Part 12

Nu irtautui nauraen. Hän ei rakastanut Gronia — hänen sydämensä kuului kokonaan Nat-ulille, ja hänen mieltänsä askarruttivat nyt paluusuunnitelmat omaan maahan, missä hän saattaisi jatkaa sen tytön etsiskelyä, joka oli tuleva hänen vaimokseen. Yhä nauraen ja toinen käsi kiedottuna Gronin ympärille hänen auttaessaan tätä ylös kalliojyrkännettä, suuntasi hän askeleensa luolalle.

»Olen tuonut hiukan ruokaa», sanoi hän, »ja nukuttuani palaamme merelle. Matkan varrella voin metsästää, sillä nyt minulla on aseita, mutta sitä ennen täytyy minun nukkua, sillä olen ihan näännyksissä. Sinun on oltava vahdissa sillä aikaa kun minä nukun.»

Mutta heidän tultuaan luolaan ryhtyi Gron, vastalöytämänsä rakkauden kiehtomalla, uudestaan osoittamaan hellyyttänsä; mutta hänen syleilyssäänkin näki Nu vain toisten kasvojen suloisen kuvan — Nat-ulinsa. Missä oli Nat-ul?

* * * * *

Kun Nat-ul ja päällikkö Nu havaitsivat, ettei Nu Nunpoika ollut enää sidottuna tulivöiseen paaluun veneenrakentajain kylässä, kääntyivät he katsomaan toisiinsa kysyvän hämmästyneinä. Mies tutki paalua tarkemmin.

»Se ei ole palanut», sanoi hän, »joten Nu ei siis ole voinut palaa. Ja tuossa», hän viittasi maahan paalun ympärille, »katsos, tuossa ovat köydet, joilla hänet oli sidottu».

Hän otti käteensä yhden niistä ja tutki sitä.

»Ne on leikattu poikki! Joku on ennättänyt edellemme ja vapauttanut Nu Nunpojan.»

»Kukahan se lienee ollut, ja mihin he ovat menneet?» kysyi Nat-ul.

Nu pudisti päätänsä. »En tiedä enkä voi nyt jäädä ottamaan siitä selvää, sillä soturini ajavat takaa muukalaisia, ja minun täytyy olla heidän mukanaan.» Ja päällikkö Nu hyppäsi sammuvain tulien ylitse kirkuvain keihäsmiesten perään, jotka työnsivät vihollista merta kohti.

Mutta Nat-ul oli päättänyt, ettei mikään saisi estää häntä etsimästä edelleen Nu Nunpoikaa. Tuskin oli nuoren miehen isä lähtenyt hänen luotaan, kun hän kääntyi takaisin telttoja kohti. Ensiksi hän etsisi kaikkialta kylästä, ja jollei löytäisi Nu'ta sieltä, menisi viidakkoon ja rannalle — Nu ei voinut olla kaukana. Kun Nat-ul tutki veneenrakentajain telttoja, piileskeli muuan ihmisolento eräässä niistä metsähärän nahkakasan alla, liikahti, paljasti toisen korvansa ja kuunteli. Taistelun melske oli loitontunut, kylä näytti hylätyltä. Käsi työnsi syrjään peitteet, ja mies hyppäsi nopeasti jaloilleen. Se oli Tur. Luolain villien keihäsmiesten ankarasti ahdistamana ja saartamana hän oli ryöminyt erääseen majaan ja kätkeytynyt nahkojen alle.

Nyt hän arveli voivansa paeta, kun vihollinen ajoi takaa hän heimoansa. Hän meni teltan aukolle ja tähysti ulos. Nopsasti hän vetäytyi takaisin — hän oli nähnyt ihmisolennon ilmestyvän esiin viereisestä majasta. Se oli nainen, joka tuli sitä telttaa kohti, mihin hän oli kätkeytynyt. Eläintulten lepattavat liekit valaisivat häntä. Tur pidätti henkeään mieluisasti yllätettynä — siinä oli sama nainen, jonka hän jo kerran oli ottanut kiinni ja joka oli paennut hänen käsistään.

Nat-ul lähestyi nopeasti telttaa. Hän luuli niitä kaikkia hylätyiksi. Astuessaan tähän telttaan hän näki miesolennon häämöttävän sisustan pimeydessä. Hän luuli miestä oman heimonsa soturiksi, joka oli jäänyt ryöstelemään. Useimmiten he eivät näet malttaneet odottaa vihollisen täydellistä tuhoamista, kun jo ahnaasti kävivät saaliin kimppuun.

»Kuka sinä olet?» kysyi Nat-ul ja jatkoi vastausta odottamatta: »Etsin Nu Nunpoikaa.»

Tur näki oivallisen tilaisuuden tarjoutuneen ja käytti sitä viipymättä hyväkseen.

»Minä tiedän, missä hän on», sanoi hän. »Olen Scarbin heimon jäsen, mutta vien sinut Nun luo, jos lupaat tahtovasi suojella minua sotureiltanne, kun he palaavat. Minun kansani on paennut, enkä voi koskaan toivoa pääseväni heidän luokseen, jollet sinä lupaa auttaa minua.»

Nat-ul piti tätä luonnollisena ja kohtuullisena ehdotuksena ja oli valmis hyväksymään sen.

»Tule sitten», huudahti Tur. »Hetkeäkään ei ole hukattavissa. Mies on piiloutunut meren rannalle erääseen poukamaan täältä etelään. Hän on lujasti sidottuna, minkä takia hänet jätettiin sinne vartijatta. Jos pidämme kiirettä, saatamme ehtiä hänen luokseen ennenkuin kansani saavuttaa hänet. Jos voimme välttää soturinne ja sen viivytyksen, mikä aiheutuisi, jos ne näkisivät minut, niin ehkä pääsemme ajoissa perille.»

Tur riensi teltasta Nat-ulin seuraamana. Mies piti tarkoin kasvonsa käännettyinä poispäin tytöstä, kun he menivät leiri- ja eläintulien valaiseman alueen poikki, ja paineli eteenpäin siihen luottaen, että tyttö, halutessaan kiihkeästi löytää miehensä, tulisi hänen perästään. Eikä hän arvioinnutkaan tytön intoa löytää Nu Nunpoika liian vähäiseksi. Nat-ul seurasi nopeasti Turin kintereillä aution kylän läpi ja poikki rantakaisteleen, mistä taistelun melske kajahteli veden partaalta.

Tur suuntasi kulkunsa pohjoiseen taistelijoista, mennen erääseen paikkaan rannalle, mihin oli jättänyt venheensä. Hän löysi vaikeuksitta aluksensa, työnsi sen vesille, nosti Nat-ulin siihen ja lykkäsi sen hyrskyihin. Turilta tämä työ vaati vain tuokion — hän oli kotonaan yhtä hyvin kuohuvilla aalloilla kuin kuivalla maalla.

Hän itse istuutui perään ja Nat-ul häntä vastapäätä kokkaan, ja sitten hän meloi ruuhen väkevästi ranta-aaltojen hyrskeestä. Nat-ul otti toisen melan, joka oli hänen jalkojensa juuressa, ja käytteli sitä ehkä kömpelösti, joskaan ei hyvättä vaikutuksetta. Tuskin hän malttoi odottaa venheen saapumista poukamaan, ja hänen jokainen ponnistuksensa lisäsi melkoisesti aluksen nopeutta.

Tur piti koko ajan veneen kokkaa suunnattuna avoimelle merelle. Hän aikoi kääntyä etelään, kun he olisivat päässeet kunnollisesti pois maista, ja lipuen yön ajan hiljaa eteenpäin odottaa aamun koittoa päästäkseen selville toveriensa olinpaikasta. Hän oli varma siitä, että hekin meloivat verkalleen etelää kohti.

Äkkiä hän näki erään veneen häämöttävän ihan edessään. Toiset olivat luultavasti sen edellä. Hänen oli onnistunut kohdata pakenevan heimonsa viimeinen venekunta. Hän ei huutanut heille kahdesta syystä; toinen oli se, ettei hän halunnut tytön saavan tietää, ettei hän ollutkaan matkalla eteläiseen poukamaan — etsityn miehen kuviteltuun olinpaikkaan; ja toinen oli se, että hän pelkäsi vetävänsä puoleensa vihollisten huomion, jotka olivat saattaneet anastaa joitakuita venheitä ja voivat jatkaa takaa-ajoa merellä.

Samassa myös kolmas mahdollisuus vaiensi hänet — edessä liikkuvassa veneessä saattoi olla pakolaisia etsiskeleviä vihollissotureita. Tur ei tiennyt, ettei Nun heimo tuntenut lainkaan purjehdustaitoa — etteivät he ikinä ennen olleet kuvitelleetkaan mitään sellaista kuin vene.

Niinpä Tur seurasi ääneti edessä liikkuvaa venettä suoraan merelle. Nat-ulista näytti siltä kuin poukama olisi sijainnut hyvin pitkän matkan päässä. Pimeässä hän ei huomannut, että he matkasivat suoraan pois rannikolta. Pitkän ajan kuluttua hän kuuli aaltojen loiskinaa veneen vasemmalta puolelta. Hän säpsähti ja joutui ymmälleen. Heidän matkatessaan etelään, kuten hän oli luullut heidän tekevän, olisi hyrskyjen pitänyt kuulua veneen oikealta puolelta.

»Missä olemme?» kysyi hän. »Vasemmalla on maata, vaikka sen pitäisi olla oikealla.»

Tur naurahti.

»Olemme varmaan joutuneet eksyksiin», virkkoi hän; mutta Nat-ul käsitti nyt tulleensa petetyksi. Samassa hetkessä hän tunsi äkkiä jonkinlaista tutunomaisuutta kumppaninsa äänessä. Missä hän oli kuullut sen aikaisemmin? Hän yritti tunkeutua katseillaan pimeyden läpi, joka verhosi veneen toisessa päässä istuvan miehen piirteitä:

»Kuka sinä olet?» kysyi hän. »Mihin viet minua?»

»Pian pääset miehesi luo», vastasi Tur, mutta hänen sanoissaan oli huonosti salattua vahingon iloa uhkuva sävy, mikä ei jäänyt Nat-ulilta huomaamatta.

Tyttö pysyi nyt vaiti. Hän ei melonut enää, vaan istui kuunnellen aaltojen loiskinaa, josta hän käsitti heidän lähenevän maata. Mikä rannikko se oli? Hänen ajatuksensa ahertelivat nopeasti. Hän oli tottunut luottamaan suuresti hyvin kehittyneeseen vaistoonsa, jonka avulla hän määritteli paikan ja suunnan maalla, mutta vaikka siitä ei ollut hänelle suurtakaan apua merellä, pelasti se hänet kuitenkin toivottomasta neuvottomuustilasta, joka valtaa nykyajan tavallisen ihmisen, kun hän joutuu eksyksiin, ja estää kaiken järjellisen ajattelun suunnan määräämiseksi. Nat-ul tiesi, etteivät he olleet kääntyneet pohjoista kohti rannalta lähdettyään, ja niin hän myös tiesi, ettei mannermaa voinut olla heidän vasemmalla puolellaan. Sentähden täytyi aaltojen hyrskyn tällä taholla merkitä jotakuta niistä saarista, joiden hän varsin hyvin tiesi sijaitsevan kaukana mannermaasta. Hän ei osannut sanoa, mitä saarta he lähestyivät, mutta jokainen niistä oli hänen mielikuvituksessaan ylen hirvittävä.

Nat-ul teki pikaisia suunnitelmia selviytyäkseen vaikeasta tilanteesta, johon oli joutunut. Hän tiesi tai luuli, että mies oli tuonut hänet tänne, koska hän täällä olisi tuiki avuttomana houkuttelijansa kynsissä. Hänen heimonsa ei voisi seurata heitä. Kukaan ei rientäisi apuun eikä kostaisi.

Tur heilutteli nyt melaansa vinhasti ja voimakkaasti. Hän suuntasi venheen ihan edessäolevalle, suunnattoman isolle aallolle, joka tuossa tuokiossa sieppasi sen valtoihinsa ja kohotti harjalleen, kuljettaen sen nopeasti rannalle. Kun pohja kosketti hietaan, hyppäsi Tur ulos ja veti aluksen niin kauas maalle kuin taisi, sillaikaa kun aalto vetäytyi takaisin valtamereen.

Nat-ul astui rannalle. Kädessään hän piteli yhä melaa. Tur tuli häntä kohti. Hän oli ihan lähellä, niin lähellä, että Nat-ul erotti yön pimeydessäkin hänen piirteensä ja tunsi ne. Mies ojensi kätensä tarttuakseen häneen.

»Tule», sanoi Tur. »Tule miehesi luokse.»

Salaman tavoin lennähti karkea, raskas mela Nat-ulin olan taakse, halkaisten ilmaa pudotessaan miehen päätä kohti. Tur äkkäsi vaaran ja hypähti taaksepäin, mutta melan lapa nirhaisi häntä otsaan. Mies hoippuroi huumaantuneena sekunnin verran, suistui sitten eteenpäin ja kaatui kasvoilleen märkään hietikkoon. Samassa hetkessä kuin melan lapa osui kiduttajaan, heitti Nat-ul melan pois, riensi miehen ohi ja juoksi pelästyneen peuran tavoin ylempää rannalta alkavan viidakon synkkään varjostoon.

Seuraava iso aalto tulvi maihin pitkällään makaavan Turin päälle. Se vyöryi hänen ylitseen, ja palatessaan mereen se vei hänet mukanaan; mutta vesi sai hänet virkoamaan, ja hän kömpi rykien ja ponnistellen kontolleen, takertuen epätoivoisesti kiinni elämään, kunnes vesi pakeni ja jätti hänet hetkeksi rauhaan. Hitaasti hän kompuroi jaloilleen ja lähti astelemaan ylemmäs rannalle ahnaiden aaltojen ulottuvilta.

Hänen päätänsä kivisti hirvittävästi. Veri virtasi hänen poskeansa pitkin ja hyytyi hänen karvaiselle rinnalleen. Hän kiehui raivoa ja kostonhalua. Jos hän vain pääsisi käsiksi Nat-uliin, menettäisi tyttö henkensä hänen sormiensa puristuksessa. Mutta hän ei voinut käydä käsiksi tytön kurkkuun, sillä Nat-ul oli jo kätkeytynyt kaikessa rauhassa erääseen puuhun ihan varjoisan viidakon laitaan. Päivän koittoon asti hän olisi siellä turvassa Turilta yhtä varmasti kuin jos tuhat peninkulmaa olisi ollut heidän välillään. Puolisen tuntia myöhemmin kiipesivät Nu ja Gron, parin kilometrin päässä kauempana sisämaassa, toiseen puuhun. Oi, jospa Nat-ul vain olisi tietänyt sen, kuinka paljolta epäilykseltä, epätoivolta ja kärsimykseltä hän olisi säästynytkään!

Tur juoksi rantaa pitkin sille taholle, mistä luuli kuulevansa pakenevan Nat-ulin askelten ääntä. Niin, siellä hän oli! Tur pyyhälsi kahta vinhemmin. Hänen saaliinsa oli juuri erään puun alla viidakon laidassa. Mies juoksi eteenpäin päästäen ilmoille villiä tyydytystä uhkuvan huudahduksen. Se kuoli hänen huulilleen, leijonan kaamean kiljahduksen jähmettämällä. Tur kääntyi ja pakeni. Olento, jota hän oli luullut Nat-uliksi, osoittautui valtavan isoksi luolaleijonaksi, joka seisoi surmaamansa eläimen raadolla. Turin onneksi oli peto vastikään hankkinut ateriansa. Se ei lähtenyt ajamaan takaa pelästynyttä miestä, ja niin pääsi Tur turvaan läheiseen puuhun, mihin kyyristyi, väristen ja vavisten, loppuyöksi. Tur oli veneenrakentaja ja kalastaja — hän ei ollut samaa ainesta kuin Nu ja Nat-ul, villipetojen metsästäjät, vielä syntymättömäin sotilaskansain edelläkävijät.

KOLMASTOISTA LUKU

Nat-ul epätoivoisena

Aamu oli jo pitkällä, kun Nat-ul heräsi. Hän tähyili lehvistön läpi joka taholle, mutta ei voinut nähdä merkkiäkään Turista. Varovaisesti hän laskeutui maahan. Rannalla hän näki kaksi venettä lähellä toisiaan. Kenen saattoi olla toinen? Tietenkin jonkun veneenrakentajan. Siispä oli saarella Turin ohella muitakin vihollisia. Hän silmäili pitkin rannikkoa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä ihmisestä eikä eläimestä. Jos hän vain pääsisi venheille, voisi hän työntää ne molemmat aallokkoon ja meloa toisen jollakin tavoin saarelta, hinaten toista perässään. Näin ei hänen vihollisilleen jäisi minkäänlaista takaa-ajokeinoa. Hän ei epäillyt hitustakaan, ettei kykenisi pääsemään mannermaalle: niin itseluottavaksi olivat perinnöllisyys ja ympäristö tehneet hänet.

Uudestaan hän silmäili pitkin rannikkoa. Sitten hän juoksi nopeasti lähintä venettä kohti. Hän repi ja raastoi raskasta esinettä, kunnes hänen onnistui vihdoin, omasta tuskaisasta mielestään monien minuuttien kuluttua, irroittaa se hietaan painuneesta vaosta. Hitaasti, tuuma tuumalta, hän työnsi venettä sitä paikkaa kohti, mihin aallot vihdoin ulottuisivat ja ottaisivat sen valtoihinsa. Hänen oli melkein onnistunut toteuttaa aikeensa ensimmäiseen veneeseen nähden, kun jokin sai hänet kohottamaan katseensa. Yhtäkkiä hänen pakohaaveensa häipyivät, sillä hän näki Turin juoksevan nopeasti häntä kohti kauempana rannalta. Vaikka hän olisi saanutkin työnnetyksi tämän venheen vesille ja hypätyksi siihen, voi Tur helposti saavuttaa hänet toisella. Vesi oli Turin oikea olinpaikka — hänen taas maa, luolat ja viidakko.

Lakaten ponnistelemasta venheen kimpussa hän kääntyi ja pakeni jälleen viidakkoon. Parinsadan metrin päässä hänestä juoksi Tur, mutta tyttö tiesi, että kun hän kerta olisi päässyt tiheään metsään, tarvittaisiin parempi mies kuin Tur ottamaan häntä kiinni. Hän syöksyi suoraan metsän sokkeloihin, kiitäen välistä maassa, välistä taas juosten puiden alempia oksia myöten.

Koko päivän hän pakeni, tuskin pysähtyen nauttimaan ruokaa ja juomaa, sillä useita kertoja hän näki mäkien ja vuorten huipuilta, joita hän taivalsi poistuttuaan viidakosta, miehen seuraavan hänen jälkiään. Oli jo pimeä, kun hän saapui vihdoin äkkijyrkänteelle, jonka korkeutta hän ei kyennyt määrittelemään. Alhaalla, niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, oli läpitunkematonta pimeyttä. Hänen ympärillään vaeltelivat pedot rauhattomina saalistaan etsien. Hän tunsi niiden hajun ja kuuli niiden kamalaa valitusta tai titaanimaisen karjunnan ukkosjyrinää.

Hän oli varma siitä, että jyrkänne, jonka reunalle hän oli pysähtynyt juuri hyvissä ajoin välttyäkseen syöksymästä tuntemattomaan syvyyteen, oli hyvin korkea, päättäen niistä lukemattomista, öisistä äänistä, jotka kajahtelivat alhaalta etäisyyden heikentäminä. Mitä hänen oli tehtävä? Vuoren huipulla ei kasvanut ainoatakaan puuta sikäli kuin hän saattoi pimeässä arvostella; ainakaan hän ei ollut hyvään aikaan mennyt minkäänlaisen metsän läpi.

Taivasalla nukkuminen olisi äärimmäisen vaarallista, todennäköisesti kohtalokasta. Yhtä tuhoisesti saattaisi käydä, jos uskaltautuisi lähteä laskeutumaan outoa jyrkännettä yöllä. Nat-ul kyykistyi istumaan kuilun partaalle kykenemättä ratkaisemaan, mihin suuntaisi nyt askeleensa. Hän oli yksin, nainen, melkein aseettomana vieraassa ja villissä maassa. Toivo, että hän pääsisi joskus palaamaan oman heimonsa luo, näytti turhalta. Kuinka hän voisikaan tehdä sitä, kun viholliset vainosivat ja tuntemattomat vaarat ympäröivät häntä.

Hän oli hyvin nälkäinen, janoinen ja uninen. Hän menettäisi melkein viimeisenkin pelastuksen toiveensa, jos paneutuisi maahan nukkumaan. Hän tekisi niin kaiken uhallakin. Vetäen pörrökarvaista taljaa tiukemmin ympärilleen paneutui Nat-ul pitkäkseen kovalle kalliolle jyrkänteen laidalle. Hän sulki silmänsä, ja uni olisi ottanut hänet heti valtoihinsa, jollei salakähmäinen ääni kymmenkunnan metrin päässä hänen takanaan olisi herättänyt häntä hätkähtäen valveille. Jokin hiipi hänen kimppuunsa — kuolema jossakin muodossa, siitä hän oli varma. Juuri nytkin hän kuuli ison eläimen raskaan hengityksen, ja vaikka tuuli puhalsi heidän välitseen, tunsi hän ison kissan väkevän hajun.

Oli vain yksi mahdollisuus pelastautua pedon kynsistä ja torahampaista, eikä Nat-ul epäröinyt käyttää sitä. Joutuisasti kuin ketterä naaras konsanaan laskeutui hän alas jyrkänteen laidalta, ja hänen jalkansa heiluivat tyhjyydessä. Nopeasti, kuitenkaan hätäilemättä, hapuili hän jalallaan jotakin kiinnekohtaa alempaa vuorenseinämästä.

Ei tuntunut olevan mitään, ei edes pienintä ulkonemaa, joka olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden paeta laskeutumalla pedon kynsistä, jonka hän varmasti tiesi varovaisesti hiipivän ylhäältä häntä kohti. Äkillinen kauhunpuistatus vapisutti hänen ruumistaan, kun hän tunsi kuuman hengityksen ja valuvan kuolan käsillään pitäessään kiinni ylempää jyrkänteen reunasta.

Kumea murahdus kuului ylhäältä. Peto oli ilmeisesti ymmällään saaliinsa omituisen asennon johdosta, mutta seuraavassa hetkessä se tarrautuisi hänen ranteisiinsa tai alas kurottautuen upottaisi kyntensä hänen päähänsä tai selkäänsä. Ja juuri silloin hänen sormensa lipsahtivat otteestaan, ja Nat-ul putosi pimeyteen. Se seikka, että hän putosi vain pari jalkaa, ei lieventänyt hitustakaan sitä säikähdystä, joka oli vallannut hänet samassa tuokiossa kuin hänen kätensä pettivät. Mutta nopeasti hän voitti kauhunsa tuntiessaan helpotuksekseen kapean ulkoneman jalkainsa alla. Hän ei pelännyt paljoakaan, että peto seuraisi häntä. Ulkonema saattoi ulottua ylhäältä tähän asti, mutta voi olla toisinkin. Hän saattoi vain jäädä paikalleen ja toivoa parasta, ja niin hän sijoittautui niin hyvin kuin taisi odottaakseen, mitä lähin tulevaisuus toisi tullessaan. Hän kuuli pedon murisevan kiukkuisesti, kun se käveli jyrkänteen reunamalla hänen yläpuolellaan, pysähtyen silloin tällöin työntääkseen kuononsa äyrään yli ja vainutakseen hänestä leviävää tuoksua ja kurkottaen toisinaan alas voimakkaan käpälän, jonka isot kynnet raapivat epätoivoisesti kalliota vain muutamia tuumia hänen päänsä yläpuolelta tavoitellessaan häntä.

Tätä kesti tunnin verran, minkä jälkeen nälkäinen kissa vetäytyi petettypä ja nolattuna pois viidakkoon etsimään toista saalista, ilmaisten mennessään kiukkuaan kumeilla karjahduksilla.

Nat-ul tunnusteli sormillaan ulkonemaa oikealta ja vasemmalta. Kalliopinta oli luonnonvoimain kuluttama, mutta ei niin sileäksi hioutunut kuin se olisi ollut, jos ulkonemaa olisi käytetty saalistavain jalkojen tavallisena kulkutienä. Tyttö tunsi helpotusta tehtyään tämän havainnon — hän ei ollut ainakaan tallatulla polulla, joka olisi vienyt jonkun villipedon luolaan tai yhdistänyt jyrkänteen laidan alhaalla olevaan laaksoon. Hitaasti ja varovaisesti hän hiipi ulkonemaa pitkin, etsien avarampaa ja mukavampaa kielekettä, mutta ulkonema vain kapeni hänen edetessään. Uskaltauduttuaan näin kauas päätti hän jatkaa tutkintaansa, kunnes löytäisi paikan, jossa voisi nukkua kohtalaisen turvallisesti ja mukavasti. Kun ainoatakaan sellaista kohtaa ei näyttänyt löytyvän kourusta, jossa hän oli, päätti hän laskeutua hiukan alemmas. Hän laski jalkansa ulkoneman laidalta, hapuillen sandaaleihin pistetyillä varpaillaan rosoista kalliopintaa alapuoleltaan. Vihdoin hän löysi turvallisen ulkoneman, jolle hän laskeutui. Puolisen tuntia tutki Nat-ul sysimustassa yössä jyrkkää kalliorinnettä, kunnes sattuma ohjasi hänen hapuilevat jalkansa luolan suulle — pimeämpään täplään pimeässä vuorenseinämässä. Hetkisen hän kuunteli tarkasti synkällä aukolla. Hänen herkkiin korviinsa ei tunkeutunut pienintäkään hengityksen ääntä. Tyytyväisenä sen johdosta, että luola oli isännätön, ryömi Nat-ul rohkeasti sisälle ja paneutui nukkumaan — pakonsa pitkän päivän uuvuttamana.

Nat-ul heräsi kalliorintamasta kuuluvaan raapivaan ääneen. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kuunteli tarkasti. Mikä saattoi aiheuttaa juuri tuollaisen äänen? Seuraavassa hetkessä hän tunsi sen — vuoristolaiselle jo lapsuudesta asti tutun äänen. Se oli keihäänvarren kolkkinaa sen riippuessa kiipeävän soturin selästä raakanahkaisesta hihnasta. Milloin se laahasi melko sileätä pintaa, milloin taasen hyppelehti ja ponnahteli ryhmyjen yli. Mitä uutta vaaraa se ennusti?

Nat-ul ryömi varovasti luolan aukolle. Täältä hänelle tarjoutui näköala jyrkänteen oikealle puolelle, mutta kiipijää hän ei voinut nähdä — tulija oli sen ulkoneman alapuolella, joka kulki onkalon kynnyksen editse. Nat-ul hätkähti nähdessään naisen ilmestyvän esiin eräästä luolasta, joka sijaitsi hieman hänen yläpuolellaan, ehkä viisikymmentä jalkaa hänestä oikealle. Tähystelijä vetäytyi taaksepäin, ettei häntä keksittäisi. Hän kuuli vieraan naisen ilonhuudahduksen, kun tämä huomasi kiipijän alempana. Nat-ul näki hänen laskeutuvan tulijaa vastaan. Hän näki miehen hetkistä myöhemmin, kun tämä kiipesi hänen luolansa tasalle. Hänen sydämensä sykähti onnesta — hänen huulilleen tuli tuttu nimi; mutta hänen onnensa oli lyhytaikainen, nimi kuoli ennenkuin sitä ehdittiin lausua. Mies oli Nu Nunpoika, ja häntä vastaan rientänyt nainen kietoi kätensä hänen kaulaansa ja peitti hänen huulensa suudelmilla. Nainen oli Gron. Nat-ul tunsi hänet nyt. Sitten hän vetäytyi näkyvistä, peittäen kasvonsa käsillään kuumien kyynelten valuessa hänen hoikkien, ruskeiden sormiensa välistä. Hän ei nähnyt Nun naurahtavan kevyesti ja välinpitämättömästi irroittaessaan Gronin käsiä kaulastaan. Kohtalo oli epäystävällinen salatessaan tämän ja aukaistessaan Nat-ulin silmät jälleen tuokioksi näyttääkseen kiihtyneelle tytölle vain sen hetkisen, jolloin hänen rakastettunsa katosi Gronin luolaan toinen käsivarsi kiedottuna Gronin vyötäisille.

Nat-ul hypähti jaloilleen. Raivon, mustasukkaisuuden ja murhanhalun kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä. Hän tarttui veitseen, joka oli hänen vyössään. Murhanhimo poltti kuumasti hänen villiä, nuorta sydäntään, kun hän astui rohkeasti ulos ulkonemalle. Hän astui muutamia nopeita askelia sille luolalle päin, jossa Nu ja Gron olivat. Hän meni ihan kynnykselle, ja sitten hän pysähtyi äkkiä. Jokin uusi tunne pysähdytti hänet. Kuumat kyyneleet tulvehtivat jälleen hänen silmiinsä — tällä kertaa tuskan ja loukatun rakkauden kyyneleet.

Hän yritti pakottautua luolaan, mutta ylpeys pidätti häntä. Sitten hän kääntyi murheellisena pois ja laskeutui alas jyrkännettä. Hän riensi joka hetki nopeammin, niin että hän lensi kuin peura tultuaan metsän edessä olevalle aukiolle suurimman surunsa näyttämöltä. Eteenpäin hän juoksi tiheikön läpi, piittaamatta mistään vaaroista, jotka saattoivat väijyä kesyttömissä varjostoissa. Metsän toisella puolella hän kohtasi pienen tasangon, joka näytti päättyvän vähän matkan päähän rinteen reunaan. Kaukana pitkän matkan takana näki hän vuorten huiput, jotka kohosivat välissä leviävän laakson yllä uiskentelevan sumun läpi.

Hän jatkaisi edelleen matkaansa. Hän ei välittänyt, mitä oli edessä, kunhan vain sai joka askeleellaan pidennetyksi itsensä ja uskottoman Nun ja inhoittavan Gronin välistä matkaa. Tämä, oli hänen ainoana pyrkimyksenään — päästä niin pitkälle, ettei kukaan ikinä löytäisi häntä — etsiä kuolemaa — tervehtiä loppua, jota kenenkään ei tarvinnut kovin kauan etsiä tuossa alkuajan villissä maailmassa.

Hän oli mennyt ehkä puoliväliin aukiota, kun metsähärän pää ilmestyi hänen ja edessäolevan rinteen harjan väliin. Eläin pysähtyi katselemaan naista. Se nosti päänsä ja ammui. Ihan sen takaa ilmestyi yhä uusia metsähärkiä. Metsähärät olivat yleensä vaarattomia eläimiä, jotka taistelivat ainoastaan ollessaan pakotettuja puolustamaan itseänsä; mutta välistä saattoi joku härkä osoittaa sotaisia taipumuksia, jotka varoittivat aseetonta ihmistä mieluimmin olemaan varuillaan. Nat-ul pysähtyi ja mittasi katseillaan itsensä ja härän sekä itsensä ja lähimmän puun välisen matkan.

Sillaikaa kun Nat-ul pakeni tuskan raatelemana vuorelta, joka suojasi Nu'ta, irroitti Gronin seuralainen luolassa uudestaan naisen sormet kaulaltaan.

»Lopeta rakkaudenosoituksesi, Gron». sanoi hän. »Meidän keskemme ei voi olla mitään rakkautta. Isäni Nun heimon mies ottaa vain yhden vaimon. Minä haluaisin ottaa Than tyttären, Nat-ulin. Sinä olet jo Turin vaimo. Olet sanonut sen minulle, ja olen nähnyt lapsen imevän rintaasi. Minä rakastan vain Nat-ulia — sinun pitäisi rakastaa vain Turia.»

Nainen keskeytti hänen puheensa polkemalla vihaisesti sandaaliin pistettyä jalkaansa.

»Vihaan häntä», huusi Gron. »Vihaan häntä. Rakastan vain Nu Nunpoikaa.»

Mies pudisti päätänsä, ja hänen jatkaessaan puhetta oli hänen äänensä edelleen ystävällinen, sillä hän sääli onnetonta naista.

»Meidän on hyödytöntä, Gron», sanoi hän, »puhua enempää tästä asiasta. Meidän täytyy pysyä yhdessä, kunnes olemme palanneet omille kotiseuduillemme. Mutta toisiamme emme saa rakastaa emmekä edes puhua rakkaudesta. Ymmärrätkö?»

Nainen katsoi häneen kotvasen. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet, mitkä tunteet liikuttivat hänen sydäntään. Ne saattoivat olla ylenkatsotun naisen kiukkua tai murtuneen sydämen surua. Hän astui askeleen Nu'ta kohti, pysähtyi, painoi sitten kätensä, kasvoilleen ja lysähti nyyhkyttäen luolan lattialle.

Nu kääntyi poispäin ja astui ulos luolan edustan ulkonemalle. Hänen tarkat silmänsä tutkivat hänen eteensä avautuvaa maisemaa yhdellä ainoalla katsahduksella. Ne pysähtyivät äkkiä piskuiseen ihmisolentoon, joka näkyi metsän takaa pienellä aukiolla, joka ulottui ylätasangon laitaan, sukeltautuen sitten sisämaan järven viereiseen laaksoon. Se juoksi vinhasti rinnettä kohti. Nu rypisti kulmiaan. Oli jotakin tutunomaista tuon piskuisen vartalon suloisessa keinahtelussa ja pikku jalkojen vilahduksessa, kun ne kiitivät ruohotasangon yli. Ken hän oikein oli? Kuka hänen heimonsa jäsenistä oli saattanut tulla tälle etäiselle saarelle? Tämä oli tietenkin vain satunnaista yhtäläisyyttä; mutta kuinka hurjasti hänen sydämensä sittenkin löi, kun hän katseli tuota kaukaista olentoa! Saattoiko se olla mahdollista? Voiko edes kuvitellakaan, että Nat-ul olisi joutunut tähän vieraaseen maahan?

Nu näki metsähärkälauman johtajaeläinten ilmestyvän laaksosta ylätasangon laitaan. Niiden takana täytyi olla paimenia. Pääseekö tyttö pakoon heidän käsistään? Ah, hän on nähnyt eläimet — hän on pysähtynyt ja katselee ympäriltään puuta, päätteli Nu, sillä naiset pelkäävät usein noita pörrökarvaisia härkiä. Hän muisti ylpeillen, että hänen Nat-ulinsa ei pelännyt juuri mitään maanpinnalla. Tyttö oli tietenkin varovainen, sillä muuten hän ei olisi pysynyt hengissä kahta viikkoakaan. Ei pelännyt mitään! Nu hymyili. Oli kaksi asiaa, jotka täyttivät Nat-ulin kauhulla — hiiret ja maanjäristykset.

Nyt näkee Nu ensimmäiset paimenet lauman sivulla. He rientävät, keihäät ojossa ottaakseen selvää, mikä oli pysäyttänyt johtajaeläimet — mikä oli saanut vanhan kuningashärän mylvimään ja kuopimaan maata. Huomaako tyttö heitä? Pääseekö hän pakoon heidän käsistään? He näkevät nyt hänet, ja samassa on selvää, että hän näkee heidät. Onko hän heidän heimonsa jäseniä? Jos niin on, rientää hän heitä vastaan. Ei! Hän on kääntynyt ja juoksee vinhasti metsää kohti. Paimenet ryntäävät nopeasti ajamaan takaa. Nu vapisi kiihkosta. Jospa hän vain olisi tiennyt! Jospa hän vain olisi tiennyt!

Gron seisoi hänen vieressään. Nu ei ollut huomannut hänen läsnäoloaan. Naisen silmät tuijottivat jännittyneinä etäisyyteen, pieneen ihmisolentoon, joka juoksi aukion poikki metsää kohti. Gron oli painunut kätensä lujasti rintaansa vasten. Hänetkin oli vallannut sama pelko, joka ahdisti Nu'ta. Ehkä tämä ajatus oli telepaattisesti siirtynyt miehestä häneen.

Katselijat näkivät paimenten saavuttavan pakolaisen, tarttuvan häneen ja raahaavan hänet takaisin ylätasangon laitaan. Lauma oli kääntynyt ja kadonnut hetkistä myöhemmin kokonaan äyrään toiselle puolen. Nu oli kahden vaiheilla. Hän tiesi, että vanki ei voinut olla Nat-ul, mutta sittenkin vaati jokin häntä rientämään apuun. Tyttö aiottiin viedä järviasumuksiin! Lähtisikö hän perästä? Se olisi mieletöntä — mutta entä jos tuo ihmisolento oli sittenkin Nat-ul? Luomatta katsahdustakaan taaksensa lähti mies laskeutumaan alas jyrkännettä. Hänen takanaan seissyt nainen käsitti selvästi hänen aikeensa ja astui askeleen hänen jälkeensä kädet ojennettuina häntä kohti.

»Nu!» huusi hän. Hänen äänensä oli hiljainen ja rukoileva. Mies ei kääntynyt. Hän oli kuuro, hänen mieltään askarutti vain pelonsekainen toivo, jolla hän seurasi vangiksi otettua, notkeata neitosta kätkettyyn laaksoon, kaukaiselle järvelle.

Gron ojensi käsivartensa anovasti häntä kohti. Hetkisen hän seisoi niin liikkumatta. Nu laskeutui edelleen vuoren rinnettä. Hän saapui juurelle ja lähti juoksemaan nopeasti metsää kohti. Gron painoi rajusti avoimet kämmenensä kasvoilleen, kääntyi ja hoippuroi takaisin luolan edustan ulkonemalle, missä hän vaipui polvilleen tukahdutetusti voihkaisten ja suistui pitkin pituuttaan kapealle tasanteelle.

NELJÄSTOISTA LUKU

»_Olen tullut pelastamaan sinua_.»

Nu tuli ylätasangon laitaan nähdäkseen parahiksi paimenten ja heidän vankinsa saapuvan järviasumuksille. Hän näki kiihtyneet alkuasukasparvet, jotka riensivät heitä vastaan. Hän näki vankia sysättävän ja tyrkittävän sinne tänne. Paimenet viittoilivat usein ylätasangolle päin taaksensa. Oli ilmeistä, että Nun hyökkäys vahtisoturin kimppuun edellisenä yönä ja tämän oudon ihmisen vangitseminen sekä Nun ja Gronin esiintyminen vuorella edellisenä päivänä oli herättänyt kyläläisissä pelon etelästä käsin tapahtuvasta hyökkäyksestä. Vain tämä seikka saattoi selittää paimenten aikaisen paluun karjalaumoineen.

Käyttäen hyväkseen jokaista suojapaikkaa, joita tarjoutui laaksoon laskeuduttaessa, sekä pensaita ja puita, joita oli siellä täällä itse laaksossa, hiipi Nu varovaisesti järveä kohti. Hän oli päättänyt ottaa selvän vangin henkilöllisyydestä, vaikkei hän vieläkään voinut uskoa, että vanki oli Nat-ul. Puolentoista kilometrin päässä rannalta hänen täytyi piiloutua pimeän tuloon asti, sillä täällä oli vähemmän lymypaikkoja; sitäpaitsi monet alkuasukkaat liikuskelivat sinne tänne, kun heidän karjalaumansa syöskentelivät rantaniityillä lähellä heidän asumuksiaan.

Kun oli tullut kyllin pimeä, hiipi Nu lähemmäksi. Taasen hän piiloutui kahilikkoon, mutta tällä kertaa paljon likemmäksi erästä siltaa. Hän toivoi, että olisi tarkalleen tiennyt, missä rakennuksessa vankia säilytettiin. Hän tiesi menettelevänsä mielettömästi, jos yrittäisi etsiä läpi koko kylän, mutta hän ei voinut kuitenkaan keksiä toista keinoa.