Part 3

Tasangon poikki, tuulen alapuolella Nu'sta, liikkui toinen äänetön hahmo uudistaloa kohti. Se oli valtava, harjakas leijona. Aina silloin tällöin se pysähteli ja kohotti vainuavan nenänsä! hiljaiseen tuuleen, ja sen huulet vetäytyivät tuon tuostakin ryppyihin paljastaen mahtavat torahampaat. Mutta minkäänlaista ääntä ei tullut sen kumeasta kurkusta, sillä se oli vanha, ja sen viisaus oli samanlaista kuin ketun viisaus.

Ennen vanhaan se olisi murissut ja valittanut ja karjunut nälkäisten veljiensä tapaan, mutta monet ihmisväestä ja heidän huumaavista ukkoskepeistään saadut kokemukset olivat opettaneet sille, että se metsästi kauimmin, ken metsästi ääneti.

KUUDES LUKU

Nu ja leijona

Victoria Custer oli sinä iltana mennyt huoneeseensa paljon aikaisemmin kuin hänen tapansa oli, mutta ei nukkumaan. Hän ei edes riisuutunut, vaan istuskeli sensijaan pimeässä ikkunansa ääressä, katsellen ulos matkan päässä näkyvää, synkeätä ja salaperäistä viidakkoa ja eteläisten vuorten häämöittäviä ääriviivoja.

Hän yritti tukahduttaa ainaiseksi sen mielettömän tunteen, joka hitaasti ja salaisesti oli vuosien kuluessa vallannut hänet. Siitä lähtien, kun versoava naisellisuus oli ensi kerran herännyt hänessä, oli hän ollut kahlehdittuna tuohon kummalliseen uneen, joka nyttemmin alkoi tulla melkein jokaöiseksi tapaukseksi. Ensin hän oli vain ajatellut olevan ihmeellistä, että hän näki unta samasta asiasta yhteen mittaan niin monta kertaa; mutta viime aikoina nämä öiset näyt olivat tuntuneet sisältävän enemmän todellisuutta kuin aikaisemmin ja ennustavan jotakin kohtalokasta tapausta hänen elämänradallaan — jotakin käännekohtaa, joka oli muuttava hänen elämänsä suunnan. Eipä hän voinut edes päivälläkään vapautua näkemästä mustatukkaista, nuorta jättiläistä, ja tänä iltana oli asia kehittynyt huippuunsa, kun hän oli kuullut nuorukaisen äänen kutsuvan häntä ruusupensaikosta. Hän tiesi, että mies oli vain hänen uniensa luomus, ja juuri tämä tieto pelästytti häntä niin suuresti — sillä se merkitsi vain yhtä asiaa; hänen mielensä horjahteli hermojännityksen taakan alla, jonka nämä harhakuvitelmat olivat sälyttäneet hänen kannettavakseen.

Hänen täytyi koota kaikki hermostonsa tarmon apuvoimat ja kitkeä ainaiseksi sydämestään tämä hirvittävän ahdistava tunne. Hänen täytyi! _Hänen täytyi!_

Tyttö nousi ja alkoi astella edes takaisin huoneen toisesta päästä toiseen. Hän tunsi sen ahtaiden rajojen tukahduttavan ja vangitsevan itseänsä. Ulkona taivasalla, ilman mitään muita rajoituksia kuin etäinen taivaanranta, oli parasta käydä sellaista taistelua, joka riehui hänen rinnassaan. Hän sieppasi silkkihuivin, heitti sen; hartioilleen — totuttuun tapaansa, sillä yö oli kuuma — astui ikkunastaan bungalowia ympäröivälle parvekkeelle ja meni puutarhaan.

Juuri talon lähimmän nurkkauksen takana istuivat hänen veljensä ja Billy Curtiss tupakoimassa makuuhuoneensa ikkunan edessä, yllään yöpuvut ja tohvelit. Curtiss nojasi pyssyyn, jota oli käyttänyt sinä päivänä — samaan, jonka hän oli ottanut ruusutarhaan varemmin illalla. Kumpikaan ei kuullut tytön kevyitä askeleita nurmikolla, ja rakennuksen nurkkaus kätki hänet heidän näkyvistään.

Täyden kuun paisteessa ruusutiheikön laidassa asteli Victoria Custer edes takaisin. Kymmenkunta kertaa hän sai päätetyksi, että aamulla käyttäisi hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta antaakseen myönteisen vastauksen Billy Curtissille siihen kysymykseen, jonka nuori mies oli tehnyt hänelle edellisenä iltana — maanjäristyksen iltana; mutta joka kerta, kun hän luuli ratkaisseensa asian lopullisesti, havaitsi hän tahtomattaan vertailevansa Curtissia uniensa miehen sankarilliseen olemukseen, ja uudestaan hänen täytyi ryhtyä taisteluunsa.

Kun hän käyskenteli kuutamossa, seurasi kaksi silmäparia alati hänen jokaista liikettään — toinen pari, kirkkaat, mustat silmät, ruusutiheiköstä — toinen, säihkyvät, keltaisenvihertävät kehät, kätkeytyneenä pieneen pensasryhmään siihen kohtaan, missä hän kääntyi kävelyssään ja lähti astelemaan entisiä jälkiään — siihen kohtaan, joka oli kauimpana ruusujen keskeltä tähystelevästä.

Kaksikymmentä kertaa oli Nu ollut hypähtämäisillään piilopaikastaan ja sulkemaisillaan tytön syliinsä, sillä hänestä se oli Than tytär Nat-ul, eikä hän ollut nähnyt tyttöä viimeksi satatuhatta vuotta sitten, vaan vasta eilispäivänä. Mutta joka kerta häntä pidätti jokin — kummallinen, epämääräinen, selittämätön pelko tätä ihanaa olentoa kohtaan, joka oli Nat-ul ja joka ei olut Nat-ul, vaan toinen, ihan Nat-ulin näköinen.

Ihmeelliset verhot, jotka peittivät tytön kaunista vartaloa, tuntuivat kohottaneen salvan heidän väliinsä — kun hän oli viimeksi kävellyt tytön kanssa rannalla, oli vain punahirven nahasta tehty pehmyt kaistale ympäröinyt hänen suloisesti keinahtelevia vyötäröitään. Hänen tuttavallinen seurustelunsa noiden vieraiden ihmisten kanssa, yhtyneenä siihen seikkaan, että hän oli puhunut ja ymmärtänyt heidän kieltään, oli vain omiansa loitontamaan tyttöä hänestä. Nu oli ylen murheellinen ja ylen yksinäinen; nyt Nat-ulin näkeminen tuntui pikemmin lisäävän kuin lievittävän hänen mielenmasennustaan. Vähitellen hänessä heräsi se vakaumus, että Nat-ul ei ollut enää Nun poikaa Nu'ta varten. Hän ei kyennyt sanomaan miksi, mutta tämä katkera tosiasia näytti peruuttamattomalta.

Tyttö oli tullut nyt ihan hänen lähelleen ja palasi jälleen parinkymmenen metrin päässä olevia pensaita kohti. Niiden kukoistavan vehreyden takana viuhtoi »vanha veijari» tupsupäistä häntäänsä ja veti teräksenväkevät jalkansa alleen loikatakseen, ja sen odotellessa pääsi heikon heikko hyrräys sen kuolaa valuvasta kidasta. Ääni oli niin heikko, etteivät kahdennenkymmenen vuosisadan neidon tylsistyneet aistit kyenneet erottamaan sitä; mutta mies, joka piileskeli ruusutiheikössä kaksikymmentä askelta kauempana leijonasta kuin tyttö, tajusi sen turmeltumattomilla korvillaan kumeana ja kauhistavana.

Salaman iskun tavoin — niin nopeasti tottuivat hänen lihaksensa hänen aivojaan — loikkasi luolamies edessä olleiden ruusupensaiden yli yhdellä ainoalla hyppäyksellä ja juoksi, keihäs kodollaan kädessä pahaa-aavistamattoman tytön jälkeen. Iso leijona näki hänen tulevan ja hyppäsi kuutamoon, jotta siltä ei petollisesti olisi viety saalista ennenkuin tarkoitettu uhri oli vielä ehtinyt päästä ihan sen hyppäyspiiriin.

Peto päästi ilmoille kauhistavan karjahduksen, joka sai tytön pelosta jähmettymään, ja sitten juoksi alaston jättiläisolento hänen ohitseen uhmaten pedon hirvittävää hyökkäystä. Hän näki ison käsivarren heiluttavan valtavaa keihästä, sinkoavan aseen raivostunutta petoa kohti — ja sitten hän pyörtyi.

Kun leijonan karjahduksen villi ääni rikkoi tyynen yön hiljaisuuden, hypähtivät Curtiss ja Barney Custer jaloilleen ja lähtivät juoksemaan bungalowin sille puolelle, mistä ääni oli kuulunut. Curtiss puristi pyssyä, jonka hän vastikään oli uudestaan ladannut. Kun hän kääntyi rakennuksen nurkkauksessa, äkkäsi hän pikaisen vilahduksen jostakin liikkuvasta pensaiden lähellä viidenkymmenen metrin päässä. Hän kohotti aseensa ja ampui.

Leijonan kumea karjahdus ja vastaukseksi kajahtanut ison pyssyn pamaus olivat herättäneet talon koko väen, niin että Barney ja Curtiss olivat olleet tuskin minuuttiakaan kaatuneen tytön vieressä, kun parikymmentä valkoista ja mustaa miestä oli kokoontunut heidän ympärilleen.

Valtavan ison leijonan kuollut ruumis lepäsi tuskin kahdenkymmenen jalan päässä Victoria Custerista, mutta tytön nopea tointuminen tuotti, sanomatonta helpotusta kaikille, sillä hän oli vahingoittumaton. Barney nosti hänet syliinsä ja vei huoneeseen, kun taas toiset jäivät tutkimaan kuollutta petoa. Keskeltä rintaa pisti esiin puinen varsi, ja kun he olivat vetäneet sen ulos, mikä vaati neljän väkevän miehen yhteisiä voimanponnistuksia, niin he havaitsivat, että kivikärkinen keihäs oli tunkeutunut suoraan villin sydämen läpi melkein eläimen koko ruumiin pituudelta.

»Seebran tappaja», virkkoi Brown Greystokelle. Viimeksimainittu nyökäytti päätänsä.

»Meidän täytyy löytää hänet», sanoi hän. »Hän on tehnyt meille suuren palveluksen. Ilman häntä ei miss Curtiss olisi enää elävien kirjoissa.» Mutta vaikka kaksikymmentä miestä tutki pihamaata ja kauempana olevaa tasankoa useampia tunteja, eivät he löytäneet minkäänlaista jälkeä »vanhan veijarin» surmaajasta. Ja syynä siihen, etteivät he löytäneet häntä kedolta, oli se, että hän lepäsi ihan heidän nenänsä alla pienessä kukoistavassa pensasrykelmässä, päässänsä luodin tekemä haava.

SEITSEMÄS LUKU

Victoria noudattaa kutsua

Seuraavana aamuna tarkastelivat miehet kivimäistä keihästä parvekkeella juuri ruokasalin edustalla.

»Tämä on ihmeellisin asia laatuaan, mitä koskaan olen nähnyt», sanoi Greystoke. »Voin melkein vannoa, ettei sitä ole tehnyt kukaan nykypäivien Afrikan heimojen jäsenistä. Näin kerran muutamia samanlaisia kärkiä, vaikka tosin British Museumissa. Ne oli löydetty erään esihistoriallisen luola-asunnon raunioista.»

Ruokasalin ikkunasta juuri heidän takaansa tuijotti tyttö silmät pyöreinä ja ihmetyksestä äänetönnä karkeatekoiseen aseeseen, joka hänelle merkitsi selvää todistusta sen olennon todellisuudesta, jota hän oli luullut vain toiseksi harhakuvitelmaksi — alastoman miehen juoksevasta hahmosta, joka oli rynnännyt hänen ohitseen hyökkäävää leijonaa vastaan hetkistä aikaisemmin kuin hän oli pyörtynyt. Eräs miehistä kääntyi ja näki hänen seisovan siinä.

»Kas, miss Custer», huudahti mies. »Huomaan, ettette tänä aamuna voi pahemmin huolimatta pienestä viimeöisestä seikkailustanne. Tässä on todistuskappale, jonka pelastajanne jätti jälkeensä vanhan veijarin sydämeen. Ettekö halua tarkastella sitä?»

Tyttö astui eteenpäin, kätkien todelliset tunteensa iloisen hymyn naamion taakse. Hän otti käsiinsä Nu Nunpojan keihään, ja hänen sydämensä täytti puolittain villi riemu, kun hän tunnusteli ison heittoaseen painoa.

»Millainen täytyikään sen miehen olla, joka heiluttelee noin valtavaa asetta!» huudahti hän. Barney Custer piti tarkoin silmällä sisartansa, sillä kun keihäs löytyi leijonan ruumiista, oli hänen mieleensä äkkiä palautunut Victorian kuvaus unien miehestä — »Hänellä on iso keihäs, kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä kuin näkisin sen —»

Nuori mies astui sisarensa viereen ja laski toisen kätensä hänen hartioilleen. Tyttö katsoi häntä kasvoihin ja kuiskasi sitten hiljaisella äänellä, jota muut eivät voineet kuulla: »Se on hänen, Barney. Tiesin, että tuntisin sen.»

Jonkun aikaa oli nuorta miestä huolestuttanut pelko sisaren terveydestä. Nyt hänen täytyi tuntea vieläkin hirvittävämpää pelkoa, ellei tahtonut tunnustaa, että itsekin oli tullut mielettömäksi. Jos hän oli tervejärkinen, niin toden totta täytyi villin valkoisen miehen kuljeskella jossakin tässä villissä maassa Victoriaa etsimässä. Kun hän oli nyt löytänyt tytön, eikö hän vaatisi häntä? Barney värisi tätä ajatellessaan. Hänen täytyi tehdä jotakin estääkseen murhenäytelmän, ja hänen täytyi toimia viipymättä. Hän veti loordi Greystoken syrjään.

»Victorian ja minun täytyy lähteä heti», sanoi hän. »Maanjäristyksen aiheuttama hermojännitys ja tämä viimeinen seikkailu ovat vaikuttaneet häneen niin kovasti, että pelkään tytön tulevan hyvin sairaaksi, jollen vie häntä sivistyneen maailman ja kodin piiriin niin nopeasti kuin mahdollista.»

Greystoke ei yrittänyt tehdä mitään vastaväitteitä. Hänkin oivalsi, että miss Custerin oli parasta mennä kotiin. Hän oli huomannut tytön hermojen tilan käyvän pahemmaksi ja tuntenut yhä suurempaa huolestumista. Päätettiin, että he lähtisivät matkalle seuraavana aamuna. Talossa oli viisikymmentä mustaa kantajaa, jotka kiihkeästi halusivat palata rannikolle, ja Butzow ja Curtiss ilmoittivat paikalla olevansa valmiit saattamaan nebraskalaista ja hänen sisartaan.

Kun Barney selitti päätöksensä Victorialle, riensi muuan musta palvelija kiihtyneenä loordi Greystoken luo. Hän kertoi tavanneensa kuolleen lampaan aitauksesta. Eläimen kaula oli taitettu, kertoi mies, ja useita lihaviipaleita leikattu veitsellä sen lonkista. Sen vieressä näkyi selvästi paljaan ihmisjalan jälkiä aidatun alueen pehmeässä mudassa.

Greystoke hymyili. »Taasen seebran tappaja», sanoi hän. »No syököön hän mielin määrin mitä vain haluaa.»

Ennenkuin hän oli lakannut puhumasta huusi Brown, joka oli ollut etsiskelyretkellä puutarhassa, häntä pienestä pensasrykelmästä sen paikan vierestä, missä leijonan ruumis oli maannut.

»Katsoppas, Clayton», huusi hän. »Täällä on jotakin, mikä viime yönä jäi meiltä pimeässä huomaamatta.»

Parvekkeella olleet miehet seurasivat Greystokea puutarhaan. Heidän perässään tuli Victoria Custer, ikäänkuin magneetin vetämänä sille paikalle, mihin he olivat kokoontuneet.

Pensaikossa oli pikku lammikko kuivunutta verta, ja niillä kohdin maassa juurten lähettyvillä, missä ei kasvanut nurmea, oli useita paljaan jalan jälkiä.

»Hänen on täytynyt haavoittua», huudahti Brown, »Curtissin luodista. Epäilen leijonan kajonneen häneen — eläimen on täytynyt kuolla heti, kun keihäs tunkeutui sen sydämeen. Mutta mihin ihmeeseen hän on voinut kadota?»

Victoria Custer tutkisteli ruohikkoa vähän matkan päästä pensaiden takaa. Hän näki sen, mikä toisilta oli jäänyt näkemättä — siellä täällä veripisaran, jotka johtivat eteläisille vuorille päin. Tämän nähdessään hänen sydämeensä tulvehti säälintunne yksinäistä, haavoittunutta miestä kohtaan, joka oli pelastanut hänen henkensä ja sitten hoiperrellut vertavuotavana villiin erämaahan, mistä oli tullut. Hänestä tuntui kuin mies olisi jostakin tuolta kaukaa kutsunut häntä nyt ja että hänen täytyi mennä.

Hän ei kiinnittänyt toisten huomiota havaintoonsa ja pian he kaikki palasivat parvekkeelle, missä Barney ryhtyi uudestaan keskustelemaan heidän huomisaamuisen lähtönsä suunnitelmista. Tyttö ei esittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä. Barney oli iloissaan nähdessänsä, että sisar halusi palata kotiin ilmeisesti yhtä kiihkeästi kuin hän itsekin — hän oli pelännyt tiukkaa kieltäytymistä.

Barney oli toivonut saavansa kaataa puhvelihärän ennen lähtöään, ja kun eräs waziri-soturi toi samana aamuna tiedon, että muutaman kilometrin päässä pohjoiseen uudistalosta oli uhkea puhvelilauma, vaati Victoria häntä lähtemään toisten miesten mukana metsästysretkelle.

»Minä huolehdin tavaroiden pakkauksesta», sanoi hän. »Ei ole pienintäkään syytä, joka estäisi sinua menemästä.»

Niin hän lähti, ja Victoria ryhtyi kokoilemaan heidän monenmoisia tarve-esineitään. Koko aamun hääräili talonväki lukemattomissa tehtävissään, mutta puolisen jälkeen, päivän helteen ollessa pahimmillaan ei bungalowissa voitu huomata minkäänlaista merkkiä siitä elämästä, mikä vallitsi sen ympärillä. Lady Greystoke paneutui levolle, kuten melkein kaikki palvelijatkin. Victoria Custer oli keskeyttänyt työnsä silmäilläkseen ulos ikkunasta etäisille kukkuloille kauas etelään. Hänen vieressään, työntäen kuononsa hänen kämmeneensä, seisoi muuan loordi Greystoken isoja susikoiria, Terkoz; se oli ensi hetkestä ihastunut suuresti Victoria Custeriin ja pysytteli tällä tavoin hänen rinnallaan aina, milloin vain tilaisuutta tarjoutui.

Tytön sydämen täytti valtava kaipuu, kun hän katseli kaihoisasti vuoria kohti, joita hän ennen oli pelännyt niin kovasti. Hän pelkäsi niitä, mutta jokin kutsui häntä sinne. Hän yritti taistella tätä mieletöntä halua vastaan aivojensa jokikisellä säikeellä, mutta hän kamppaili järjestä piittaamatonta vaistoa vastaan, joka oli paljon voimakkaampi kuin mikään perustelu, minkä hän voi esittää sitä vastaan.

Äkkiä johdatti koiran kylmä kuono hänen mieleensä erään ajatuksen, ja sen vallassa hän luopui teennäisen vastarinnan viimeisestäkin häivästä mieletöntä haluaan vastaan. Hän sieppasi pyssynsä ja patruunavyönsä ja astui ääneti parvekkeelle... Siellä hän näki joukon kahlehihnoja, jotka riippuivat puuvaarnasta. Hän pisti erään niistä koiran kaulanauhaan. Kenenkään näkemättä hän meni puiston poikki pienelle pensasrykelmälle, missä kuivunut verilammikko oli. Siellä hän kokosi hiukan ruskeata, tahriintunutta maata käteensä ja piti sitä lähellä Terkozin kuonoa, laski sitten sormensa maahan, siihen kohtaan, mistä verinen polku johti etelään käsin.

»Kas tässä, Terkoz!» kuiskasi hän.

Eläin päästi kumean murahduksen, kun tuoreen veren haju tunkeutui sen sieraimiin, ja lähti liikkeelle, kuono painettuna lähelle maata ja hihnaa riuhtoen, kohti vuoria tasangon toiselle puolelle.

Sen vieressä asteli tyttö; ja hänen olkapäälleen oli heitetty iso, uudenaikainen metsästyspyssy ja hänen vasemmasta kädestään riippui hänen etsimänsä villin kumppanin kiviteräinen keihäs.

Hän ei edes pysähtynyt mietiskelemään, mitkä vaikuttimet pakottivat häntä tähän tekoon. Seurauksia hän ei ajatellut hitustakaan. Tuntui maailman luonnollisimmalta asialta, että hänen täytyi lähteä etsimään tuota yksinäistä, haavoittunutta miestä. Hänen paikkansa oli sen miehen rinnalla. Mies tarvitsi häntä — enempää hänen ei tarvinnutkaan tietää. Hän ei ollut enää tylsistyneen, sivistyneen maailman hemmoiteltu lemmikkilapsi. Hän ei edes uneksinut, että hänessä olisi tapahtunut mitään muodonvaihdoksia, eikä ole varmaa, että mitään muutosta oli tapahtunutkaan, sillä kuka pystyy sanomaan, että toisesta ruumiillistumasta toiseen on kovinkaan pitkä askel, olipa kuinka monta ihmisten mittaaman ajan mukaista, lukematonta vuotta hyvänsä vierähtänyt sillä välin?

Pimeys oli laskeutunut tasangolle ja viidakkoon ja vuorille, ja yhä riensi Terkoz eteenpäin kuono maahan painettuna, ja sen rinnalla asteli suloisen tytön hento olento. Nyt tuli kaukaisen leijonan karjahdus heikosti heidän kuuluviinsa, ja toisen pedon valitus vastasi ihan läheltä — ääni, joka on äärettömästi taikamaisempi ja hirvittävämpi kuin kumeampikaikuinen kiljunta. Leopardin rykiminen ja hyenoiden iljettävä »nauru» osoitti heille vieläkin selvemmin, että öisin saalistaan etsivät petoeläimet olivat liikkeellä.

Susikoiran niskakarvat jäykistyivät pieneksi harjaksi kuohuttavasta raivosta. Tyttö otti pyssyn olaltaan ja vaihtoi hihnan samaan käteen, jossa piteli luolaihmisen raskasta keihästä. Mutta hän ei säikkynyt. Äkkiä, ihan hänen edestään, lähti pienoinen antilooppiparvi pikaisen kauhun yllättämänä karkaamaan ruohistosta. Kuului hirveä karjahdus, ja iso ruumis syöksähti ilman halki pudotakseen lauman viimeisen eläimen päälle. Yksi ainoa tuskan ja kauhun parkaisu, pedon kynsiin joutuneen eläimen suusta, sarja hiljaisia murahteluja ja valtavien leukapielien synnyttämä ääni, niiden tunkeutuessa narskuen lihan ja luiden lävitse, ja sitten hiljaisuus.

Tyttö teki pienen kaarroksen välttääkseen petoa ja sen saalista ja meni satakunta metriä niiden yläpuolitse. Kuutamossa näki leijona hänet ja koiran. Seisoen kaatuneen saaliinsa päällä, leimuavien silmien tuijottaessa tunkeilijoihin, se jyräytti kumean varoituksen heille; mutta Victoria, raahaten ärisevää Terkozia perästään, jatkoi matkaansa, ja eläinten kuningas ryhtyi pitämään kemujansa.

Vasta neljännestunnin kuluttua kykeni Terkoz jälleen seuraamaan jälkiä, ja sitten he kaksi jatkoivat uudestaan yksinäistä tietään. Se kiemurteli vuorten juurelle muinaisen ajan vääristyneiden kivikerrosten ohitse. Nähdessään paljaan kallion tyttö värisi, mutta ylös yhä eteenpäin hän jatkoi matkaa, kunnes Terkoz pysähtyi, pöyhistäen niskakarvojaan ja muristen, synkän luolan sysimustan aukon edustalle.

Victoria pidätti eläintä ja tähysti sisälle. Hänen silmänsä eivät voineet tunkeutua manalan pimeyden läpi. Jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Mutta yhtäkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hän oli vain arvellut heidän seuraamainsa veristen jälkien olleen etsimänsä miehen. Melkein yhtä luultavaa oli, että Curtissin kuula oli sattunut »vanhan veijarin» puolisoon ja että hän olikin loppujen lopuksi seurannut haavoittuneen naarasleijonan veritäpliä tullakseen pedon kalliopesään.

Hän kumartui syvään ja kuunteli, ja vihdoin hänen korviinsa tuli ikäänkuin liikehtivän ruumiin ääntä, ja sitten raskasta hengitystä ja huokaus.

»Nu!» kuiskasi tyttö. »Sinäkö, se olet? Olen tullut.» Eikä hänestä tuntunut kummalliselta, että hän puhui outoa kieltä, josta ei ollut kuullut koskaan ennen sanaakaan koko elämänsä aikana. Tuokion vallitsi hiljaisuus, ja sitten vastasi ääni heikosti luolan syvyyksistä.

»Nat-ul!» Se oli pelkkä kuiskaus.

Nopeasti hapuili tyttö onkaloon, tunnustellen käsillään eteensä, kunnes tuli pitkällään makaavan miesolennon luo, joka lepäsi kylmällä, kovalla kalliolla. Vaivoin hän sai estetyksi ärisevän susikoiran ryntäämästä miehen kurkkuun. Terkoz oli löytänyt takaa-ajamansa saaliin eikä voinut ymmärtää, miksei sen sallittu nyt surmata otusta; mutta se oli hyvin opetettu eläin, ja tytön käskystä se vetäytyi vihdoin vartioon luolan suulle.

Victoria polvistui pitkällään makaavan Nu Nun pojan viereen, mutta hän ei ollut enää Victoria Custer. Se oli Nat-ul, Than tytär, joka polvistui nyt rakastamansa miehen viereen. Lempeästi hän laski hoikat sormensa miehen otsalle — sitä poltti riehuva kuume. Hän tunnusteli Nun pään toisella puolella olevaa haavaa ja värisi. Sitten hän kohotti Nun syliinsä, niin että miehen pää lepäsi hänen helmassaan, kumartui ja suuteli hänen poskeaan.

Hänen mieleensä muistui, että puolimatkassa vuoren rinteellä oli pieni lähde, josta pulppuili raikasta, kylmää vettä. Hän heitti pois metsästysvaippansa, käärien sen tiedottoman miehen päänaluseksi, ja sitten hän laskeutui Terkoz rinnallaan alas louhikkoista tietä. Täytettyään hattunsa vedellä hän palasi luolaan. Koko yön hän hauteli kylmillä kääreillä kuumeista päätä ja pesi ammottavan haavan, vuodattaen silloin tällöin muutamia virkistäviä pisaroita palavien huulten väliin.

Vihdoin lakkasi haavoittuneen miehen rauhaton heittelehtiminen, ja tyttö näki hänen vaipuneen luonnolliseen uneen ja kuumeen laskeneen. Kun nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat luolan synkeyteen, nousi Terkoz ojentelemaan jäseniään ja silmäili taaksepäin sisustaan. Se näki mustatukkaisen jättiläisen nukkuvan rauhallisesti pää khaki-kankaisen metsästysvaipan varassa; ja miehen vieressä istui tyttö, teroitettujen hiusten aaltoillessa hänen olkapäilleen ja nukkuvan miehen rinnalle, jolle tytön oma väsynyt pää oli kallistunut äärimmäisen uupumuksen tuomassa unessa. Terkoz haukotteli ja paneutui jälleen pitkäkseen.

KAHDEKSAS LUKU

Arabialaisien sieppaamana

Hetken kuluttua tyttö heräsi. Muutamiin minuutteihin hän ei voinut tulla vakuutetuksi ympäristönsä todellisuudesta. Hän luuli tämän olevan taasen vain hänen unennäköjään. Hiljaa hän ojensi kätensä ja kosketti nukkujan kasvoja. Ne olivat varsin todelliset. Hän istui ääneti muutamia minuutteja, yrittäen sopeutua näihin uusiin ja kummallisiin oloihin, jotka ympäröivät häntä. Hän tuntui olevan kaksinainen ihminen — amerikkalainen tyttö, Victoria Custer, ja Nat-ul; mutta hän ei kyennyt selittämään, ken tai mistä oli Nat-ul, muuten kuin että Nu rakasti häntä ja että hän vastasi Nun rakkauteen.

Hän ihmetteli, ettei haikein mielin ajatellut hylkäämäänsä mukavaa elämää, sekä sitä tietoaan, ettei ikinä voisi enää palata sen keskelle. Hän oli yhä kylliksi kahdennenkymmenen vuosisadan ihminen oivaltaakseen, että hänen astumansa askeleen täytyi ainaiseksi erottaa hänet menneestä elämästä — mutta sittenkin hän oli hyvin onnellinen. Kumartuen alas miehen yli hän suuteli hänen huuliaan, nousi sitten ja meni ulos, ja kutsuttuaan Terkozin mukaansa hän laskeutui lähteelle, sillä hän oli janoissaan.

Ei tyttö enempää kuin koirakaan nähnyt valkoviittaisia olentoja, jotka vetäytyivät äkkiä valtavan ison kiven taakse, kun he kaksi tulivat esiin luolan suusta. Eivätkä he nähneet erään niistä tekevän merkkejä toisille takanaan oleville, jotka eivät olleet kiertäneet vuoren ulkonemaa, jonka juurta he olivat taivaltaneet.

Victoria kumartui täyttääkseen hattunsa lähteestä. Ensiksi hän kurottautui kauas alas sammuttaakseen oman janonsa. Terkozin äkillinen, varoittava murahdus sai hänet kohottamaan päätänsä, ja silloin hän näki, tuskin kymmenen askeleen päässä, kymmenkunta valkoviittaista arabialaista ja heidän takanaan puolisensataa mustaihoista alkuasukasta. Kaikki olivat asestettuja — ilkeännäköisiä miekkosia he olivat, ja yksi arabialaisista oli suunnannut pitkän pyssyn häntä kohti.

Nyt hän puhui tytölle, mutta kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt, vaikka käsitti hänen sanansa vihamielisiksi ja kuvitteli miehen varoittavan häntä turvautumasta omaan pyssyynsä, joka oli hänen vierellään. Sitten puhui arabialainen takanaan oleville, ja kaksi heistä lähestyi tyttöä, yksi kummaltakin puolelta, samalla kuin johtaja piti yhä pyssyään tyttöön tähdättynä.

Kun nuo kaksi miestä tulivat häntä kohti, kuuli hän susikoiran murahtavan uhkaavasti ja näki sen sitten ryntäävän lähimmän arabialaisen kimppuun. Mies sieppasi pyssyn käteensä ja iski sillä kaikin voimin Terkozia kalloon, niin että uskollinen koira kellistyi hänen jalkoihinsa äänettömäksi kasaksi. Sitten nuo kaksi miestä syöksähtivät paikalle ja ottivat Victorian pyssyn, ja hetkisen kuluttua hänet laahattiin kovakouraisesti raa'an joukkion päällikön luo.

Erään mustan kantajan, länsirannikon neekerin avulla, joka oli oppinut hiukan sekavaa englantia, kuulusteli johtaja tyttöä, ja kun hän havaitsi tämän olevan loordi Greystoken vieraana, välähti ilkeä virnistys hänen pahannäköisillä kasvoillaan, sillä miekkonen muisti, kuinka erään toisen arabialaisen orja- ja norsunluukaravaanin oli käynyt sen jouduttua tuon englantilaisen ja hänen wazirisoturiensa kynsiin. Tässä tarjoutui tilaisuus osittaiseen kostoon. Hän viittasi seuralaisiaan ottamaan tytön mukaan — ei sopinut vitkastella tässä heidän vihollistensa maassa, mihin he sattumalta olivat eksyneet harhailtuaan viidakossa yli kuukauden.

Victoria kysyi, mitä he aikoivat tehdä hänelle, mutta hän ymmärsi vain, että he veisivät hänet mukanaan pohjoiseen. Hän tarjoutui suorittamaan melkoiset lunnaat, jos he palauttaisivat hänet vahingoittumattomana hänen ystäviensä pariin, mutta arabialaiset vain nauroivat hänelle, »Sinusta saadaan hyvä hinta», sanoi päällikkö »sulttaani Fuladin hovissa Tagwaran pohjoispuolella, ja muuten voin nyt saada osaksi kuitatuksi! sen velan, joka minun on maksettava englantilaiselle». Ja niin katosi Victoria Custer ihmisten ilmoilta wazirien villin maan rajalla, eivätkä kutkaan muut kuin hänen ryöstäjänsä tunteneet sitä salaista tietä, jota he matkasivat pyrkiessään Uzirin pohjoispuolella sijaitsevaan maahan.

* * * * *

Kun Nu Nunpoika aukaisi vihdoin silmänsä; heräten syvästä unestaan, joka oli virkistänyt ja elähdyttänyt häntä, kohotti hän katseensa odottaen näkevänsä ne suloiset kasvot, jotka olivat leijailleet hänen omien kasvojensa yllä. Ja kun hän huomasi, ettei luolassa ollut ketään muita kuin hän itse, puhkesi hänen yksinäisen sydämensä syvyydestä puolittain nyyhkytyksentapainen huokaus, sillä hän tiesi, että Nat-ul oli ollut hänen luonaan vain hänen unennäössään.

Mutta uni oli ollut niin todellinen! Vielä nytkin hän saattoi tuntea tytön viileän käden kosketuksen otsallaan ja hoikkien sormien sivelevän hänen hiuksiaan. Nun posket hehkuivat tytön kuumista suuteloista, ja hän tunsi sieraimissaan tytön rakkaasta olemuksesta levinneen ihanan tuoksun. Herääminen ja harhaluulon hälveneminen aiheutti katkeran pettymyksen ja kuumeen uudistumisen. Nu vaipui jälleen puolittaiseen tiedottomuustilaan ja hourailuun, niin ettei hän tajunnut khaki-pukuista valkoista miestä, joka hiipi varovasti hänen piilopaikkansa puolipimeyteen vähän puolenpäivän jälkeen.

Tulija oli Barney Custer, ja hänen perästään saapuivat Curtiss, Butzow ja puolisen tusinaa muita etsiskelevän seurueen jäseniä. He olivat kompastuneet puolikuolleeseen Terkoziin lähteen reunamalla, ja sieltä he olivat löytäneet myös Victoria Custerin hatun. Ja vuoren rinteen isojen kivien välissä pehmeässä maassa he olivat selvästi nähneet vastatallatun polun, joka vei ylemmäs luolalle.

Kun Barney näki, ettei luolassa pitkällään makaava olento liikahtanut hänen astuessaan sisälle, nousi tukahduttava pelko hänen kurkkuunsa, sillä hän uskoi varmasti löytäneensä sisarensa kuolleen ruumiin; mutta kun hänen silmänsä tottuivat paremmin sisustan himmeään valoon, huomasi hän erehdyksensä — ensiksi rajattoman helpotuksen tuntein ja sitten pahoin aavistuksin, jotka lähentelivät toivomusta, että siinä olisi ollut Victoria, kuolleena turvassa; sillä villin Afrikan villien ihmisten keskuudessa sattuu naisille kuolemaakin pahempia kohtaloita.

Toiset olivat keräytyneet hänen viereensä, ja joku oli sytyttänyt kuivista oksista tehdyn soihdun, joka valaisi kirkkaasti luolan sisustaa muutamia sekunteja. Tuona aikana he havaitsivat, että mies oli ainoa olento luolassa ja että hän oli avuttomana kuumeen kourissa. Hänen vierellään näkivät he kivikeihään, joka oli surmannut »vanhan veijarin» — jokainen heistä tunsi sen. Miten se oli voitu tuoda hänelle?

»Seebran tappaja», sanoi Brown. »Mitä on hänen päänsä alla? Se näyttää khaki-viitalta.»

Barney veti sen esille ja kohotti ylös.

»Hyväinen aika!» mumisi Curtiss. »Se on Victorian.»

»Miehen on täytynyt laskeutua vuorelta sen jälkeen kun me lähdimme ja näpistää keihäs sisareltanne», virkkoi Brown.

Curtiss veti revolverinsa ja astui lähemmäs tiedotonta Nu'ta.

»Petoeläin», murahti hän, »kuula on hänelle liiankin hyvä. Siirry tieltä, Barney; tyhjennän häneen koko revolverini sisällön.»

»Ei», sanoi Barney levollisesti.

»Miksei?» kysyi Curtiss, yrittäen tunkeutua Custerin ohi.

»Koska en usko hänen tehneen pahaa Victorialle», vastasi Barney. »Se on kyllin riittävä syy, että jäämme odottamaan, kunnes saamme tietää totuuden. Muutenkaan en missään tapaukissa salli surmattavan tiedotonta ihmistä.»

»Hän on vain peto — hullu koira», väitti Curtiss itsepintaisesti. »Hänet pitäisi tappaa jo sen vuoksi, mitä hän on. En koskaan olisi luullut sinun puolustavan miestä, joka on tappanut sisaresi — Jumala yksin tietää, minkä hirvittävän rikoksen hän on tehnyt ennenkuin tappoi Victorian.»

»Älä ole mieletön, Curtiss», kivahti Barney. »Emmehän edes tiedä, onko Victoria kuollut. On mahdollista, että tämä mies on ollut avuttomana kuumeen kourissa pitkän aikaa. Hänen päässänsä on haava, jonka luultavasti teki sinun viimeöinen laukauksesi. Jos hän virkoaa tuosta vammasta, niin ehkä hän voi luoda jotakin valaistusta Victorian katoamiseen. Jos käy ilmi, että hän on tehnyt tytölle pahaa, on vain minulla oikeus vaatia selitystä — ei sinulla; mutta kuten äsken sanoin, en usko tämän miehen vioittaneen hiuskarvaakaan sisareni päästä.»

»Mitä tiedät hänestä?» kysyi Curtiss.

»En koskaan ennen ole nähnyt häntä», vastasi Barney. »En tiedä, ken hän on ja mistä hän tulee, mutta tiedän — no, vähät siitä mitä tiedän, paitsi ettei kukaan muu kuin Barney Custer saa tappaa häntä.»

»Custer on oikeassa», puutui Brown puheeseen, »Tämän miehen tappaminen kylmäverisesti merkitsisi murhaa. Te olette liian pikaisesti vetänyt sen johtopäätöksen, Curtiss, että miss Curter on kuollut. Jos sallimme teidän tappaa tämän miehen, riistämme ehkä parhaan mahdollisuuden päästä tytön jäljille ja pelastaa hänet.»