Part 9

Kun hän taivalsi kuilun läpi, olivat sen mutkat hälventäneet hänen takanaan raivoavan taistelun pahimman hälinän, vaikka hän saattoi kuulla vielä silloin tällöin karjahduksen tai kimeämmän tuskankirkaisun. Hän toivoi, että ne tappaisivat tappelussa toisensa. Muuten jatkaisi eloonjäänyt takaa-ajoa.

Pysähtyessään kerran kuuntelemaan, taistelivatko nuo kolme yhä, käänsi hän katseensa taaksepäin kuiluun, niin ettei hän sillä hetkellä saattanut huomata tulleensa kapean solan päähän ja että ranta ja meri levisivät hänen eteensä. Ei hän nähnyt liioin miesolentoa, joka pysähtyi yhtäkkiä kuilun suulle äkätessään tytön, eikä nopeata liikettä, jolla mies heittäytyi erään ulkonevan kallionkielekkeen taakse.

Tyytyväisenä sen johdosta, ettei takaa-ajo vielä ollut alkanut, jatkoi Nat-ul matkaansa louhikkoista tietä pitkin. Kääntyessään hän näki meren ja mannermaan kaukana veden toisella puolen. Hän riensi eteenpäin rantaa kohti päästäkseen mahdollisimman lähelle rakastamaansa maata.

Sivuuttaessaan kielekkeen, jonka takana mies piileskeli, kiinnitti piikiven rapsahdus miehen sandaalin alla hänen huomionsa puoleensa. Hän pyörähti miestä kohti ja kääntyi sitten pakoon; mutta mies oli liian lähellä. Mies oli jo rynnännyt häntä kohti. Ruskea käsi tarttui hänen hulmuaviin hiuksiinsa, toinen puristui kohotetun käden ranteeseen, joka oli sivauttanut tytön pitkän veitsen miehen pään yläpuolelle uskomattoman nopeasti.

Mies nauroi vasten tytön kasvoja — se oli sama muukalainen, joka oli ajanut häntä takaa mannermaan rannalla ——, ja sitten veti mies hänet lähemmäksi itseään. Nat-ul ponnisti vastaan kuin naarastiikeri ja kirkaisi kerran.

SEITSEMÄS LUKU

Eläintulet

Tur kantoi tytön, joka yhä harasi ja rimpuili vastaan, venettään kohti. Ensi kerran hän näki sen venheen, jolla Nu oli tullut, ja ihmetteli toisen aluksen ilmestymistä. Lähemmin tarkasteltuaan hän keksi, että vene oli niitä, jotka hänen heimonsa muut miehet vastikään olivat valmistaneet. Jonkun miehistä oli täytynyt seurata häntä. Puristaen yhä Nat-ulia lujasti seistessään nilkkoja myöten vedessä veneensä vieressä hän alkoi huhuilla kovalla äänellä.

Pian kiinnitti Turin ja tytön huomiota rannan vastaiselta vuorelta kuuluva vierivien kivien rytinä. Jyrkänteen puoliväliin oli jo heitä kohti juokseva ketterä jättiläisolento laskeutunut. Hänen hartioillaan liehui luolaleijonan talja. Hänen mustista pörröhiuksistaan kohosi ilmoille yksi ainoa pitkä sulka suoraan ja uhmailevasti.

Yksi ainoa katsahdus ilmaisi Turille sen seikan, ettei tuo mies ollut hänen heimonsa jäsen. Se oli muukalainen ja niin ollen vihollinen, Nat-ul tunsi Nun heti paikalla. Hän päästi heikon ilonhuudahduksen nähdessään hänet, huudahduksen, johon kajahti vastaukseksi Nun rohkaisuhuuto. Tur heitti tytön kovakouraisesti veneen pohjalle, pidättäen häntä siellä toisella kädellään, vaikka tyttö ponnisteli rajusti päästäkseen pakoon, samalla kuin hän vapaalla kädellään työnsi ensin oman venheensä ja sitten Nun venheen syvempään veteen.

Vaikka Nat-ulista oli vastusta, toimi Tur ripeästi, sillä hän oli aalloilla kuin kotonaan ja ihmeellisen taitava käsittelemään heimonsa vaivaloista alusta mitä vaikeimmissa tilanteissakin. Vihdoin hänen onnistui lykätä Nun vene poistuvan aallon valtoihin, joka vei sen nopeasti rannikolta, ja samalla hän työnsi oman venheensä hyrskyihin, hypäten siihen vankinsa viereen.

Nat-ul ponnistautui polvilleen, huutaen hurjasti Nu'ta ja yrittäen epätoivoisesti heittäytyä yli laidan. Mutta Tur piteli häntä lujasti, toisella kädellään meloen, ja kun Nu saapui veden partaalle, olivat he jo loitolla hänen ulottuvillaan. Niin oli myös hänen oma puunrunkonsa. Hänen ja Nat-ulin välillä kuohui meri petomaisine matelijoineen. Joka hetki vei tyttöä kauemmas hänestä. Luolaihminen tuskin epäröi. Nopealla liikkeellä hän heitti pois leijonantaljansa ja viskasi syrjään kivikirveensä, sukeltautuen sitten vain lannevaate verhonaan ja veitsi aseenaan hyrskyäviin aaltoihin, pelottavaan mereen.

Kun Nat-ul näki hänen toimenpiteensä, koetti hän kaksinkertaisin ponnistuksin viivyttää Turia, Ryömien polvilleen hän kietoi molemmat kätensä vangitsijansa kaulaan, vetäen häntä veneen pohjalle, niin että mies ei lopulta voinut enää käyttää melaansa. Tur riuhtoili vapautuakseen. Hän ei halunnut tappaa eikä rusentaa vankiansa — tämä oli liian kaunis tuhottavaksi tai ruhjottavaksi — vaan tahtoi tytön koko ruumiillisessa ihanuudessaan, juuri sellaisena kuin hän oli.

Vähitellen tuli Nu heitä lähemmäksi. Kaksi kertaa hyökkäsi hänen kimppuunsa niljakkaita hirviöitä. Ensin hän pääsi taistelussa voitolle, ja toisen kerran kaksi eläintä, jotka uhkasivat häntä, joutuivat tappeluun keskenään, unohtaen saaliinsa. Vihdoin hän oli Turin veneen kupeella, Nat-ul kamppaili epätoivoisesti ja yritti ruumiinsa koko voimalla estää Turin liikkeitä, kiskoen miestä käsistä. Tur ei voinut tehdä mitään, ja Nu oli jo tarttunut venosen laitaan ja nosti toisen jalkansa sen yli.

Äkkiä vääntämällä vapautti Tur oikean kätensä. Nat-ul yritti tarttua siihen uudestaan, mutta iso nyrkki kohosi hänen päänsä yli. Hirvittävän voimakkaasti se putosi hänen otsaansa. Kaikki musteni hänen silmissään, kun hän hellitti otteensa Turista ja vaipui tiedottomana veneen pohjalle.

Samassa tuokiossa sieppasi Tur melansa, hypähti jaloilleen ja huimi raivoisasti Nu'ta päähän ja käsiin. Nu taisteli urhoollisesti päästäkseen väkisin venheeseen tästä hirvittävästä hyökkäyksestä huolimatta; mutta se oli liian ankara, ja vihdoin hän luiskahti jälleen veteen, puolittain pökertyneenä, jolloin Tur pani melansa uudestaan käyntiin, ja karkeatekoinen alus lähti liikkeelle mannermaata kohti.

* * * * *

Kun Nat-ul palasi tajuihinsa, havaitsi hän lepäävänsä pörrökarvaisella metsähärän taljalla oksista ja nahoista tehdyssä, karkeassa teltassa. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu lujilla häränjänteillä. Kun hän ponnisteli päästäkseen vapaaksi, tunkeutuivat siteet hänen lihaansa, tuottaen kovia tuskia. Niin hän lepäsi paikallaan, tuijottaen lakkaamatta suoraan ylöspäin teltan sisustan suppilomaiseen huippuun.

Hän tiesi, missä hän oli. Tämä oli sen kansan kummallisia luolia, jonka hän oli nähnyt hääräilevän puunrunkojen kimpussa, missä tarkoituksessa, sen hän tiesi nyt. Hän käänsi päänsä oviaukkoa kohti. Siitä hän näki kauempana miehiä ja naisia, jotka istua kyyköttivät pienten nuotioiden ääressä ja söivät. Edempänä oli toisia tulia, isompia tulia, jotka pitivät villipetoja loitolla.

Ja tämän ulomman valkeapiirin takaa, kauempaa pimeydestä, kuului kymmenien petojen kiljuntaa ja rähinää, röhkinää ja murinaa, kun ne hiiviskelivät edes takaisin leiripaikan ympärillä, janoten niiden miesten, naisten ja lasten verta jotka olivat koolla suojelevain nuotioiden turvissa.

Silloin tällöin saattoi joku poikanen siepata palavan kekäleen ja viskata sen öisten saalistajajoukkoon. Silloin kuului tavallisesti joukko kiukkuisia kiljahduksia ja matalia, kumajavia murahduksia, kun väijyskelijät peräytyivät hetkiseksi, minkä jälkeen varjomaisten olioitten muodostama kehä ja hehkuvat tulipilkut, jotka olivat niiden silmiä, ilmestyivät jälleen yön sysimustasta pimeydestä.

Kerran hyppäsi luolaleijona, jota tottumus alkuajan ihmisten leirituliin oli rohkaissut, ympäröivän tulipiirin sisälle. Se juoksi erään perhekunnan kimppuun ja kävi käsiksi muutamaan vanhaan mieheen. Tuossa tuokiossa tarttui puolisen sataa soturia keihäisiinsä, ja kun leijona kääntyi palaamaan saaliineen ja loikkasi jälleen yöhön, tunkeutui siihen viisikymmentä keihästä keskellä hyppyä.

Se putosi maahan suoraan palavaan risukasaan, ja sen mukana vanhus. Soturit riensivät eteenpäin heitellen kirveitään. Mitä väliä sillä, vaikka kymmenkunta keihästä, jotka oli tähdätty ryöstäjään, oli lävistänyt vanhuksen? He hyppivät ja kiljuivat hurjasta ilosta, sillä peto oli kuollut ennenkuin ainutkaan kirves oli sattunut siihen. Myös vanha mies oli kuollut. Hänet he heittivät tulien ulkopuolelle petojen syötäväksi; leijonan he nylkivät ensiksi.

Oli kammottavaa katsella tätä iltanäytöstä ihmissuvun kaukaisessa menneisyydessä, kun veneenrakentajat, jotka olivat tulleet pohjoiseen etsimään uusia kalastuspaikkoja, olivat leirissä Rauhattoman meren rannikolla alkuajan viidakon liepeellä; mutta Nat-ulista siinä ei ollut mitään erikoista. Sellaisiin näytelmiin hän oli tottunut jo varhaisimmasta lapsuudestaan asti. Tietenkään hänen kansansa ei juuri ollenkaan tarvinnut pelätä petojen öisten hyökkäysten vaaraa, koska hänen heimonsa asusti luolissa, joiden suut voitiin helposti tukkia nelijalkaisilta vihollisilta; mutta hänelle olivat tuttuja iltatulet, jotka paloivat vuoren juurella, sillaikaa kun heimo oli kokoontunut juhlapitoihin tai neuvotteluun, ja hän oli myös tottunut jonkun uhkarohkean pedon äkilliseen hyökkäykseen niiden monien joukosta, jotka aina hiipivät öiseen aikaan ihmisten asuinpaikkojen ympärillä väijyskellen.

Vihdoin vetäytyi väki telttoihinsa. Vain kaksi tyttöä jäi jäljelle, ja heidän tehtävänänsä oli huolehtia, että nuotiot paloivat kirkkaasti. Nat-ul tunsi tämän tavan ja tiesi etunäkökohtain aiheuttaneen sen. Naiset olivat heimon arvottominta omaisuutta. Heidät voitiin parhaiten jättää alttiiksi jonkun hurjan pedon äkilliselle hyökkäykselle yöllä — nuoria miehiä, joista pian varttuisi sotureita, oli varjeltava. Jonkun tytön kuolemalla ei ollut suurtakaan merkitystä — hän oli täyttänyt tehtävänsä, jos hänen ja hänen kumppaninsa kirkaisut herättivät soturit valveille.

Mutta miksei vanhoja ja tarpeettomia naisia nuorten neitosten asemesta? Vain siksi, että itsesäilytysvaisto on väkevämpi nuoressa kuin hyvin vanhassa. Vanha nainen olisi saattanut olla paljon välinpitämättömämpi hengestään kuin nuori nainen, ja niin ollen hän saattoi nukahtaa ja antaa tulien sammua — olihan hänellä joka tapauksessa elämästään jäljellä vain muutamia vuosia tai kuukausia ja vähän tai ei mitään, minkä takia kannatti elää noina alkuaikoina.

Nuoret naiset vartioivat sensijaan tulia yleensä innokkaasti oman turvallisuutensa takia ja tekivät siten heimonkin turvallisuuden suuremmaksi. Ehkä tällä tavoin syntyi se tapa, joka oli alkuna pyhien neitsyiden sisarkunnan muodostumiseen, joka vaali ikuisia tulia temppeleissä, Roomaan vielä rakentamattomissa, josta kaupungista silloin ei voitu edes uneksiakaan.

Äkkiä pimensi sen teltan sisäänkäytävän, jossa Nat-ul oli vangittuna, miehen hahmo — se oli Tur. Nat-ul tunsi hänet heti. Tur tuli hänen viereensä ja laskeutui polvilleen.

»Olen pitänyt naiset loitolla sinusta», sanoi hän. »Gron olisi tahtonut repiä sinut palasiksi, ja toiset halusivat auttaa häntä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä heitä. Lupaa minulle, ettet tee vastarintaa etkä yritä paeta, niin vapautan sinut ainaiseksi kahleistasi. Muuten sidon sinut aina, kun lähden pois, ja silloin ei voi sanoa, mitä Gron saattaa tehdä, koska sinä olet puolustuskyvytön enkä minä ole täällä pitämässä häntä loitolla sinusta. Mitä sanot?»

»Sanon, että sillä hetkellä, kun käteni vapautuvat, taistelen, kunnes tapan tai tulen tapetuksi», vastasi tyttö. »Ja kun jalkani irroitetaan kahleista, juoksen pois niin vinhasti kuin voin.»

Tur kohautti olkapäitään.

»No hyvä», sanoi hän. »Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä, jollet nauti siitä, että saat aina olla sidottuna noin epämukavassa asennossa.»

Tur kumartui ja alkoi aukoilla solmuja, joihin tytön jalkojen ja nilkkojen siteet oli vedetty. Teltan ulkopuolella hiiviskeli joku salakähmäisesti varjossa. Tur ei kuullut varovaisen lähestymisen perin heikkoa, rapisevaa ääntä. Hän oli kääntänyt selkänsä teltan aukolle päin, kun hän polvistui aukaisemaan häränjänteiden kovia solmuja. Hän oli innoittanut köydet, jotka olivat Nat-ulin nilkkojen ympärillä, ja nyt hän aikoi ruveta käsittelemään polvisiteitä. Tyttö lepäsi rauhallisesti, kasvot käännettyinä vaaleampaan kohtaan, joka häämöitti aukosta. Hän odottaisi kärsivällisesti, kunnes mies olisi vapauttanut hänet, ja sitten hän taistelisi, kunnes miehen täytyisi tappaa hänet.

Äkkiä hän havaitsi tummemman varjon, joka synkensi pimeän teltta-aukon erästä osaa. Olento ei ollut kyllin iso ollakseen hirvittävämpiä petoja, vaikka se saattoi hyvinkin olla hyeena tai villi, koira. Nat-ul aikoi juuri varoittaa miestä, kun hänen päähänsä pälkähti, ettei tässä tarjoutuisi ainoastaan hänen nyt toivomansa nopea kuolema, vaan samalla keino kostaa ryöstäjälleen.

Hän lepäsi hyvin hiljaa Turin käsitellessä viimeistä solmua. Ihan miehen taakse hiipi yön äänetön saalistaja. Nat-ul saattoi nähdä sielunsa silmillä paljastetut torahampaat ja kuolaiset suupielet. Seuraavassa hetkessä kajahtaisi hurja ärähdys, kun peto hypähtäisi nopeasti saaliinsa kimppuun.

Tai loikkaisiko se miehen ohitse hänen suojatonta kurkkuaan kohti? Tytön silmät olivat pyöreinä lumoavasta kauhusta. Hän vavahti kerran ikäänkuin läheisen kuoleman kourissa. Viimeinen solmu aukeni Turin sormissa. Hän tempaisi köyden tytön ympäriltä, huudahtaen hiljaa tyytyväisyydestä.

Ja sitten näki Nat-ul miehen taakse tulleen olion nousevan takajaloilleen ja ryntäävän miehen selkään. Ei kuulunut ensinkään hurjaa ärähdystä — ei minkäänlaista ääntä. Hyökkäyksen äänettömyys teki sen äärettömästi hirvittävämmäksi kuin eläimelliset kiljahdukset ja murahdukset, jotka olisivat ilmaisseet tulijan laadun.

Tur heittäytyi kyljelleen tarttuakseen kiinni vastustajaansa. Tuokion he olivat puristautuneina toisiinsa ja rajusti kamppaillen. Nat-ul kömpi hoippuen jaloilleen. Hänen kätensä olivat yhä sidotut, mutta hänen jalkansa olivat vapaat. Tässä tarjoutui hänelle oivallinen tilaisuus! hän hyppäsi kahden, verenhimosta mielettömän pedon yli, ryntäsi teltasta ja hävisi läheiseen viidakkoon.

KAHDEKSAS LUKU

Paaluun kytkettynä

Nu Nunpoika, puolittain pyörtyneenä Turin melan iskusta, yritti yhä pysytellä pinnalla, kunnes palasi jälleen osittain tajuihinsa. Kun hän sitten huomasi, kuinka turhaa oli enää koettaa saavuttaa venettä, jossa Nat-ulia vietiin mannermaata kohti, lähti hän pyrkimään saaren rannalle. Hetkisen hän loikoi kuumalla hietikolla, leväten. Sitten hän nousi ja silmäili meren yli. Kaukana matkan päässä hän saattoi nähdä pikku täplän lähestyvän vastakkaista rannikkoa. Sen täytyi olla se vene, jossa Nat-ul oli viety pois. Nu pani merkille paikan — matkan päässä taempana kohotti korkea vuorenhuippu päätänsä kaukana sisämaassa.

Nu muisteli venettä, joka oli tuonut hänet saarelle. Hän katsoi merelle nähdäkseen sen, mutta sitä ei siellä näkynyt. Hän asteli pitkin lakeata rantaa. Erään aaltojen huuhtoman kivikasan takaa hän keksi etsimänsä esineen. Hän olisi saattanut huutaa ääneen, niin riemuissaan hän oli. Siinä oli hänen edessään vene ja venheessä mela. Hän juoksi eteenpäin ja veti sen rannalle, sitten hän riensi takaisin sille paikalle, mihin oli heittänyt viittansa ja kirveensä, ja palasi ruuhelle löydettyään ne.

Tuokion kuluttua hänen nähtiin rehkivän aallokossa. Hän hyppäsi alukseen, tarttui melaan ja ponnisteli kaukaista rantaviivaa kohti. Melalla, kirveellä ja kiviveitsellä hän karkoitti lähettyviltään meren rosvopedot. Matkan varrella sattui tuon tuostakin kaksintaisteluja ja kamppailuja, jotka suuresti hidastivat miehen kulkua. Mutta hänen rohkeutensa ei lannistunut. Eihän hän ollut muuhun tottunutkaan. Se oli hänen elämäänsä, samoin kuin se oli jokaisen luontokappaleen elämää, joka kierteli maalla tai piileskeli meren syvyyksissä noina äärettömän villeinä aikoina.

Oli ihan pimeätä, kun aaltojen kova loiske varoitti Nu'ta, että hän oli lähellä rannikkoa. Jonkun aikaa hän oli nähnyt edessään veneenrakentajain leirivalkeat, ja suoraan niitä kohti hän oli ohjannut venettään. Nyt hänen aluksensa töytäsi tylpän kokkansa hietaan satasen metrin päässä leiristä pohjoiseen. Nu hyppäsi veneestä ja jätti sen omiin valtoihinsa. Hän epäili, joutuisiko koskaan enää käyttämään sitä, mutta jos hän palaisi joskus oman heimonsa luo, ei hän hukkaisi hetkeäkään rakentaessaan samanlaisen aluksen, jolla voisi herättää isänsä kansassa suurta kunnioitusta ja ihailua itseään kohtaan.

Kun Nu lähestyi veneenrakentajain leiriä, tapasi hän sen ympäristöltä öisten petojen tavallisen vyön, kuten tietysti oli odottanutkin. Kierrettyään niin, että joutui tuulen alapuolelle teltoista, saattoi hän pujahtaa viidakkoon, ilman että ainoakaan pelottavampi villipeto olisi huomannut häntä. Vastikään hän oli saanut vältetyksi tuiman luolakarhun, joka käydä löntysteli leiripaikkaa kohti saalista etsiskelyssään, ja nyt hän oli vähällä kompastua valtavaan sarvikuonoon sen levätessä pitkässä ruohikossa viidakon ulkolaidassa. Mutta päästyään vihdoin viidakkoon, turvautui hän puihin, koska niiden lehdistössä liikuskeli vain harvoja eläimiä, joita hänen tarvitsi pelätä. Pantteri kiipesi välistä alemmille oksille, mutta vaikka se oli voimakas peto verrattuna kahdennenkymmenennen vuosisadan pantteriin, silmäili Nu sitä halveksuvasti, koska se harvoin metsästi ihmisiä tahallaan ja voitiin ajaa pakoon, jopa surmatakin, hyvin singotulla kirveellä. Matelijat olivat pahimpana vaarana viidakossa-taivaltajalle, joka käytti puiden oksia kulkutienään, sillä täällä väijyi usein suunnattoman isoja käärmeitä, joiden jättiläiskiemuroihin jouduttuaan parhaimmatkin metsästäjät olivat avuttomia kuin pikkulapset.

Nu meni kylän taakse puita pitkin, hypellen pimeässä toiselta rungolta toiselle. Kun välimatka oli niin pitkä, ettei sitä voinut katkaista yhdellä hypyllä, laskeutui hän maahan ja juoksi taipaleen vinhasti ja ketterästi kuin peura. Vihdoin hän tuli viidakon reunaan leirin vastakkaiselle puolelle. Tulet ulottuivat melkein sen puun alle, jossa hän piileskeli. Hän saattoi nähdä tyttöjen kohentelevan niitä ja kauempana heimon muiden jäsenten istua kyyköttävän pienten keittovalkeiden ääressä, kaluavan luita ja rikkovan niitä päästäkseen käsiksi ytimeen.

Hän näki leijonan ryntäävän leirin vastakkaiselta puolelta. Hän näki sen sieppaavan vanhan miehen. Hän näki sotureiden hypähtävän pystyyn ja juoksevan petoa kohti. Hän näki heimon kaikkien jäsenten katseiden ja huomion suuntautuneen paikkaan, joka oli kauimpana Nu'sta. Vieläpä tytötkin, jotka kohentelivat valkeita hänen alapuolellaan, juoksivat nopeasti kylän poikki katsomaan rosvon tappamista.

Käyttäen hyväkseen tätä oivallista sattumaa, laskeutui Nu nopeasti maahan ja juoksi telttojen varjostoa kohti, jotka oli pystytetty säännöttömään ympyrään, niin että aukot olivat ulomman nuotioympyrän puolella, minkä takia niiden keskelle jäänyt tila tuli hiukan hämärämmäksi. Täällä heittäytyi Nu vatsalleen pimeimpään kohtaan, minkä saattoi löytää. Kotvasen aikaa hän lepäsi liikahtamatta, kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kun hänen huomiontekonsa eivät tällä paikalla johtaneet mihinkään tuloksiin, nousi hän varovaisesti käsiensä ja jalkojensa varaan ja ryömi muutamia jalkoja kauemmas telttojen varjostoon. Taasen hän paneutui pitkäkseen kuunnellakseen ja vainutakseen. Puolisen tuntia hän jatkoi hidasta matkaansa ympäri asumusten sisempää ympyrää. Veneenrakentajat olivat vetäytyneet telttoihinsa — kaikki muut paitsi tytöt, jotka vartioivat tulia.

Vihdoin kuuli Nu hiljaista ääniä, jotka tulivat siitä teltasta, jonka taakse hän juuri oli ryöminyt. Hän makasi hyvin hiljaa, nenä muutaman tuuman päässä vuodista ja havuista rakennetun majan lattiasta. Äkkiä tuli hänen herkkätuntoisiin sieraimiinsa tuoksu, jota hän oli vainunnut — sisällä oli Nat-ul; mutta joku oli hänen seurassaan!

Varovaisesti ryömi Nu teltan ympäri sen etupuolelle. Myös siellä oli hyvin pimeätä, sillä tytöt olivat päästäneet tulet sammumaan muutamiksi epätasaisiksi liekeiksi. Vastapäätä aukkoa kuuli Nu selvästi Nat-ulin äänen. Hän näki miehen hahmon kumartuneen tytön ylitse. Hän alkoi kuohua vihasta ja raivosta. Petoeläimen tavoin hän hiipi ääneti nelinkontin telttaan ihan pahaa-aavistamattoman Turin taakse. Sitten hän nousi jaloilleen päästämättä äännähdystäkään ja heittäytyi täysin voimin vieraan selkään.

Hänen veitsensä oli esillä ja hänen hampaansa irvessä, kun he kaksi vieriskelivät ympäri teltan permantoa, hakaten, kynsien ja purren toisiansa. Vihdoin rupesi mies huutamaan apua kovalla äänellä, sillä Nu alkoi päästä hänestä voitolle. Pitkä veitsi ei vielä ollut sattunut hengenvaaralliseen kohtaan, sillä Tur oli tottunut taistelija ja toistaiseksi hänen oli onnistunut torjua vaarallisemmat iskut. Mutta siitä huolimatta hän vuoti verta useista haavoista, ja toisen hampaat olivat raadelleet hänen kurkkunsa ja rintansa.

Vastaukseksi hänen huutoihinsa heräsi kylän väki, huutaen sekin vuorostaan. Sotureita, joilla oli lyhyet keihäät, juoksi esiin jokaisesta teltasta. Naisia ja lapsia ryntäsi heidän kintereillään. Turin puoliso Gron tuli ensimmäisten joukossa. Hän oli tuntenut miehensä äänen ja arvannut, missä tämä oli saattanut joutua vaaralliseen tilanteeseen. Kiukkuisen naarastiikerin tavoin hän juoksi teltalle, johon kaunis muukalainen oli suljettu. Hänen perässään tulivat soturit. Muuan otti palavan kekäleen läheisestä nuotiosta. Hän heitti sen sisälle, piittaamatta siitä, mihin se putoaisi. Sisällä-olijoiden onneksi se lensi heidän ohitseen, vierien majan peräseinälle. Tuossa tuokiossa syttyivät kuivat havut, jotka oli työnnetty nahkojen väliin aukkojen täytteeksi, ja äkillinen tulenloimu valaisi teltan sisustan.

Kun apuun rientäneet näkivät, että vain yksi mies uhkasi heidän toveriaan, heittäytyivät he kummankin kimppuun, ja vaikka Nu taisteli urhoollisesti, voitettiin hänet pian. Koko maja oli nyt liekeissä, niin että hänen vangitsijainsa täytyi vetäytyä ulos. Täällä he sitoivat hänen kätensä ja jalkansa ja kiinnittivät sitten huomionsa kylän muiden telttojen varjelemiseen täydelliseltä tuholta. Tämän he tekivät repimällä keihäillään palavan teltan maahan ja tukahduttamalla liekit tuoreilla vuodilla.

Taistelun kiihkossakaan ei Nu ollut hetkeksikään unohtanut Nat-ulia, ja kun kekäle valaisi teltan sisustan, oli hän etsinyt katseillaan tyttöä, vaikka turhaan — Nat-ul oli kadonnut.

Hän ihmetteli, miten tytön oli käynyt. Nat-ulin asennosta majan lattialla hän oli päätellyt, että tyttö oli lujasti sidottu, koska hän muutoin olisi tapellut vangitsijaansa vastaan. Nu silmäili ympärilleen maatessaan palaneen teltan raunioiden edustalla. Hän ei nähnyt jälkeäkään Nat-ulista; mutta hän näki toisen naisen — nuoren naisen, jonka piirteet olivat sievät, mutta ilme villipedon. Viha, mustasukkaisuus ja raivo kuvastuivat noiden intohimon vääristämien kasvojen jokaisesta juonteesta. Se oli Gron. Hän lähestyi Nu'ta.

»Kuka sinä olet?» huudahti hän.

»Olen Nu Nunpoika», vastasi mies.

»Oletko samaa kansaa kuin se nainen, jonka teltasta tapasit mieheni?» jatkoi hän.

Nu nyökkäsi myöntävästi.

»Hänen piti tulla minun puolisokseni», virkkoi Nu. »Missä hän on?»

Ensi kerran näytti nainen muistavan kauniin vangin katoamisen. Hän kääntyi Turin puoleen.

»Missä on nainen!» kirkui hän. »Mihin olet kätkenyt naisen? Enää et saa piilotella häntä minulta. Tällä kertaa revin irti hänen sydämensä ja juon hänen verensä.»

Tur silmäili hämmentyneenä ympärilleen.

»Missä on nainen?» huusi hän sotureille; mutta kukaan ei näyttänyt tietävän.

Heti alettiin etsiä kylästä. Soturit juoksivat sinne tänne majoihin ja niiden takaiselle aukiolle. Nu makasi, odotellen etsinnän tulosta. Kun kävi ilmeiseksi, että Nat-ul oli paennut, hypähteli hänen sydämensä ilosta. Ei voitu ainakaan tarkastaa enää mitään muuta paikkaa, ja kaikki etsijät olivat palanneet — Nat-ul ei ollut kylässä.

Gron kääntyi Nun puoleen.

»Naisesi on päässyt pakoon minulta», kiljui hän, »mutta sinä saat kärsiä hänen edestään». Ja hän ryntäsi Nun kimppuun, joka makasi siinä sidottuna ja puolustuskyvyttömänä.

Mielettömässä raivossaan olisi nainen repinyt silmät hänen päästänsä, jollei muuan pitkä soturi olisi puuttunut asiaan. Hän tarttui naisen hiuksiin ja tempasi hänet raa'asti uhrin luota. Sitten hän heitti naisen, yhä hiuksista, tylysti maahan.

»Vie pois naisesi», huusi hän Turille. »Nainenko hallitsee minun kansaani? Vie hänet pois ja pieksä häntä, jotta hän oppisi älyämään, ettei naisen sovi sekaantua miesten asioihin. Ota sitten itsellesi uusi vaimo, jotta tämä nainen oppisi pysymään alallaan.»

Tur tarttui onnettomaan Groniin ja raahasi hänet telttaansa, josta vähän ajan kuluttua alkoi kuulua keihäänvarren iskuja ja naisen kirkunaa ja valitusta.

Nu tunsi inhoa. Hänen kansansa keskuudessa ei naisia kohdeltu tällä tavoin. Hän kohotti katseensa päällikön rotevaan ruhoon, joka seisoi hänen vieressään. No, miksi he eivät tappaneet häntä? Se oli ainoa, mitä voitiin tehdä miesvangille. Hänen heimonsa keskuudessa olisi sydämeen töytäisty keihäs jo aikoja sitten ratkaissut Nun asemaan joutuneen vangin kohtalon. Hän ihmetteli, missä oli Nat-ul. Kykenisikö tyttö turvassa palaamaan heimonsa luo? Hän toivoi saavansa elää vain niin kauan, että löytäisi Nat-ulin ja näkisi hänet turvassa isänsä luolassa.

Päällikkö tuijotti häneen tarkasti; mutta hän ei ollut vielä millään tavoin yrittänyt lopettaa Nu'ta.

»Kuka olet?» kysyi hän vihdoin.

»Olen Nu Nunpoika», vastasi vanki.

»Mistä tulet?»

Nu nyökkäsi pohjoista kohti.

»Läheisiltä Autiovuorilta», vastasi hän. »Jos menisit sinne, naistenpieksijä, niin isäni heimo kävisi kimppuusi ja tappaisi teidät kaikki.»

»Puhelet leveästi», virkkoi päällikkö.

»Puhun totta», vastasi Nu. »Isäni kansa nauraisi sinunlaisillesi — lehmänvuotiin puetuille miehille. Se osoittaa, millaista väkeä olette. Mutta minun isäni soturit käyttävät Urin ja Zorin ja Uun taljoja, ja jaloissaan heillä on Tan ja Gluhin nahasta tehdyt sandaalit. He ovat miehiä. He nauraisivat ja lähettäisivät naisensa ja lapsensa ajamaan teidät kepeillä tiehenne.»

Tämä oli törkeä loukkaus. Veneenrakentajain päällikkö vapisi raivosta.

»Saatpa nähdä», huusi hän, »että olemme miehiä. Ja se tapa, jolla kuolet, osoittaa, oletko niin urhoollinen mies kuin väität. Huomenna kuolet, — kun päivä on päättynyt ja nuotiot sytytetty, alkaa kuolemasi; mutta kestää kauan ennenkuin olet kuollut, ja koko ajan syydät kirouksia sitä naista vastaan, joka synnytti sinut, ja rukoilet meitä lopettamaan kärsimyksesi.»

Nu nauroi hänelle. Hän oli kuullut etäisistä kansoista, jotka kiduttivat vankejaan, ja niin hän oivalsi päällikön sanojen tarkoituksen. No hyvä, hän näyttäisi heille, kuinka Nun poika osasi kuolla.

Samassa laahasi pari sotilasta Nun päällikön käskystä erääseen läheiseen telttaan. Vartija pantiin oven edustalle, sillä Nat-ulin pako oli kehoittanut heitä suurempaan varovaisuuteen.

Pitkä yö laahusti hitaasti loppuun. Aurinko nousi Rauhattomasta merestä. Kylän asukkaat alkoivat liikehtiä. Nu tunsi sieraimissaan kiehuvan ruuan hajun. Hän oli hyvin nälissään, mutta hänelle ei tarjottu ainoatakaan suupalasta. Hän oli janoissaan, mutta kukaan ei tuonut hänelle vettä, ja hän oli liian ylpeä pyytääkseen suosionosoituksia vangitsijoiltaan.

Jos yö oli ollut pitkä, niin päivä tuntui ikuisuudelta, ja vaikka hän tiesi, että pimeän tuli olla merkkinä hänen kidutuksensa alkamiseen, mikä merkitsisi hänen loppuaan, oli hän hyvillään laskevan auringon ensimmäisistä varjoista.

Panivatpa he hänen kestettävikseen mitä hirmuja tahansa, niin ne eivät kestäisi ikuisesti. Ennemmin tai myöhemmin hän kuolisi, ja tällä vähäisellä seikalla itseään lohdutellen odotti Nu Nunpoika loppuaan.

Kaikki kalastajat olivat palanneet. Ulompi nuotiokehä oli sytytetty ja samoin pienemmät keittotulet. Heimon jäsenet kyyköttivät takamuksillaan ja jäystivät ruokaansa kuin pedot. Vihdoin he saivat nautituksi ilta-ateriansa. Pari miestä toi pienen paalun, kaivoi keihäillään kuopan maahan ja pystytti sen telttojen ja ulompien tulien puoliväliin.

Sitten tuli kaksi soturia majaan, jossa Nu makasi. He tarttuivat hänen jalkoihinsa ja vetivät hänet läpi kylän, hänen selkänsä ja hartiainsa laahatessa maata. Naiset ja lapset pistelivät häntä terävillä kepeillä, heittivät kiviä ja sylkivät hänen päällensä. Nu Nunpoika ei tehnyt minkäänlaista vastarintaa. Ei edes pieninkään värähdys muuttanut hänen piirteittensä äärimmäisen välinpitämätöntä ilmettä, joka naamarin tavoin oli hänen kasvoillaan, kun hän kesti tuskalliset iskut ja törkeät loukkaukset.

Vihdoin pysähtyivät hänen vartijansa paalun eteen, joka nyt oli kiinnitetty lujasti pystyyn maahan. He tempaisivat Nun jaloilleen ja sitoivat hänet tarkoin paaluun. Kehässä hänen ympärillään oli polttopuita. Hän käsitti, että hänet aiottiin hitaasti kärventää, sillä puut eivät millään kohdalla olleet niin lähellä, että liekit olisivat voineet tarttua häneen. Kuolema olisi hyvin verkkainen, hyvin hauska näky katselijoille — varsinkin jos uhri ilmaisi tuskansa. Mutta Nu Nunpoika ei suinkaan aikonut tarjota veneenrakentajille sellaista nautintoa. Hän katsoi pistävän halveksivasti ympärilleen olevia kiihkeitä, villejä kasvoja. Nu halveksi heitä, ei siksi, että he aikoivat tappaa hänet, sillä sellaista hän saattoi odottaa miltä muukalaisilta tahansa, vaan siksi että he käyttivät »lehmän» vuotia ja että miehet tekivät työtä, sensijaan että olisivat uhranneet kaiken aikansa ja tarmonsa metsästykseen ja sodankäyntiin.

Heidän venheensä olivat oivallisia kapineita — olipa Nu aikonut tehdä sellaisen palattuaan kansansa tykö; mutta ruveta vakinaisesti ahertelemaan moisessa työssä — uh, se oli inhoittavaa. Jos hän olisi päässyt pakenemaan, olisi hän palannut veneenrakentajain luo isänsä soturien seurassa ja ottanut niin monta venettä kuin halusi.

Hänen mietelmänsä keskeyttivät lyhyeen juhlamenot, joita suoritettiin hänen ympärillään. Oli esitetty tanssia ja eräänlaista alkuperäistä laulua, ja nyt sytytti muuan soturi paaluun sidottua uhria ympäröivät puut.

YHDEKSÄS LUKU

Taistelu

Kun Nu Nunpoika oli lähtenyt isänsä ja isänsä heimon luota etsimään Nat-ulia ja Hudia, jäi soturipäällikkö istumaan ääneti muutamiksi minuuteiksi. Hänen vieressään istui Nat-ulin isä Tha ja heidän ympärillään kyyköttivät heimon muut jäsenet. Kaikki olivat ääneti sen surun johdosta, joka oli kohdannut heidän päällikköään ja tämän lähintä miestä. Nu ja Nat-ul nauttivat suurta suosiota villien toveriensa keskuudessa. Niin ei kuitenkaan ollut Hudin laita, ja häntä kohtaan tunnettiin katkeraa kiukkua.

Tovin kuluttua puhui päällikkö Nu.

»Emme voi lähteä etsimään uutta asuinpaikkaa», sanoi hän, »ja jättää jälkeemme kahta lastamme».

Hänen kuuntelijansa käsittivät, ettei hän piitannut mitään Hudista — että Hud oli menettänyt oikeutensa heidän joukossaan tuottaessaan tämän murheen heimolle. He olivat tyytyväisiä sen johdosta. Muuan nuori soturi nousi seisoalleen. Keihäällänsä hän veti maahan idästä länteen kulkevan viivan, joka jäi hänestä pohjoiseen.

»Nu Nunpoika suoritti kokeet minun kanssani — me tulimme miehiksi ja sotureiksi samana päivänä. Yhdessä kaadoimme ensimmäisen leijonamme.» Hän vaikeni ja jatkoi sitten viitaten maahan vetämäänsä viivaan: »Ikinä en astu tämän viivan poikki ennenkuin olen löytänyt Nu Nunpojan.»