Part 7

Tyttö astui häntä kohti, ja Hud otti hänet vastaan avosylin; mutta kun tytön kädet kiertyivät hänen ympärilleen, ei hän huomannut terävää kiviveistä Nat-ulin oikeassa kädessä. Hän havaitsi sen vasta sitten, kun se tunkeutui armottomasti hänen selkäänsä vasemman lapaluun alapuolelle. Silloin yritti Hud riistäytyä tytön syleilystä, mutta taistelipa hän kuinka ankarasti tahansa, niin tyttö puristi häntä lujasti, työntäen asetta tuon tuostakin yhä syvemmälle hänen selkäänsä. Hän yritti tarrautua sormillaan tytön kurkkuun, mutta tämän terävät hampaat iskeytyivät hänen käteensä, ja sitten hän löi vapaalla kädellään tyttöä kasvoihin, mutta samassa tuokiossa osui veitsi hänen sydämeensä, ja korahtaen hän vaipui luolan kalliopermannolle.

Jäämättä ottamaan selvää, oliko Hud kuollut, ryntäsi Nat-ul ulos pimeästä sisustasta. Nopeasti hän kiipesi Autiovuorille ja laskeutui jälleen omaan laaksoonsa niiden toiselle puolelle. Rantaa pitkin hän riensi takaisin oman kansansa asuinpaikkoja kohti tietämättä, että se oli samalla hetkellä lähdössä etsimään uutta kotiseutua. Iltapäivän puolimaissa hän sivuutti heidät tuskin puolen kilometrin päässä, sillä he olivat lähteneet sitä tietä, joka vei viidakon toiseen päähän, kohdatakseen palaavat mammutin metsästäjät, ja niin tuli Nat-ul heimonsa hylätyille luolille yön hämärtyessä vain havaitakseen, että hänen kansansa oli lähtenyt. Mitään syömättä hän ryömi erääseen pienehköön ja korkeammalla sijaitsevaan luolaan, sillä olisi ollut turhaa yrittää ottaa selvää poistuneen heimon polusta niin kauan kuin yön pimeys ja sen lukemattomat kauhut peittivät maan verhoonsa. Hän oli torkahtanut, kun heräsi vuorenrinteeltä kuuluvaan liikehtimiseen. Henkeään pidätellen hän makasi ja kuunteli. Oliko se ihminen vai eläin, joka vaelteli hänen heimonsa hylätyillä asuinsijoilla? Yhä ylempää vuoren rinteeltä tuli keskiöisen kiertelijän ääni. Näytti päivänselvältä, että eläin, olipa se mikä hyvänsä, tutki järjestelmällisesti kaikki luolat. Oli vain hetken kysymys, milloin se ehtisi hänen piilopaikkaansa.

Nat-ul puristi lujemmin veistänsä. Äänet vaimenivat ihan hänen allaan olevalle tasanteelle, sitten ne kuuluivat taasen muutamien tuokioiden kuluttua, mutta nyt ne tytön helpotukseksi alenivat jyrkkää törmää. Äkkiä ne lakkasivat kokonaan kuulumasta, ja vaikka kesti tuntikausia, ennenkuin hän kykeni vapautumaan pelostaan, vaipui hän vihdoin sikeään uneen.

* * * * *

Päivän sarastaessa heräsi Nu Nunpoika. Hän nousi ja oikoili jäseniään, seisten luolansa edustan ulkonemalla vasta nousseen auringon hehkussa. Viisikymmentä jalkaa hänen yläpuolellaan nukkui tyttö, jota hän rakasti. Nu sieppasi aseensa ja karhuntaljansa ja loittoni ääneti lähteelle, josta hän sammutti janonsa. Sitten hän meni viidakon läpi merelle. Siellä hän irroitti lanneverhonsa ja taljan, joka peitti hänen hartioitaan, ja kahlasi veteen. Oikeassa kädessään hän piteli veistään, sillä isoja matelijoita asusti Rauhattomassa meressä. Hän peseytyi huolellisesti, pitäen tarkoin silmällä vedestä tai takaansa maalta uhkaavia vihollisia. Hän ei pelännyt hitustakaan, sillä hän ei tuntenut muunlaista elämää kuin sellaisen, jossa millä hetkellä hyvänsä täytyi heittäytyä taisteluun henkensä puolesta jotakin syvyyden niljakkaa eläintä tahi viidakon tahi kukkuloiden yhtä hurjaa kansalaista vastaan. Nu'lle se oli vain osa päivän työtä. Te tai minä saattaisimme elää yhden ainoan päivän, jos meidät äkkiä siirrettäisiin Nun aikoja sitten hävinneen aikakauden alkuperäiseen villeystilaan. Ja jos Nu sijoitettaisiin äkkiä Viidennen Puistokadun ja kahdennenkymmenennen kadun kulmaan, saattaisi hän ehkä välttyä tuholta muutamia tunteja, mutta ennemmin tai myöhemmin joku raitiovaunu tai vuokra-auto kaataisi hänet alleen.

Lopetettuaan pesunsa pukeutui luolaihminen jälleen leijonan taljaan ja pörröiseen turkkiinsa, otti aseensa ja taakkansa ja lähti painelemaan isänsä kansan jälkeen. Ja hänen yläpuolellaan nukkui hänen rakastamansa nainen tietämättä mitään hänen läsnäolostaan, kun hän asteli jälleen vuoren juurta pitkin.

Kun Nat-ul heräsi vihdoin, oli aurinko kohonnut korkealle taivaanlaelle. Tyttö laskeutui varovasti alas törmää, silmäillen ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan. Usein hän pysähtyi moniksi minuuteiksi kerrallaan kuuntelemaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kajahtelivat viidakon ja meren ja ilman äänet, sillä isot linnut ja hirvittäväsiipiset matelijat uhkasivat alkuajan ihmisiä yhtä ankarasti ylhäältä käsin kuin maapedot hänen omalta kamaraltaan.

Hän tuli rauhassa lähteelle ja poikkesi viidakkoon etsiäkseen ruokaa, sillä hän oli puoliksi nälistynyt. Hedelmät ja kasvit, heinäsirkat, lehtimadot ja pienet jyrsijät sekä lintujen ja matelijoiden munat olivat hänen etsintänsä esineitä, eikä viipynytkään kauan, kun hän sai tyydytetyksi ruokahalunsa vaatimukset. Luonto oli paljon anteliaampi noina päivinä kuin nykyään, sillä sen täytyi tyydyttää silloin äärettömästi useampien ja paljon isompien vatsojen tarpeet kuin nyt.

Nat-ul asteli viidakon halki rannalle. Häntä halutti peseytyä, mutta yksin hän ei uskaltanut tehdä sitä. Nyt hän seisoi ihmetellen, mille taholle hänen heimonsa oli mennyt. Hän tiesi, että jos se olisi lähtenyt pohjoiseen tai etelään, niin se tavan mukaan olisi kulkenut rannan kovaa hietikkorantaa, sillä sitä oli helpoin matkata; mutta aallot olivat saattaneet pyyhkiä pois heidän jälkensä jo aikoja sitten. Hän oli nähnyt merkkejä heidän menostaan pohjoisessa viidakon laidassa, mutta polku oli vanha, paljon käytetty, monien jalkojen joka päivä tallaama, joten hän ei ollut voinut päättää siitä, että se voisi opastaa hänet sille taholle, mihin hänen kansansa oli lähtenyt.

Seistessään rannalla hän yritti laatia tulevaisuudensuunnitelmiaan, ja silloin hänelle kävi selväksi, että jos heimo oli mennyt pohjoiseen, niin hän olisi kohdannut sen edellisenä päivän palatessaan Autiovuorilta. Mutta koska hän ei ollut kohdannut sitä, niin sen oli täytynyt mennä etelään. Ja niin hän suuntasi askeleensa etelään, poispäin kansastansa ja Nu'sta.

NELJÄS LUKU

Veneenrakentajat

Nat-ul pysytteli rannan lähistöllä astellessaan etelään päin. Hänen oikealla puolellaan oli viidakko, vasemmalla iso meri, joka ulottui niin kauas, ettei hän edes tiennyt sitä. Hänelle se merkitsi maailman äärtä — kaikki tuolla kauempana oli kauhistuttavaa vesiaavikkoa. Kaakossa hän saattoi nähdä saarten ääriviivoja. Ne olivat tuttuja, mutta salaperäisyyteen verhoutuneita. Ne olivat monasti keskustelunaiheena hänen kansansa keskuudessa. Mitä niillä oli? Olivatko ne asutettuja? Ja jos olivat, niin olivatko nuo asukkaat miehiä ja naisia kuten he itsekin? Nat-ulille niihin sisältyi yhtä paljon romanttista salaperäisyyttä kuin meille tähtiin ja planeettoihin, mutta hän tiesi niistä vähemmän kuin me tiedämme niistä lukemattomista, loistavista saarista, jotka näkyvät pilkkuina avaruuden äänettömällä merellä ne olivat kauempana Nat-ulista ja hänen kansastaan kuin Mars meistä. Vene oli Nat-ulille yhtä tuiki tuntematon kuin kaukoputkikin.

Muutaman mäennyppylän toisella puolella ihan Nat-ulin edessä puuhaili viisi- tai kuusikymmentä miestä, naista ja lasta erään mereen laskevan, pienoisen virran rannalla. Kun Nat-ul nousi kummun harjalle ja kun hänen katseensa osuivat noihin outoihin ihmisiin, heittäytyi hän äkkiä vatsalleen erään pensaan taakse. Sieltä hän tähysteli näiden ihmisten omituisia hommia. Oli selvää, että he olivat vastikään saapuneet pitkältä matkalta. He olivat monessa suhteessa toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset, joita hän ennen oli nähnyt. Heidän taljansa oli otettu vähemmän vaarallisista eläimistä, — niistä, jotka söivät ruohoa. Heidän päähineissään oli puhvelien ja antilooppien sarvia, jotka tekivät heidät mitä pelottavimman näköisiksi.

Mutta heidän asuntonsa ja työnsä, jonka ääressä he hääräilivät, herätti Nat-ulissa suurinta ihmettelyä. Heidän luolansa eivät olleet ensinkään luolia. Ne oli rakennettu muutamista pitkistä, nuorista puista, jotka oli taivutettu sisäänpäin toisiaan vasten ympyränmuotoisesti ja peitetty vuodilla ja havuilla, tai jättiläispalmujen isoista rungoista sekä niiden kasvien rungoista, joita sanotaan nykyään kuten Nat-ulin aikoinakin elefantinkorvaksi, koska ne muistuttivat tuon ison kaviojalkaisen mainittua ruumiinosaa.

Näiden ihmisten aseet olivat toisenlaisia kuin Nat-ulin tuntemat. Kivikirves oli toisenmuotoinen, ja keihäs oli paljon lyhyempi ja vankempi, terä väkäpäinen, ja siihen oli sidottu pitkä, punottu jänneköysi, jonka loppuosa oli vyyhtenä kiinnitetty soturin kupeeseen. Nat-ul ei tiennyt mitään kalastajaväestä. Hänen oma kansansa pyysi usein kaloja. Välistä he tuulastivat niitä kevyillä keihäillään, mutta he eivät harjoittaneet varsinaisesti kalastusta. Niinpä hän ei tiennyt, että näiden muukalaisten keihäitä käytettiin sekä sota-aseina että harppuunina.

Eniten häntä kiinnosti kuitenkin se ihmeellinen työ, jonka ääressä monet ihmiset hääräilivät. He olivat kaataneet joukon valtavia puita, jotka he olivat hakanneet poikki ja polttaneet eripituisiksi, viidestätoista kahteenkymmeneen jalkaan. Kivikirveillään he olivat hakanneet pois kaarnan ja vahvemman puuaineksen tukkien yläpinnalta. Pehmeämpi ydinaines oli koverrettu keskeltä ja sisälle oli sytytetty tulia.

Nat-ul saattoi vain ihmetellä, mitä kaikki tämä puuha tarkoitti. Hän näki miesten ja naisten hoitelevan tulia tarkasti ja sammuttavan vedellä kaikki liekit, jotka näyttivät uhkaavan tunkeutua liian kauas puun keskustasta. Liekit syöpyivät yhä syvemmälle, kunnes jäi jäljelle vain ohut ulkokerros tulen kovettamaa puuta.

Niin innoissaan seurasi tyttö eteensä avautunutta kummallista näkyä, ettei huomannut, kuinka muuan pitkä, nuori soturi lähestyi viidakosta oikealta puolelta hiukan hänen takaansa. Mies oli solakka ja suora. Pörröinen biisonintalja riippui hänen hartioiltaan, ja häntä laahasi maata hänen perässään. Hänen päähänsä oli painettu lujasti härän kallo — alkuajan kypäri — jota peitti kuiva nahka ja josta törröttivät lyhyet, lujat sarvet suorakulmiossa hänen ohimoillaan.

Oikeassa kädessään hän piteli vankkaa harppuunaa, ja hänen vyöllään oli jänneköysivyyhti. Viitta, joka oli edestä auki, paljasti sopusuhtaisen, voimakkaan ruumiin, jota peitti vain hirvennahkainen lanneverho, johon oli pistetty kivinen veitsi ja kirves.

Muutamien minuuttien ajan hän seisoi tyttöä katsellen, ja hänen silmänsä hehkuivat, kun hän tarkasteli tytön piirteiden ja notkean, suloisen olennon kauneutta. Sitten hän hiipi hyvin varovaisesti tyttöä kohti. Hän oli veneenrakentajain Tur. Koskaan elämässään ei Tur ollut nähnyt kauniimpaa naista. Hänen näkemisensä merkitsi hänen haluamistaan. Turin täytyi saada tyttö. Hän oli melkein saavuttanut tytön, kun kuiva oksa rasahti hänen jalkansa alla.

Säikähtyneen antiloopin tavoin hypähti Nat-ul pystyyn. Samassa hetkessä juoksi Tur eteenpäin siepatakseen hänet kiinni. Nat-ul oli miehen ja leirin välissä, jota oli tarkastellut. Jos hän olisi juossut leiriin, olisi se merkinnyt varmaa vangiksijoutumista. Salaman tavoin hän kääntyi suoraan Turin ojennettuja käsivarsia kohti, mutta kun ne sulkeutuivat puristaakseen hänet syleilyynsä, tapasivat ne vain tyhjää ilmaa. Nat-ul oli kumartunut, luikahtanut nuoren soturin kiihkeästi tavoitelevien käsien alitse ja pakeni pohjoiseen rantaa pitkin kuin pelästynyt peura.

Hänen jäljestään juoksi Tur, käskien häntä pysähtymään; mutta nopsajalkainen Nat-ul kiiti eteenpäin kauhun jouduttamin askelin. Sadan askeleen päässä seurasi häntä Tur. Vähän matkaa tyttö saattoi pysytellä hänen edellään, sen hän tiesi, mutta lopulta voittaisivat miehen väkevämmät lihakset. Tyttö liikkui jo hitaammin. Etäisyys heidän välillään ei kasvanut enää. Pian se lyhenisi, Mies saavuttaisi hänet — ja sitten!

Autiovuorten pohjoispuolella saavutti Nu isänsä Nun heimon. Hän kohtasi heidät levähdyspaikassa, ja lähestyessään hän pani merkille, että he tervehtivät häntä pidättyvästi. Nuoret naiset loivat häneen osaaottavia katseita. Hänen nuoret soturiystävänsä eivät hymyilleet, kun hän huusi heitä nimeltä astuessaan ohitse.

Hän meni suoraan isänsä Nun luo, kuten palaavan soturin tuli tehdä. Hän tapasi päällikön istumassa Than kanssa pienen nuotion edessä, jossa saveen peitetty riekko oli paistumassa.

Hänen isänsä nousi ja tervehti häntä. Vanhuksen silmistä hohti ilo, kun hän näki poikansa, mutta hänen huulillaan ei ollut hymyä. Hän katsahti Urin päähän ja taljaan.

»Eikö Uu palannut?» kysyi hän.

»Uu ei palannut», vastasi poika.

Nu Nunpoika silmäili naisten, lasten ja rauhattomien soturien joukkoja. Hänen etsimäänsä naista ei ollut siellä. Hänen äitinsä tuli suutelemaan häntä samoin kuin hänen sisarensa Unakin.

»Missä on Nat-ul?»

Hänen äitinsä ja sisarensa katsoivat toisiinsa ja sitten isään. Päällikkö Nu katsoi Tha'han. Tha nousi ja astui nuoren miehen eteen. Hän laski kätensä toisen olkapäälle.

»Aina siitä lähtien, kun äitisi synnytti sinut», sanoi hän, »olen alati rakastanut sinua. Rakastanut sinua enemmän ainoastaan omaa poikaani Ahtia. Toivoin, että jonakin päivänä saisin sinut pojakseni, sillä näin, että rakastit tytärtäni Nat-ulia. Mutta Nat-ul on nyt paennut Hudin kanssa. Emme tiedä, miten se tapahtui, mutta Korin tytär Ra-el sanoo, että Nat-ul lähti vapaaehtoisesti.»

Hän ei virkkanut enempää.

»Se on valhe», huusi Nu Nunpoika. »Nat-ul ei lähde vapaaehtoisesti Hudin eikä kenenkään muunkaan kanssa. Milloin he menivät ja minne he menivät? Sanokaa minulle, niin lähden perään ja tuon takaisin Nat-ulin, ja omilla huulillaan hän sanoo Ra-elin valehdelleen. Minä tuon hänet takaisin, jos hän on vielä elossa. Mutta jollei hän ole päässyt pakoon Hudin kynsistä, niin hän on kuollut, sillä mieluummin hän olisi kuollut kuin ruvennut toisen puolisoksi kuin Nu Nunpojan. Olen puhunut. Mitä tietä he menivät?»

Kukaan ei voinut sanoa sitä hänelle. He eivät tienneet muuta kuin että Hudia ja Nat-ulia ei voitu löytää heimon lähtiessä liikkeelle vanhoilta asuinsijoiltaan. Silloin oli Ra-el astunut esiin ja sanonut, että nuo kaksi olivat paenneet yhdessä. Tiedustellessaan Ra-elilta, hän ei saanut sen parempaa selvää, mutta tyttö pysyi itsepintaisesti väitteessään, että Nat-ul oli lähtenyt vapaaehtoisesti.

»Ja aikooko Nu Nunpoika olla niin hupsu, että lähtee sellaisen naisen perään, joka on valinnut toisen kumppanin, kun on toisia yhtä kauniita naisia, joita Nu Nunpoika voi pyytää itselleen?» kysyi Ra-el.

Nämä sanat kuullessaan nuori mies käsitti, miksi Ra-el väitti Nat-ulin paenneen vapaaehtoisesti Hudin kanssa. Ja nyt hän oli varmempi kuin koskaan, ettei Ra-el ollut puhunut totta. Hänen sanansa palauttivat mieleen monia pieniä, menneitä tapahtumia, jotka olivat jääneet huomaamatta niinä aikoina, jolloin kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat kukkeaan Nat-uliin. Oli ilmeistä, että Ra-el olisi halunnut Nuta itselleen.

Nuori mies palasi isänsä luo.

»Minä lähden», sanoi hän, »enkä palaa ennen kuin tiedän totuuden».

Vanhempi mies laski kätensä nuoremman olkapäälle.

»Mene, poikani», sanoi hän, »isäsi sydän seuraa mukanasi».

Ääneti suuntasi Nu Nunpoika askeleensa eteläänpäin Autiovuoria kohti. Hän aikoi palata suoraan kansansa aikaisemmille asuinsijoille ja etsiä sieltä Hudin ja Nat-ulin jäljet. Valtava raivo poltti hänen sydäntään, kun hän ajatteli Hudin häpeällistä tekoa. Nun heimo oli kehittynyt paljon korkeammalle petoeläinten tasoa. He tunnustivat eräänlaisen omistusoikeuden, miehen ehdottoman oikeuden puolisoonsa omassa keskuudessaan ja, astuen askeleen kauemmas, naiselle oikeuden ottaa miehekseen kenet hyvänsä oman valintansa mukaan. Nu ei voinut hetkeäkään uskoa, että Nat-ul oli valinnut puolisokseen Hudin. Hän tunsi tytön rohkean luonteen, ja sen tietäen hän käsitti, että jos tyttö olisi pitänyt Hudia häntä parempana, olisi hän ottanut valitsemansa miehen avoimesti heimon tavan mukaan. Ei, Nat-ul ei ikinä olisi voinut paeta kenenkään miehen kanssa, ei edes hänen, Nun, kanssa.

Päästyään Autio vuorten rinteen puolimatkaan erotti Nu heikon voihkaisun, joka nähtävästi tuli hänen oikealla puolellaan sijaitsevasta luolasta. Hän ei ehtinyt hukata aikaa metsästyksen tarjoamaan huviin, mutta hänen kuulemassaan äänessä oli ihmisäänen sointi, mikä teki hänet äkkiä valppaaksi ja pakotti kuuntelemaan. Tuokion kuluttua se toistui. Ei, ei voinut olla epäilystäkään — tuo ääni tuli vain ihmiskurkusta. Varovaisesti ryömi Nu sen luolan suulle, josta valitus näytti tulevan. Aukolla hänet pysäytti äkkiä se näky, joka avautui hänen silmiensä eteen.

Luolan suulta leviävässä hämärässä lepäsi Hud verilammikossa. Mies hengitti heikosti. Nu huusi häntä nimeltä. Hud aukaisi silmänsä. Nähdessään, ken seisoi hänen yllään, kohautti hän olkapäitään ja lepäsi ääneti ikäänkuin sanoakseen, että pahin on minulle jo tehty — sinä et voi tehdä sen pahempaa.

»Missä on Nat-ul?» kysyi Nu.

Hud pudisti päätänsä. Nu polvistui hänen viereensä ja kohotti hänen päänsä syliinsä.

»Missä on Nat-ul, mies?» kysyi hän ravistellen kuolevaa soturia. »Sano minulle ennenkuin kuolet. En kysy sinulta, lähtikö hän kanssasi vapaaehtoisesti, sillä tiedän, ettei hän tehnyt sitä — kysyn vain, mitä olet tehnyt hänelle. Kysyn vain, onko hän elossa, ja jos hän on elossa, niin missä hän on?»

Hud yritti puhua. Ponnistus oli hänelle ylen rasittava, mutta vihdoin hänen onnistui kuiskata muutamia sanoja.

»Hän — hän teki — tämän», huohotti Hud. »Sitten hän — meni — pois. Minä en — tiedä —» Hän henkäisi syvään ja kuoli.

Nu laski hänet jälleen luolan kivipermannolle ja juoksi ulos tasanteelle. Hän tutki vuorenrinteen, jopa nelinkontin ryömiskellen ja kavuten ulkonemalta toiselle, enimmäkseen nenä polkuun painettuna — haistellen.

Harhailtuaan puolisen tuntia samoilla paikoilla ja seurattuaan louhikkoista tietä vuoren huipulle kymmenkunta kertaa, ikäänkuin tarkistaen ja uudestaan tarkistaen johtopäätöstensä paikkaansapitäväisyyttä meni Nu vihdoin Autiovuorten yli ja laskeutui Rauhattoman meren rannalle.

Hän näki jäljet selvemmin monin paikoin rannikolla, johon Nat-ulin pienet sandaalit olivat jättäneet selvät merkkinsä pehmeään saveen ja korkeampiin hietakinoksiin, mihin vesi ei ollut ulottunut. Tie vei etelään, ja etelään päin riensi Nu Nunpoika. Suoraan vanhoille asuinsijoille johti polku. Siellä näki Nu todistuskappaleita siitä, että Nat-ul oli viettänyt yönsä sen luolan yläpuolisessa luolassa, jossa hän itse oli nukkunut. Siellä oli ruohovuode ja heikosti tuoksuvia jälkiä, joita meidän tylsistyneet hajuaistimme eivät ikinä olisi voineet keksiä, mutta joiden tuoksu oli Nu'lle selvä ja viehättävän tuttu.

Ahdistava tuska valtasi hänet, kun hän käsitti, että hänen Nat-ulinsa oli ollut niin lähellä ja että hän tietämättään oli sallinut tytön olla yksin ja suojattomana keskellä heidän villin maailmansa lukemattomia vaaroja ja lähteä kukaties minne, uusiin lukemattomiin vaaroihin.

Palattuaan vuoren juurelle hän löysi jälleen heti tytön jäljet. Taasen ne johtivat etelään rantaa pitkin. Nopeasti hän seurasi niitä, kunnes ne pysähtyivät pienen pensaston taakse eräälle kukkulalle. Ennenkuin Nu käsitti, että jäljet päättyivät tähän etelässä, oli hän nähnyt kauempaa kylän ja ihmiset, jotka hänen mielestään puuhasivat merkillisessä hommassa. Hän tiesi, että sama näky oli saanut Nat-ulin pysähtymään muutamia tunteja aikaisemmin. Ja nyt hän havaitsi, mihin tyttö oli paneutunut pitkäkseen katselemaan samoin kuin hän itsekin nyt katseli. Muutamia minuutteja hän lepäsi pitkällään, tarkastellen työntekijöitä ja etsien nahka- ja hakomajojen pienestä rykelmästä jotakin merkkiä, joka olisi osoittanut Nat-ulin olevan siellä vankina.

Nu ei koskaan ollut nähnyt venettä eikä aavistanut, että sellaista kapinetta saattaisi olla olemassakaan. Hänen kansansa oli metsästänyt ikimuistoisista ajoista. He olivat tulleet alas sisämaan laajoilta ylätasangoilta vasta muutamia sukupolvia sitten. Silloin olivat hänen esi-isänsä nähneet ensi kerran valtameren. Tähän asti he eivät olleet tunteneet minkäänlaista tarvetta, joka olisi vaatinut heitä purjehtimaan sen vesillä, eivätkä he olleet joutuneet kosketuksiin veneenrakentajien kanssa, jotka asuivat kaukana etelässä, Rauhattomaan mereen laskevan ison virran suulla.

Nyt näki Nu ensi kerran sekä veneet että veneenrakentajat. Ensi kerran hän näki keinotekoisesti valmistettuja majoja, ja Nu'sta ne näyttivät heikoilta ja epämukavilta verrattuina hänen ikuisiin luoliinsa. Veneenrakentajat olivat viipyneet muutamia päiviä tässä uudessa leiripaikassaan. Ken osaa sanoa, mikä oli ajanut heidät esi-isiensä kotiseuduilta näin kauas pohjoiseen? Ehkä heimoriidat tai uuden mahdin ilmestyminen, joka karkoitti heidät ja heidän jälkeläisensä harhailemaan ympäri maailmaa aina aikojen loppuun — alkuperäinen vaellushalu, josta niin monet meistä kärsivät kykenemättä kuitenkaan siitä kieltäytymään.

Nu näki, että muuan pitkä, nuori jättiläinen työskenteli riuskemmin kuin kutkaan toiset työntekijät. Hänen kiireensä näytti lähentelevän mielettömyyttä. Nu ihmetteli, mitä saattoi olla kaadetussa puunrungossa, joka vaati niin suuria ponnisteluja. Nu ei pitänyt sellaisesta työstä. Hän ei tosin ollut koskaan tehnyt mitään käsityötä, joka ei koskenut metsästyksen tarpeita, mutta vaistomaisesti hän tunsi, ettei pitänyt siitä. Hän oli metsästäjä, soturi, mutta sittenkin hänen alkuperäisessä ja kehkeytymättömässä mielessään heräsi jonkinlainen halveksunta tuollaista orjantyötä kohtaan. Väsyttyään vihdoin katseluun hän kiinnitti uudestaan huomionsa jälkiin, joita oli seurannut. Mihin oli Nat-ul mennyt maattuaan täällä pensastossa? Nu ryömiskeli ympäri, kunnes näki merkkejä, jotka osoittivat tytön nopeasti hypähtäneen jaloilleen ja paenneen vinhasti. Sitten hän kohtasi Turin jalanjäljet. Nyt kohosi Nun veri kuumana. Se kuohutti hänen sydäntään ja pani hänen ohimonsa jyskimään. Nat-ul, hänen Nat-ulinsa oli vaarassa!

Hän näki, missä tyttö oli livahtanut miehen ohitse. Hän näki hietikossa selvästi Turin nopeasti kääntyneiden askelten merkit, kun mies pyörähti ajamaan tyttöä takaa. Hän näki, että nuo kaksi olivat juosseet nopeasti rantaa pitkin pohjoiseen miehen seuratessa tyttöä. Ja sitten hän näki hämmästyksekseen, että mies oli äkkiä pysähtynyt, astunut muutamia askeleita eteenpäin, seissyt kotvasen aikaa merelle päin katsellen, kääntynyt sitten ja juossut takaisin kummalliselle leiripaikalle mieletöntä vauhtia.

Ja tytön jäljet olivat jatkuneet pohjoiseen satakunta askelta edemmäs siitä paikasta, mihin mies oli pysähtynyt. Nu saattoi helposti seurata niitä — merkit olivat tuoreet viimeisen nousuveden jäljeltä, yksinäiset ja pyyhkiintymättömät tasaisella, valkoisella, lakealla hietikkorantamalla.

Nyt seurasivat Nat-ulin vinhasti pakenevien pikkujalkojen heikot jäljet sadan askeleen päähän siitä paikasta, mihin mies oli lopettanut takaa-ajonsa — ja ilmaisivat ehdotonta, hämmästyttävää pysähdystä. Jalanjäljet päättyivät yhtäkkiä rannalle, valtameren ja viidakon puoliväliin. Niiden ympärillä oli vain lakeata, yhtämittaista hietikkoa. Ne yksinkertaisesti katosivat, siinä kaikki. Ne eivät johtaneet takaisin entistä tietä. Ne eivät ulottuneet valtamereen. Ne eivät lähenneet viidakkoa. Ne keskeytyivät ikäänkuin joku rannan iso kuoppa olisi äkkiä niellyt Nat-ulin, vaikka siellä ei ollut kuoppaa. Nu seisahtui ja silmäili joka taholle ympärilleen. Ei näkynyt vihjaustakaan mistään elollisesta olennosta lähitienoilla. Minne oli Nat-ul mennyt? Miten hänen oli käynyt? Jos häntä takaa-ajaneen miehen jalanjäljet olisivat ulottuneet sille kohdalle hietikkoa, mihin tytön jäljet päättyivät, olisi Nu voinut vetää sen johtopäätöksen, että mies oli siepannut tytön syliinsä ja kantanut hänet kyläänsä; mutta mies oli ollut sadan askeleen päässä Nat-ulista, kun tytön jäljet hävisivät, eikä mies ollut siirtynyt enää lähemmäksi tuota paikkaa. Ja palatessaan kyläänsä oli takaa-ajaja juossut vinhaa vauhtia, ja hänen heikot jälkensä osoittivat, ettei hänellä ollut taakkanaan ollut raskasta kantamusta.

Hetkisen seisoi Nu neuvottomana, mutta vihdoin hän kääntyi veneenrakentajain kylää kohti. Nu ei tiennyt paljoakaan mistään yliluonnollisesta, ja sentähden hän kohdisti ajatuksensa Nat-ulin katoamisen lähimpään aiheeseen ja luonnolliseen syyhyn, jonka kykeni käsittämään — mieheen, joka oli takaa-ajanut tyttöä. Ja tuo mies oli palannut noiden muukalaisten kylään, jotka uutterasti polttivat ja koversivat kaadettujen puiden runkoja.

Nu palasi pensaan suojaan kylän edustalle. Siellä hän paneutui jälleen pitkäkseen vartioimaan — hän oli varma, että nämä ihmiset olivat jollakin tavoin vastuussa Nat-ulin katoamisesta. He tiesivät, missä hän oli; ja päättäen siitä, kuinka korkealle hän itse arvioi tytön, tajusi hän, että mies, joka oli nähnyt tytön ja takaa-ajanut häntä, ei helposti olisi luopunut yrittämästä saada hänet haltuunsa. Nu oli nähnyt muukalaisten naisia hänen Nat-ulinsa rinnalla ne näyttivät apinaväen naaraksilta. Ei, mies oli varmaan koettanut seurata ja vangita ihanan vieraan. Nu toivoi, että olisi kyennyt arvaamaan, ken miehistä oli vainonnut Nat-ulia. Jokin ääni sanoi hänelle, että se oli tuo nuori jättiläinen, joka aherteli niin kuumeisen kiireesti, minkä takia Nu piti häntä tarkimmin silmällä.

Vihdoin valmistui Turin vene. Puiden keskiosat, jotka veneenrakentajat valitsivat aluksiaan varten, olivat pehmeätä ainesta, helposti poltettavissa ja koverrettavissa. Koverrettuihin runkoihin sytytetyt tulet palvelivat kahta tarkoitusta — ne söivät pois lähempänä ulkopintaa olevat puukerrokset ja samalla kovensivat jäljellejäänyttä osaa. Tuloksena oli perin kevyt ja tiivis ruuhi.

Kun Turin vene oli valmistunut, kutsui hän paikalle useita muita työntekijöitä. Nämä tulivat ja raahasivat koverretun ruuhen veteen Toria avustaen. Muuan naisista toi pitkän kepin, joka oli leveämpi toisesta päästä, ja tämä leveämpi pää oli litistetty molemmin puolin. Se oli mela. Tur viskasi sen veneeseen, juoksi sitten rantatyrskyjen läpi, ohjasi alkuperäisen aluksensa poistuvan hyökyaallon harjalle, hypähti veneeseen, tarttui melaan ja tunkeutui voimakkaasti seuraavaa, lähestyvää aaltoa vastaan.

Nu katseli häntä silmät harallaan. Hänen arvonantonsa miestä kohtaan kohosi valtavasti. Siinäpä vasta huimapää! Eikä Nun tarvinnut yrittää suorittaa näkemäänsä urotyötä käsittääkseen, että se vaati taitoa ja rohkeutta. Vain urhoollinen mies saattoi uskaltautua kammottavan meren vaaroihin. Mihin hän aikoi mennä? Nu näki, että hän meloi suoraan merelle. Matkan päässä olivat saaret. Aikoiko hän mennä sinne? Nu oli lapsuudestaan asti halunnut aina tutkia noita kaukaisia, salaperäisiä seutuja. Nämä ihmiset olivat keksineet keinon. Nu oli oppinut jotakin — lentotaso ei olisi tuntunut hänestä ihmeellisemmältä kuin tuo karkeatekoinen kaukalo.

Hetkisen hän seurasi pikku venheessä olevaa miestä. Ne kävivät yhä pienemmiksi, kun tuuli, aallot ja melojan voimakkaat liikkeet veivät koverrettua tukkia kauemmas merelle. Sitten käänsi Nu jälleen huomionsa toisiin työntekijöihin. Hän näki heidänkin valmistelevan nopeasti venheitään. He pakisivat keskenään, korottaen ääniään, koska olivat hajaantuneet melkoisen matkan päähän toisistaan ympäri kylää. Nu käsitti silloin tällöin sanasen. Kieli muistutti hänen kieltään. Hän havaitsi, että he puhelivat miehestä, joka juuri oli lähtenyt, ja hänen rohkeasta teostaan. Hän halusi kuulla enemmän. Hän ryömi varovaisesti oikealle puolen viidakkoon, kiertäen ympäri, kunnes oli leirin takana. Sitten hän lähestyi sankan heinikon halki pientä aukeamaa, jonka muukalaiset olivat raivanneet telttojensa ympärille. Tähystäessään sikinsokisten köynnöskasvien muodostaman verhon lävitse, joka peitti hänet heidän näkyvistään, näki hän leirin selvemmin. Hän erotti sitä ympäröivän nuotiopiirin — jäännökset tulista, joilla öisin pidettiin saalista etsiskelevät pedot loitolla. Hän näki keittotulen jokaisen karkeatekoisen majan edustalla. Hän näki saviastioita — jotakin uutta hänelle. Hän näki naiset, lapset ja miehet. He eivät eronneet paljoakaan hänen omasta kansastaan, vaikka heidän pukimensa ja aseensa olivat toisenlaiset. Ja nyt hän saattoi kuulla koko heidän keskustelunsa.

»Hänen täytyy olla ihana», virkkoi muuan mies, »sillä muuten ei Tur olisi uskaltanut oudon meren poikki noille tuntemattomille seuduille mennäkseen etsimään häntä», ja hän virnisti leveästi, heittäen puhuvan katseen erääseen nuoreen naiseen, joka imetti pienokaista istuessaan hankaamassa, hankaamassa, hankaamassa terävällä piikivipalasella metsähärän nahkaa, joka oli vaarnoilla kiinnitetty maahan hänen eteensä.

Nuori nainen kohotti katseensa, rypistäen kiukkuisesti kulmiaan.

»Tuokoon Tur hänet tänne», huusi hän, »kauneus häviää hänestä pian. Näin teen hänen kasvoilleen», ja hän ryhtyi raapimaan nahkaa rajusti.

»Tur oli hyvin harmissaan, kun tyttö pääsi häneltä pakoon», jatkoi mies. »Hän oli saamaisillaan tytön kiinni; mutta hän löytää karkurin, vaikka vaikea on sanoa, jääkö hänestä mitään jäljelle tänne tuotavaksi — minä puolestani melkein epäilen sitä ja luulen, että Tur tekee typerästi tuhlatessaan aikaansa moiseen.»

Nu oli ymmällään. Saattoiko olla mahdollista, että mies, jota he nimittivät Turiksi, ajoi Nat-ulia takaa noille etäisille saarille? Kuinka voi Nat-ul olla siellä? Se oli mahdotonta. Mutta sittenkään ei hänen kuulemastaan keskustelusta päättäen voinut epäillä, että mies seurasi jotakin naista meren yli salaperäisille seuduille — naista, jonka hän vastikään oli yllättänyt ja yrittänyt vangita samana päivänä ja joka oli päässyt häneltä pakoon. Kuka muu se voi olla kuin Nat-ul?

VIIDES LUKU

Nun ensimmäinen merimatka