sillä hän hakkusi sammuksiin kaksi nuotiota, ja näin syntyi aukko, josta täydellä syyllä voitiin odottaa villipetojen tunkeutuvan rauhoitetulle alueelle. Sitten hän juoksi jälleen katselijoiden muodostamaan, kuhisevaan kehään.

Lähestyessään sitä hän huusi näennäisesti epämääräisen kauhun valtaamana. Lähinnä olevat kääntyivät ja säikähtyivät hänen huudoistaan.

»Zoreja!» huusi hän. »Tulet ovat sammuneet, ja neljä petoa on tunkeutunut telttoihin, joissa ne syövät pienokaiset suuhunsa. Tuolla puolella», ja hän viittasi leiripaikan vastakkaiselle laidalle.

Viipymättä ryntäsi koko heimo majojen kehää kohti. Ensiksi soturit, sitten naiset ja lapset, paaluun sidottu uhri jätettiin omiin heteisiinsä. Tuskin olivat kaikki selät kääntyneet vankiin päin, kun Gron hyppäsi tulivyön yli hänen rinnalleen.

Nu näki naisen ja tunsi hänet. Hän näki veitsen naisen kädessä. Nainen oli yrittänyt surmata hänet edellisenä yönä ja aikoi nyt toteuttaa yrityksensä. No hyvä, se oli parempi kuin verkkainen kuolema tulessa.

Mutta Gronin veitsi ei kajonnut Nu'hun. Sensijaan se leikkasi nopeasti poikki häränjänteet, joilla hänet oli sidottu paaluun. Kun viimeinen hihna katkesi, tarttui nainen hänen käteensä.

»Tule!» huusi Gron. »Nopeasti liikkeelle, ennenkuin he palaavat — kylässä ei ole ainoatakaan Zoria.»

Nu ei jäänyt kyselemään enempiä naiselta eikä utelemaan hänen vaikuttumaan. Muutamia askeleita hän hoippui vaivaloisesti, sillä siteet olivat pysäyttäneet verenkierron hänen käsissään ja jaloissaan. Mutta Gron, puoliksi tukien, puoliksi raahaten häntä, työnsi hänet paalua ympäröivien tulien poikki ja edelleen eläintulten ulomman kehän toiselle puolelle kohti sysimustaa pimeyttä, joka peitti merenrannan.

Nun loitotessa alkoi veri jälleen kiertää hänen suonissaan oltuaan vähän aikaa sitten seisahduksissa, niin että hän hallitsi melkein täydelleen lihaksiaan, kun he saapuivat veden partaalle.

Täällä johdatti Gron hänet erääseen venheeseen.

»Nopeasti!» hoputti Gron, kun he tarttuivat siihen työntääkseen sen hyrskyihin. »Pian he ovat kintereillämme, ja silloin olemme molemmat kuoleman omat.»

Kylästä kuului jo selvästi kiukkuisia huutoja, ja tulen loimussa näkyi heimo juoksentelevan sinne tänne tulien ympärillä, jotka kehystivät Nun kidutuspaalua. Vene oli loitonnut rannalta ja kiiti kauemmas aalloilla. Gron oli kavunnut veneeseen, ja Nu sijoittui aluksen toiseen päähän, kun uusi ääni kajahti kylästä. Hurja kiljunta oli toisensävyistä. Nyt kuului taisteluhuutoja sieltä, missä vähän aikaisemmin olivat kaikuneet vain raivon ulvahdukset. Pitkän matkan päästäkö saattoivat Gron ja Nu nähdä, että taistelu riehui veneenrakentajain teltoilla. Mitähän se lienee merkinnyt?

»He ovat käyneet toistensa kimppuun», sanoi Gron. »Heidän taistellessaan on meidän kiirehdittävä niin pitkän matkan päähän heistä kuin voimme, ennenkuin päivä koittaa.»

Mutta Nu ei halunnut loitota niin kiihkeästi. Hän tahtoi ottaa tarkemman selon taistelun aiheesta. Ei ollut järjen mukaista, että kyläläiset olisivat käyneet toistensa kimppuun, oltuaan vastikään niin ilmeisen yksimielisiä, ja ilman minkäänlaista todennäköistä kiihoketta. Lisäksi näytti Nu'sta siltä kuin kylässä olisi ollut enemmän väkeä kuin hänen sieltä lähtiessään. Mitä tämä kaikki merkitsi? Se merkitsi luolaihmisille sitä, että viholliset olivat hyökänneet kylään, ja hän halusi odottaa, kunnes pääsisi selville, keitä hyökkääjät olivat.

Mutta Gron ei tahtonut odottaa. Hän tarttui melaansa ja alkoi käytellä sitä.

»Odota!» vaati Nu, mutta nainen väitti itsepintaisesti, että heidän täytyi kiirehtiä, jolleivät halunneet joutua perikatoon.

Heidän parhaillaan kinastellessaan nojautui Gron äkkiä eteenpäin, viitaten rannalle.

»Katso!» kuiskasi hän. »He ovat keksineet meidät. Meitä ajetaan takaa.»

Nu silmäsi sille taholle, mihin Gron osoitti, ja yön pimeydessä hän erotti tosiaan hämärästi kaksi rannalle päin juoksevaa ihmishahmoa. Tähystellessään hän näki niiden tarttuvan erääseen veneeseen ja ryhtyvän työntämään sitä vesille, ja silloin hän käsitti, että vain pikainen pako tarjosi pelastuksen. Hän sieppasi melansa ja alkoi meloa yhdessä Gronin kanssa ulos ulapalle.

»Voimme pian kääntyä toiselle puolelle ja eksyttää heidät», kuiskasi nainen.

Nu nyökkäsi.

»Käännymme pohjoiseen minun maatani kohti», sanoi hän.

Gron ei vastustellut. Hänestä oli yhdentekevää, menivätkö he pohjoiseen vai etelään. Hänen elämänsä oli mennyttä. Hänellä ei ollut enää onnea odotettavissa. Hänen ajatuksensa liitelivät, vuodista tehdyn majan sisustassa, missä liikuttava mytty lepäsi ketun ja saukon nahoista laitetulla pinolla. Hetken olivat molemmat ääneti, meloen poispäin rannikolta. Takanaan he erottivat silloin tällöin perästä tulevan kanootin tummana laikkana pimeällä vedenpinnalla.

»Miksi pelastit minut?» kysyi Nu tuokion kuluttua.

»Koska vihasin Turia», vastasi nainen.

Nu kävi äänettömäksi, ajatellen. Mutta hän ei ajatellut Gronia. Hänen mielensä täyttivät kuvitelmat Nat-ulin kohtalosta. Mihin oli tyttö juossut paettuaan veneenrakentajain kynsistä? Oliko hän päässyt turvaan heimon luo? Oliko hän tiennyt, että Nu oli tullut telttaan, jossa hän makasi, ja pelastanut hänet Turilta? Nu ei uskonut sitä, sillä jos Nat-ul olisi sen tiennyt, niin varmasti hän olisi jäänyt paikalleen ja taistellut Nun mukana.

Äkkiä keskeytti Gron hänen mietelmänsä. Hän viittasi veneen perän yli. Siellä, tuskin viidenkymmenen metrin päässä näki Nu ääriviivat toisesta aluksesta, jossa oli kaksi melojaa.

»Rientäkäämme!» kuiskasi Gron. »He saavuttavat pian meidät, eikä meillä ole muita aseita kuin minun veitseni.»

Nu kumartui melomaan lujemmin. Venonen lensi eteenpäin ulappaa kohti. Ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta eksyttää takaa-ajajia tai kääntyä pohjoiseen. Ensin heidän täytyi päästä kyllin pitkän matkan päähän takaa-ajajista, jotta nämä eivät näkisi, mille taholle he kääntyivät. Mutta ei näyttänyt juuri lainkaan luultavalta, että he kykenisivät tekemään sen, sillä ponnistelivatpa he kuinka ankarasti tahansa, niin he eivät voineet ravistaa kintereiltään äänetöntä paria.

Yön pimeimmät hetket peittivät heidät verhoonsa — aamunsarastuksen edelliset hetket. He ahersivat jätättääksensä takaa-ajajat. Näytti varmalta, että noiden kahden venheen välinen matka piteni. Seuraavien muutamien minuuttien kuluttua he ryhtyisivät toteuttamaan sotajuontansa. Mutta tuskin he olivat ehtineet kääntyä, kun jonkun rannikon hyrskyaalto kohosi suoraan heidän edestään. Mitä oli tapahtunut? Missä he olivat? He olivat soluneet suoraan ulos merelle jonkun aikaa, mutta sittenkään ei tuosta kohinasta voinut erehtyä — maa oli ihan heidän edessään. Takaisinkääntyminen olisi nyt merkinnyt juoksemista suoraan heidän takaa-ajajainsa syliin — mitä kumpikaan heistä ei hitustakaan halunnut tehdä. Jos Nu olisi ollut asestettu, ei hän olisi epäröinyt käydä tuon venheen molempain haltijain kimppuun, joka niin itsepintaisesti pysytteli heidän vanavedessään, mutta se olisi ollut hyödytöntä hänen ollessaan vailla muita aseita kuin naisen veitsi ja puinen melapari.

Pannen liikkeelle kaiken voimansa he saivat melotuksi venheensä hyrskyn lävitse, kunnes sen kokka tarttui hietikkorantaan. Sitten he hyppäsivät veneestä ja vetivät sen ylemmäs suurimmankin aallon ulottuvilta.

Missä he olivat? Nu arvasi totuuden osaksi. Hän päätteli, että he olivat joutuneet samalle saarelle, josta hän oli nähnyt veneenrakentajan sieppaavan Nat-ulin ja itse vastikään paennut.

Mutta hän ei ollut täysin oikeassa. Heidän ankara melontansa oli johdattanut heidät pimeässä pohjoiseen lähimmästä saaresta ja sen toiselle puolelle. Itse asiassa he olivat joutuneet sen saariryhmän isoimman saaren eteläiselle rannalle, joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä koilliseen siitä saaresta, johon Nu oli aikaisemmin tutustunut.

Mutta mitä väliä sillä oli? Toinen oli yhtä paha kuin toinenkin. Molemmat kuuluivat Salaperäiseen maahan. Niillä asusti hirveitä, lentäviä matelijoita, ja tarina tiesi kertoa, että niillä oleili pelottavia ihmisiä. Eikä Nu'lla ollut puolustusaseita!

Ken meistä ei ole uneksinut kävelleensä ulkona kaupungin kaduilla niukasti vaatetettuna tai ilman minkäänlaisia pukimia? Kuinka tuskalliset tunteet ovatkaan meitä silloin kiusanneet! Mutta kuinka vähäpätöinen on meidän tuskantunteemme ollut verrattuna alkuajan luolaihmisen vastaavaan tunteeseen, kun hänet oli heitetty outoon maahan ilman aseita — jopa veistäkin vailla! Nu oli tuhon oma, mutta ei lainkaan toivoton. Hän ei tehnyt naiselle kysymystä: »Mitä on nyt tehtävä?» Alkuajan ihmisessä oli ennen kaikkea itseluottamusta. Perinnölliset taipumukset, ympäristö ja luonnon kaikki mahtavimmat lait olivat omiansa tekemään hänet sellaiseksi. Muuten hän olisi hävinnyt maanpinnalta aikoja ennen kuin hänelle olisi tarjoutunut tilaisuutta jälkeläisten siittämiseen — hänellä ei olisi ensinkään ollut jälkeläisiä. Joku toinen eläinlaji olisi kaivannut hänen luunsa vuosituhantisista sorakasoista ja ihmetellyt tuon sukupuuttoon kuolleen, luonnottoman olion ruumiinrakennetta ja tapoja, jonka takaraajat olivat niin paljon pitemmät kuin eturaajat ja jonka liikkumisen paikasta toiseen oli täytynyt olla väsyttävää ja piinallista kulkua, jota lienevät keskeyttäneet monet tuhoisat suistumiset esihistoriallisille kasvoilleen.