I.

Oli jo soitettu toinen kerta, laiva oli lähtövalmiina. Ihmisiä tungeksi edestakaisin rautaportaalla. Kirstuja ja matkalaukkuja kantavat kaupunginlähetit raivasivat itselleen äänekkäin huudoin tietä. Kahden kelmeältä pallolta näyttävän kaarilampun kirkas valo valaisi satamaan kokoontunutta väkijoukkoa, tummia olentoja vettävaluvien sateensuojien alla. Taustassa olevan puuryhmän rungot näyttivät pimeässä aavemaisilta, eriskummallisesti kietoutuneilta käsivarsilta oksien hienon lehtikudelman sulautuessa tumman, sadetta vihmovan iltataivaan väriin. Ympärillä olivat jykevät makasiinit. Ne muistuttivat suuria, nukkuvia eläimiä, jotka vartioivat iloiseen kaupunkiin johtavaa tietä, kaupunkiin, jonka melu ja hälinä kuului satamaan ainoastaan kaukaisena humuna ja tärinänä ilmassa.

Eräät ajoneuvot pyrkivät väkijoukkojen lävitse ja pysähtyivät laivan rantaportaan eteen. Ovi avautui ja kaksi herraa, vanhempi ja nuorempi, molemmat pitkiä ja solakoita, nousi vaunuista. Vanhempi, jonka tukka ja parta hohtivat valkoisena lyhdyn valossa, antoi käskevällä äänellä lyhyen määräyksen saapuneelle kantajalle, nuoremman auttaessa kahta naista vaunuista.

Oikeastaan vain toinen — pieni, lihava, keski-ikäinen rouva — otti avun vastaan. Nuori, vaaleaverinen, tummaan matkapukuun puettu tyttö hypähti kevyesti ja reippaasti alas kääntäen iloiset, odotuksesta säihkyvät silmänsä laivaa kohti, jonka monet valaistut ikkunarivit loistivat juhlallisina pimeydessä ja sateessa.

Vanhempi nainen pysähtyi ja katsahti tutkivasti vaunuihin. "Onko nyt kaikki mukana? Arne, älä unohda valokuvauskonettasi... Ellen on tietenkin jättänyt sateensuojansa... Uuden silkkisuojansa, jonka hän sai syntymäpäivänään täti Karinilta."

"Ole huoletta, äiti kulta", sanoi nuorukainen taputtaen häntä keveästi olkapäälle, "minä järjestän kyllä kaiken, nouse Ellenin kanssa vain kannelle. Katsokaa, että saatte hyvän paikan komentosillalla, jotta näette ympäristön."

Tyttö pisti päättävästi kätensä äitinsä kainaloon.

"Kas niin, äiti, nyt me menemme. Älä kaikesta huolehdi. Isä ja Arne toimittavat tavarat. Mitäs me muuten miehillä? Jotain hyötyä kai heidänkin pitää tehdä."

"Mutta Ellen!" Vanhempi nainen katsahti tyttärensä kasvoihin kummeksuva katse hiukan ulkonevissa sinisenharmaissa silmissään, joiden ilme oli vielä melkein lapsellinen. Hän ei ollut milloinkaan voinut oikein ymmärtää sitä ujostelematonta kunnioituksen puutetta, jota tyttö osoitti isäänsä kohtaan. Itse hän oli kaksikymmentäkaksivuotisen avioliittonsa aikana yhtä nöyrästi ihaillut miestään kuin kihlauksenkin aikana, jolloin hän oli tuntenut olevansa valittu poikkeus naisista, jotka eivät milloinkaan voineet kyllin panna arvoa suunnattomalle onnelleen.

Ja kuitenkin tuntui niin omituiselta — ja hieman katkeraltakin — että Ellen avomielisine olemuksineen ja tyttömäisellä uhmallaan vaikutti paljon enemmän isäänsä kuin hän, hänen vaimonsa, jonka koko elämä oli ollut yhtä rakkausuhria hänen kunniakseen. Molemmat naiset olivat kannella nojautuneina kaidetta vasten ja katselivat maihin. Etukumarassa, valkean harson hivellessä terveitä poskia Ellen seurasi perheen matkakirstuja tuovia kahta kantajaa, joiden leveät hartiat notkuivat raskaan taakan alla. Nyt tuli professori Krohn suorana ja hienona, päällystakin kaulus pystyssä, kädet taskuissa. Kalpeat, terävät kasvot tummine silmineen olivat ylhäiset ja itsetietoiset kuten aina — ei niissä näkynyt merkkiäkään matkahermostumisesta, odotuksesta tai muista sellaisista vähäpätöisistä inhimillisistä tunteista, ajatteli Ellen hymyillen. Arnella oli valokuvauskoneensa toisessa ja Ellenin sateensuoja toisessa kädessä. Arne oli herttainen, hienotunteinen ja avulias, mutta mieheksi kenties liian herkkäluonteinen.

Isää ja äitiä silmäiltyään Ellenin katse siirtyi rannalla oleviin ihmisiin. Tuossa he seisoivat märkien sateensuojiensa alla, asultaan ja iältään sekalainen joukko, ja toivoivat luultavasti laivan pian lähtevän, että voisivat jälleen ryhtyä huvituksiinsa ja asioihinsa. Tällainen pitkällinen hyvästijättö väsytti... Työläästi vaihdettiin sanoja kapean, pikimustan vesijuovan yli, joka erotti matkustajat ja heidän rannalla seisovat ystävänsä. Nenäliinat otettiin jo valmiiksi esiin, jotta olisivat käsillä laivan vihdoinkin lähtiessä.

Nyt kuului kolmas soitto. Ellenin valtasi onnentunne, ja hän ummisti hetkeksi silmänsä. Nyt alkoi tuo ihanuus: matka, seikkailu — Jokapäiväisyys jäi kotiin sateiseen kaupunkiin, tulevaisuus toi muassaan auringonkilotusta sinisellä merellä, säteiden tanssia valkealla vaahdolla, uusia ihmisiä, uusia elämyksiä. Ah, kuka saattoi tietää, miten paljon iloista ja odottamatonta hän saisi kokea yön ja meren tuolla puolen.

Viime tingassa, juuri kun rantaporras vedettiin ylös, tuli nuori mies juosten pieni ruskea nahkalaukku kädessään. Ellen ei voinut olla hymyilemättä hänen innolleen... ihminen menettää ehdottomasti jonkun verran arvokkuuttaan, kun hänellä on liian kiire... Miehen terveet kasvot punoittivat, lakki oli työnnetty takaraivolle paljastaen vaalean tukan, ja päällystakin liepeet lepattivat. Mutta hän ennätti kuitenkin mukaan.

"Hohoi — varokaa —"

Porras irtautui rannasta. Koneet alkoivat jyskyttää, höyrypillin ääni vihloi korvia, ja laiva lähti hitaasti liikkeelle mustassa, hiukan väreilevässä vedessä sateisena kevätiltana.

Likaisenharmaat pakkahuoneet loittonivat. Ne hukkuivat öiseen pimeyteen. Ranta alkoi loistaa ja kimmeltää. Tuolla oli Langelinjen paviljonki, loistaen kuin tarulinna ilman ja veden synkkyydessä. Yö oli täynnä valoja, pieniä värjyviä liekkejä, hopeanvalkeita, kellertäviä, punaisia ja vihreitä; niitä ei näkynyt vain rannalta, vaan myös ohikulkevista veneistä, satamasta ja linnoituksen valonheittäjästä. Ja kaiken tämän loistavan värileikin keskitse laiva kulki varmaa suuntaansa, hiljalleen edeten, muistuttaen tyynin ja levein siivenlyönnein ilmaa halkovaa jättilintua.

Rouva Krohn ei ollut nähnyt hituistakaan kauniista väylästä. Paikaltaan yläkannella hän tähysteli miestään, ja kun ei nähnyt häntä, valtasi hänet tuskallinen levottomuus, joka niin usein viime aikoina oli häntä vaivannut.

Professori Krohn poti ankaraa hermostusta. Se oli pakottanut hänet ottamaan virkavapautta rasittavasta ylilääkärintoimestaan eräässä kaupungin suurimmista sairaaloista sekä vetäytymään muutamaksi viikoksi lepoon ja rauhaan jonnekin länsirannikolle. Hänen vaimollaan, joka nöyrän ja uskollisen luonteensa epäitsekkyydellä eli vain miehelleen, ei ollut hetkenkään rauhaa, ellei hän nähnyt miestään tai tiennyt, missä hän kulloinkin oli, ja hän kärsi kaksin verroin, kun ei uskaltanut miehelleen näyttää levottomuuttaan.

Hän päästi pienen vapisevan kätensä irti porraskaiteesta ja hiipi märän kannen poikki, alas portaita, jotka keinuivat alkavassa aallokossa, ruokasaliin. Hän loi silmänsä joka suunnalle huoneessa, jossa tarjoilijat kultanappi-takeissa kattoivat pitkää pöytää. Sivulla olevien pikkupöytien ääressä istui jo matkustavaisia. Mutta professori Krohnia ei siellä näkynyt. Oli mahdotonta erehtyä hänen ryhdikkäästä vartalostaan ja ylväästä valkotukkaisesta päästään.

Ennenkuin rouva Krohn sulki oven mennäkseen, hän näki uunin yläpuolella olevasta peilistä kuvansa. Tämä näky vaikutti häneen tuskallisesti kuten aina. Hattu oli tietenkin vinossa — hänen hattunsa eivät koskaan pysyneet suorassa — poskipäät olivat liian punaiset, ja suun ympärillä oli levoton, rasittunut piirre, joka niin sanomattomasti kiusasi hänen miestään. Niin, hän tiesi sen liiankin hyvin — hän ei ollut kaunis, hänen käytöksensä ei ollut arvokas eikä siro. Hän ei ollut missään suhteessa sopiva kuuluisan, hienon ja monipuolisesti sivistyneen professori Krohnin puolisoksi. Lyhyen ajan, muutamia onnellisia vuosia, hän oli omannut hiukan sitä kukoistusta, minkä nuoruus suo useimmille ihmisille — kuten aurinko ja toukokuun värileikki saattaa kirkastaa köyhimmänkin maiseman. Silloin hän oli osannut lumota miehensä, nyt — voi, nyt hänellä ei enää ollut muuta kuin rakkautensa, rakkautensa, joka miehen silmissä ei enää ollut minkään arvoinen.

Hänen siinä seisoessaan epätietoisena käsi ovenrivassa tuli Arne hytistä.

"Mitä etsit, äiti? Miksi et ole Ellenin luona kannella? Eikö väylä olekaan kaunis?"

Arne oli suojelevasti kietonut nuoren, voimakkaan käsivartensa hänen hartiainsa ympärille. Rouva Krohn koetti hymyillä pojalleen, mutta hymy oli väritöntä ja huolestunutta, ja hänen silmänsä näkyivät harhailevan nuorukaisen ohitse etsien toisia piirteitä — toisia kasvoja, jotka olivat hänen koko maailmansa.

"Etkö ole nähnyt isääsi, Arne?"

"Olen, hän on mennyt hyttiin vähän lepäämään. Hän tulee kyllä ylös, illallisen ajaksi. Älä mene sinne, luulen isän mieluimmin olevan rauhassa."

Hänkö häiritsisi!

Hänhän tahtoi vain auttaa, lohduttaa — niin, ei edes sitäkään — vain olla hänen läheisyydessään, huolehtia hänestä, kuten äiti lapsestaan, joka on sairas.

"Minä tahtoisin niin mielelläni — katsoa, millaista siellä on."

"Vai niin, äiti kulta, niin, tee sitten kuten tahdot. Hytin numero on 92; pyydä siivoojatarta näyttämään tietä."

Rouva Krohn vetäytyi poikansa käsivarren alta ja nyökäytti kiitollisena päätään hänen osoittamastaan huolenpidosta. Arne oli hänen oma lapsensa paljoa sydämellisemmin kuin Ellen, niin hänestä tuntui. Hän ei ymmärtänyt tervettä, reipasta tyttöään, jonka naisellisuus oli vallan toista kuin hänen omansa. Mutta Arnen mieli oli pehmeä ja hänen luonteensa huolestuneen epäröivä, Arnen oli yhtä vaikea kuin hänen itsensäkin tarttua elämään kiinni. Ulkomuodoltaan hän muistutti isäänsä. Kun rouva Krohn näki hänen pitkän, solakan vartalonsa, hänen säännölliset, hienot, kalpeat piirteensä tumman tukan alta, oli kuin hän olisi nähnyt edessään Ove Krohnin niiltä ajoilta, jolloin hänen lapsuusihastuksensa muuttui nuoren tytön tietoiseksi rakkaudeksi.

Tavatessaan siivoojattaren, itsetietoisen nuoren naisen, jolla oli vartalo tiukassa kureliivissä ja vaalea puolileninki yllä, rouva Krohn näytti hermostuneelta ja oli hämillään, ja hänen äänensä kuului ikäänkuin anteeksipyytävältä, kun hän kysyi miehensä hyttiä.

Näytettyään hänelle tien siivoojatar kohautti halveksivasti olkapäitään. Tuommoinen mitätön löntys — kuinka oli mahdollista, että hän oli naimisissa tuon kauniin, hienon herran kanssa numero 92:ssa. Hänhän näytti valtiomieheltä.

Rouva Krohn kulki pehmeitä brysselinmattoja pitkin kapeaan käytävään, jota reunustivat hyttien kiiltävät, valkeat seinät. Tuossa oli kai hänen miehensä hytti.

Hän oli tullut kovin pahoilleen, kun miehensä tahtoi matkalla jakaa hytin Arnen kanssa eikä hänen kanssaan, mutta hän ei ollut uskaltanut panna vastaan.

Katossa riippuva sähkölamppu valaisi kirkkaasti pienen huoneen ja molempia toistensa yläpuolelle asetettuja vuoteita sekä vastapäätä olevaa punapäällyksistä sohvaa. Professori Krohn oli heittäytynyt täysissä pukimissa alemmalle vuoteelle. Kun hän siinä lepäsi silmät ummessa, kalpeat, teräväpiirteiset kasvot kirkkaasti valaistuina, kapea, valkoinen käsi hervottomasti riippuvana, hän muistutti kuollutta.

Veri tulvahti vaimon sydämeen, hän oli tukehtua. Hän tunsi vihlaisevaa kylmyyttä poskissaan, ja häntä alkoi pyörryttää... Hän ei uskaltanut ajatella ajatusta loppuun... Ove, Ove... Ei, hän ei kestänyt nähdä häntä noin, hänen täytyi puhua, riistää hänet tuosta kauheasta kuolemantuntuisesta horroksesta — vaikkakin hän siitä suuttuisi.

Hän polvistui vuoteen ääreen, pani kätensä hänen kädelleen ja kuiskasi levottomana: "Ove... nukutko... ethän vain ole sairas?"

Professori Krohn hätkähti, veti pois kätensä vastenmielisesti ja kiivaasti, ikäänkuin kosketus olisi kiusannut häntä.

"En, en suinkaan. Mutta tarvitsen lepoa. Miks'et anna minun olla rauhassa? Olinhan sanonut Arnelle, etten tahtonut tulla häirityksi."

Vaimon suuret, lapselliset silmät täyttyivät kyynelillä, suu värähti, ja äänessä oli pidätettyä itkua, kun hän vastasi:

"Niin, mutta tiedäthän, että olen levoton puolestasi, Ove. Et ole ollut oma itsesi viime aikoina."

Professori oli kääntynyt seinään päin.

"Älä siitä välitä", sanoi hän ynseästi. "Lääkärinä kai itse parhaiten tiedän, miten minun on tautiani hoidettava, ja lepoa minä ennen kaikkea tarvitsen. En halua, että hysteerinen nainen siinä ruikuttelee ja säälii minua."

"Ove —" Rouva Krohn oli noussut ja ottanut nenäliinan sekä piteli sitä vapisevassa kädessään tietämättä, uskaltaisiko painaa sen silmilleen, joista kyyneleet virtasivat. "Oh, älä sano minua semmoiseksi — se sana on niin ruma."

"Ellet voi kärsiä sitä sanaa, niin koeta sitten käyttäytyä niin, ettei se sovi sinuun... Mutta älä nyt herran nimessä itke, Margareta. Tiedäthän että vihaan perhekohtauksia."

"Niin, niin —" Rouva Krohnin pienet surulliset kasvot jäykistyivät hänen koettaessaan pidättää kyyneleitään. Hän epäröi. Hänen miehensä halusi tietenkin jäädä yksin, mutta oli niin vaikeata mennä, kun katkeran sanan muisto kalvoi mieltä.

Professori Krohn silmäili vaimoaan. Tämä hermostutti häntä seisoessaan siinä silmäkulmat kouristuksentapaisesti koholla ja poskipäillä kuumetäplät. Itku rumensi häntä, hän loukkasi professori Krohnin kauneusaistia. Ja kuitenkin oli jotain liikuttavaa hänen tavassaan kietoa nenäliina käsiensä ympäri, jotain lapsellisen kömpelöä kuin koulutytössä, joka on saanut nuhteita. Nuo pienet kädet olivat kuitenkin voimakkaat ja rohkeat työskentelyssään hänen ja lasten hyväksi. Ja hän oli tuntenut itsensä kuitenkin joskus onnelliseksi niiden hyväilyistä.

Hänen mielensä muuttui.

"Margareta", sanoi hän muuttuneella äänellä. Ja kun vaimo epäröiden lähestyi, onnellisen kysyvänä, hän veti hänet luokseen ja suuteli häntä otsalle.

"Onko nyt hyvin?" kysyi hän hymyillen, ja tätä nuoruudenaikaista hymyä vaimo ei voinut vastustaa.

Hän nyökäytti päätään sanaakaan sanomatta. Äkillinen ilo teki hänet melkein kauniiksi.

"Mene nyt Ellenin luo ja ole viisas ja järkevä", sanoi professori taputtaen häntä hyvästiksi olalle.

"Tulen neljänneksen kuluttua. Silloin syömme illallista."

Rouva Krohn nousi tottelevaisesti. Hän näytti rakastuneelta nuorelta tytöltä lähtiessään hytistä.

* * * * *

Ellen Krohn oli mennyt musiikkisalonkiin yläkannelle. Hän oli löytänyt hauskan paikan eräässä nurkassa, jossa istui selkäkenossa resedanvihreällä samettisohvalla pienten jalkain tanakasti painuessa pehmeään mattoon. Hänen tummansininen takkinsa oli avoinna valkean puseron päällä, matkahuntu oli irtaantunut hatusta ja valunut vapaissa poimuissa hänen hartioilleen. Hän istui silmät ummessa ja nautti laivan hiljaisesta keinumisesta — hymyilevänä terveenä ja nuorena.

Tuntui hyvältä päästä pois kotoa joksikin aikaa. Kodin ilma oli viime aikoina tuntunut niin raskaalta. Isä oli ollut hermostunut ja ärtyisä, äiti hoiteli häntä levottomalla huolella ja sai vain pahoja sanoja vaivojensa palkaksi. Ellen ajatteli äitiään samalla hiukan halveksien ja syvää hellyyttä tuntien. Parempaa ja uhrautuvampaa ihmistä ei ollut koko maailmassa. Mutta ei ollut mitään hyötyä siitä, että asetti itsensä niin alhaiseksi, että joutui kaikkien palvelijaksi; silloin joutui vain muiden poljettavaksi. Miehet olivat kyllin itserakkaita muutenkin, joten heidän ei ollut hyvä saada osakseen vielä sokeata alistuvaisuutta. Ei, uudenaikaiset naiset olivat viisaampia. He ymmärsivät, että miehen ja vaimon tuli olla hyviä tovereita, joiden tuli koettaa mukautua toistensa mukaan, ettei vaaka painuisi toiselle eikä toiselle puolen. Ellen mielestään oli uudenaikainen nainen. Hän ei ainakaan olisi miehelleen alamainen, jos milloin menisi naimisiin — mutta hän olisi hyvä hänelle ja koettaisi tehdä hänet onnelliseksi — jos mies sen ansaitsi.

Hän nyökäytti päätään parisen kertaa veitikkamaisesti, ja hänen hymynsä muuttui vienoksi ja uneksivaksi. Oli varmaankin ihanaa rakastaa — ihanaa antaa yhdelle ainoalle sydämen sisimmässä asuva hellyys ja rikkaus kokonaan. Vielä hän ei ollut sitä kokenut — hän ei ottanut lukuun koulutyttöaikuisia rakastumisia — mutta hän tunsi voivansa rakastaa. Rakkaus iti hänessä ja oli kerran puhkeava yhtä varmasti kuin pyökin lehvä kehkeytyi ruskeasta umpusta kevätauringon paisteessa.

Ellen tunsi äkkiä, ettei hän ollut yksin salongissa. Hän avasi silmänsä ja räpytteli niitä kirkkaassa valossa. Tuossa oli se nuori herra, joka oli astunut laivaan viime hetkessä.

Nuorukainen seisoi ovessa katsellen epäröiden ympärilleen. Hän oli oikein hauskan näköinen. Piirteet olivat selvät ja päättäväiset. Suora nenä, voimakas, hiukan eteenpäin kaareutuva leuka, jalo, leveä otsa, joka antoi ilmeelle jotain valoisaa. Silmiä peittivät silmälasit, mutta Ellen oli varma, että ne olivat siniset.

Tuossa Ellenin edessä olevalla pöydällä oli kuvalehtiä. Nuori herra lähestyi lausuen ruotsinkielellä: "Sallitteko, neiti?" — ja asettui jonkun matkan päähän tytöstä.

Ellen itse otti jonkun vihon ja alkoi katsella kuvia. Uneksiakseen täytyy olla yksin, vieraan läsnäolo oli repäissyt rikki unelmien kudoksen.

Mutta hänen oli mahdotonta pitää ajatuksiaan koossa. Tuossa oli sulttaani Abdul Hamidin kuva — miten inhoittavan näköinen hän oli! Naisen asema Turkissa mahtoi olla kauhea. Hän muisti äkkiä Pierre Loti'n kuvaukset Konstantinopolista. Sitten hän käänsi lehden — Het Loo, hollantilainen linna.

Tuossa oli muotipiirroksia... ja tässä kevätruno, jonka alla oli vallan tuntematon nimi. Se oli varmaankin jonkun nuoren ensikertalaisen — kuten Arnen — kirjoittama. Sillä Arne kirjoitti runoja — sen Ellen kyllä tiesi, vaikka hän koetti ympäristöltään salata tämän pienen heikkoutensa. Mutta hänen sisarensa oli usein löytänyt pieniä täyteen töherrettyjä paperilappusia hänen kirjoituspöydältään tai hänen kirjoistaan.

Ei, tämä aikakauslehti ei todellakaan ollut hauska. Ellen ojensi kätensä ottaakseen toisen, ja koska nuori ruotsalainen herra oli saanut juuri saman ajatuksen, koskettivat heidän kätensä toisiaan. Ellen lensi tulipunaiseksi ja veti pois omansa.

Nuorukaisen kädet eivät olleet niin valkoiset ja kapeat kuin isän ja Arnen, mutta tuossa lumivalkoisesta kalvosimesta pistävässä jäntevässä ranteessa ja voimakkaassa, ruskeassa kädessä oli jotakin miellyttävää. Koko ihmisestä huokui jotain tervettä ja raikasta, ja hänen äänensä kaikui pehmeänä, kun hän sanoi: "Suokaa anteeksi, ehkä neiti haluaa sen lehden?'

"En, kiitos, se on yhdentekevää —" Ellen koetti puhua luonnollisesti. Tuo mies ei saanut luulla häntä ujoksi koulutytöksi, vaikka hän, harmillista kyllä, olikin äsken punastunut. "Minä olen sitäpaitsi nähnyt ne lehdet kotona."

"Neiti on kenties Kööpenhaminasta?"

"Olen", vastasi hän lyhyesti. Ei tietenkään saanut olla liian suosiollinen.

Mutta nyt nuori ruotsalainen alkoi niin innostuneena kehua Kööpenhaminaa, että Ellen unohti pidättyväisyytensä ja kuunteli liikutettuna ja ylpeänä. Hän rakasti kaupunkiaan, ja hänestä oli hauskaa kuulla vieraan ylistävän sitä. Sen aaltoileva, vilkas elämä, sen taiteen ja tieteiden harrastus ja varsinkin sen omituinen ulkomuoto. Häntä miellytti eniten vanha Kööpenhamina, Gammelstrandin varrella olevat hiljaiset talot sopusointuisine väreineen. Hän piti myöskin Slottsholmin harmaista rakennuksista ja vaskenvihreistä katoista. Hän ihaili kanavia, joiden tyynessä pinnassa talot, laivain mastot, köysistöt ja ruosteenkarvaiset purjeet kuvastuivat. Mutta hän myönsi, että myöskin uudella Kööpenhaminalla oli viehätyksensä, sen laajeneminen nummella, Frederiksbergin hauska huvilayhdyskunta ja Österbron leveät, valoisat kadut raikkaine tuulahduksineen salmelta. Kaikkein paras oli ehkä Langelinje linnaidylleineen, kaunis englantilainen kirkko ja ylväs Gefion, joka ajaa muhkeita härkiään vaaleanvihreitten puunlatvojen alla, suihkukaivon valkovaahtoisten helmirihmojen kohotessa sinitaivasta kohden.

Kun Ellen ja nuori ruotsalainen jonkun aikaa olivat pohtineet Kööpenhamina-aihetta, esittäytyivät he toisilleen: "Yngve Alvén, lääketieteen ylioppilas, Upsala", oli hänen käyntikorttiinsa painettuna.

"Minä luulinkin teitä ylioppilaaksi", sanoi Ellen soluttaen korttia sormiensa lomitse.

"Mitenkä niin?"

"Siksi, että — saattoi nähdä, että olitte sivistynyt ihminen, liian hyvin puettu ollaksenne taiteilija ja liian vähän jäykkä ollaksenne upseeri."

Nuorukainen nauroi.

"Siinäpä vasta määritelmä käsitteestä ylioppilas! — sallikaa nyt minun arvata — olemme kenties tasa-arvoisia?"

Ellenin syvät silmät säihkyivät.

"Sitä toivon pian olevani! Minä nimittäin valmistaudun ylioppilastutkintoon."

"Hyvä! Entä mitä aiotte sitten opiskella?"

"Kieliä — etupäässä englanninkieltä ja kirjallisuushistoriaa."

"Se oli viisaasti valittu. Sellainen sopii naiselle paljon paremmin kuin lääkäriksi tai juristiksi lukeminen."

"Miksi niin?" — Ellen liekehti heti nuoruuden uhmassa. "Toivon, ettette kuulu niihin miehiin, jotka tahtovat pysyttää naisen tavanomaisissa kehyksissä."

"En, en tietenkään", sanoi hän hymyillen tytön innolle. "Minä vain tahdon suojella naisia — juuri siksi, että pidän heitä niin suuressa arvossa. Mieltäni pahoittaa, kun ajattelen heitä taistelemassa todellisuutta vastaan sen kauhistuttavimmissa muodoissa ja katsomassa elämän kurjuutta silmästä silmään. Toivon vain, että miehet nyt kuten ennenkin kantaisivat raskaimmat taakat. Taistelussa ihminen kovettuu, ja on niin surullista, kun naiset menettävät käsitystapansa hienouden, lämpimän, osaaottavan mielenlaatunsa, joka tekee heidät niin välttämättömiksi miehille ja lapsille."

Ellen istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.

"Tuo kuulostaa kauniilta", sanoi hän vihdoin lempeällä, muuttuneella äänellä. Ehkä hänelle ensi kerran elämässä johtui mieleen, että saattaisi kuitenkin tuntua hyvältä saada nauttia voimakkaan ja hyvän miehen hellyyttä ja suojaa.

Ovi avautui ja salonkiin tulvahti sadeilman tuoksua. Arnen solakka vartalo näkyi oviaukossa.

"Vai niin, täällähän sinä olet, Ellen... aiomme syödä nyt. Isä ja äiti ovat jo ruokasalissa."

Ellen nousi ja taivutti hiukkasen päätään Yngve Alvénille, joka oli noussut antaakseen tilaa. Nuorukainen värähti mielihyvästä, kun tytön hame hipaisi hänen polviaan.

"Kuinka merkillisesti sinun harsosi on kiinnitetty", sanoi Arne veljellisesti arvostellen. "Solmi se hatun ympäri tai ota kokonaan pois."

"Huntu — oh —" Ellen kohotti koneellisesti valkean hunnun matalan, tummansinisen malkahatun yli ja solmi sen ruusukkeelle pyöreän leuan alle. Sitten hän seisoi hetkisen epätietoisena — esitelläkö vai eikö? — Äkkiä hän päättäväisesti lausui: "Veljeni, Arne Krohn — kandidaatti Yngve Alvén Upsalasta."

Arne tervehti hieman jäykästi, Yngven sinisissä silmissä tuikahti ilo.

"Jos herrasväellä ei ole mitään sitä vastaan, niin minä mielelläni seuraisin syömään illallista... täytyy vahvistaa itseään kestääkseen niitä hankaluuksia, joita yö saattaa tuoda mukanaan."

"Niin, kapteeni sanoo, että Kattegatilla joudumme myrskyn käsiin."

Arnen vastaus oli kohtelias, mutta samalla hiukan muodollinen. Katseessa, jonka hän loi Elleniin, oli mykkä kysymys: Minkä uuden tuttavuuden sinä olet tehnyt?

Mutta Ellen vältti hänen silmäystään. Hän seisoi avoimessa ovessa hymyillen pimeyteen nuorekkaan onnellista ja salaperäistä hymyä.

Sitten he kolmisin menivät ruokailusaliin.

Ellen nukkui ylemmässä sängyssä peite leukaan saakka vedettynä. Hän ei ajatellut nukkumista. Oli niin hauskaa lojua näin — ikäänkuin suuressa keinussa — ja kuunnella meren kehtolaulua, sen hillittyä pauhua ja aaltojen loiskuntaa laivan kylkiä vasten. Ei ollut noussut myrskyä, kuten kapteeni oli ennustanut — hyvä tuuli vain enensi vauhtia.

Ruokailtaessa oli käynyt ilmi, että kandidaatti Alvén aikoi samaan kylpypaikkaan länsirannikolle kuin professori Krohnin perhe. Tai ehkä — Ellen epäili, että hän oli tehnyt tämän päätöksen vasta sen jälkeen kuin oli tullut tutuksi hänen kanssaan. Hvidestrand ei ollut mikään muotikylpypaikka, ja oli tuskin luultavaa, että se oli tunnettu Ruotsissa. Mutta jos Yngve Alvén aikoi sinne hänen takiaan, niin hän oli narrannut vallan hävyttömän totisella naamalla! — Ellen ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan sitä.

Ellen oli kokonaan menettänyt mielensä tavallisen tasapainon. Täällä hän lepäsi täysin hereillä, hän, joka tavallisesti nukahti heti, kun oli kallistanut päänsä tyynylle. Jos hän olisi ollut yksin hytissä, niin häntä olisi haluttanut laulaa, hyräillä aivan hiljaa. Mutta ei käynyt päinsä häiritä äitiä, joka nukkui alemmassa vuoteessa. Pikku äiti parka, jonka surut ja ilot vaihtelivat isän oikullisten mielialojen mukaan — hän tarvitsi kyllä lepoa.

Missä hän oli ennen kuullut tuon nimen — Yngve —? Hän ei tuntenut ketään muuta sennimistä. Ehkä hän oli lukenut sen jostain vanhasta sadusta. Sillä oli niin valoisa, raikas kaiku — se sopi niin hyvin hänelle... Ajatuksissaan hän toisti: Yngve — Yngve — kunnes hänestä tuntui, ikäänkuin aaltojen loiskunnassa, tuulen suhinassa, koneiden jyskeessä olisi soinut hänen nimensä. Koko ympäristö näytti ottavan osaa hänen sydämensä iloiseen odotukseen, yön hiljaiseen riemujuhlaan hänen kanssaan.

Lopulta hän sentään oli nukahtanut ja nukkunut muutamia tunteja. Kun hän heräsi, oli jo valoisa. Hän nousi istualleen ja katseli ulos pienestä pyöreästä ikkunasta.

Meri oli hopeanhohteinen ja heikosti väreilevä kirkkaan aamulaivaan alla, taivaanrannalla näkyi ainoastaan ruskoisten pilvihattaroiden vyöhyke. Hehkuva punainen täplä selventyi harmahtavasta usvasta, vähitellen suurentuen ja hälventäen pilvet; aurinko nousi kuin merestä kasvava tulikukka. Leikkivät laineet hohtivat viininpunaisina, ja opaalinhohteinen taivas muuttui ruusunpunaiseksi. Kaksi lintua lensi lähellä veden pintaa, ne kaartelivat toisiaan, nousivat ja laskeutuivat iloisesti leikkien ja muuttuivat lopulta korkeudessa kahdeksi pieneksi mustaksi pilkuksi.

Ellen ei voinut irroittaa katsettaan kevätaamun sulosta ja päivän sarastuksesta. Hän iloitsi harmaitten sadepilvien hajaantumisesta; aamu lupasi kaunista päivää. Siinä mielentilassa kuin hän nyt oli, hän otti sen hyväksi enteeksi.

Hän katseli yhä pienestä ikkunasta, kunnes aurinko sai loistoa ja voimaa ja aamunkoiton rusotus muuttui päivän kirkkaaksi sineksi. Nyt lepäsi aurinkojuova kultasiltana meressä. Laiva soljui ohitse, kuunari täysin purjein. Kannella seisoi kolme miestä, ja musta villakoira istui arvokkaana partaan äärellä mustana täplänä aurinkoa vasten. Ellen olisi niin mielellään ottanut sen lystikkään, pörröisen pään käsiensä väliin. Sitten hän olisi suudellut sen viisaita silmiä...

Oi, kuinka aamu oli kaunis! — Miten elämä oli ihanaa!