Part 11

Mutta Nu Nunpoika ei ollut sitä lajia, joka on tuomittu kuolemaan sukupuuttoon. Hän tiesi, milloin oli taisteltava, milloin paettava. Tällä hetkellä ei tarvinnut paeta mitään, mutta ensi töikseen heidän täytyi etsiä turvallinen piilopaikka. Hän tarttui Gronin ranteeseen.

»Lähtekäämme liikkeelle!» sanoi hän. »Meidän täytyy etsiä luola tai puu päästäksemme suojaan ennen uuden päivän tuloa.»

Nainen heitti katsahduksen taakseen yli olkapäänsä — naisten tapaan.

»Katsos!» kuiskasi hän ja viittasi aallokkoon.

Nu katsoi, ja erään valtavan aallon harjalla, piirtyen pimeätä taivaanrantaa vasten, häämöitti vene, jossa istui kaksi melovaa ihmisolentoa. Yksi silmäys riitti. Takaa-ajajat olivat heidän kintereillään. Nu, pitäen yhä Gronia ranteesta, lähti rientämään kohti mustaa varjostoa ylemmäs rannalle. Nainen juoksi nopeasti hänen rinnallaan. Nu ihmetteli aimo lailla, että nainen pakeni tällä tavoin omaa kansaansa pelastaakseen hänet, muukalaisen ja vihollisen. Uudestaan hän teki saman kysymyksen, johon Gron oli vastannut niin epämääräisesti.

»Miksi koetat pelastaa minut», kysyi hän, »oman kansasi käsistä?»

»En koeta pelastaa sinua», vastasi nainen. »Haluan tehdä Turin mielettömäksi — siinä kaikki.

Hän luulee minun paenneen ruvetakseni sinun vaimoksesi. Kun hänessä on herännyt se luulo, voit sinä minun puolestani huoleti kuolla. Vihaan sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin vihaan Turia.»

YHDESTOISTA LUKU

Metsähärät

Kun Nu johdatti Gronia pimeän yön halki keskellä troopillisen metsän synkeyttä, joka peitti rannalta saaren sisäosiin kohoavaa loivaa rinnettä, irvisti hän ajatellessaan Turin vahinkoa sekä pelastajansa vilpittömyyttä. Mutta nyt oli Nu suojelija. Hän olisi saattanut jättää naisen harhailemaan omiin hoteisiinsa. Nainen oli sanonut hänelle täysin selvästi, ettei rakastanut häntä — niin selvästi kuin sanoilla voitiin ajatus ilmaista: »Vihaan sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin vihaan Turia.» Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänytkään hylätä Gronia. Gron oli nainen. Hän oli pelastanut Nun hengen. Hänen vaikuttimensa olivat toisarvoiset.

Pimeässä kohtasi Nu ison puun. Hän nousi alemmille oksille tähystelemään. Siellä ei väijyskellyt mitään vaarallisia vihollisia, niin että hän kurottautui alas ja auttoi Gronin rinnalleen. Sinne heidän oli paras jäädä aamunsarastukseen. Ei kävisi päinsä kierrellä aseettomana metsiä öiseen aikaan sen kauemmin kuin oli ehdottoman, välttämätöntä.

Nu oli tottunut nukkumaan puissa. Hänen kansansa jäsenet tekivät usein niin retkeilyn ollessaan tai kun riistan metsästys johdatti heidät päivällä niin kauas luolilta, että oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla; mutta Gron ei ollut tottunut metsäläiselämään. Hän puristi pelokkaasti puunrunkoa, ollen asennossa, joka teki nukkumisen mahdottomaksi.

Nu näytti hänelle, kuinka oli paneuduttava raajoilleen ja nojattava puun runkoon, mutta sittenkin Gron pelkäsi putoavansa, jos sattuisi vaipumaan uneen. Vihdoin kietoi Nu toisen kätensä hänen ympärilleen tukeakseen häntä, ja niin hän nukahti, pää painettuna vihollisensa olkaa vasten.

Aurinko paistoi jo korkealta, kun nukkujat heräsivät. Gron aukaisi ensiksi silmänsä. Aluksi hän joutui ymmälleen nähdessään vieraan ympäristön. Missä hän oli? Mikä oli hänen päänsä aluksena? Hän kohotti katsettaan. Se kohtasi jumalalta näyttävän Nun auringonpaahtamat, säännölliset kasvot. Tapausten kulku alkoi vähitellen tunkeutua muistiin uneliaisuuden utuisen vaipan läpi. Hän tunsi vyötäröillään miehen käden, joka puristi yhä lujasti, tarjoten suojelevaa tukeaan.

Tämä oli hänen vihollisensa — hänen kansansa vihollinen. Hän katseli Nu'ta toisin silmin. Oli kuin heräävä päivä olisi herättänyt hänen järkensäkin. Mies oli kieltämättä kaunis — miehisen kaunis, pelkkää voimaa uhkuva. Gron sulki jälleen silmänsä uneliaasti ja antoi päänsä painua lähemmäksi voimakasta, ruskeata olkapäätä. Mutta äkkiä hän heräsi täydelleen, ja samalla hänen muistinsa alkoi kiihkeästi toimia. Hän näki säälittävän mytyn keskellä saukon ja ketun nahkoja kaukaisen teltan lattialla.

Vetäen äkkiä ilmaa keuhkoihinsa, melkein kuin kirkaisten, oikaisi Gron selkänsä. Liikahdus herätti Nun. Hän aukaisi silmänsä, katsoi naiseen ja nousi seisomaan puunhaaralle irroitettuaan käsivartensa toisen ympäriltä.

»Ensiksi täytyy meidän hankkia ruokaa ja aseita», sanoi hän, »ja palata sitten tuonne maihin, missä on minun kotiseutuni. Lähtekäämme.»

Hänen terävät silmänsä olivat tutkineet maata alapuolelta. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan petoa. Nu laski naisen puun juurelle ja hyppäsi kevyesti hänen vierelleen. Hedelmät, joita oli yltäkylläisestä, lievittivät heidän pahimman nälkänsä. Senjälkeen suuntasi Nu kulkunsa ylävämmälle seudulle, mistä voi löytää keihäänvarteen tarvittavaa, kovasyisempää puuainesta. Tulella karaistu terä oli paras, mitä hän toistaiseksi saattoi toivoa, jollei sattuma tarjoaisi hänelle laukankeltaista nefriittikappaletta tai piikivipalasta.

Eteenpäin, yhä ylemmäs, uurastivat etsiskelijät, mutta vaikka he kiipesivät matalille ja röhmyisille vuorille, jotka kulkivat rannikon kanssa yhdensuuntaisesti, eivät he tavanneet suoraa, kova, aineista puuta, jota Nu etsi, eivätkä merkkiäkään sellaisista arvokkaista mineraaleista, joista hän olisi saattanut muovata keihään kärjen, kirveen tai veitsen.

He taivalsivat alas vuorten kaukaisempia rinteitä, nähden silloin tällöin vilaukselta erään kuilun syvänteestä metsän laaksossa kaukana alhaalla. Sitä kohti suuntasi Nu askeleensa. Siellä saattoi kasvaa hänen etsimiänsä puita. Vihdoin he tulivat viimeiselle jyrkälle vuorenseinämälle, joka laskeutui äkkijyrkästi kaksisataa jalkaa tasaisemmille rinteille, missä metsää kasvoi melkein vuoren juurelle asti.

Hetkisen he seisoivat silmäillen outoa maisemaa — jokseenkin aukeata metsämaata, joka näytti reunustavan ylätasangon laitaa, häviten näkyvistä noin puolentoista kilometrin päässä heistä näkymättömään laaksoon, jonka yllä leijui hienoa, lämmintä sumua. Kaukana kaiken tämän toisella puolen kohosivat epäselvinä etäisten vuorten ääriviivat ja niiden sahamaiset huiput näyttivät uiskentelevan sumussa, joka peitti niiden alaosia.

»Laskeutukaamme», sanoi Nu ja laski jalkansa jyrkänteen äyrään yli.

Gron peräytyi, päästäen heikon huudahduksen kauhusta.

"Sinä putoat!" huudahti hän. "Etsikäämme mukavampi tie."

Nu kohotti katseensa ja naurahti.

»Mikä tie olisi tätä mukavampi?» kysyi hän.

Gron tähysti partaan yli. Hän näki vuorenseinämän, josta siellä täällä pisti esiin kielekkeitä sekä kapeita, tasaisia ulkoilemia siellä, missä kovempi kallioperusta oli paremmin kyennyt vastustamaan luonnonvoimain hävityksiä. Muutamiin paikkoihin, mihin oli jäänyt kylliksi tilaa, oli kasautunut irtonaisia kivimöhkäleitä, valmiita tipahtamaan alas jalan varomattomasta kosketuksesta, ja kaiken alla pudonnutta kivilouhikkoa, joka odotteli saadakseen murskata ja rusentaa kenen ruumiin hyvänsä, ken oli niin uhkarohkea, että lähti tätä tietä pyrkimään metsään. Nu näki, ettei Gronin tarkastelu rohkaissut häntä paljoakaan.

»Lähtekäämme!» sanoi hän. »Ei ole mitään vaaraa — minun seurassani.»

Gron katsoi häneen, tuntien ihailevansa hänen rohkeuttaan ja urhoollisuuttansa — ihailua vihollista kohtaan, jota hän mieluummin olisi ollut tuntematta. Mutta hän käsitti, kuinka tosia olivat miehen sanat: »Ei ole mitään vaaraa — minun seurassani.» Hän istuutui jyrkänteen partaalle, heilutellen jalkojaan kuilun yllä. Nu kurottautui ylöspäin ja tarttui hänen käteensä, vetäen hänet alas viereensä. Hän ei käsittänyt, millä tavoin mies pysytteli kiinni kalliossa, mutta tavalla tai toisella löysi mies alaslaskeuduttaessa häntä tukiessaan kohtia, joihin voi tarttua kädellään, ja ulkonevia ryhmyjä, jotka tekivät kulun ihmeteltävän helpoksi. Paljon ennen kuin he saapuivat vuoren juurelle, oli Gron lakannut pelkäämästä, jopa itsekin löytänyt tasanteita ja ulkonemia, mikä teki heidän molempien laskeutumisen helpommaksi. Ja kun he seisoivat turvassa keskellä kivilouhikkoa vuoren juurella, loi hän huonosti salattua ihailua uhkuvan katseen viholliseensa. Mielessään hän vertasi miestä Toriin ja Scarbiin ja veneenrakentajain muihin miespuolisiin jäseniin, eivätkä jälkimäisten miehekkäät rinnat olisi ylpeydestä pöyhistyneet, jos he olisivat tienneet vertailun tuloksen.

»Takaa-ajajamme pysähtyvät tänne», virkkoi Gron, »sillä en näe ainoatakaan murtumaa kalliossa niin pitkälti kuin silmäni kantavat», ja hän katsoi oikealle ja vasemmalle pitkin jyrkännettä.

»Olin unohtanut, että meitä kenties seurataan», sanoi Nu. »Mutta kun olemme löytäneet ainetta, mistä saamme muovatuksi keihään ja kirveen, niin saavat tulla — Nu Nunpoika lausuu heidät tervetulleiksi.»

Vuoren juurelta he menivät louhikon yli ja saapuivat ruohoiselle aukiolle, joka ulottui metsän laitaan. He olivat käyneet vain aukeaman puoliväliin, kun kuului isojen ruumiiden ryskettä edestä; ja kun he pysähtyivät, ilmestyi metsähärän pää puiden keskeltä heidän näkyviinsä. Yhä uusia päitä tuli esille, ja kun eläimet huomasivat parin, seisahtuivat ne, härkien mylviessä ja lehmien tuijottaessa silmät selällään herrojensa pörrökarvaisten selkien takaa.

Tässä oli lihaa, mutta vain naisen veitsellä voitiin sitä saada. Nu tavoitti Gronin asetta.

»Mene takaisin vuorelle», sanoi hän, »ennenkuin ne hyökkäävät. Minä kaadan nuoren hiehon.»

Gron aikoi juuri kääntyä, kuten Nu oli käskenyt, ja mies oli lähtemäisillään kiertämään oikealle, kun metsähärkäin kummallekin puolelle ilmestyi useita miehiä. He olivat puetut seuraamainsa eläinten nahkojen näköisiin vuotiin, ja heillä oli aseina keihäitä ja kirveitä. Nähdessään Nun ja Gronin he päästivät kovan huudon ja ryntäsivät eteenpäin noita kahta kohti. Aseeton Nu oivalsi, kuinka hyödytöntä oli antautua taisteluun. Sensijaan hän tarttui Gronin käteen ja pakeni hänen kanssaan takaisin vuoria kohti. Ihan heidän kintereillään tulivat paimenet, kajauttaen ilmoille verenhimoisia voitonhuutoja. He olivat ajaneet saaliinsa umpikujaan. Vuori katkaisisi pakolaisten tien, ja kun pakolaiset olisivat kääntäneet selkänsä vuorenseinää vasten, olisi mies nopeasti tapettu ja nainen otettu vangiksi.

Mutta nämä miehet eivät olleet vuoristolaisia — he eivät tienneet mitään Nun ketteryydestä. Muuten he eivät olisi hidastelleet eivätkä hajaantuneet oikealle ja vasemmalle estääkseen karkulaisia pakenemasta sivuille. Louhikon poikki juoksivat Nu ja Gron, ja vuoren juurella, mihin heidän olisi paimenten luulon mukaan pitänyt pysähtyä, he eivät edes epäröineet. Suoraan ylös äkkiäjyrkkää seinämää juoksi Nu, vetäen naista perästään. Nyt päästivät metsähärkäin paimenet voimakkaan, suuttumusta ja pelkoa todistavan huudon. Kuka oli koskaan nähnyt moista! Se oli mahdotonta, mutta sittenkin oli heidän silmäinsä edessä mies, joka kiipesi ylös kiipeämätöntä jyrkännettä nainen taakkanansa.

Entistä vinhemmin hyökkäsivät paimenet suoraan vuoren juurelle, mutta Nu ja Gron olivat poissa heidän kättensä ulottuvilta ennenkuin he ehtivät saapua. Nu käännähti katsomaan ja näki, etteivät he olleet päässeet vielä aseiden kantaman ulkopuolelle. Hän kurkotti oikeata kättään alaspäin ja sieppasi irtonaisen kalliolohkareen, heittäen sillä lähintä keihäsmiestä. Heittoase osui maaliinsa, suoraan otsaan, rutistaen miehen liikkumattomaksi massaksi.

Sitten kapusi Nu jälleen ylöspäin, ja ennenkuin paimenet ehtivät tointua hämmästyksestään, oli hän vetänyt Gronin ulos keihäiden piiristä. Istua kyyköttäen kapealla ulkonemalla, nainen vieressään, sinkoili Nu haukkumanimityksiä heidän vainoojilleen. Näitä hän korosti hyvään aikaan heitetyillä ja yhtä hyvin tähdätyillä kivillä, kunnes kirkuvat paimenet olivat iloisia päästessänsä peräytymään turvallisemman matkan päähän.

Vihollinen ei rohjennut edes yrittää seurata karkureita. Ilmeisesti he eivät olleet sen parempia kiipijöitä kuin Gron. Nu osoitti heille ääretöntä halveksumista. Jos hänellä vain olisi ollut hyvä kirves, olisi hän laskeutunut alas ja lyönyt mäsäksi koko joukkion!

Gron istui Nun vieressä ja tunsi ihmetystä, jopa enemmän kuin ihmetystä sen johdosta, että tämä vihollinen oli antautunut niin suuriin vaaroihin pelastaakseen hänet. Sillä vuoren juurella oli Nu unohtanut hetkiseksi, ettei nainen ollut hänen omaa heimoansa eikä kyennyt kiipeämään yhtä hyvin kuin hän, ja noussut jo jonkun matkaa ennenkuin huomasi, että Gron haparoi turhaan jalansijaa vuoren juurelta. Vihollisten lähestyessä hän oli sitten laskeutunut Gronin rinnalle, heittäytyen tällöin vangiksi joutumisen ja kuoleman vaaralle alttiiksi, ja vetänyt hänet turvalliseen paikkaan korkealle jyrkänteelle. Tur ei ikinä olisi tehnyt niin paljoa.

Nainen loi salavihkaisia katseita vieressään istuvan nuoren jättiläisen kasvoihin ja tajusi tunteissaan tapahtuvan omituisen muutoksen. Nu ei ollut enää hänen vihollisensa. Nu suojeli häntä, ja nyt hän uskoi saavansa Nu'lta suojelusta varmemmin kuin hän koskaan oli uskonut saavansa sitä Turilta. Hän tiesi, että Nu huolehtisi hänen ruuastaan — Nu’lta hän odotti saavansa sekä ruokaa että suojelusta. Koskaan hän ei ollut odottanut enempää puolisoltaan. Puolisoltaan! Hän heitti toisen arastelevan katseen Nu’hun. Oi, millainen puoliso Nu olisikaan ollut! Ja miksei? He olivat yksin maailmassa, erotettuina heimoistaan, epäilemättä iäksi. Gron käsitti äkkiä toivovansa, että niin olisi käynyt iäksi. Hän ihmetteli, mitä liikkui Nun mielessä.

Nähtävästi oli mies syventynyt kokonaan nautinnokseen herjaamaan alhaalta uhkailevia villejä; mutta siitä huolimatta askartelivat Nun ajatukset pakosuunnitelmissa. Entä miksi? Vain siksikö, että hän ikävöi omaa maatansa ja isänsä kansaa? Kaukana siitä. Nu olisi saattanut olla iäti onnellinen tällä saarella, jos Gronin paikalla olisi vain ollut joku toinen. Hän ajatteli Nat-ulia — ainoakaan toinen nainen ei askarruttanut hänen mieltään, ja hän hautoi pakosuunnitelmia vain siksi, että ne tarjosivat keinon palata mannermaalle ja ryhtyä jälleen etsimään Than tytärtä.

Tunnin verran viipyivät paimenet lähellä vuoren juurta sijaitsevalla aukiolla, ja sitten he, ilmeisesti kyllästyneinä hyödyttömään metsästykseensä, kokosivat hajaantuneen laumansa ja katosivat metsään samaanne päin, mistä olivat tulleet. Puolen tunnin kuluttua uskalsi Nu laskeutua alas. Hän oli keksinyt luolan jyrkänteestä, ja sinne hän jätti Gronin sanoen hänelle menevänsä etsimään ruokaa, koska voisi paeta yksin nopeammin kuin Gronin ollessa taakkana, jos hän sattuisi joutumaan takaa-ajettavaksi.

Oltuaan poissa vähän aikaa hän palasi, tuoden sekä ruokaa että juomaa, jälkimäistä astiassa, joka aina riippui hänen lannehihnastaan. Hän ei ollut nähnyt paimenista jälkeäkään eikä liioin kovasta puusta tai haluamistaan kiviaineista, jotka olisivat kelvanneet keihään ja kirveen teriksi.

»On kuitenkin mukavampikin keino», puhui hän luottavasti naiselle, kun he kyyköttivät luolan suulla ja söivät. »Metsähärkäin ajajilla oli keihäitä, kirveitä ja veitsiä. On mukavampaa seurata heitä ja ottaa heidän aseitaan kuin tehdä niitä itse. Jää tänne, Gron, turvaan, niin Nu lähtee muukalaisten perään ja palaa tuokion kuluttua, tuoden aseita ja lihavimpain lehmäin lihaa. Sitten lähdemme rannalle, vihollisia pelkäämättä, etsimme venheen ja palaamme Nun maahan. Siellä sinut otetaan hyvin vastaan, sillä isäni Nu on päällikkönä, ja kun hän saa tietää, että olet pelastanut henkeni, kohtelee hän sinua hyvin.»

Niinpä laskeutui Nu nopeasti alas vuoren juurelle, meni aukion poikki ja katosi hetkisen kuluttua Gronin näkyvistä metsän varjostoon.

Kotvaseen aikaan ei Nu kyennyt saamaan minkäänlaista selvää karjalauman sekavista jäljistä, mutta vihdoin hän löysi paikan, mihin paimenet ilmeisesti olivat koonneet eläimensä ja ajaneet niitä enemmän tai vähemmän yhtenäisenä joukkona metsän vastakkaista puolta kohti. Nu liikkui varovasti, jokainen aisti valppaana villipedon tai ihmisen mahdollisesti aiheuttamaa yllätystä vastaan. Jokainen elollinen olio, jonka hän saattoi kohdata, voi olla vain vihollinen. Hän seisahtui usein, kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kaksi kertaa hänen täytyi vetäytyä puihin harhailevain petojen lähestyessä; mutta niiden mentyä omia teitänsä laskeutui Nu alas ja seurasi edelleen jälkiä.

Karjalauman tallaama polku vei metsän toiseen reunaan, ja siellä avautui hänen eteensä alempaa niin ihana maisema, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista katsellut. Läntinen aurinko paistoi matalalta avaraan laaksoon, joka levisi hänen alapuolellaan, sillä metsä päättyi pienoisen rinteen laitaan, joka vietti alaspäin keskellä vihreitä niittyjä kimmeltävään siniseen järveen kolmisen kilometrin päähän.

Järven pinnalla, nähtävästi kelluen, oli parisenkymmentä omituista vehjettä. Nu oli varma siitä, että ne olivat ihmisten rakentamia, vaikka hän ei ikinä ollut nähnyt eikä uneksinut mitään niiden kaltaista. Mielessään hän ajatteli niitä »luoliksi», ihan samoin kuin hän itsekseen oli määritellyt veneenrakentajain teltatkin, sillä Nu'lle merkitsi jokainen ihmisasumus »luolaa». Eikä hän epäillyt, että ne olivat ihmisten asuntoja, koska hän saattoi nähdä ihmisolentojen käyskentelevän edes takaisin pitkin kapeita kapulasiltoja, jotka yhdistivät olkikattoiset rakennukset järven rantaan. Näitä pitkiä siltoja myöten he ajoivat metsähärkiäänkin, ilmeisesti aidatakseen ne turvaan yöksi metsän ja tasangon öisien saalistajain kynsistä.

Pimeän tuloon saakka seurasi Nu vähentymättömin mielenkiinnoin häärintää uivassa kylässä. Sitten hän hiipi pimeyden tarjoamassa, kohtalaisessa suojassa alas veden partaalle. Hän käytti hyväkseen jokaista puuta ja pensasta, jokaista kalliota ja kuoppaa, joka sattui olemaan hänen itsensä ja vihollisen välillä, estääkseen ketään huomaamasta hänen tuloaan. Vihdoin hän makasi kätkeytyneenä paksuun kahilikkoon järven rannalla. Työntämällä kaisloja hajalleen hän näki oivallisesti kylän, ilman että häntä itseään olisi keksitty. Kuu oli noussut, vuodattaen kirkasta valoaan harvinaisen maiseman ylle. Nyt erotti Nu, etteivät asumukset itse asiassa uiskennelleetkaan veden pinnalla. Hän huomasi veteen upotettujen tukkien päät. Asunnot oli laitettu niille. Hän näki miehiä, naisia ja lapsia kokoontuneina avoimille käytäville, jotka ympäröivät useampia rakennuksia, ja kaidoille silloille, jotka veivät asunnoilta rannalle. Tulia paloi monien majojen edustalla, loimuten pienissä, savesta tehdyissä liesissä, jotka estivät niiden alla olevia lankkuja syttymästä palamaan. Nu tunsi sieraimissaan kiehuvan kalan miellyttävän tuoksun, ja vesi herahti hänen kielelleen, kun hän näki järvenasukkaiden hampaiden iskeytyvän paistettuihin, mehukkaisiin metsähärän kimpaleisiin, samalla kuin toiset aukoilivat raakkuja, ahmivat niiden sisällön raa’altaan ja heittivät kuoret alas järveen.

Mutta vaikka hänen mielensä teki kovasti lihaa, niin hänen halunsa erikoisina esineinä olivat sentään pitkä keihäs, raskas kirves ja terävä veitsi jotka hän näki lähimmällä kalikkasillalla vartiostossa seisovalla karvaisella jättiläisellä. Häneen kiintyi Nun katse useimmin. Hän näki kyläläisten, jotka olivat lopettaneet illastamisensa ja sysänneet ruuanjätteet asumusten alle veteen, alkaneen pakista meluisasti tuliensa ympärillä. Lapset telmivät ja ilakoivat vaarallisen lähellä käytävien reunoja. Nuorukaiset ja neitoset liikuskelivat kylän pimeämmillä kulmilla ja keskustelivat kuiskaillen, nojaten mataliin kaiteisiin. Kovaääniset soturit kuvailivat tuhannetta kertaa vanhojen urotekojensa yksityiskohtia. Nuoret äidit, istuen pienemmissä ryhmissä, jaarittelivat nyökäytellen tuon tuostakin päitänsä, samalla kuin he imettivät pienokaisiaan. Vanhat naiset, hampaattomat ja valkohapsiset, mutta vielä suorat ja ripeät niiden alkuajan ankaroiden lakien johdosta, jotka sallivat vain kelvollisinten jäädä eloon, hoitelivat puuhakkaasti vanhempia lapsia ja askartelivat yksinkertaisimmissa, heidän huolekseen jätetyissä taloushommissa.

Ilta rupesi synkkenemään yöksi. Lapset oli lähetetty nahkapeittoisille ruohovuoteilleen. Vielä puolisen tuntia istuskelivat vanhemmat ihmiset tulien ääressä, mutta sitten myös he poistuivat kaksin ja kolmisin sisälle majoihin paneutuakseen levolle. Kylä vaipui uneen, mutta Nu piti yhä silmällä lähintä vartijaa, kätkeytyneenä rannan kahilikkoon. Silloin tällöin saattoi mies jättää vahtipaikkansa kohentaakseen tulta, joka loimusi lähellä sillan rannanpuolista päätä. Sen ohi ei mikään tavallinen peto uskaltaisi tunkeutua, eikä kukaan muukaan tulematta huomatuksi, sillä sen liekit valaisivat kirkkaasti kaidan sillan päätä.

Nu havaitsi ihmettelevänsä, miten hänen oli meneteltävä päästäksensä vahtisoturin luo huomiota herättämättä. Vartiotulen ohi ryntääminen olisi ollut sulaa hulluutta, sillä vahti olisi silloin hyvin ehtinyt nostaa hälytyksen, mikä olisi kutsunut paikalle kylän koko väen ennenkuin Nu olisi ennättänyt miehen viereen.

Olihan tosin järvi, mutta juuri sieltä voitiin hänet keksiä parhaiten, koska uija olisi näkynyt kylään liiankin hyvin sen kuun valaisemalta, peilikirkkaalta pinnalta. Pitkin sillan laitaa lankesi varjo. Jos hän voisi päästä sen suojaan, pääsisi hän lähelle vahtisoturia ja voisi sitten kiivetä ihan miehen viereen, ennenkuin tämä olisi käsittänyt vihollisen olevan kimpussaan. Joka tapauksessa oli onnistumisen mahdollisuus perin vähäinen, ja niin Nu jäi odottamaan toivoen, että joku edullinen seikka tarjoaisi hänelle tilaisuuden pulmakysymyksen onnekkaampaan ratkaisuun.

Itse asiassa hän melkein kaihtoi tämän oudon järven tuntemattomia vaaroja, jossa saattoi väijyä lukemattomia tuhoeläimiä; mutta pian syntyi tilanne, joka pakotti luolaihmisen tekemään nopean ratkaisun, valitsemaan kahden pahan väliltä, joista toinen merkitsi tiettyä kuolemaa ja toinen epätietoista, arvoituksellista kohtaloa.

Nun terävät korvat erottivat ensin salakähmäistä liikehtimistä kaislikosta hänen takaansa, tuulen alapuolelta, mihin hänestä levinneen tuoksun oli täytynyt kulkeutua ja ilmaista hänen läsnäolonsa sille oliolle, joka hiiviskeli näillä seuduin. Ison pedon liikunta retkillä ruohistossa tai viidakossa on melkein äänetöntä, ja vieläkin äänettömämpiä ovat sen salamyhkäiset askeleet, kun se vaaniskelee saalistansa. Te tai minä emme voisi erottaa tylsällä kuuloaistillamme alkuajan yön myriadien äänten joukosta — isojen kissaeläinten yskintää ja valitusta, joita huumaavat karjahdukset korostavat, karjalaumojen mörähtelyä, mylvintää ja röhkinää — tuskan ja kauhun kimeätä kirkaisua, kun saalistaja putoaa uhrinsa kaulaan tai selkään — hyönteisten surinaa — matelijoiden sihinää — yötuulen rasahtelua ja kahinaa ruohistossa ja puissa. Mutta Nun korvat eivät olleet sellaiset kuin meidän. Hän ei ollut tajunnut ainoastaan ison pedon liikehtimistä kahilikossa takanaan, vaan, niin terävä oli hänen havaintokykynsä, hän oli myös heti erottanut tuon takanaan hiipivän eläimen käynnin muuttumisen huolettomasta salakähmäisen varovaiseksi. Peto oli vainunnut hänen hajunsa ja lähestyi nyt varovasti suoraan rannalla-tähystelijää kohti.

Nun ei tarvinnut silmillään nähdä voidakseen kuvitella mielessään isot tassut, kun ne nousivat visusti ja laskeutuivat maahan varovaisesti, niin ettei edes ruohon taipuminen voinut nostaa heikkoa hälytystänsä, alaspainetun, tylpän pään, eteenpäin työnnetyt korvat, huojuvan hännän hiljaiset heilahdukset sen tupsukkaan pään hieman viuhuessa. Hän näki kaiken tämän ja käsitti myös, mitä se merkitsi. Ei voinut paeta oikealle eikä vasemmalle, ja hänen edessään olivat tuntemattoman järven vedet. Hän oli ihan aseeton, ja voimakas kissa valmistautui jo hyppäämään.

Nu silmäsi vartijaa kohti. Mies oli juuri palannut kohentamasta vartiotultaan. Hän seisoi nojaten kaiteen yli ja tuijottaen veteen. Mitä tuo oli? Nun silmät tähystivät kiinteämmin sillalle, missä vartija seisoi. Ihan hänen takanaan oli toinen ihmisolento. Ah, naisen hahmo. Salakähmäisesti, heittäen tuon tuostakin silmäyksiä taaksensa, se lähestyi vartijaa. Kuului kuiskaus. Mies kääntyi ja nähdessään olennon niin lähellä vieressään aukaisi sylinsä ja painoi naisen rintaansa vasten.

Naisen kasvot hautautuivat miehen olkapäätä vasten. Miehen pää kääntyi Nu'sta, ja epäilemättä hänen silmänsä piiloutuivat ruskeanpunaisiin hiuksiin, jotka valuivat valtoimina melkein naisen vyötäröille asti.

Ja Nun takana hiiviskellyt iso peto teki sitten hyppäyksen.

KAHDESTOISTA LUKU

Turin petos

Samalla hetkellä, kun peto hyppäsi Nu'ta kohti, sukeltautui hän järveen. Vesi oli matalaa, vain parin, kolmen jalan syvyistä, mutta luolamies pysytteli pohjassa, madellen vasemmalle sillan varjoa kohti. Hän tiesi, ettei kissa seuraisi häntä järveen — suurimpana häntä uhkaavana vaarana olivat nyt veden tuntemattomat asukkaat. Mutta vaikka hän odotti joka hetki tuntevansa niljakkaan ruumiin tai teräväin hampaiden kosketuksen, ei hänen kimppuunsa hyökätty.

Vihdoin hän kääntyi selälleen ilman loputtua keuhkoista ja ui eteenpäin, kunnes hänen nenänsä ja suunsa kohosivat vedenpinnalle. Hän veti keuhkonsa ilmaa täyteen, sukelsi uudestaan ja jatkoi matkaansa siltaa kohti.

Mielestään ikuisuuden kuluttua koskettivat hänen kätensä vihdoin erääseen rosoiseen paaluun. Viipymättä hän kohosi vedenpinnalle ja havaitsi ilokseen, että hän oli tullut sillan alle turvaan vartijan ja tämän seuralaisen katseilta.

Rannalta takaansa hän saattoi kuulla nolatun kissan kiukkuista valitusta. Hän mietti, oliko hänen pakonsa synnyttämä melu tehnyt vartiosoturin valppaammaksi. Kauan aikaa hän kuunteli jotakin merkkiä ylhäältä, ja vihdoin hän kuuli hiljaa kuiskailevia, keskustelevia ääniä. Hyvä, he kuhertelivat yhä ajattelematta hetkeäkään niitä vaaroja, jotka väijyivät ihan läheltä.

Nu toivoi heidän juttujensa päättyvän. Hän ei uskaltanut nousta sillalle niin kauan kuin nainen oli saapuvilla. Tunnin verran hän odotti, seisten vyötäröltään myöden vedessä, kunnes kuuli naisen poistuvain askelten äänen yläpuoleltaan. Hän antoi naisen palata rauhassa asunnolle ja kiipesi sitten ketterästi kuin kissa liukasta paalua ylös, kunnes hänen sormensa tapasivat siltapalkkien reunan. Varovaisesti hän veti ruumistaan ylös, niin että hänen silmänsä tulivat lopulta sillan yläreunan tasalle.

Kymmenkunnan askeleen päässä hänestä asteli vahtisotilas rannalle päin vartiotulta kohti. Miehen selkä oli käännetty Nu'hun, ja hän oli jo Nun ja rannan välissä. Sopivampaa tilannetta ei olisi voinut tarjoutua.

Luolamies kiipesi nopsasti sillalle ja juoksi kuulumattomin askelin kevyesti vahdin perään. Mies oli puukasan vieressä, josta hän lisäsi sytykkeitä nuotioon, ja kumartui parhaillaan ottaakseen sylillisen puita, kun Nu yllätti hänet. Nopeasti ja täsmällisesti kuin saaliinsa kimppuun käynyt leijona hyppäsi Nu suoraan vahdin selkään. Hänen molemmat kätensä etsivät miehen kurkkua, jotta hän voisi tukahduttaa avunhuudot, ja hyökkääjän hampaat upposivat vartijan lihaksiin solisluun taakse, ettei mies olisi helposti vapautunut hänen edullisesta otteestaan.

Vahtisoturi, joka oli ylen ällistynyt tästä takaapäin tulleesta hyökkäyksestä, ponnisteli kääntyäkseen vihollistansa vastaan. Hän repi kurkkuunsa takertuneita sormia saadakseen ne irtautumaan tuokioksi, jolloin hän ehtisi huutaa apua; raudankova puristus ei tahtonut hellitä. Sitten hapuili uhri oikealla kädellään veistänsä. Nu oli toivonut ja odottanut sitä. Samassa hetkessä hänen oikea kätensä irroitti otteensa toisen kurkusta, ja salaman tavoin se siirtyi haluttua asetta kohti, niin että Nun sormet kiertyivät soturin sormiin samassa tuokiossa kuin jälkimäinen tarttui veitsen kahvaan.

Nyt lennähti veitsi tupestaan kaksien voimakkaiden käsien vetämänä, ja sitten alkoi voimainkoetus, joka oli ratkaiseva taistelun tuloksen. Järven asukas yritti työntää veistä taaksepäin selässään olevan miehen ruumiiseen. Nu yritti kääntää veitsen päätä ylöspäin ja ulospäin. Terä oli taaksepäin kääntyneenä. Nu ei koettanut muuttaa sen suuntaa — se oli niinkuin hän tahtoi sen olevankin. Vähitellen hänen väkevät lihaksensa veivät voiton hänen vastustajansa lihaksista, ja yhä hän esti vasemmalla kädellään toista huutamasta. Nu työnsi vastustajansa veitsen päätä ylöspäin, hitaasti mutta varmasti. Nyt se on rinnan tasalla, nyt vahtisotilaan olkapään kohdalla, ja koko ajan yrittää karvainen jättiläinen sysätä sitä takaisin luolamiehen ruumiiseen. Samassa hetkessä, kun se kohosi soturin olkapään kohdalle, työnsi Nu vartta vähitellen vasemmalle, kunnes terä oli kohdistunut suoraan omistajansa sydämeen. Ja sitten alkoi Nu yhtäkkiä vääntää toisaanne, ja salaman tavoin syöksyi terä järvenasukkaan sydämeen molempain miesten yhtyneiden voimain painosta ja Nun ohjaamana.

Mies lysähti ääneti hänen ruumiinsa alle. Syntyi loppuottelu, ja sitten jäi vahti makaamaan liikkumattomana. Nu ei tuhlannut enempää aikaa kuin tarvitsi siirtääkseen halutut aseet vastustajansa yltä itsensä ylle, ja sitten hän häipyi ääneti ja nopeasti kuin aave pimeään metsään, järven yläpuolella kohovia vuoria kohti.

* * * * *

Gron istui yksin luolassa ajatuksiinsa syventyneenä. Välistä hän oli joutumaisillaan epätoivoon muistellessaan menetettyä pienokaistaan, ja uudestaan kuohahti hänen oikeutettu suuttumuksensa äyräittensä yli, kun hän ajatteli Turin raakaa ja väärää menettelyä. Hänen sormensa kouristuivat ikäänkuin puristuakseen tuon ihmispedon kurkkuun. Hän vertasi jälleen Turia tuon tuostakin Nu'hun, ja joka kerta hän tunsi yhä selvemmin tätä muukalaista kohtaan syntyneen uuden kiintymyksensä suuruuden. Hän rakasti vierasta soturia melkein purevan hurjasti. Hän eli yhä uudestaan ne lukemattomat pikku tapaukset, jolloin mies oli osoittanut hänelle ystävällisyyttänsä ja huolenpitoaan, mihin hän ei ollut tottunut. Hänen oman heimonsa keskuudessa olisi näitä seikkoja pidetty miehen heikkouden merkkeinä, mutta Gron tiesi, ettei tuossa ylevässä ulkolaisessa ollut hitustakaan heikkoutta. Pitkälle yöhön hän istui, jännittäen silmiänsä ja korviansa pimeässä erottaakseen ensimmäisen seikan, joka viittasi Nun paluuseen. Kun Nu'ta ei kuulunut, alkoi hän tuntea pelkoa. Nu oli mennyt aseettomana villin maan läpi riistääkseen aseita viholliselta. Hän saattoi olla jo kuollut, mutta Gron ei voinut uskoa, että mikään kykenisi voittamaan tuota väkevää ruumista.

Aamupuolella yötä hän tuli toivottomaksi, ja ryömittyään luolaan hän kyykistyi ruohoille, jotka Nu oli tuonut hänelle, ja nukkui. Päivä oli jo noussut useita tunteja sitten, kun hän heräsi ulkoa kuuluvaan ääneen — keihäänvarren kolahteluun kallionrinnettä vastaan, sen laahatessa kiipeävän miehen perässä.

Kun Gron näki, kuka tulija oli, päästi hän heikon ilonhuudahduksen, uhmaten tuhoisan jyrkänteen vaaroja rientäessään vastaan. Nu katsoi ylös hymyillen ja näytellen anastamiaan aseita tullessansa. Hän huomasi naisen kasvojen muuttuneen ilmeen — tervetuliaishymyn, joka teki hänen piirteensä kerrassaan säteileviksi. Nu ei ollut kertaakaan ennen joutanut tarkastella Gronin ulkonäköä, ja nyt hän yllätyksekseen, melkein kuin olisi saanut iskun, havaitsi, että nainen oli sekä nuori että hyvännäköinen. Mutta tämä yllätys ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä seurasi, sillä tuskin oli Gron saapunut Nun luo, kun nainen kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa omilleen, ennenkuin Nu osasi aavistaakaan hänen aikomustaan.