VIII.

Professorinrouva Krohn ja hänen lapsensa olivat jälleen Kööpenhaminassa. He olivat muuttaneet pienempään huoneistoon Frederiksbergin huvilayhdyskuntaan ja elivät hyvin vaatimattomasti. Arne oli maannut sairaana ankarassa hermokuumeessa ja toipui hyvin hitaasti. Rouva Krohnin aika kului poikansa hoitamisessa. Ellen luki ankarasti tutkintoaan varten. Kun hänellä vain oli aikaa, hän koetti parhaansa mukaan kohottaa tunnelmaa kodissa. Salainen onnen tunne auttoi häntä kestämään raskaat päivät toivehikkaana ja rohkeana. Yngve Alvénin ajatteleminen sekä häneltä saadut kirjeet olivat aurinkona hänen kulkiessaan synkkinä syyspäivinä koulun ja kodin väliä sateessa ja loassa ja palatessaan kodin hiljaisiin huoneisiin, äidin ja Arnen matalasointuiseen, surulliseen keskusteluun, joka synkän sävelen tavoin vaimensi elämänilon. Mutta Ellen odotti kärsivällisesti; hän uneksi "ensi vuodesta", Yngven tapaamisesta Hvidestrandissa, ja rakkaudestaan voimaa saaden hän sälytti omansa ja toisten taakat nuorille, vahvoille hartioilleen ja kantoi ne hymyillen ja reippaasti.

Rouva Krohn koetti kaikin voimin täyttää tekemänsä lupauksen: elää lastensa hyväksi. Mutta haava hänen sydämessään ei ottanut parantuakseen, hän ei voinut olla ajattelematta miestään. Hän tiesi hänen olevan matkoilla ulkomailla, Itävallassa, Etelä-Saksassa ja Sveitsissä. Hän siirtyi toisesta parantolasta toiseen saamatta apua sydänvialleen. Hän kirjoitti usein heidän yhteiselle asianajajalleen, joka oli ollut heidän ystävänsä, ja Margareta sai silloin tällöin lukea kirjeet. Hän ei uskaltanut kysyä, oliko Maud Oven kanssa; hänen nimeään ei kertaakaan mainittu niissä kirjeissä, jotka varatuomari salli hänen lukea. Avioeron alkuvalmistukset olivat suoritetut. Margareta ei vastustellut eikä asettanut minkäänlaisia vaatimuksia. Hän tyytyi kaikin puolin niihin ehtoihin, jotka hänen miehensä heidän asiamiehensä kautta asetti.

Mutta nyt ei ollut pitkään aikaan tullut tietoja professori Krohnilta. Ja tuska ja jännitys täyttivät yhä raskaampina Margaretan mielen, hänen turhaan odottaessaan synkän, auringottoman päivän toisensa jälkeen. Sumu levitti kostean, harmaan huntunsa huvilapuutarhan pensaitten yli, ja kellastuneet lehdet varisivat hitaasti tien lokaan jääden sinne jalkojen tallattaviksi, — kukin lehti oli kuin menneitten kesäpäivien kuollut ilo. Kun eteiskelloa soitettiin, hän hätkähti ajatellen siellä olevan kirjeen Ovelta tai sanan varatuomarilta. Mutta siellä oli vain välinpitämättömiä ihmisiä, jotka askartelivat jokapäiväisissä toimissaan — sanomalehtimummo, lähetti jostakin puodista, Ellenin tai Arnen tovereita. Silloin Margareta huokasi, ja synkät ajatukset alkoivat kulkea entisiä latujaan päätyen alati vaanivaan tuskaan — väristen uuden toivon elähyttäminä ovikellon soidessa.

Eräänä yönä uneksi hän olevansa entisessä kodissaan. Hän kulki kaikkien huoneitten läpi ja tuli viimein miehensä työhuoneeseen. Kun hän avasi oven, hän näki — ja unissaan hän ihmetteli sitä — Oven istuvan kirjoituspöytänsä ääressä harmaassa arkitakissaan. Ove oli selin, ja ikkunasta tuleva valaistus lankesi hänen valkeille hiuksilleen. Äkkiä hän kääntyi ja nyökäytti hiljaa hänelle. Miten hyvin Margareta tunsi tuoni tavan kääntyä! — Hän näki selvästi pöydän mahonkilevyllä lepäävän kapean käden ja nimettömässä kimmeltävän vihkisormuksen. — "Niin, nyt olen palannut kotiin, Margareta", sanoi Ove.

Siinä kaikki, mutta kun hän sitten heräsi, oli hänen päänaluksensa märkänä kyynelistä, ja hänestä tuntui, kuin hän todellakin olisi nähnyt miehensä ja puhellut hänen kanssaan. Vanha rakkaus ja vanha suru saivat hänet uudelleen valtoihinsa entisellä voimallaan.

Koko päivän hän makasi odotellen suuremmalla jännityksellä kuin tavallisesti. Hän oli varma siitä, että miehensä ajatteli häntä, että hän tavalla tai toisella oli lähettänyt hänelle sanan unessa.

Hän istui hämärän tullen yksinään arkihuoneessa. Huvilatien lyhdyt olivat sytytetyt; valo lankesi leveänä juovana matolle ja säihkyi seinillä olevien taulujen puitteissa. Päivä oli ollut tyyni ja sadeusvainen. Iltahämärä hävitti puutarhan pensaitten ääriviivat. Tien toisella puolella olevia taloja tuskin saattoi erottaa. Kaikki oli niin hiljaista, että rouva Krohn kuuli ruokasalin kellon tikityksen ja Arnen askeleet, kun hän kulki edestakaisin huoneessaan yläkerrassa.

Silloin katkaisi hiljaisuuden kiivas kellonsoitto. Rouva Krohn hätkähti. Hän muisti nähneensä vilahduksen kirjeenkantajan punaisesta takista lyhdyn luona. Kirje — odotettu — oliko se todellakin tullut?

Hän nousi nopeasti ja meni eteiseen. Vapisevin käsin hän työnsi syrjään salvan. Ellen siellä seisoi.

Rouva Krohn ei tahtonut oikein uskoa pettymystään tällä kertaa. Hän oli niin elävästi tuntenut, että Ove oli lähettänyt hänelle sanan.

Mutta tulija oli todellakin vain Ellen, joka saapui tunniltaan kirjat kainalossa, sateenvarjo vettä valuen.

Rouva Krohnin koettaessa mukautua ajatukseen, että oli tälläkin kertaa erehtynyt, tuli Ellen eteiseen, jätti kirjat tuolille ja pani sateenvarjon telineeseen. Sitten hän äkkiä veti esiin jotain valkoista sadetakkinsa syvästä taskusta.

"Tapasin kirjeenkantajan ulkopuolella, ja hän antoi minulle kaksi kirjettä", sanoi hän. "Oi äiti, sytytä tuli, jotta näemme, keneltä ne ovat."

Kun sähkövalo syttyi, huudahti Ellen ilosta. Päällimmäisessä kirjeessä oli ruotsinmaalainen postimerkki, ja hän repäisi kuoren nopeasti auki huomaamatta äitiään, joka seisoi siinä ojennetuin, vapisevin käsin.

"Mutta toinen kirje, toinen...?"

"Niin, se on varmaankin sinulle, näemmä."

Vasta annettuaan kirjeen Ellen huomasi, että osoite oli kirjoitettu hänen isänsä käsialalla. Ja hän hillitsi itsensä kesken lausetta omassa kirjeessään, hän unohti Yngven rakkautta uhkuvat sanat katsellessaan äitinsä kasvoja. Tämä oli tullut kalmankalpeaksi, suu värisi, ikäänkuin hän olisi purskahtamaisillaan itkuun. Mutta sitten hän kohotti katseensa, ja kyynelten läpi hohti uusi valo. Katseessa ei ollut iloa, vaan jotakin, joka on enemmän kuin ilo. Hän näytti ihmiseltä, joka kadotettuaan uskonsa on sen jälleen löytänyt, ihmiseltä, jota on syvästi loukattu, mutta jolle hyvityksen hetki on koittanut.

Vihdoin hän käänsi kirjeen kokoon ja sanoi äänellä, joka vain hiukan vapisi:

"Ellen, isäsi on hyvin sairas. Hän pyytää minua tulemaan luokseen."

"Mutta äiti!" — Ellen tuijotti häneen ymmärtämättä mitään. — "Mitä sinä sanot? — Onko isä sairas — missä hän on? Ja milloin matkustat?"

"Niin pian kuin mahdollista — mieluimmin jo tänä iltana. Voit itse lukea kirjeen."

Rouva Krohn puhui levollisesti. Hänen täytyi olla vahva, kun Ove häntä kutsui. Viimeisen kerran — sen Ove oli tiennyt. Eikä hänen tarvinnut odottaa turhaan. Hän matkustaa yötä päivää, kunnes saapuu hänen luokseen, eikä jätä häntä, ennenkuin — ennenkuin —

Ellenin kädessä oli isän kirje. Kirjaimet olivat sulautuneet hänen kyyneleisissä silmissään pieniksi, ajatuksettomiksi, mustiksi pilkuiksi. Tämä kaikki tuli niin odottamatta —. Hän värisi mielenliikutuksesta, ja häntä paleli märässä sadetakissa. Äiti oli mennyt, ja Ellen oli yksinään eteisessä, joka hänestä tuntui nyt niin kolkolta ja — kylmältä.

Kesti ennenkuin hän saattoi tajuta kirjeen sisällyksen. Se oli kirjoitettu eräästä tyrolilaisesta parantolasta. Professori Krohnin käsi oli vapissut, niin että kirjoitusta oli vaikea lukea. Hän oli varmaan kovin sairas. Näissä muutamissa lyhyissä lauseissa hän kutsui vaimoaan luokseen kuolevan tavoin kaivaten sitä, mikä oli ollut hänelle rakkainta maailmassa...

"Rakas Margaretani!

Koska olen hyvin sairas, ja täkäläiset lääkärit arvelevat minun elävän vain muutamia viikkoja enää, näkisin mielelläni, että tulisit luokseni, niin pian kuin voit. Ota Arne mukaasi, niin sinulla on joku, joka järjestää puolestasi matkan. Ellenille lähetän sydämellisimmät terveiseni. Hänen ei pidä keskeyttää lukujaan minun tähteni, ja sitäpaitsi kuolevan ihmisen näkeminen ei ole terveellistä hänen ikäiselleen tytölle. — Rakas Margareta, minä olen menetellyt kovin väärin sinua kohtaan, mutta toivon kuitenkin, että tahdot antaa minulle anteeksi lapsuutemme ja vanhan rakkautemme tähden. Kaipaan kotia, sinua ja lapsia. Minun on helpompi kuolla, kun sinä olet luonani.

Ovesi."

Ellen nyyhkytti nojaten käsillään sähkövalon alla olevaan pöytään. Miks'ei hän saisi seurata mukana? Hän oli aina pitänyt niin paljon isästään ja tahtoi niin mielellään nähdä hänet vielä kerran —. Eikö ollut väärin, että hänet sivuutettaisiin?

Mutta hänen kai täytyi alistua isänsä tahtoon. Hän alkoi ymmärtää, että isän päätös oli johtunut rakkaudesta häneen. Hän tahtoi säästää häntä synkästä muistosta, joka heittäisi varjon hänen nuoruutensa yli. Isä oli aina halunnut nähdä hänet iloisena ja huolettomana — Mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti, ettei hänellä ollut aikaa seistä tässä itkemässä. Jos äiti ja Arne lähtevät matkalle jo samana iltana, parin tunnin kuluttua, niin on siitä paljon touhua. Hänen täytyi auttaa pakkaamisessa, ajurin tilaamisessa ja syönnin järjestämisessä... Palvelijalle oli, tyhmästi kyllä, annettu lupa olla vapaana sinä iltana. Ellen pyyhki päättävästi kyyneleensä ja juoksi portaita toiseen kerrokseen, missä hän kuuli äidin menevän Arnen huoneeseen.

Illallisateria oli merkillinen ateria. Rouva Krohn ja Arne koettivat uskotella Ellenille, että he söivät hyvällä ruokahalulla. Hän oli järjestänyt aterian parhaansa mukaan, paistanut munia ja käristänyt leipää teen kanssa. Mutta itse asiassa ei kumpikaan saanut syödyksi mitään. Rouva Krohn katseli koko ajan kelloa, jonka viisarit siirtyivät vallan liian hitaasti hänen rauhattomiin ajatuksiinsa verraten, jotka jo olivat kaukana kotoa, matkalla miehensä luo. Ja Arne kuulosteli jokaista kadulta kuuluvaa ääntä — eikö vaunuja ala jo kuulua — ja hän nousi joka hetki mennäkseen ikkunan luo tähystämään. Ellen huomasi surullisena, että maukkaat keitoksensa jäivät koskemattomiksi.

Viimeisinä viitenä minuuttina viisarit eivät todellakaan edenneet. Kello oli pysähtynyt. Ellen oli levoton, että äitinsä huomaisi sen — sanottiinhan, että kellon äkillinen pysähtyminen merkitsi kuolemaa. Mutta rouva Krohn oli niin kiireissään kootessaan matkatavaransa, nyt kun vaunut viimeinkin olivat tulleet, ettei hänellä enää ollut aikaa katsella viisareita.

Ellen saattoi heitä asemalle. Hän pysyi rohkeana viimeiseen saakka, katsoi, että äiti ja Arne saivat kunnolliset vaununosastot, kääri äitinsä ympärille huiveja ja matkapeitteitä ja puhui koko ajan iloisesti ja rohkaisevasti, niinkuin hänen mielestään ei olisi minkäänlaista vaaraa tarjolla. Mutta kun hän palasi tyhjään kotiin, missä pöytä vielä oli katettuna ja äidin ja Arnen lautasliinat kokoonkäärimättöminä, niinkuin he juuri olivat ne jättäneet, valtasi hänet yksinäisyydentunne, ja hän purskahti katkeraan itkuun äitinsä paikalla, kasvot tuolin selustaa vasten, jossa vielä tuntui hänen äitinsä tukan tuoksu. Ainoa, mikä häntä lohdutti, oli tietoisuus Yngven kirjeestä. Hän etsi sen taskustaan ja luki sen moneen kertaan — ja vähitellen kyyneleet lakkasivat valumasta, ja itkettyneistä silmistä pilkisti esiin hymyily.

* * * * *

Rouva Krohnille oli matka kuin unta; hänen mieleensä jäi vain hämäriä, epäselviä vaikutelmia maisemista, jotka kiitivät hänen ohitseen tyynenä, hämäränä iltana, pienien valojen vilkuttaessa siellä täällä, sähkölennätinpatsaiden liukuessa ohi, veturin tulenhohteisesta savusta, vaunun tärinästä, kun he syöksyivät eteenpäin —. Siellä täällä pysähdys, ovi aukaistiin ja junailija huusi eri asemien nimet. Toisia matkustajia poistui, toisia tuli sijaan; rouva Krohn näki heidän kasvonsa kuin usvan läpi. Vasta kun he joutuivat lautalle matkatakseen Warnemündeen, hän tuli tietoiseksi ympäristöstään. Oli kuin jotain olisi hänessä särkynyt, kun hän sanoi Tanskalle jäähyväiset, sillä oli kuin hän olisi menettänyt tuen, joka oli ylläpitänyt häntä, huolimatta matkan epätodellisuudesta. Tutun kielen kuulemisessa oli jotain kotoista, samoinkuin junailijan jokapäiväisissä, ystävällisissä kasvoissa. Nyt muuttui kaikki huimaavan oudoksi ja vieraaksi. Oli hyvä, että Arne oli mukana, auttamassa häntä eteenpäin suuressa, vieraassa maailmassa, jossa hän tunsi itsensä avuttomaksi kuin eksynyt lapsi.

He matkustivat yötä päivää pysähtymättä missään. Pohjois-Saksan nummet ja mäntymetsät kiitivät heidän ohitseen; he sivuuttivat Sachsenin ja Baijerin vuoristomaisemat vihertävine jokineen, kuohuvine kivirotkoineen, korkeista savupiipuista tupruavine sauhuineen ja tehtaankoneiden jyskeineen. Suurkaupunkien hyörinää seurasi suurten tasankojen ääretön hiljaisuus. Vihdoin valkeni hetki, jolloin he näkivät alppijonon kohoavan edessään kuin utuiset, sinertävät pilvet taivaalla, ilma muuttui puhtaaksi ja kevyeksi hengittää, ikäänkuin vuorenhuippujen ikuinen lumi jo olisi täyttänyt heidät kylmällä raikkaudellaan.

Rouva Krohn ja Arne jättivät Innsbruckissa pikajunan, joka huimaavalla vauhdilla oli kiidättänyt heidät Euroopan halki. Täältä heidän oli määrä jatkaa sivurataa myöten siihen parantolaan, jossa professori Krohn oleskeli.

He saapuivat lähimmälle asemalle iltapäivällä, matkustettuaan kaksi päivää. Viimeisen osan he kulkivat vaunuissa ahtaiden tunturilaaksojen ja laajojen havumetsien halki. Silloin tällöin he sivuuttivat pienen kylän, jossa somat puutalot vihreine ikkunaluukkuineen ja veistokoristeisine parvekkeineen olivat rakennetut kirkon ympärille, jonka valkea torni ja punainen suippokatto kohosivat tiheään rakennettujen talojen yli, kirkon, jonka seinien sisällä pienen yhteiskunnan kaikki surulliset ja kauastähtäävät ajatukset yhtyivät kohotakseen kohti korkeutta äärettömässä kaipuussa.

Eräässä pikkukylässä kutsuivat kellot iltarukoukseen. Margareta kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili hänen puolestaan, jonka pian tuli kuolla, — rukoili hänelle lievitystä tuskassa, rauhaa levottomalle sielulle.

Tie alkoi kohota. Se luikerteli tiheän, synkän kuusimetsän halki, missä ei kuulunut muita ääniä kuin hevosten kavioiden kapse ja vaununpyörien ratina. Tyynenä syysiltana riippui usva kirkkaina pisaroina kuusten neulasissa. Alkoi hämärtää.

Vihdoin metsä loppui ja heidän edessään kohosi valkoinen rakennus. Margareta tarttui poikansa käteen ja puristi sitä lämpimästi, itkun pusertuessa kurkkuun. Nyt he olivat perillä — oi Jumala, kunhan vain eivät olisi tulleet liian myöhään!

Hetkistä myöhemmin hän oli ylilääkärin huoneessa kookkaan, harmaatukkaisen miehen edessä, jonka kasvot olivat vakavat ja luottamusta herättävät. Arne puhui tohtorin kanssa hänen puolestaan, itse hän ei olisi saanut sanaakaan suustaan, ja kaikki vieraskieliset sananparret olivat häipyneet hänen muististaan. Heidän keskustelunsa vyöryi hänen ohitseen hänen ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän vain katseli poikaansa äänettömin, kysyvin katsein, ja tämä nyökäytti hänelle lempeästi ja rauhoittavasti. Hän ymmärsi saavansa tavata Oven elossa.

He kulkivat matoillapeitettyjä portaita, läpi äänettömien käytävien, lääkärin opastamina. Äkkiä heidän ohitseen liukui olento, joka näytti niin tummalta valkoista seinää vasten. Arne katsahti ylös, ja veri syöksyi hänen sydämeensä, joka alkoi tykyttää kiivain, epätasaisin lyönnein.

Tulija oli Maud.

Hetkisen he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Maudin surullinen katse oli kuin hyväily, anteeksipyyntö. Mutta hän ei osoittanut muuten tuntevansa, ei tervehtinyt eikä pysähtynyt. Hän kulki hiljaa edelleen, varjomaisen laihana mustassa puvussaan, portaille, jotka veivät ulompaan suojamaan.

Hän oli matkapukimissa ja kantoi ruskeaa laukkua kädessään. Ehkä hän matkusti pois heti.

Arne loi levottoman katseen äitiinsä, mutta tämä kulki levollisena hänen vieressään, katse maahan luotuna. Hän ei ollut nähnyt Maudia, ja Arne hengitti helpommin.

Professori Krohn makasi suuressa, valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antoivat puistoon. Hän ei ollut kuullut oven käyntiä, ja kun Margareta astui sisään, hän näki miehensä makaavan liikkumattomana selällään, silmät ummessa, teräväpiirteiset kasvot kattoa kohden ja toinen laihoista käsistä velttona peitteellä. Margaretan mieleen johtui, että näin hän oli hänet kerran ennenkin nähnyt — keväällä, hänen maatessaan hytissään matkalla Hvidestrandiin. Tuska, joka hänet silloin oli vallannut, oli ollut enteenä tälle hetkelle, tälle myöhäiselle tapaamiselle, ennenkuin hän kadottaisi hänet kokonaan.

Hän polvistui sängyn ääreen ja painoi poskensa hänen kättään vasten. Ove avasi silmänsä ja hymyili hänelle. Siinä kuvastui heikosti nuoruusajan hymyily.

"Margareta, sinäkö se olet? — Ja Arne — hyvää päivää, poikani."

Hän ojensi toisen kätensä Arnelle. Heidän välillään vallinnut katkeruus oli kuin poispuhallettu. Professori Krohnin ajatuksissa Arne oli jälleen sama pieni poika, jonka hän uljaassa isyydenilossaan oli nostanut hartioilleen. Hänen vanhin lapsensa, jonka kirkas lapsennauru oli täyttänyt heidän ensimmäisen kotinsa pienet huoneet.

"On kuin saisin kodin tänne nähdessäni teidät taas... Kuinka on Ellenin laita?"

"Hän voi hyvin, isä. Hän lähetti sinulle paljon terveisiä."

Margareta oli vielä polvillaan sängyn ääressä. Hänen hartiansa vapisivat ankarista nyyhkytyksistä. Pitkä, musta matkaharso valui hänen itkettyneille kasvoilleen. Arne kiersi molemmat käsivartensa äitinsä värisevän vartalon ympärille ja kohotti hänet syliinsä.

"Katsohan, tässä on tuoli, äiti. Istu nyt, tarvitset lepoa matkan jälkeen."

Professori Krohn nyökäytti sängystä pojalleen. "Oikein, Arne. Sinä olet kiltti äidillesi, kuten aina olet ollut. No, Margareta, ota hattu päästäsi, että saan nähdä kasvosi."

Rouva Krohn irroitti harson, siveli nenäliinalla silmiään ja otti pois hatun. Hänen täytyi totella Ovea nyt kuten ennenkin. Hän oli jälleen entisessä lumouksessa.

"Miten oletkaan entisesi näköinen", sanoi professori Krohn. "Sinulla on vielä lapsenkasvosi, Margareta, vaikka niihin on tullut hieman ryppyjä vuosien varrella — — Mutta sinähän olet tullut vallan harmaaksi!"

Hän toisti hitaasti, ihmetellen: "Sinähän olet tullut vallan harmaaksi! — Minunko vuokseni?"

"Oi, rakas Ove, älä puhu siitä — mitä merkitystä sillä on, minkä näköinen minä olen. — Minä olen vanha vaimo enkä ole koskaan ollut kaunis."

"Olet, kerran, Margareta. Tuona iltana metsätanssiaisissa."

Hän oli vetänyt Margaretan käden peitteelle ja hyväili sitä hiljaa. Margaretan poskia peitti kirkas puna.

"Niinkö", sanoi hän. "Se oli elämäni onnellisin ilta."

Ja professori vastasi hiljaa: "Niin minunkin."

Oi, Jumalan kiitos, että hän saattoi sanoa hänen kerran olleen ilona hänen elämässään, kuten Ove hänen! — Oli kuin nämä sanat hyväilisivät hänen sydäntään häivyttäen katkeruuden, lahjoittaen hänelle muistojen runsauden.

"Miten kaunista metsässä oli sinä iltana! Minä ajattelen sitä usein maatessani täällä. Ja lastentanssiaisia pienessä klubissamme siellä kotona. Muistatko, kun sinä annoit tohtorin pojalle kotiljonkirusettisi? Hän oli ylioppilas ja minä vain koulupoika."

Hänen silmissään oli tuikahdus entisajan veitikkamaisuutta ja myös entistä tyranniutta. Margareta pudisti päätään ja hymyili hänelle, kyynelten vieriessä pitkin poskia.

"Oi Ove, se oli varmaankin ainoa kerta, jolloin ehdoin tahdoin tein toisin, kuin tiesin sinun toivovan."

"Siksi minä sen muistankin", sanoi Ove iloisesti. "Se oli kerta liikaa."

Miten iloinen Margareta oli kuullessaan hänen puhuvan noin — aivan kuin entisinä päivinä.

Arne oli mennyt ikkunan luo. Hän katseli puutarhaan, missä myöhäiset asterit nyökyttivät punaisia ja sinipunervia päitään raskaitten sadepisarain painon alla. Ylt'ympärillä kuusimetsä sulkeutui yksivakaisena ja tiheänä, niinkuin se olisi kerännyt lokakuun-illan koko pimeyden tuoksuvien, mustanvihreiden oksiensa sisään, jotka leviytyivät rungosta kuin syleilevät käsivarret. Puunlatvojen yläpuolella alkoivat tähdet tuikkia, auringonlasku lähetti kultaisia ja rusoisia valojuovia halki harmaan ilman.

Isän ja äidin täytyi saada puhella häiritsemättä nuoruusaikojen muistoista... Arne ajatteli kohtaustaan Maudin kanssa.

Oli kylläkin totta, että hänen sydämensä oli sykkinyt rajusti äskeisenä jälleennäkemisen hetkenä. — Mutta se johtui yllätyksestä, tuskasta, hänen ajatellessaan mikä vaikutus Maudin näkemisellä olisi äitiin... Nyt hän oli täysin rauhallinen. Ja hän tunsi itsensä ihmeellisen vapautuneeksi, ikäänkuin olisi karistanut yltään taakan, joka kauan oli painanut hänen mieltään. Niin, hän oli nyt parantunut. Maud ei merkinnyt hänelle enää mitään. Ja tämä ajatus toi mukanaan tietoisuuden siitä, että hän oli nuori ja että elämällä oli häntä varten ehkä vielä paljonkin iloja — joskus tulevaisuudessa.

Vanhempien hillityt äänet kuuluivat ikkunan luo.

"En pidä siitä, että hiuksesi ovat tulleet valkoisiksi, Margareta", sanoi professori Krohn, "kaunis ruskea tukkasi! — Muistatko, miten tapani oli vetää sinua pitkästä letistä, kun olit pikkutyttö? — Sinulla oli punaruutuinen leninki — ja harmaat kangaskengät, joista olit hyvin ylpeä. Niiden veroisia ei ollut koko kaupungissa."

"Oi Ove, että saatat kaiken tuon muistaa."

"Niin, Margareta, eikö se ole ihmeellistä. Minä en enää ajattele ensinkään sitä, mikä on tapahtunut viime aikoina, enkä työtäni, lääkärinä-oloani. Muistelen vain entisiä aikoja, vanhoja päiviä, kaikkia noita lystikkäitä muistoja lapsuutemme ajoilta. Olen elänyt uudestaan poikavuoteni näinä viime viikkoina, mutta kaikki on niin selvää nyt, kun sinä olet luonani."

Arne ei kuullut äitinsä vastausta, se pursui esiin hillittynä itkuna. Hetkisen kuluttua professori Krohn jatkoi muuttuneella äänellä:

"Maud on ollut täällä parantolassa. Hän tahtoi matkustaa pois, kun sai kuulla sinun saapuvan. En tahdo tavata häntä enää — mutta, Margareta, hän on ollut minulle kuin tytär, sen jälkeen kuin sairastuin. Olen pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan — ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan? Sinulle ja lapsille jää kuitenkin riittävästi."

"Niin, Ove, sitä en ensinkään pelkää."

Molemmat vaikenivat. Tuntui siltä, kuin Maudin nimi olisi katkaissut heitä yhdistäneen siteen, särkenyt herkän mielialan. Arne kääntyi samassa, ja professori Krohn huusi hänet luokseen alkaen puhua Ellenin luvuista.

Margareta painoi päänsä tuolin kovaa selustaa vasten ja sulki silmänsä. Lattia alkoi keinua hänen jalkainsa alla, ja hänen korvissaan soi ja suhisi, heijastusta junan tärinästä ja melusta, kun se kiiti taukoamattomalla matkallaan eri maiden halki. Hän oli nääntyä väsymyksestä nyt, kun jännitys ei enää ylläpitänyt hänen voimiaan. Ja jälleennäkemisen ilon oli Maudin nimen mainitseminen samentanut.

Professori Krohn ei puhunut enää Maudista. Arne kuuli parantolassa, että Maud oli äitinsä kanssa matkustanut Wieniin, missä hänen oli määrä jatkaa lauluopintojaan. Hän oli nähtävästi vapaaehtoisesti jättänyt hänen isänsä, kun kuuli, että tämän tila oli toivoton.

Seurasi sitten joukko hiljaisia, rauhallisia päiviä, jolloin Margareta joko yksinään tai poikansa kanssa istui Oven vuoteen ääressä.

He juttelivat tavallisesti kuten ensimmäisenä iltanakin kodista ja vanhoista muistoista. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ei koskaan sanottu sanaakaan, joka viittaisi tulevaisuuteen. Margareta ei jaksanut kestää ajatusta, että Ove olisi poissa hänen ja lasten elämästä, että hänen aikansa laskettiin päivissä ja tunneissa. Margareta, joka tavallisesti oli vaiti, puhui nyt melkein lakkaamatta istuessaan miehensä luona. Häntä peloittivat joskus sattuneet vaitiolot. Ehkä kuolemanpelko hiipi lähelle hiljaisuuden vallitessa, ja hän koetti taistella pitääkseen sen loitolla Oven luota... Oi, jospa hän voisi täyttää Oven mielen menneitten, valoisien päivien kuvilla, niin että ne seuraisivat häntä kuolemaan, valaisten pimeyden Hänen mielestään se oli hänen rakkautensa viimeinen palvelus.

Professori Krohn sai alituiseen sydänkouristus- ja hengenahdistuskohtauksia. Mutta väliajoilla hän saattoi tuntea itsensä täysin terveeksi. Vastoin parempaa tietoaan hän silloin uneksi parantumisen mahdollisuuksista. Hän ei puhunut siitä kenellekään muulle — sillä sehän oli mahdotonta — mutta kun hän makasi siinä valoisassa huoneessaan, johon ikkunain takana oleva kuusimetsä loi vihertävää hohdettaan, ja näki Margaretan ja Arnen rakkaitten kasvojen kumartuvan ylitseen, niin hän ajatuksissaan uneksi voivansa mahdollisesti seurata heitä Tanskaan ja aloittaa elämän uudelleen. —

Eräänä aamuna professori Krohn näytti hyvin virkeältä, kun hänen vaimonsa ja poikansa tulivat hänen luokseen. Hän kohoutui istumaan sänkyyn asetettujen tyynyjen varaan, ja hänen poskiaan peitti lievä puna. Hän nyökäytti heille hymyillen, melkein iloisesti.

"Olen nukkunut oikein hyvin", hän sanoi, "enkä tunne juuri ensinkään hengenahdistusta. Sydämeni lyö aivan tasaisesti, se tottelee lakeja eikä ensinkään pyri vastahankaan."

"Niin, professori näyttääkin erikoisen terveeltä tänään", sanoi pieni sairaanhoitajatar, joka oli tuonut teetarjottimen.

"Ja aurinko — näettekö, kuinka se paistaa! Ilma on niin lauha, että voin maata avoimin ikkunoin tuntematta ensinkään vetoa. Menisitte hetkiseksi kävelemään, se olisi teille terveellistä. Kukapa tietää, vaikka saisitte minutkin kanssanne jonakuna päivänä."

"Oi, rakas Ove, jospa pääsisitkin mukaan", sanoi Margareta lempeästi.

"Alan melkein luulla, että petkutan herroja virkaveljiäni! — Eikö päivä olekin kuin kevätpäivä, Margareta? Entä mitä sanot kukista, jotka neiti toi tullessaan minulle."

Hän silitti hiljaa sinipunervaa kukkakimppua, joka oli peitteellä.

"Mutta nehän ovat krookuksia", huudahti Margareta hämmästyneenä.

"Siten niitä nimitettäisiin meillä kotona, mutta täällä niitä sanotaan 'syysliljoiksi', ja niitä kasvaa villeinä alppiniityillä syksyisin. — Tässä on yksi napinreikääsi, Margareta. Nyt voit uneksia keväästä. Ja kerro minulle sitten, kuinka kaunista metsässä on."

Oli mahdotonta vastustaa Ovea, kun hän oli sillä tuulella. Hänen iloinen mielensä tarttui Margaretaan ja Arneen. He suostuivat ehdotukseen ja ottivat iloiset jäähyväiset. Ovessa rouva Krohn vielä kääntyi, ja hänen miehensä nyökäytti hänelle hymyillen. Hän näytti melkein nuorelta huolimatta valkoisesta tukastaan maatessaan siinä silmät hohtaen ja posket punoittaen.

Päivä olikin ihmeellisen ihana. Ilma oli sees ja sinisenhohteinen, syksyisen kuulakka. Puiston kirjavat asterit ja daaliat loistivat auringossa. Maa oli vielä kostea edellisten päivien sateesta, ja teillä oli varisseita lehtiä kuin kultarahoja, joita antelias käsi oli sinne sirotellut.

Margareta käveli äänettömänä puiston halki nojaten poikansa käsivarteen. Monta silmäparia seurasi heitä parantolan ikkunoista, pientä mustiinpuettua naista, jolla oli niin merkilliset, lapselliset kasvot ja harmaa tukka, sekä solakkaa, kaunista nuorukaista, joka oli vakava ja kalpea. He olivat saapuneet kaukaa ollakseen läsnä rakkaansa kuolinhetkellä, mutta täällä se ei ollut mitään tavatonta.

Kun Margareta siinä käyskenteli ihmeellisen kirkkaassa ja kevyessä ilmassa, kullankarvaisten käytävien halki, missä puut odottivat hiljaisina, että myrsky karistaisi viimeisetkin lehdet, valtasi hänet selittämätön tunne. Se ei ollut surua eikä iloa, se oli omituinen juhlatunnelma, ikäänkuin hän vallan huomaamatta olisi siirtynyt ajasta ja paikasta tuntemattomaan rauhaan. Ja hänen mielessään ei enää ollut tilaa pelolle eikä toivolle, sillä kaikki se, mikä oli tapahtuva, oli täytetty, ja iankaikkisuuden suuri rauha lähestyi.

Kun he palasivat puistosta parantolan eteishalliin, valtasi Margaretan kuolemankylmyys. Syyspäivän aurinko ei kyennyt tunkeutumaan suureen, vilpoisaan huoneeseen. Ja täällä oli niin hiljaista, että heidän askeleensa kumahtelivat kivilattiata vasten. Omituinen odottava, kuulostava hiljaisuus...

Hänen mielialansa muuttui äkkiä, ja hänet valtasi tuska. Jotakin oli tapahtunut, hän tunsi sen — oli tuntenut sen koko ajan. Mutta hänen sielunsa oli liidellyt kuin vieraassa maailmassa, missä surut ja ilot yhtyivät toisin kuin täällä. Nyt hän jälleen värisi maallisen voimattomuutensa painosta.

Hän kiiruhti ylös portaita, vaikka polvensa vapisivat niin, että hän tuskin pysyi pystyssä. Käytävässä Oven huoneen kohdalla tuli ylilääkäri heitä vastaan. Margareta oivalsi yhdellä silmäyksellä hänen kasvojensa ilmeen — huudahti heikosti ja pysähtyi painaen kädellään sydäntään.

Professori Krohn oli kuollut muutama minuutti sitten, aivan rauhallisesti ja hiljaa.