Part 6

Toisia miehiä ja naisia ilmestyi näkyviin muista luolista, jotka sijaitsivat louhikkoisessa vuorenrinteessä. He tervehtivät noita kolmea hymyillen ja ystävällisin sanoin, ja jokainen lausui jotakin edellisen yön maanjäristyksestä. Tha ja Aht menivät viidakkoon järvelle päin. Nat-ul pysähtyi pienen lähteen reunalle, joka pulppuili kirkkaana ja kylmänä vuoren juurelta. Täällä oli toisiakin tyttöjä rakkoineen, joita he täyttivät vedellä. Siellä oli Ra-el, sen Korin tytär, joka teki terävimpiä ja parhaita tasapainossa pysyviä keihäänkärkiä. Ja siellä oli päällikkö Nun tytär Una, Nu Nunpojan sisar. Ja heidän vierellään oli puolitusinaa toisia — kaikki paljaita, hienopiirteisiä tyttöjä, suoria kuin nuolet, notkeita kuin pantterit. He imuroivat ja pakisivat täyttäessään rakkojaan lähteestä.

»Etkö säikähtänyt, kun maa järisi, Nat-ul?» kysyi Una,

»Olin peloissani», vastasi Nat-ul, »kyllä; mutta säikähdin enemmän unestani, jonka näin maanjäristyksen lakattua».

»Millaista unta näit?» huudahti Korin tytär Ra-el — Korin, joka teki luotettavimpia keihäänvarsia, joilla vahva mies saattoi lyödä maahan lentävän matelijan ilmasta.

»Näin sellaista unta, etten ollut Nat-ul», vastasi tyttö. »Uneksin vieraasta maailmasta ja vieraista ihmisistä. Olin yksi heistä ja ylläni oli monenlaisia pukimia, jotka eivät ensinkään olleet nahasta. Asuin luolassa, joka ei ollut luola — se oli rakennettu maanpinnalle aineesta, josta puut ovat tehdyt, mutta aine oli vain leikattu ohuiksi liuskoiksi, ja ne oli kiinnitetty toisiinsa. Yhdessä luolassa oli monia luolia.

— Siellä oli miehiä ja naisia, ja muutamat miehistä olivat _mustia_.»

»_Mustia!_»

»Niin, mustia», väitti Nat-ul itsepintaisesti. »Ja vain heillä oli samantapaiset pukimet kuin meidän miehillämme. Valkoiset miehet käyttivät kummallisia vaatteita ja kapineita päässänsä, eikä heillä ollut ensinkään partaa. Heillä oli lyhyet keihäät, jotka meluisasti purskuttivat savua heidän vihollistensa ja villipetojen päälle ja tappoivat ne pitkän matkan päästä.»

»Entä oliko Nu Nunpoika siellä?» kysyi Ra-el, kikattaen kätensä takaa.

»Hän tuli sinne ja vei minut pois», vastasi Nat-ul vakavasti. »Ja kun nukuimme Uun luolassa, tapahtui maanjäristys samana yönä. Herätessäni olin täällä, isäni Than luolassa.»

»Nu ei ole palannut», virkkoi Una.

Nat-ul katsoi häneen kysyvästi.

»Mihin meni Nu Nunpoika?» kysyi hän.

»Ken tietäisi paremmin kuin Nat-ul Thantytär, että Nu Nunpoika lähti tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta voidakseen laskea Uun pään Nat-ulin luolan eteen», kysyi Una vastaukseksi.

»Eikö hän ole palannut?» kysyi Nat-ul. »Nu sanoi lähtevänsä, mutta luulin hänen vain laskeneen leikkiä, sillä yksi ainoa mies yksinään ei kykene tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta.» Mutta hän ei käyttänyt sanaa »mammutti» eikä sanaa »ihminen». Sensijaan hän puhui kieltä, jota käyttävät enää vain meidän päiviemme apinat, mikäli sitä kutkaan käyttävät; ja apinainkin keskuudessa elää ainoastaan vakaantumattomia ja hajanaisia, yksitavuisia sanoja siitä. Mammutista hän käytti nimitystä Gluh ja ihminen oli Pah. Kieli oli vienoa ja sujuvaa ja ylen kaunista ja viehättävää, ja hänkin puhui suureksi osaksi silmillään ja suloisilla käsillään samoinkuin hänen kumppaninsa, sillä Nun heimo ei ollut kovinkaan kaukana noista aikaisemmista ihmisistä, jotka polveutuivat puhekyvyttömistä alaluista ja olivat merkkikieltä puhuvien ihmisten esi-isiä.

Kun tytöt olivat täyttäneet rakot vedellä, palasivat he kukin luolalleen. Nat-ul oli tuskin astunut sisälle ja ripustanut astiansa naulaan, kun Tha ja Aht palasivat — toinen toi tullessaan antiloopin ruhon, toinen sylillisen hedelmiä.

Luolan lattiaan tulisijan viereen oli koverrettu pieni syvennys itse kallioon. Siihen kaatoi Nat-ul hiukan vettä samalla kun Lu-tan leikkasi antiloopin lihakappaleita pienemmiksi palasiksi ja pisti ne veteen. Sitten hän otti ison piikiven tulesta, missä se oli kovasti kuumentunut. Sen hän pani veteen lihan joukkoon. Syntyi aikamoinen porina ja pihinä, mikä toistui, kun Lu-tan pisti veteen toisen tulikuuman piikiven toisensa jälkeen, kunnes kuoppa oli kuin kiehuva kattila. Kun vesi kiehui jatkuvasti muutamia hetkiä sen jälkeen, kun piikivi oli heitetty siihen, lopetti Lu-tan puuhailunsa ja jäi perheineen istumaan rauhassa alkuperäisen keittovehkeen viereen joiksikuiksi minuuteiksi. Silloin tällöin hän saattoi pistää sormensa veteen tutkiakseen sen lämpömäärää, ja kun hän vihdoin näytti tulleen tyydytetyksi, kutsui hän Tha'ta syömään.

Mies iski kiviveitsensä erääseen puoleksikeitettyyn lihakappaleeseen, veti sen kattilasta ja viskasi lattialle Lu-tanin viereen. Toinen palanen annettiin Nat-ulille ja kolmas Ahtille; neljännen piti Tha itse. Nelihenkinen perhe söi tavallaan arvokkaasti. Heidän syöntitavoissaan ei ollut mitään eläimellistä ja inhoittavaa, ja aterioidessaan he puhelivat ja nauroivat keskenään. Than luolakunnassa näytti vallitsevan hyvä toverihenki.

Aht kiusoitteli Nat-ulia Nun Nunpojalla sanoen hänelle, että epäilemättä hyeena oli nielaiset suuhunsa mahtavan metsästäjän ennenkuin tämän oli onnistunut tappaa Uuta. Mutta Lutan riensi auttamaan tytärtänsä lausuen olevan luultavampaa, että Nu Nunpoika oli löytänyt Uun koko perheineen ja jäänyt tappamaan sitä kokonaisuudessaan.

»En pelkää, että Uu on tehnyt jotakin Nu'lle», sanoi Tha äkkiä, »sillä Nu Nunpoika on yhtä suuri metsästäjä kuin isänsäkin. Mutta olen iloinen, jos saan nähdä hänet jälleen turvassa kaikelta siltä, mitä hänelle on saattanut tapahtua silloin, kun maa halkeili ja ukkonen jyrähteli alhaalta sensijaan että olisi tullut ylhäältä. Olen iloinen, kun näen hänen palaavan ja ottavan tyttäreni kumppanikseen, tuokoon hän mukanaan Uun pään tai ei.»

Nat-ul oli ääneti, mutta hän oli huolissaan, sillä kaikki pelkäsivät luonnonvoimien valtaa, joita vastaan ainoakaan ihminen ei kyennyt voitokkaasti taistelemaan, olipa hän kuinka urhoollinen tahansa.

Aamiaisen jälkeen meni Tha päällikkö Nun luolalle, kuten oli sanonut. Siellä hän tapasi useita vanhempia sotureita ja nuoria miehiä. Heitä oli siellä niin paljon, ettei luolan sisällä ja sen edustan tasanteella ollut tilaa, minkä takia he kaikki laskeutuivat Nun käskystä pieneen, miten kuten puhdistettuun suorakulmioon vuoren juurelle. Tällä paikalla pidettiin heidän neuvottelukokouksensa, ja tänne kokoontui heimo juhlapitoihin tai muihin tilaisuuksiin, joissa vaadittiin monien yhdessä-oloa.

Nu istuutui aukion toiseen päähän sileälle kalliolohkareelle. Hän oli heittänyt hartioilleen valtavan ison luolakarhun pörrökarvaisen taljan. Vyöhön, joka kannatti hänen lanneverhoaan, oli pistetty puuvartinen kivikirves ja kiviveitsi. Pystysuoraan käsissään, varsi jalkojensa välissä, hän piteli pitkää, notkeata keihästä, kivikärkistä. Hänen tummat hiuksensa oli leikattu epätasaisesti kuhilaan tapaiseksi. Tiikerinnahkasuikale oli kierretty hänen päänsä ympäri, ja siihen oli kiinnitetty yksi ainoa pitkä, suora sulka. Hänen kaulastaan riippui hihna, jossa oli pitkiä torahampaita ja kynsiä, ja hänen pehmeä, pronssinvärinen ihonsa oli täynnänsä monia naarmuja poskista kantapäihin asti, noiden samojen koristusten aiheuttamia silloin, kun ne olivat olleet tämän alkeellisen maailman hurjien kansalaisten mahtavien käpälien ja leukojen aseina. Hän heitti suojaavan taljan hartioiltaan, sillä aamu oli lämmin. Tuossa kuumassa ja kosteassa ilmastossa tarvittiin harvoin ruumiinverhoja, mutta silloinkin olivat ihmiset muodin orjia. He kantoivat urotekojensa voitonmerkkejä ja somistivat naisensa samalla tavoin.

Tha, joka seurasi arvossa heti Nun jälkeen, sai sotureista ensimmäisenä puheenvuoron. Kun kieli oli nuorta ja sanavarasto verraten köyhää, oli puhetta täydennettävä monilla merkeillä ja eleillä. Puheen pito oli sentähden voimiakysyvää hommaa, sellaista, joka vaati vilkasta mielikuvitusta, tavallista suurempaa älyä ja melkoista näyttelykykyä. Koska oli niin vaikeata ilmaista ajatuksia tovereilleen, oli puhe lapsuusaikanaan ihmissuvulle äärettömästi tärkeämpi kuin nykyään. Nyt keskustelemme koneellisesti — mitä enemmän kuuntelee tavallisia keskusteluja, sitä selvemmäksi käy, että aivojen älytoiminta ei paljoakaan kohdistu äänielimiin. Kun Tha puhui Nu'lle ja heimonsa sotureille, täytyi hänen yhtä mittaa keksiä merkkejä ja sanoja ilmaistakseen vaihtelevia ajatusvivahduksia kuuntelijoilleen. Se oli oivallista henkistä harjoitusta Tha'lle ja hänen kuulijakunnalleen, mutta — miehet olivatkin siihen aikaan oivallisia kuuntelijoita; heidän täytyi taistella olemassaolostaan, ja he edistyivät nopeasti meidän kehitykseemme verrattuna, koska kaikki se vähäkin puhe, mitä he kuulivat, merkitsi jotakin — sanat olivat liian kallisarvoista tuhlattavaksi, eivätkä miehet voineet uhrata aikaansa kuunnellakseen typeryyksiä, kun puhe kerta vaati heitä jännittämään sekä silmänsä että korvansa ja keskittämään parhaat henkiset voimansa kyetäkseen seuraamaan jonkun lausunnon juonta.

Tha astui soturiryhmän keskelle. Siihen oli jätetty puhujaa varten pieni aukea paikka. Sen ympärillä istua kyyköttivät vanhemmat miehet. Heidän takanaan olivat toiset polvillaan, ja näiden takana seisoivat Nun heimon nuoret miehet.

Tha päästi kumean murahduksen kurkkutorvestaan. Hän ravisti jättiläismäistä vartaloaan.

»Maa järisee ja vapisee ja vavahtelee siellä, missä me elämme», sanoi hän. »Vuoret kaatuvat.» Hän viittasi heidän asuntoihinsa, tehden eleen levitetyillä kämmenillään maahan. »Me kaikki tulemme surmatuiksi. Lähtekäämme. Etsikäämme uusi paikka, missä maa ei vavahtele. Petoja on kaikkialla. Hedelmiä on kaikkialla. Viljaa kasvaa jokaisen virran laaksossa. Me voimme metsästää missä tahansa yhtä hyvin kuin täällä. Me löydämme yllin kyllin syötävää. Ottakaamme vaimomme ja lapsemme ja lähtekäämme tältä paikalta.» Puhuessaan hän jäljitteli otusten metsästämistä, hedelmäin ja viljan korjaamista, marssimista ja uuden kotipaikan etsimistä. Hänen liikkeensä olivat sekä arvokkaita että kauniita. Hänen kuuntelijansa istuivat pelkkänä korvana. Lopetettuaan puheensa hän kyykistyi alas vanhempien sotureiden joukkoon. Sitten nousi toinen — hyvin vanha mies — hän tuli aukion keskelle ja kuvaili sanoin ja elein maastamuuton vaaroja. Hän johdatti mieleen ne monet tapaukset, jolloin muukalaisia oli pienin ryhmin ja suurin joukoin tullut liian lähelle Nun maata, ja kuinka Nun soturit, olivat rynnänneet näiden kimppuun ja teurastaneet kaikki, jotka eivät ehtineet paeta.

»Toiset tekevät meille samoin», virkkoi hän, »jos lähestymme heidän asuinsijojaan».

Kun hän oli istuutunut, tunkeutui keskustaan Hud nuorten sotilaiden parvesta. Hud halusi Than tytärtä Nat-ulia itselleen. Sentähden hän saattoi kahdesta hyvästä syystä ottaa puolustaakseen tytön isän asiaa. Toinen syy oli se, että pääsisi siten vanhemman miehen suosioon, toisena taas oli toivo, että heimo lähtisi liikkeelle heti, sillaikaa kun Nu Nunpoika oli poissa, jotta Hud voisi niin ollen kenenkään häiritsemättä kosia tyttöä.

»Tha on puhunut viisaasti. Tämä maa ei ole enää turvallinen ihmisille eikä eläimille. Tuskin kuluu kuukautta, jolloin ei havaita maan vavahtelevan ja jyrähtelevän, ja muutamin paikoin ovat vuorten rintamat luhistuneet. Milloin hyvänsä saattaa tulla meidän vuoremme vuoro. Lähtekäämme seuduille, missä maa ei vapise. Meidän ei tarvitse pelätä vieraita. Sellainen on vanhusten ja raskaiden naisten puhetta. Nun heimo on mahtava, se voi mennä mihin haluaa ja tappaa ne, jotka sulkevat siltä tien. Tehkäämme kuten Tha sanoo ja lähtekäämme täältä heti — toinen suuri järistys saattaa tulla millä hetkellä hyvänsä. Lähtekäämme täältä nyt, koska olemme syöneet.»

Toisetkin puhuivat, ja niin suuri oli heidän pelkonsa maanjäristyksiä kohtaan, että kuului tuskin ainoatakaan vastustavaa ääntä — melkein kaikki tahtoivat lähteä. Nu kuunteli ankaran arvokkaana. Kun kaikki ne, jotka halusivat puhua, olivat sanoneet sanottavansa, nousi hän.

»Se on parasta», sanoi hän. »Me lähdemme — Hud saattoi tuskin pidättää kopeata hymyä —. »niin pian kuin poikani Nu on palannut». Hud rypisti kulmiaan. »Lähden etsimään häntä», lopetti Nu.

Neuvottelu oli päättynyt. Miehet hajaantuivat erilaisiin töihinsä. Tha lähti Nun mukana etsimään jälkimäisen poikaa. Joukko metsästäjiä meni pohjoiseen Autiovuoria kohti, joiden juurella, lähellä merta, eräs heimon jäsen oli nähnyt urosmammutin.

Hud meni luolaansa ja odotteli tilaisuutta nähdäkseen Nat-ulin yksin. Vihdoin hänen kärsivällinen odottelunsa palkittiin, ja hän näki tytön menevän lähteelle päin, joka nyt oli yksinäinen. Hud juoksi hänen jälkeensä. Hän saavutti tytön, kun tämä kumartui täyttämään vesiastiaansa.

»Tahdon sinut», sanoi Hud, siirtyen suoraan itse asiaan perin alkeellisella tavalla, »elämänkumppanikseni».

Nat-ul katsoi häntä tuokion ja nauroi sitten vasten hänen kasvojaan.

»Mene hakemaan Uun pää ja laske se isäni luolan eteen», vastasi hän, »ja sitten Nat-ul ehkä suostuu ajattelemaan Hudin kumppaniksi rupeamista. Mutta unohdin», huudahti hän äkkiä, »ettei Hud metsästä — hänestä on mieluisampaa jäädä kotiin vanhusten ja naisten ja lasten joukkoon, sillaikaa kun _miehet_ ovat etsiskelemässä Gluhia.» Hän korosti sanaa miehet.

Mies punastui. Hän ei suinkaan ollut pelkuri — pelkureita synnytti vasta myöhäisempi ajanjakso. Hän tarttui rajusti tytön käsivarteen.

»Hud näyttää sinulle, ettei ole pelkuri», huudahti hän, »sillä hän ryöstää sinut puolisokseen, uhmaten Nu'ta ja Tha'ta ja Nu Nunpoikaa. Jos he tulevat ottamaan sinua häneltä, niin Hud tappaa heidät kaikki.»

Puhuessaan hän raahasi tyttöä viidakkoa kohti lähteen toiselle puolen — viidakkoa, joka sijaitsi vuoren ja meren välissä. Nat-ul harasi vastaan ja rimpuili irti päästäkseen; mutta Hud, joka oli painanut ison käden tytön suulle ja kietaissut toisen kätensä hänen vyötärölleen, riensi vankeineen ääneti eteenpäin. Viidakon toisella puolen poikkesi mies pohjoiseen edeten rantaa pitkin. Nyt hän otti kätensä tytön suulta.

»Tuletko kanssani», kysyi hän, »vai täytyykö minun raahata sinua näin koko päivä?»

»En tule vapaaehtoisesti», vastasi Nat-ul, »sillä muuten ei Nu Nunpojalla, isälläni eikä veljelläni olisi oikeutta tappaa sinua rangaistukseksi siitä, niitä olet tehnyt; mutta nyt heillä on se oikeus, sillä sinä olet vienyt minut väkivalloin, niinkuin ne karvaiset ihmiset, jotka elivät aikoja sitten ottivat puolisonsa. Sinä olet eläin, Hud, ja kun minun mieheni käyvät kimppuusi, tappavat sinut eläimenä, jollainen olet.»

»Sinä saat kärsiä eniten», huomautti Hud, »sillä jollet tule vapaaehtoisesti kanssani, niin heimo tappaa lapsen».

»Ei tule olemaan mitään lasta», vastasi Nat-ul, ja punahirven-vuotansa alla hän puristi kiviveitsen sarveispäätä.

Hud pysytteli rannalla estääkseen mammutin metsästäjiä keksimästä heitä paluumatkalla, sillä hekin olivat menneet pohjoiseen, ja samosi pitkin vuorten juurta vastakkaisella puolella viidakkokaistaletta, joka ulottui rannikon kanssa yhdensuuntaisena aina Autiovuorten juurelle, missä vuoret rohkeasti ulkonivat Rauhattomaan mereen puolen päivämatkan päässä pohjoisessa.

Aurinko paistoi suoraan noiden kahden pään yltä, kun Hud raahasi vastahakoista kumppaniaan Autiovuorten rinnettä ylös, joiden poikki hän oli päättänyt mennä etsiessään varmaa piilopaikkaa, sillä hän tiesi, ettei voinut palata heimonsa luo kokonaiseen kuukauteen sen jälkeen, mitä oli tehnyt. Sittenkään ei paluu olisi täysin, turvallista, sillä Nun heimon miehet eivät olleet ottaneet itselleen puolisoja väkivalloin moniin sukupolviin. Heidän keskuudessaan vallitsi vankka usko, että sellaisten naisten lapset, jotka itse valitsivat miehensä, olivat kauniimpia, hyväluontoisempia ja urhoollisempia kuin ne, joiden äidit olivat vain hiukan parempia kuin vangit ja orjat. Hud toivoi kuitenkin saavansa Nat-ulin suostutetuksi selittämään, että oli vapaaehtoisesti karannut hänen kanssaan, mitä vastaan ei voitu tehdä minkäänlaisia muistutuksia. Mutta siihen menisi monta päivää.

Autiovuoren huipulta aukeni pohjoiseen päin ihan toisenlainen maisema kuin etelään. Täällä oli avara, sileä tasanko, jossa siellä täällä näkyi yksinäisiä puurykelmiä. Vähän matkan päässä juoksi mereen leveä virta, jonka rannat olivat viidakon peitossa. Tasangolla syöskenteli antilooppi-, biisoni- ja puhvelilaumoja pitkää ruohoa ja villiviljaa. Olipa siellä lampaitakin, ja juuri viidakon reunassa tonkivat maata isot villisikaparvet. Silloin tällöin saattoivat ruohoa syöskentelevät eläimet lähteä äkkiä hillittömään pakoon, kun joku peto ryntäsi niiden joukkoon. Mylvien, ammuen, kiljuen tai röhkien ne saattoivat karata tiehensä mielettömästi vähän matkan päähän ryhtyäkseen jälleen aterianjatkoon ja kuherteluunsa päästyään varmuuteen, ettei niitä enää ajettu takaa, vaikka iso lihansyöjä olisi seissyt ihan niiden näkyvissä saaliinsa kimpussa. Mutta miksi juosta kauemmaksi? Kaikkialla niiden ympärillä, joka taholla, oli toisia villejä, verenhimoisia petoja. Sinne tänne pakoileminen niiden siepatessa ravintonsa oli vain osa niiden kauhujen täyttämää elämää, ja ne pysyivät elossa vain siksi, että sikisivät runsaammin kuin niitä saalistavat pedot ja voivat elää kauempana vedestä.

Hud vei Nat-ulin Autiovuorten pohjoista rinnettä alas, etsien onkaloa, mihin he voisivat järjestää väliaikaisen kotinsa. Vuoren huipun ja juuren puolimatkasta hän löysi erään luolan. Sen edessä oli hujan hajan antiloopin, puhvelihärän, jopa mammutinkin kaluttuja luita. Hud puristi lujemmin keihästään tähystäessään pimeään sisustaan. Tämä oli luolakarhu Urin pesä. Hud sieppasi käteensä erään luun ja heitti sen sisälle, Ei kuulunut varoittavaa murinaa — Ur ei ollut kotosalla.

Hud työnsi Nat-ulin sisälle ja vieritti sitten muutamia isoja kivilohkareita luolan suulle ne riittivät salpaamaan jättiläiskarhulta sisäänpääsyn sen palattua. Sen jälkeen hän itsekin ryömi sisälle pienestä aukosta, jonka oli jättänyt. Sisustan himmeässä valaistuksessa hän näki Nat-ulin painautuneen luolan peräseinää vasten. Hän astui lattian poikki sulkeakseen tytön syliinsä.

KOLMAS LUKU

Iso luolakarhu

Kun Nu Nunpoika palasi tajuihinsa, tunkeutui päivänvalo useista kalliolohkareen pienistä halkeamista, joka sulki pääsytien luolaan, missä hän oli ollut maanjäristyksen sattuessa ja mihin hän oli tullut teljetyksi. Noustuaan puolipökerryksissä hän loi katseensa hämärään sisustaan, etsien Nat-ulia. Kun hän ei nähnyt tyttöä, hypähti hän jaloilleen ja tutki tarkoin luolan joka sopen. Nat-ul ei ollut siellä! Nu seisoi hetkisen painaen toisella kädellä otsaansa ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Hän koetti koota muistinsa lokeroista välittömän menneisyyden tapaukset.

Lopulta hän muisti, että oli lähtenyt kansansa kylästä etsimään Uuta, sillä hänellä oli niin usein menneisyydessä ollut tapana tuoda jonkun hurjan hirviön pää ja laskea se Than tyttären Nat-ulin luolan eteen. Mutta mikä oli herättänyt hänessä sen uskon, että Nat-ulin olisi pitänyt olla täällä luolassa hänen vieressään? Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä, mutta sama muistinäky vaivasi häntä itsepintaisesti — sekava ja kaaosmainen kuva oudoista eläimistä ja oudoista ihmisistä, joiden keskuudesta hän ja Nat-ul olivat paenneet tuntemattoman maailman halki.

Nu ravisti päätänsä ja polki jalkaansa maahan — se oli alusta loppuun naurettava uni. Edellisen yön maanjäristys ei kuitenkaan ollut unta — tämä ja se tosiasia, että hän oli elävältä haudattuna, puhuivat liiankin selvää kieltä. Hän muisti, ettei ollut tavannut Uuta kotosalla, ja järistyksen alettua hän oli juossut ison pedon luolaan kätkeytyäkseen luonnonvoimien raivolta.

Nyt hän kiinnitti huomionsa murskaantuneeseen kalliolohkareeseen, joka peitti luolan suuta. Suunnattomaksi helpotuksekseen hän teki sen havainnon, että kivi oli mennyt kauttaaltaan pieniksi kappaleiksi. Hän irroitti ne ja poisti toisen toisensa jälkeen, ja vaikka uusia vyöryi lakkaamatta vähän aikaa ylhäältä alas entisten paikalle, niin että luolan tausta oli ennen pitkää puolittain täynnä kivilohkareita, onnistui hänen vihdoin tehdä niin suuri aukko, että saattoi ryömiä siitä ulkoilmaan..

Silmäillessään ympärilleen hän keksi, että järistys näytti tehneen vain vähän vahinkoa muulle luonnolle kuin vuorenhuipulle, joka ennen oli riippunut jyrkänteen yli ja pudonnut nyt ylhäältä, siroitellen lohkareitaan rinteen ulkonemille ja juurelle.

Uu oli pitänyt tätä luolaa tyyssijanaan vuosikausia. Juuri täältä oli Nu etsinyt sitä päätettyään voittaa kumppaninsa kaikkein suurimmalla voitonmerkillä. Mutta kun tämän luolan oli nyt tukkinut vuoren huipulta pudonnut kivisora, joutuisi Uu etsimään luolaa jostakin muualta, ja se saattaisi johdattaa sen kauas Nun asuinpaikoilta. Se ei ikinä kävisi päinsä — Uu oli pidettävä metsästyspiirissä, kunnes sen pää olisi täyttänyt sen tarkoituksen, johon luolaihminen aikoi käyttää sitä.

Sentähden työskenteli Nu useita tunteja uutterasti poistaakseen kalliolohkareet luolasta ja sen edustan ulkonemalta kuin myös rosoiselta polulta, joka johti vuoren juurelta. Koko ajan hän piti keihästään käden ulottuvilla ja kivikirvestään ja veistään valmiina lannevyössään, sillä Uu saattoi palata millä hetkellä hyvänsä. Kun isolla kissalla oli tapana ilmestyä odottamatta, mitä pelottavimmin ja ääneti, täytyi aina olla varuillaan. Mutta vihdoin päättyi työ, ja Nu lähti haeskelemaan aamiaista.

Hän oli päättänyt odottaa miekkahampaisen tiikerin paluuta ja lopettaa kohtauksen kerta kaikkiaan. Eivätkö heimon nuoret miehet ja naiset olleet viime aikoina ruvenneet joka kerta hymyilemään, kun hän palasi tyhjin käsin Uuta metsästämästä? Kukaan ei ollut epäillyt, että hän vilpittömästi halusi kohdata tuon hirvittävän pedon, jota pakenemista ei luettu häpeäksi, sillä kukaan ei epäillyt Nun rohkeutta; mutta siitä huolimatta oli nöyryyttävää palata aina esittelemään tekosyitä, sensijaan että olisi tuonut saaliinsa pään.

Nu oli tuskin sijoittautunut mukavasti erään puun haaralle, mistä hän saattoi pitää silmällä monia tiikerin luolalle vieviä teitä, kun hänen terävä korvansa erotti liikehtimisen synnyttämää ääntä takaansa viidakosta. Ratina kuului tuulen yläpuolelta, ja samassa toi tuuli ihmisen tuoksun tähystelijän herkkätuntoisiin sieraimiin. Nyt hän kiinnitti huomionsa tähän uuteen suuntaan, koettaen kaikin voiminsa todeta tulokkaiden henkilöllisyyden ennenkuin he vainuaisivat hänen läsnäoloaan.

Pian he tulivat näkyviin — kaksi miestä, Nu ja Tha, jotka etsiskelivät edellisen poikaa. Heidät nähdessään huusi Nu Nunpoika tervehdyksen.

»Minne menevät Nu ja Tha?» kysyi hän, kun miehet pysähtyivät hänen istuinpaikkansa alle.

»He etsivät Nu Nunpoikaa», vastasi nuorukaisen isä, »ja löydettyään hänet he palaavat Nun kansan asunnoille, ja Nu Nunpoika palaa heidän mukaansa».

Nuori mies kohautti leveitä olkapäitään.

»Nu Nunpoika haluaisi jäädä tappamaan Uuta», vastasi hän.

»Tule alas ja seuraa isääsi», virkkoi vanhempi mies, »sillä Nun kansa lähtee tänään etsimään uutta asuinpaikkaa, missä maa ei huoju eivätkä kalliot repeile ja kaadu».

Nu pujottautui ketterästi maahan.

»Sanokaa minulle, minne päin heimo lähtee», sanoi Nu Nunpoika, »jotta löytäisin sen surmattuani Uun, jos se palaa tänään. Jollei se palaa tänään, niin sitten lähden huomenna heimon jälkeen.»

Nuoren miehen isä ajatteli ääneti tuokion. Hän ylpeili kovasti poikansa urhoollisuudesta. Hän tunsi yhtä suurta riemua kuin poika itsekin, jos tämä palaisi tuoden mukanaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään. Samalla hän käsitti myös sen nöyryyden, jota hänen poikansa täytyi tuntea ollessaan pakotettu palaamaan jälleen ilman voitonmerkkiä. Hän laski kätensä nuoren miehen olkapäälle.

»Jää tänne, poikani», sanoi hän, »seuraavaan päivään asti. Heimo matkaa pohjoiseen Rauhattoman meren rantaa pitkin, Autiovuorten toiselle puolen. Vanhusten ja lapsukaisten takia taivallamme hitaasti. Sinun on helppo saavuttaa meidät. Jollet palaa, niin tiedämme siitä, että Uu oli väkevämpi kuin Nun poika.»

Enempää puhumatta kääntyivät vanhukset ja astelivat entistä tietään kylää kohti, kun taas Nu Nunpoika kiipesi uudestaan piilopaikkaansa puuhun.

Koko päivän hän odotteli Uun paluuta. Isot apinat ja pienemmät apinat hääriskelivät hänen yläpuolellaan, alapuolellaan ja ympärillään. Välistä ne heittivät hänelle sanasen ohimennessään. Alhaalla syöskenteli villakarvainen sarvikuono ja paneutui levolle. Hyeenaparvi hiipi alas ylätasangolta. Ne piirittivät nukkuvan sarvikuonon. Iso eläin aukaisi pienet silmänsä. Kömpelösti se kohottautui jaloilleen pyöriskellen ympäri, kunnes seisoi tuulta vasten, kävi vuohen tavoin ryntäykseen ja hyökkäsi suoraan nyt ärisevien hyeenoiden kimppuun. Pelkurimaiset eläimet säntäsivät syrjään, ja koko joukko ryhtyi ahdistamaan sarvikuonoa takaapäin. Iso eläin käännähti nopeasti kuin kissa, asestettu kuono painui maata kohti, ja yksi sen kiusaajista sinkoutui korkealle ilmaan, mahtavien sarvien repimänä, jotka olivat uppoutuneet sen lävitse. Jälleen kääntyi sarvikuono ja juoksi, ja jälleen saarsi hyeenaparvi sen. Viidakko nieli ne. Pitkän aikaa saattoi Nu kuulla ahdistelevien petojen hurjan ärinän ja tuskan kiljahdukset, kun sarvikuono ryntäsi tuon tuostakin kiduttajiaan vastaan.

Sitten tuli luolakarhu, tassutellen kömpelösti alas vuorenrinnettä. Uun luolan suulla se pysähtyi varovaisesti nuuskimaan ympärilleen, päästäen syvän, raivoa ja vihaa uhkuvan murahduksen kurkustaan. Nu odotteli Urin ikivanhan vihollisen vastaushuutoa, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Nu kohautti olkapäitään. Uu oli nähtävästi kaukana poissa, sillä muuten se ei ikinä olisi kuunnellut Urin taisteluhuutoa siihen vastaamatta.

Nyt oli karhu jatkanut tietään vuoren juurelle. Se lähestyi puuta, missä Nu istui. Viidakon reunaan pysähtyi peto ja alkoi nuuskia pehmeästä maasta juuria. Nu tarkkasi sitä. Jollei Uun päätä, niin miksei Urin pää? Uu ei palaisi sinä päivänä, siitä Nu oli varma, sillä oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos iso tiikeri olisi ollut lähellä, olisi se kuullut luolakarhun taistelukutsun ja vastannut siihen.

Nu pudottautui kevyesti maahan puun toiselle puolen Urista. Oikeassa kädessään hän piti lujasti pitkää, raskasta keihästään. Vasemmassa hänellä oli kivikirves. Hän lähestyi valtavaa petoa takaapäin, päästen muutamien askelten päähän siitä ennenkuin eläin tajusi hänen läsnäolonsa, sillä viidakon väestä ei kukaan liikuskellut niin äänettömästi kuin alkuajan ihminen.

Mutta vihdoin Ur kohotti katseensa, ja samassa hetkestä sinkosivat Nun väkevät lihakset kivikärkisen keihään. Se kiiti suoraan kuin kuula karvaisen hirviön rintaan, upoten syvälle sen ruumiiseen samassa, kun se ryntäsi eteenpäin käydäkseen käsiksi uhkarohkeaan olentoon, joka uskalsi ahdistaa sitä.

Nu pysyi paikallaan, seisten hajalla säärin ja heilutellen molemmin käsin raskasta kivikirvestään edes takaisin. Luolakarhu nousi takakäpälilleen lähestyessään miestä, kohoten korkealle vihollisensa pään yläpuolelle. Kita ammollaan ja käpälät ojollaan lähestyi hirvittävä peto, vääntäen silloin tällöin keihään vankkaa vartta, joka törrötti sen rinnasta, ja päästäen ilmoille maata tärisyttäviä raivon ja tuskan karjahduksia.

Kun mahtavat etukäpälät tavoittelivat Nu'ta, väistyi hän äkkiä niiden alitse, iskien kirveellään karhua päähän mennessään ohi. Ulvahtaen kääntyi peto ja hyökkäsi uudelle taholle, mutta taasen noudatti Nu aikaisempaa menettelyänsä, ja taasen mäjähti musertava isku karhun leukaan.

Veri pursui eläimen suusta ja sieraimista, sillä ei yksin kivikirves ollut pannut verta vuotamaan, vaan myöskin kivikeihäs oli tunkeutunut villipedon keuhkoihin. Ja nyt Ur teki niin kuin Nu oli odottanut sen tekevän. Se heittäytyi neljälle jalalleen ja juoksi mielettömästi kiduttajaansa kohti. Eläimen uusi asento toi sen päälaen miehen aseen ulottuville ja hypähtäessään tällä kertaa syrjään sen hyökkäyksen tieltä löi hän kirveellä karhua otsaan, silmien väliin.

Eläin hoippui ja vaappui pökerryksissään, kuono haudattuna taistelukentän tallattuun mutaan ja ruohoon. Vain hetkisen se oli sillä tavoin, ja tällä hetkellä täytyi Nun käydä sen kimppuun ja lopettaa se. Eikä hän epäröinyt. Hän heitti kirveensä ja juoksi Urin kimppuun aseenaan kiviveitsi. Ja monta kertaa hän upotti sen terän villiin sydämeen. Ennenkuin luolakarhu ehti oikein palata tajuihinsa, kellahti se kuolleena kyljelleen.

Puolisen tuntia hääräili Nu irroittaessaan päätä, ja sitten hän ryhtyi nylkemään petoa. Hänen menettelytapansa olivat alkeellisia, mutta hän työskenteli alkuperäisillä välineillään paljon nopeammin kuin nykyajan ihminen terävillä veitsillään. Ennenkuin toinen tunti oli kulunut, oli hän irroittanut nahan, käärinyt sen myttyyn ja leikannut ison paistin Urin lonkasta. Nyt hän kokosi hiukan kuivia lehtiä, otti taulaa ja laittoi tulen terävän, kovan puun avulla, pyörittämällä puupalan kärkeä vinhasti toiseen kovaan puupalaseen tehdyssä reiässä. Kun liekki oli kohennettu aikamoiseksi nuotioksi, pisti Nu paistin pieneen oksaan ja paistoi ateriansa istua kyyköttäen valkean edessä. Se oli puoliksi palanut, puoliksi raaka ja osittain savustunut, mutta se tosiasia, että hän ahmi sen kokonaisuudessaan, todisti hänen nauttineen siitä.

Jälestäpäin hän heitti taljan hartioilleen ja lähti palaamaan kansansa tykö. Hän palasi suoraan Rauhattoman meren rannalla sijaitseville vuorille, sillä hän ei tiennyt, oliko hänen heimonsa vielä lähtenyt etsimään uutta leiripaikkaa vai ei. Oli yö, kun hän astui viidakosta vuoren juurelle, pikainen tarkastelu osoitti hänelle, että heimo oli mennyt, ja niin hän ryömi omaan luolaansa yksin. Aamulla hän voisi helposti saavuttaa heidät.

* * * * *

Kun Hud astui luolan poikki Nat-ulia kohti, oli hän odottanut kohtaavansa ruumiillista vastarintaa, ja sentähden hän meni puoliksi kumartuneena ja kädet ojennettuina tarttuakseen tyttöön ja lannistaakseen hänet.

»Hud», sanoi tyttö, »kohteletko minua ystävällisesti, jos tulen sinulle vapaaehtoisesti».

Mies pysähtyi muutaman askeleen päähän uhristaan. Nähtävästi sujui juttu helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Hän ei ollut hyvillään siitä, että saisi naarastiikerin puolisokseen, ja sentähden hän halukkaasti lupasi mitä hyvänsä tyttö vain pyysi. Perästäpäin hän voisi pitää ne lupauksensa, jotka helpoimmin olisivat pidettävissä.

»Hud tahtoo olla hyvä kumppani», vastasi hän.