II.

Hotellin vieraat olivat nousseet ruokapöydästä ja menneet viereiseen huoneeseen — valkoiseen huoneeseen, kuten sitä nimitettiin valkoisten seiniensä vuoksi, jotka yhdessä korihuonekaluston ja krookuskeltaisten uutimien kanssa antoivat huoneelle valoisan ja ilmavan leiman. Se oli hauska huone pianoineen, kirjakaappeineen ja monine tauluineen, jotka suurimmaksi osaksi olivat jäljennöksiä, uudenaikaisten tanskalaisten maalarien teoksista. Molemmat ikkunat antoivat puutarhaan, jossa pitkät rivit keltanarsisseja ja pieniä surkastuneita hyasintteja kasvoi valkealla hiekkapohjalla ja aidan luona olevien matalakasvuisten puiden versovat oksat kuvastuivat selvin piirtein kylmänsinistä kevättaivasta vasten.

Tehtailija Brein, tanakka punapartainen, noin viidenkymmenen vaiheilla oleva mies, oli asettunut tavalliselle paikalleen yhtä pyylevän rouvansa viereen sohvalle. Tehtailija keskusteli vilkkaasti nuoren tukkukauppias Hagenin kanssa, joka venyi huolimattomasti matalassa keinutuolissa. Välistä hän kohottautui maistellakseen vihreätä chartreusea, joka helmeili hänen edessään pöydällä hiotussa liköörilasissa. Hän oli hyvin vaaleaverinen, ja hänen englantilaistyyppiset teräväpiirteiset kasvonsa ilmaisivat päättäväisyyttä ulkonaisesta välinpitämättömyydestä huolimatta. Tukkukauppias Hagen oli asunut Pietarissa useita vuosia, ja herrat vaihtoivat mielipiteitä Tanskan edellytyksistä olla kauppasuhteissa Venäjän ja Siperian kanssa.

Rouva Hagen, joka oli syntynyt Venäjällä tanskalaisista vanhemmista, oli luonteeseensa saanut jonkun verran kotimaansa raskasmielisyyttä, minkä huomasi syvien, harmaitten silmien ilmeestä ja kapean, värittömän suun piirteistä. Hän oli vetänyt poikansa Finnin luokseen ja torui häntä siitä, että hän oli maljakosta ottanut herkullisen näköisen leivoksen, ennenkuin oli saanut luvan siihen. Pieni kuusivuotias kuunteli äitinsä nuhteita osoittamatta uhmaa enemmän kuin katumustakaan. Hänen pieni auringonpolttama nenänsä, josta iho kesi, oli rohkeasti pystyssä, ja sinisilmät vilkuilivat ikävöiden viereiseen huoneeseen, jossa hän näki pari samanikäistä toveriaan leikkimässä ruskea- ja valkotäpläisen lintukoiran kanssa.

Kun rouva Hagenin laihat, kapeat kädet vihdoin hellittivät Finnin valkeasta merimiespuserosta, huoahti poika helpotuksesta ja oli jo samassa nuorten ystäviensä luona.

Rouva Brein kallisti täyteläistä, ruumiinmukaisen mustan silkkipuseron verhoamaa poveansa pöydän yli ja sanoi puoliääneen rouva Hagenille:

"Eikö ole surkeasti professori Krohnin laita, hän on kuulemma vallan murtunut — tuskin oikein järjissään — ja niin äärettömän vaikeata on tulla toimeen hänen kanssaan. Pikku rouva raukka onkin sen näköinen kuin ei uskaltaisi puhua eikä olla vaiti. Ei voi olla surkuttelematta häntä, vaikka —" rouva Brein kohautti olkapäitään säälivin elein — "ei ole juuri ihme, ettei hänen miehensä ole erikoisen ihastunut häneen."

"Eipä niinkään."

Rouva Hagenin vastaus oli hajamielinen ja välinpitämätön. Hän mietiskeli aina omaa elämäänsä, josta oli niin vaikea päästä selville, eivätkä hänen ajatuksensa senvuoksi ennättäneet kierrellä muitten asioissa.

Samassa rouva Krohn tuli ruokasalista. Hän seisoi hetkisen ovessa katsellen ympärilleen levottomin ja aroin katsein, tumman punan levitessä hänen kasvoilleen. Hänen hopeanharmaan leninkinsä kangas oli hyvin kaunista, mutta hänen lyhyt vartalonsa ei ollut siinä minkään näköinen, ja hänen tukkansa näytti aina huolimattomasti kammatulta, sillä hänen hermostuneet kätensä sivelivät sitä melkein joka hetki.

"Eikö rouva Krohn haluaisi istuutua tänne?" ehdotti rouva Brein innokkaasti, samalla siirtyen lähemmäksi miestään. "Kahvi on kaadettuna — kunhan se ei vain olisi jo jäähtynyt."

Rouva Krohn istahti äärimmäiseen sohvannurkkaan. Hän pani kuppiinsa rouva Breinin ojentaman sokerin ja kerman aivan koneellisesti. Mutta hän tuskin katsahtikaan pieneen rouvaan, ja hänen kasvonsa olivat koko ajan yhtä jännittyneet ja murheelliset kuin huoneeseen tullessa.

Paikaltaan sohvasta, hän saattoi nähdä puutarhaan, jossa professori Krohn käveli kädet selän takana ja katse luotuna käytävän valkohiekkaan, käveli ja käveli, lakkaamatta, etukumarassa, kivettynein ilmein.

Oi, jospa; hän olisi voinut tietää, mitä ajatuksia hänen mielessään nyt liikkui! — He olivat olleet yhdessä kävelemässä ennen päivällistä istutusten luona, tuolla matalien kuusien ja tuulenpieksämäin koivujen alla, jotka yhä turjottivat lehdettömin oksin. Hänen miehensä oli ollut verraten hyvällä tuulella, torunut vaimoaan siitä, että hän menetti rohkeutensa täällä kylmän, yksinäisen luonnon helmassa eikä kyennyt tajuamaan sen kauneutta. Kerran hän oli kumartunut poimimaan muutamia vuokkoja, jotka siellä täällä tekivät karun metsämaan valkeaksi — kuin sulamattomat lumitäplät. Professori Krohn oli kiinnittänyt sellaisen pienen kukan vaimonsa rintaan, ja rouva Krohn oli tuntenut itsensä niin iloiseksi, ikäänkuin nyt ensimmäisen kerran olisi saanut lahjan häneltä.

Mutta päivällistä syötäessä professori oli tullut hiljaiseksi ja alakuloiseksi, eikä vaimo ollut ymmärtänyt syytä siihen. Ja hän oli vetäytynyt kylmään kuoreensa; hän oli kohottanut muurin heidän välilleen. Kun hän oli sillä tuulella, tuntui rouva Krohnista, kuin hän ei olisi mitään miehelleen, vähemmän kuin vieras, joka sattumoisin osui hänen tielleen. Vieraan kanssa hänen miehensä saattoi puhua ystävällisesti, mutta hänet hän työnsi luotaan jäätävällä ylenkatseella, jos hän uskalsi lähestyä häntä.

Rouva Brein sanoi hänelle taas jotakin, ja hän käänsi päätään valmiina kuuntelemaan, katseessa fyysillisen tuskan ilme.

"Huomasiko rouva Krohn uudet vieraat päivällispöydässä? — Eivätkö he lievimmin sanoen; näyttäneet mystillisiltä? — Nuori tyttö oli kyllä kaunis, mutta hyvin rohkean ja julkean näköinen, ja äiti muistutti rappiolle joutunutta varietee-laulajatarta. Ette kai tunne heitä?"

Pikku rouva Krohn muisti hämärästi kahdet vieraat kasvot, jotka molemmat olivat tuntuneet hänestä vastenmielisiltä, ja muisti äkkiä, että Arne oli lakkaamatta tuijottanut nuoren neitosen ihmeellisiin kullanruskeihin silmiin ja tuuheaan, tummaan tukkaan.

"Kyllä minä näin heidät", vastasi hän, "mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, keitä he ovat."

Neiti Karlsson, vanhanpuoleinen kansakoulunopettajatar, joka käytti silmälaseja ja jonka tukka oli sileäksi kammattu, lopetti samassa sanomalehden lukemisensa ja yhtyi keskusteluun.

"Kuulin sivumennen heidän nimensä... Rouva Atkinson tyttärineen. He ovat luultavasti ulkomaalaisia, mutta asuvat Kööpenhaminassa. Neiti sanoi olevansa oppilaana kuninkaallisessa teatterissa..."

"Hiljaa —" sanoi rouva Brein pannen sormen varoittavasti suulleen. Neiti Karlsson katsoi säikähtyneenä ympärilleen.

Molemmat uudet tulokkaat olivat astuneet huoneeseen. Äiti istuutui oven suussa olevaan nojatuoliin ja kätki vahvasti maalatut kasvonsa ja punaisen tekotukkansa sanomalehden taakse. Mutta tytär meni reippaasti ja pää pystyssä vieraitten keskitse pianon luo ja alkoi selailla nuottihyllyllä olevia nuotteja.

Hän näkyi aikaansaavan hiljaisuuden koko ympäristössään. Keskustelu taukosi kaikkialla, ja ryhmät hajaantuivat vaistomaisesti. Vaikka nuori neitonen ei kääntynyt kenenkään puoleen erikoisesti, veti hän kaikkien huomion puoleensa.

Hän ei ensinkään sopinut tällaiseen länsijyllantilaiseen hotellihuoneeseen, hän, ansarikukka, jonka oikea paikka oli mannermaan suurkaupungeissa. Kun hän siinä liukui lattian poikki kissamaisen pehmein liikkein ruumiinmukaisessa, pronssinvärisestä sametista tehdyssä empire-leningissään, tumma tukka solmukkeissa ja kiharoissa kaitaisten, kalpeiden kasvojen ympärillä ja ihmeelliset, ruskeat silmät loistaen, hän oli kuin uudenaikaisen taiteilijan unelma elävöityneenä.

Ågot Brein, tehtailija Breinin veljentytär, kuiskasi uudelle ystävättärelleen, Ellen Krohnille:

"Mitä pidät hänestä? — Minun mielestäni hän on iljettävä —"

"Niin minunkin", sanoi Ellen. Hänen katseensa kylmeni.

Kaikki naiset tarkastelivat neiti Atkinsonia vihamielisin katsein. He ymmärsivät, että miesten mielestä hän oli viehättävä, ja siksi he sekä pelkäsivät että halveksivat häntä. Kaikessa hiljaisuudessa he tuomitsivat hänet rehellisten naisten piirin ulkopuolelle. Mutta silti hän ei ollut vaaraton vastustajana ja kilpailijana.

Tukkukauppias Hagen muuttui hajamieliseksi, kysymys Tanskan vientikaupasta ei tällä hetkellä kiinnittänyt hänen mieltään. Hän oli puolittain kääntynyt kiikkutuolissaan, niin että saattoi nähdä neiti Atkinsonin suoran selän ja hänen hiukan etukumarassa olevan valkean niskansa tumman tukan alta.

Äkkiä hän nousi mennen hänen luokseen.

Rouva Hagen hätkähti, ja hänen kasvoilleen valahti tuskallinen ilme. Mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän taas vajosi tavalliseen raskasmielisyyteensä. Mitä siitä väliä — hänen miehensä ei ollut hänelle enää mitään. Nyt hänellä oli vain pikku Finn — pikku Finn, hänen kaikkensa.

Huoneessa oli aivan hiljaista, kaikki saattoivat kuulla noiden kahden keskustelun. Se koski musiikkia, ja tukkukauppias pyysi neiti Atkinsonia laulamaan. Hän esteli ensin — huone oli liian pieni — siellä oli liian paljon ihmisiä — ja raaka meri-ilma vaikutti haitallisesti hänen ääneensä. Mutta viimein hän heltyi Hagenin pyynnöistä, veti esiin pianotuolin, työnsi pitsiset hihansa ylemmäksi ja istuutui.

Hänen äitinsä laski lehden helmaansa ja katseli jännittynein, ihailevin katsein tytärtään. Lähinnä seisovat naiset vetäytyivät hieman kauemmaksi — rouvan vaatteista kävi sietämätön patshulin lemu.

Maud Atkinson soitti. Herkän, pehmeän alkusoiton, jossa taitteiset akordit muistuttivat harpun sointuja. Vähitellen siitä kehkeytyi unelmoiva sävel, ja hän lauloi tummalla alttoäänellä, jossa väliäänet sointuivat metallinkaikuisina:

"Der stiger fra Rosernes Kalke en Duft, berusende söd som al Elskovens Fryd — Der bæres igennem den sövntunge Luft fra skulpende Bölger i dyssende Lyd i Nattens fortryllende Timer.

Der bliver i Skoven saa underlig tyst, naar Sollyset slukkes, naar Dag er forbi, og Maanen har kastet et flimrende lyst, forvildende Skær paa den slyngede Sti i Nattens bedaarende Ttmer.

Nu træder de koglende Taager en Dans med viftende Slör over Engenes Bund — Jeg skimter to Öjnes blödt slörede Glans, jeg kysser en Kind og en skælvende Mund i Nattens livsalige Timer —

Seurasi sitten jälkisoitto, pehmeänä ja hiljaisena kuin kesäyön maininki, joka laskeuu levolle rannan ruohistoon. Vielä pari hyräilevää säveltä, viimeisten aaltojen loiske, nukahtavan tuulen viimeinen leppoisa suhahdus. Ja Maud nousi pianon äärestä kättentaputusten raikuessa.

* * * * *

Professori Krohn käveli puutarhassa, pyöreän nurmikon ympärillä, jossa ensimmäinen vihreä ruoho alkoi orastaa.

Välistä hän nosti päätään katsellen aidan yli mataloita hiekkasärkkiä ja jyrkkää harjannetta, joka niiden ääreltä kohosi kanerva- ja kuusikkopeitteisenä. Rannikkopäällysmiehen talon takaa, jonka valkea pääty ja mustansininen liuskakatto näkyivät mäen yli, luikerteli polku syvän, jyrkkien, metsäisten rinteiden reunustaman kuilun halki. Muutamia sauhunkeveitä pilvenhattaroita liiteli vaalealla taivaalla ikäänkuin harjun lakea myöten. Lännessä näkyi meri tummansinisenä kaistaleena laajojen vihreitten niittyjen takaa, jotka muodostivat rajaviivan nummen ja rannan välille.

Mutta professori Krohn ei ajatellut luontoa, joka oli niin autio ja karu, ja kuitenkin niin ihmeellisen raikas ja suurenmoinen. Hän oli vaipunut miettimään omaa sairauttaan. Ei kukaan niin hyvin kuin hän tiennyt, millaisin jättiläisaskelin se edistyi.

Oli kauheata tuntea, miten sielu ja ruumis menettivät joustavuutensa, miten lihakset veltostuivat ja joka hermo tärisi pienimmästäkin rasituksesta... Häneltä oli kenties iäksi mennyt se silmän terävyys ja käden varmuus, jotka olivat hankkineet hänelle etevän kirurgin nimen. Ja jos hänen täytyisi lopettaa työskentelynsä, lakata tavoittelemasta yhä enemmän mainetta ja tuloja, niin minkä eteen hän sitten eläisi? Hän ei ollut luotu pieniä olosuhteita varten — hän ei voinut sietää, että joku toinen anastaisi hänen paikkansa hänen itsensä istuessa unohdettuna, köyhänä ja kelpaamattomana jossain kolkassa sitä kaupunkia, missä hän oli vallinnut kyvyllään, persoonallisella viehätysvoimallaan — ja ehkä myöskin häikäilemättömällä tahdollaan. Ja mitenkä sairaus kehittyisi? Sitä ei edes hänkään saattanut tietää. Ehkä hän saisi elää useita vuosia murtunein voimin ja hengenlahjoin, tai kenties kuolema tulisi piankin.

Kuolema... hän oli katsonut sitä silmiin niin lukemattomia kertoja. Hän tunsi täydelleen suurimman osan niistä ulkonaisista muodoista, joissa se saattoi kohdata ihmistä. Mutta itse kuolemasta hän ei tiennyt mitään. Kun hän oli kuullut kuolevan omaisten puhuvan jälleennäkemisestä ja iankaikkisesta elämästä, oli hän halveksien kohauttanut olkapäitään ja kääntynyt pois. Hän ei oikeastaan ollut jumalankieltäjä, mutta hänellä ei ollut koskaan työteliäässä elämässään ollut aikaa ajatella näitä kysymyksiä. Nyt hän oli tullut ajatelleeksi, että olisi ehkä ollut hyvä, jos toivo olisi elähyttänyt häntä kuoleman hetkellä, sillä ajatus ikuisesta tuhosta — se oli kauhea.

Jos hän olisi ollut hyvin vanha, niin olisi varmaankin helpompi kuolla. Mutta hän oli vasta viisikymmentäkaksivuotias. Hänessä oli vielä kiihkoisa elämänhalu, ja ääretön työmäärä odotti häntä.

Vaimoaan ja lapsiaan hän ei paljoakaan ajatellut. Hän oli tavattoman itsekäs luonne, oma itsensä oli hänelle kylliksi, ja kuoleman ajatus oli vieroittanut häntä vielä enemmän ihmisistä. Kuolema silmiensä edessä hän oli yksin. Kuolemassa särkyivät kaikki maalliset siteet, kukaan ei voinut auttaa, kukaan ei voinut seurata kuolevaa.

Professori Krohnin mieleen ei ollut juolahtanut, että hän oli pahoittanut vaimoaan lyhyillä ja niukoilla vastauksillaan, kun tämä päivällispöydässä huolestuneena oli koettanut saada selville, mikä häntä vaivasi. Hän piti vaimostaan samalla totunnaisella tavalla kuin oli ollut kiintynyt vanhempiinsa, niin kauan kuin he olivat vielä eläneet. Hän oli tottunut vaimoonsa niinkuin huoneeseen, jossa asuu, maisemaan, jonka monena vuonna on nähnyt ympärillään. Mutta hän kuului niihin miehiin, jotka elävät varsinaista elämäänsä koko harrastuksellaan ja tarmollaan ulkona maailmalla ja jotka tuntevat vain viileää kiintymystä kotonaoleviin.

Oi, jospa vain tapahtuisi jotain uutta ja odottamatonta, jotain, joka tempaisi hänet hetki hetkellä enentyvästä tylsyydestä... Hän oli usein nähnyt, mimmoinen vaikutus odottamattomalla onnella — tai odottamattomalla murheella — oli ollut hermostuneen ihmisen mielentilaan. Uutta, ulkoapäin tulevaa voimaa, joka saattoi pitää koneiston vielä jonkun aikaa käynnissä, hän tarvitsi.

Puutarhassa alkoi tulla kylmä. Kevät oli niin ihmeellisen myöhäinen täällä. Pajujen urvut ja pienten kastanjapuitten tahmeat nuput kertoivat elämän pulppuamisesta rungoissa. Iltaisin muuttui ilma koleaksi ja kylmäksi, vaikka oltiinkin jo toukokuun lopulla.

Professori meni ruokasaliin. Raollaan olevan oven kautta hän kuuli viereisessä huoneessa olevien kesävieraiden puhelun sorinan. Häntä ei haluttanut liittyä muiden seuraan. Hän oli ennen ollut vilkas ja suosittu seuramies, mutta viime aikoina oli häntä alkanut vaivata turha puhelu. Yksinäisyys oli parasta.

Ja hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä sitä ainoata kysymystä, joka oli hänen mielestään jonkin arvoinen. Eikö ollut mitään pelastusta — mitään mahdollisuutta saada valtaa ruumiinsa ja sielunsa yli? — Hän katui, ettei ollut matkustanut yksin. Hänen täytyi päästä pois jokapäiväisestä ympäristöstään ja vaimonsa väsyttävästä rakkaudesta, hänen huolestuneesta huolenpidostaan. Hänen täytyi tuntea itsensä täydellisesti vapaaksi saadakseen takaisin rohkeutensa ja elämänilonsa, jotka olivat hänen terveytensä ehtona.

Äkkiä professori Krohn pysähtyi herkeämättömässä vaelluksessaan. Hän oli kuullut laulua viereisestä huoneesta, kauniin, tumman naisenäänen. Tuo ääni sai hänen sydämensä sykkimään kuten ennen hänen nuoruutensa aikoina. Kuka tässä talossa osasi laulaa noin? Laulajatar oli varmaankin se nuori neiti, jonka hän oli tänään nähnyt päivällispöydässä. Hän muisti hänen ihmeelliset silmänsä, kullanruskeat ja lempeät kuin tumma kevätesikko, hänen punaisten huuliensa uhmailevan kaarevuuden. Hän oli loistava ulkomaalainen lintu harmaiden kotivarpusten seassa.

Hän meni arkihuoneeseen juuri kun laulu lakkasi ja Maud nousi pianon äärestä.

Naiset istuivat jäykkinä ja arvokkaina uhraten vain muutamia kylmän kohteliaita sanoja kiitokseksi, herrojen sitävastoin kerääntyessä nuoren laulajattaren ympärille, joka vastaanotti heidän suosionosoituksensa aivan luontevasti, hymyillen sovinnaiseen tapaan, ikäänkuin seisoisi musiikkilavalla tuntemattoman yleisön edessä, josta ei ensinkään välittänyt. Mutta kun professori Krohn raivasi itselleen tien hänen ihailijajoukkonsa lävitse ja esittelytti itsensä hänelle, niin hänen käytöksensä muuttui. Hän ymmärsi vaistomaisesti, että tuon valkotukkaisen, keski-ikäisen, hienon ja etevän näköisen herrasmiehen arvostelu merkitsi jotakin. Hän vastasi hänelle erinomaisen kohteliaasti, ja keskustelu heidän välillään sukeutui pian niin vilkkaaksi, että muut herrat vetäytyivät pois toinen toisensa jälkeen, tukkukauppias Hagen rypistetyin kulmin ja yhteenpuserretuin huulin. Professori Krohn saattoi usein osoittaa suurta häikäilemättömyyttä, kun tahtoi päästä toivottuun tulokseen, ja muiden synkät katseet eivät vaikuttaneet häneen vähääkään. Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli päättänyt saavuttaa neiti Atkinsonin huomion, olivat toiset huoneessaolijat hänelle vain ilmaa.

Arne oli seisonut äärimmäisenä. Hän ei ollut rohjennut tunkeutua lähelle ja pyytää tulla esitellyksi Maudille. Mutta Maud oli koko ajan tuntenut hänen silmiensä katseen, samojen tummien, ihmeellisen synkkämielisten silmien, jotka olivat seuranneet häntä päivällispöydässä. Ja puhuessaan professori Krohnin kanssa hän huomasi, että kaunis nuori mies, joka oli häneen niin tuijottanut, oli ihmeellisesti professorin näköinen. Ehkä he olivat isä ja poika...

Maud haki tahtomattaan noita nuoria, kalpeita kasvoja, joiden hienot piirteet olivat jääneet hänen mieleensä. Mutta Arne oli mennyt, ja Maud kääntyi jälleen professori Krohnin puoleen, joka saattoi hänet kahvipöydän ääreen, hankki hänelle tuolin ja osoitti hänelle miellyttävää kohteliaisuutta, kuten aina naiselle, jota tahtoi viehättää. Hän esitteli hänet vaimolleen. Pikku rouva Krohn taivutti sanaakaan sanomatta hieman päätään. Naiset vetäytyivät vähitellen kahvipöydästä, varsinkin sen jälkeen kuin rouva Atkinson, loistaen ilosta tyttärensä valloituksen takia, lähestyi ja ilmaisi ylpeytensä sanatulvassa, joka oli kauheaa tanskankielen rääkkäämistä.

Mutta ei edes hänen läsnäolonsa peloittanut professori Krohnia. Hän, joka tavallisesti asetti hienon käyttäytymisen vaatimukset hyvin korkealle, näytti olevan vallan sokea punatukkaisen naisen vioille. Hän syventyi yhä enemmän keskusteluunsa nuoren tytön kanssa, jonka laulu oli tuonut hänelle hänen synkimpänä hetkenään viestin elämästä ja onnesta. Tyttö kiinnitti hänen mieltään ei ainoastaan kauneutensa, vaan myöskin älynsä ja tietojensa takia, joita hänellä näkyi olevan, sekä maailmanhalveksumisellaan, joka oli niin jyrkässä ristiriidassa hänen kukoistavan nuoruutensa kanssa. Professori Krohn oli väsynyt yksinkertaisiin naisiin, ja häntä huvitti jutella tämän nokkelasanaisen neitosen kanssa, joka tunsi elämää eikä kuvitellut liikoja.

Vähitellen vieraat poistuivat. Rouva Krohn oli heittänyt mieheensä viivähtävän, surullisen katseen, jota tämä ei huomannut. Kun palvelijatar tuli hakemaan kahvitarjotinta, oli huoneessa vain kolme henkeä — professori Krohn ja Maud innokkaasti juttelemassa ja rouva Atkinson tyytyväisin ilmein kuuntelemassa, ikäänkuin hän itse olisikin valloituksen tehnyt.