IX.

Tuuli kuljetteli suuria valkeita ja harmahtavia pilviä tummansinisellä, lämpöä väräjävällä taivaalla heitellen varjoja aavalle, äärettömälle maisemalle särkkien välissä. Auringon voimakkaat valot syttyivät ja sammuivat jälleen varjoaaltojen liukuessa yli maan — niittyjen kirkkaan vihreyden, vainioitten punaruskean nurmen ja siellä täällä ruispellon kultaisten sarkain. Kukkia heloitti kaikkialla, ne kiipeilivät särkkien jyrkkiä rinteitä ja kutoivat kauniita kuvioita valkeaan hiekkapohjaan, ne pukivat niityt heleihin väreihin, mutta mieluimmin ne seurasivat puron juoksua ja syvien rotkojen kulkua merta kohden. Hailakanpunainen apilas muodosti kukkakiehkuran pitkin syrjiä. Siellä kasvoi myöskin pieniä, valkeita silmäruohoja, joiden lehtisäikeet vivahtivat vienoon sinipunervaan, kullankeltaisten voikukkien ja hienojen hunajantuoksuisten käenkaalien ja illakkojen seassa. Vainiot olivat täynnään valkoisia päivänkakkaroita ja sinipunaisia, suuria kellokukkia, jotka nuokkuivat pitkissä varsissaan. Laihassa hiekkamaassa, missä viljaa kasvoi niukalti, saivat kukat loistoa ja väririkkautta kuin kaikkein satoisimmissa seuduissa.

Rouva Margareta Krohn kulki niittyjen halki kapeaa polkua pienelle järvelle, joka näytti pitkulaiselta, tummansiniseltä läikältä vihreässä ympäristössään. Hän oli puettuna syvään surupukuun, ja hänen tukkansa oli melkein valkoinen, mutta hänen ennen niin levottomat liikkeensä olivat muuttuneet hillityiksi, ja hänen kasvoillaan lepäsi syvä, uneksiva rauha. Hitaasti hän kulki auringonpaahteessa kuunnellen leivosten lirityksiä, meren kohinaa ja hyyppäin kirkunaa. Kaikki nämä äänet soivat ihanana, juhlallisena luonnonmusiikkina, joka sopeutui hänen ajatuksiinsa kuin vienosti heläjävien soittimien säestys. Hän eläytyi vanhoihin muistoihinsa ja uneksi olevansa pikku tyttö, joka poimi kukkia kodin ympärillä olevilta niityiltä, isän ja äidin odottaessa tienkäänteessä niin kaukana, ettei hän voinut heitä erottaa. Ja hän tunsi samanlaista iloa kuin silloin tuoksuvista puna-apilaista ja päiväkakkaroista, hän seurasi kuten silloinkin pienten siniperhosten leijailua kukalta kukalle ja hyttysten tanssia ilmassa. Kesä oli muuttumaton, ja saattoi olla hetkiä, jolloin hän tuskin ymmärsi, että hän itse oli muuttunut toiseksi, että hän kulki täällä harmaantuneena ja kumaraisena, että elämä, oikea elämä, oli mennyt menojaan kuin päivä, joka ei enää koskaan palaa.

Rouva Krohn oli matkustanut lastensa kanssa Hvidestrandiin kesän alussa. Tällä paikalla oli häneen voimakas vetovoima, vaikka siihen sisältyivätkin hänen raskaimmat muistonsa. Hän käveli niin mielellään yksinään meren rannalla hiekkasärkkien keskellä ja pitkin istutusten hiekkaisia käytäviä, missä voimakas otsonin ja pihkan tuoksu teki ilman niin kevyeksi hengittää. Suurenmoinen, yksinäinen luonto tuuditti hänen mielensä rauhaan. Täällä saattoi kulkea tuntikausia näkemättä ainoatakaan ihmistä — linnut vain kirkuivat ja visertelivät päivät pääksytysten, lampaat kalusivat äärimmäisten särkkien niukkaa ruohoa, ja istutusten keskeltä hypähti silloin tällöin pelästynyt jänis tai metsäkauris, joka kätkeytyi näreikköön. Ja rouva Krohn rakasti ympärillään eläviä eläimiä, ne estivät häntä tuntemasta yksinäisyyden painostusta, ja kuitenkaan ne eivät häntä häirinneet.

He eivät asuneet tänä vuonna hotellissa. Arnen ja Ellenin kanssa rouva Krohn oli vuokrannut huoneet eräästä talonpoikaistalosta, joka oli rakennettu rantaniittyjen keskelle lähelle merta. Tänne oli Yngve Alvén myöhemmin saapunut. Hän ja Ellen olivat nyt kihloissa. Arne kulki alussa aina yksinään, mutta sittenkuin Vivika Baumer oli tullut hotelliin, kävelivät he kaksi usein yhdessä. He eivät olleet yhtä iloinen ja loistava pari kuin Yngve ja Ellen. He luulivat varmaankin molemmat, ettei heitä varten ollut olemassa enää mitään onnea, mutta rouva Krohn ajatteli toisinaan, kun näki heidät yhdessä, että onni saattoi tulla aavistamatta, odottamatta ja etsimättä kuin harvinainen kukka, joka kasvaa kiviperäisellä maalla. Ja jos kaksi sellaista ihmistä kuin Arne ja Vivika, kaksi niin syvällistä ja hienotunteista luonnetta, löytäisi toisensa, niin siitä syntyisi vahva ja sydämellinen liitto, jota ei mikään voisi murtaa.

Talon vaari, kumaraselkäinen ja valkohapsinen kahdeksankymmenvuotias vanhus, jonka katse oli hajamielinen niinkuin usein kuuroilla, oleskeli vainioilla paimentaen pieniä musta- ja valkotäpläisiä lehmiä. Hänen seuranaan oli aina hänen nuorin tyttärenpoikansa, nelivuotias kiharapää, jolla oli siniset silmät ja kellertäviä kesakoita nenänjuuressa. Nämä kaksi olivat erottamattomat — vaari ja pikku Sven. Monta kertaa päivässä nähtiin heidän kulkevan vainion poikki käsikädessä; paljoa he eivät voineet puhua toistensa kanssa — vaari ei voinut kuulla Svenin jokelluksia —, mutta he ymmärsivät toisiaan sanoittakin, ja pikkupojun ruskea käsi pujottautui uskollisesti vaarin suureen, kovettuneeseen kouraan. He olivat viehättävä näky, missä heidät vain yhdessä nähtiin. Mutta kaikkein kauneinta oli nähdä heidän auringonlaskun aikana tulevan vainion poikki lehmiensä etunenässä, maillensa menevän auringon valaessa heihin kultaansa.

Eräässä pellon nurkkauksessa Margareta näki jotain omituista — kokoelman kiviä, suuria ja pieniä, jotka olivat määrätyn matkan päässä toisistaan ja nyörillä sidotut maahan pistettyihin pulikkoihin. Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan niitä ihmetellen, mitä ne mahtoivat merkitä, tuli pikku Sven hänen luokseen. Alussa poikanen oli ollut arka kuin jänis, mutta vähitellen oli Margaretan ystävällisyys päässyt voitolle, ja nyt poju jutteli rohkeasti hänen kanssaan leveätä murrettaan ja kertoi hänelle halukkaasti pikku iloistaan ja suruistaan.

"Mitä nämä ovat olevinaan, Sven?" kysyi Margareta. "Miksi sinä olet sitonut kivet kiinni?"

"Nehän ovat lehmiä ja hevosia", sanoi pikku poika, joka seisoi kädet sinisen pumpuliesiliinansa taskuissa ja katseli mahdikkaasti häneen. Miten tyhmiä ne pääkaupunkilaiset olivatkaan! "Ja pienet ovat lampaita", jatkoi hän selittäen.

"Niin, tietysti. Sehän minun olisi pitänyt ymmärtää", sanoi rouva Krohn ja taputti pikku Svenin kultaista tukkaa. "Nyt minä menen tieheni, etten säikytä lehmiäsi ja hevosiasi."

Ja Margareta jatkoi hymyillen matkaansa. Oli kuin hitunen pikku Svenin lapseniloa olisi tarttunut häneen, ja hän alkoi uudelleen uneksia menneistä ajoista, jolloin itse oli ollut lapsi.

Meri, joka tuolla etäämpänä kohisee, muuttuu tyveneksi lahdeksi, joka pistäytyi Margaretan syntymäkaupunkia ympäröivään vihantaan seelantilaiseen maisemaan. Hiekkasärkät ovat metsiä, jotka pehmeinä ja kaartuvina häviävät sinertävään usvaan taivaanrannalla. Hänen äitinsä on saava ne kukat, jotka hän poimii, ja asettava ne korkeaan kristallimaljakkoon peilin eteen kodin arkihuoneessa, ja lasista heijastuu kukkien kirjava koreus samoinkuin vanha rakas huone pianoineen ja kirjakaappeineen sekä keskellä lattiaa olevine pyöreine pöytineen. Peilistä hän näkee isän ja äidin liikkeet, näkee ne vallan selvästi. Isä hartiakkaana ja lihavana, pitkä piippu hampaissa ja pienet silmät veitikkamaisesti yhteensiristettyinä, ja äiti, jonka kasvot ovat niin herttaisen lempeät ja jonka sileäksi kammattua, hieman harmaantunutta päätä koristaa pieni pitsimyssy. Oi, isä ja äiti — onko mahdollista, että he ovat kuolleet, kun hän kuitenkin tuntee heidän välittömän läsnäolonsa, kun hän voi nähdä heidän kasvonsa ja kuulla heidän äänensä, niinkuin vain muutamat päivät ja tunnit, eikä monet vuodet, heitä erottaisivat...

Pitkin aurinkoista, sievien, punakattoisten talojen lomitse vievää, lyhyttä pikkukaupunginkatua kulkevat pojat latinakouluun. Tuolla on eräs, joka on muita pitempi ja solakampi; hänen hienopiirteiset kasvonsa osoittavat tietoista tahtoa kuten miehen kasvot. Mutta puutavarakauppiaan vierashuoneen ikkunassa kukkivien lakkaviolien takana seisova tyttönen saa kuitenkin ystävällisen tervehdyksen, mikä saa hänet punastumaan ilosta. Hänen mielessään viriää jo rakkaus, mutta siinä ei ole intohimoa, ei mustasukkaisuutta eikä katkeruutta, ei mitään siitä, mikä sittemmin tuli heidän välilleen ja synkensi elämän.

Isä ja äiti saivat istua yhdessä pitkät talvi-illat, kun vanhuus oli saapunut. Hänen täytyi jäädä yksin. Mutta hän tiesi, että näin oli paras. Ove Krohnin olisi ollut vaikea olla pelkkänä katselijana, kun muut elivät elämää täysin siemauksin. Hänen levoton mielensä ei olisi voinut alistua, mikä oli välttämätöntä, jottei vanhuus tuntuisi kärsimykseltä. Ja vaikka Ove oli vienyt mukanaan hänen elämänsä oikean sisällyksen, ei hän tahtonut toivoa häntä takaisin. Margareta soi hänelle sen rauhan, minkä hän oli saavuttanut, — ikuisen unen pienessä hautausmaassa Tyrolin vuoristossa.

* * * * *

Pienen järven rannalla särkkien välissä rouva Krohn tapasi Ellenin. Hän oli heittäytynyt matalalle, kanervikkoiselle rinteelle, kädet niskan alla, ja katseli siniselle kesätaivaalle, missä valkohattarat purjehtivat raikkaassa tuulessa. Lintuparvi lensi ohitse tuolla ylhäällä, niin suurena, että nuo tuhannet mustat pilkut hetkiseksi peittivät auringon. Heikosti suhajavin sivahduksin parvi laskeutui järven vastakkaiselle rannalle; ja sähkölennätinlangat olivat pitkälti pienten tummien lintujen peittäminä. Ellen loikoi siinä toivoen, että joku säikyttäisi ne yht'aikaa lentoon, jotta hän saisi kuulla lukemattomien pienten siipien suhahduksen.

Äkkiä hän näki äitinsä ja huusi häntä.

"Äiti — äiti, etkö näe minua? Tule tänne luokseni istumaan. Täällä on kuin paratiisissa, kunhan vain ei olisi kärpäsiä — mutta jotain pahaa täytyy aina kärsiä."

Ellenin vaaleat suortuvat kietoutuivat kehänä hänen pienten terveitten, ruskettuneiden kasvojensa ympärille. Hänellä oli valkoinen puku. Hän ei mitenkään jaksanut kantaa raskasta, mustaa leninkiä tällaisina ihanina, kuumina kesäpäivinä, ja Yngve Alvénkin halusi mieluimmin nähdä pikku morsiamensa vaaleissa puvuissa.

"Oletko yksin, Ellen? Missä Yngve on?"

"Hän on mennyt uimaan. Minun on määrä odottaa häntä täällä, ja sitten olemme aikoneet mennä Rantalaan katsomaan, miten vanhukset jaksavat. Sinähän tiedät — heidän molemmat poikansa hukkuivat."

"Kyllä, tiedän että Yngve tuntee heidät." Rouva Krohn istuutui rinteelle tyttärensä viereen. Heidän edessään oli kapea, pitkulainen järvi. Rantaan oli kiinnitetty pieni, valkoinen vene, ja kaislikon harmaanruskeitten töyhtöjen seassa näkyi muutamia keltaisia kukkia.

"Yngve on kiltti, kun ajattelee niitä yksinäisiä vanhuksia", jatkoi Margareta.

"Niin, eikö Yngve olekin herttainen?" Ellenin kasvot loistivat. Hän kohoutui äkkiä istumaan, kiersi kätensä polvien ympärille ja muuttui miettiväksi. — "Tiedätkö, pikku äiti, olen aina sanonut itselleni, etten pitäisi hänestä liian paljon — minä en tahtoisi vallan kokonaan sulautua toiseen ihmiseen. Minussa täytyisi itsessänikin olla jotakin, johonka, ei kukaan saisi koskea, ei edes Yngvekään. Mutta nyt minä tunnen, miten hän päivä päivältä saa yhä enemmän minusta — en voi peittää häneltä mitään. Minä en varmaankaan tule viisaammaksi kuin sinä olet ollut, äiti kulta, ja kuitenkin me kaksi olemme niin erilaiset."

Rouva Krohn taputti hiljaa tyttärensä kättä.

"Pikku Ellen, en luule, että koskaan voi pitää liian paljon toisesta ihmisestä. Kunhan vain rakastaa oikealla tavalla, on kaikki hyvin. Mutta rakkaus ei saa olla itsekästä, kuten minun on ollut —"

"Sinun? — Mutta äiti, eihän kukaan ole voinut olla epäitsekkäämpi kuin mitä sinä aina olit suhteessasi isään?"

"Onpa kylläkin", sanoi rouva Krohn raskaasti. "Ajattelen toisinaan, että minun olisi pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Jospa olisin voinut kantaa sen uhrin, niin ehkä Oven elämä olisi ollut onnellisempi."

"Entä sinun sitten?"

"Se kai olisi muodostunut samanlaiseksi kuin niin monen muunkin yksinäisen naisen. Ehkä olisin asettunut pieneen syntymäkaupunkiini ja auttanut täti Karinia koulun pidossa."

Ellen kietoi kiivaasti käsivartensa äidin kaulaan ja hiipi sydämellisesti hänen syliinsä.

"Ei mutta mitä sitten meistä olisi tullut, Arnesta ja minusta? Silloinhan me emme olisi ensinkään syntyneet maailmaan! — Ja minä olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että elän. Arne tulee hänkin vielä iloiseksi, joskin hänen on ollut vaikeata jonkun aikaa. Minähän pidän silmällä häntä ja Vivikaa joka päivä... Ei, äitikulta, sinulla ei ole mitään syytä moittia itseäsi. Parasta niinkuin käy, etkö itsekin ole sitä mieltä?"

"Niin meidän täytyy ainakin koettaa uskoa", sanoi rouva Krohn hiljaa. "Muuten olisivat elämän surut liian raskaat kantaa. — Mutta aja nyt vakavat ajatukset pakosalle, tyttöseni, ja ole jälleen iloinen. Tuolla tulee sulhasesi."

Yngve Alvén tuli näkyviin särkkien keskeltä, ahavoituneena ja voimakkaana, heiluttaen pyyhinliinaa, joka oli hänen kädessään. Jo kaukaa kohtasivat hänen ja Ellenin loistavat katseet toisensa.

Tultuaan heidän luokseen hän tervehti rouva Krohnia sillä ystävällisellä kunnioituksella, jota hän aina oli osoittanut hänelle, Ellenin hypähtäessä pystyyn ja tarttuessa hänen käsivarteensa.

"Miten ruskeaksi sinä olet tullut, Yngve", sanoi hän ihaillen, "ja vahvalta kuin jättiläinen sinä näytät. Kun kerran valmistut lääkäriksi, niin sinun täytyy lähettää kaikki potilaasi tänne Hvidestrandiin parantumaan."

Yngve katseli häntä hymyillen.

"No sitä en sentään halua ehdottomasti luvata, vaikka olenkin innokas Hvidestrandin ihailija. Meillä Ruotsissa on länsirannikolla paljon ihania paikkoja, joissa sairaat voivat elvyttää voimiaan —. Mutta sinä et tunne minun maatani vielä. Olen iloinen saadessani viedä sinut vanhempieni luo Värmlantiin, kun me elokuussa matkustamme täältä."

"Jos vain voin jättää äidin —" Puolittain Yngven leveitten hartiain peitosta Ellen katseli epätietoisena äitiään.

Yngve napsautti häntä leikillisesti poskelle.

"Luuleeko neiti olevansa niin korvaamaton? — Äiti voi varmaankin tyytyä Arnen seuraan jonkun aikaa, eikö niin?"

Rouva Krohn nyökäytti lempeästi tyttärelleen.

"Vaikka Ellen on ollut minulle enemmän kuin koskaan tänä viime vuonna, niin en tahdo olla niin itsekäs, että pidättäisin hänet luonani siitä syystä."

"Ehkäpä saat toisen tyttären, ennenkuin minä lähden", sanoi Ellen veitikkamaisesti.

"Hiljaa siinä, et saa huutaa muitten salaisuuksista."

Yngve pyöräytti hänet ympäri ja suuteli hänen silmiään.

"Ettekö aikoneet Rantalaan?" kysyi rouva Krohn. "Silloin on parasta, että menette, jotta joudutte kotiin illaksi."

Nuoret pysähtyivät, Ellen hengästyneenä ja punaposkisena. Hän siveli molemmin käsin otsalle valahtaneet vallattomat kiharat syrjään.

"Mutta silloinhan jäät taas yksin, äiti kulta", sanoi hän epäröivästi.

"Älkää siitä välittäkö. Nyt olen suorittanut iltakävelyni ja menen mieluimmin kotiin lepäämään."

"Niin, koska äitisi ei kaipaa meitä, niin on parasta, että menemme", sanoi Yngve.

Rouva Krohn ymmärsi heitä niin hyvin. He pitivät hänestä niin paljon, sen hän tiesi, mutta sittenkin heistä oli hauskinta olla kahden. He eivät tienneet suurempaa iloa kuin kulkea käsikoukussa laajojen tasankojen poikki, missä kalalokit ja hyypät kirkuen lentelivät heidän päittensä päällä, missä merituulet voimakkaina ja vilvoittavina heitä hyväilivät, jäähdyttäen kuumia poskia ja hurmaten heitä raikkaudellaan kuin nuori viini. Nuo kaksi eivät tienneet, mitä väsymys oli; he kuljeskelivat siellä varhain ja myöhään, eikä päivä ollut kyllin pitkä todistamaan heidän onneaan.

Margareta katsoi heidän jälkeensä, kun he olivat sanoneet jäähyväiset ja kulkivat kapeaa polkua, joka kaartui merenrannan mukaan. He olivat niin iloiset ja reippaat, niin vaaleaveriset ja valkopukuiset, ikäänkuin aurinko olisi koonnut heihin säteensä.

He tulivat onnellisiksi, sen hän tiesi. Yngve oli suojaava vaimoaan ja pitävä elämän synkät puolet hänestä loitolla niin hyvin kuin taisi ja kantava raskaimman osan heitä kohtaavista suruista. Hän oli hienotunteinen ja hyvä Elleniä kohtaan arkielämän pikkuseikoissakin. Jospa Ove olisi ollut sellainen...

Mutta hän ei halunnut ajatella loppuun sitä ajatusta, joka hänessä vastoin hänen tahtoaan oli syntynyt. Semmoisena kuin Ove oli, hän oli häntä rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei moitteen varjokaan saanut hänen muistoaan himmentää.

Margareta palasi hitaasti niittyjen halki kohti matalaa, valkoista rakennusta, jonka olkikaton takaa kohosi kanervapeitteinen harju kesäpäivän sinertävässä lämpöusvassa. Hän nyökkäsi vaarille ja pikku Svenille, joka ahkerasti hääri kivilaumansa muuttamisessa. Voimakas ilma oli väsyttänyt hänet, ja hän iloitsi päästessään lepäämään — lepäämään ja uneksimaan.

Hetkistä myöhemmin hän jo lepäsi sohvallaan huoneessaan. Valkeat uutimet peittivät ikkunain alaosan, mutta avoimien yläruutujen läpi tunkeutui huoneeseen aurinkoa, ilmaa ja niittyjen viileää tuoksua. Meren pauhu kuulosti tänään vain hiljaiselta, kaukaiselta kehtolaululta, joka tuuditti ajatukset lepoon.

Margareta nukahti. Viime aikoina hän oli saanut takaisin levollisen, turvallisen lapsuusunensa.

Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle, ja kuuli Arnen äänen huutavan:

"Saanko tulla sisään, äiti?"

Unenpöpperössä hän kohottautui istumaan sohvassa. Hän oli varmaankin nukkunut kauan; huoneessa näkyvä kajastus osoitti illan tulleen.

Avattuaan oven hän näki, ettei Arne ollut yksin. Vivika Baumer oli hänen vieressään.

"Kas, neiti Baumer", sanoi hän. "Hyvää iltaa!"

"Ei neiti Baumer enää." — Arne kietoi käsivartensa nuoren tytön ympärille ja vei hänet hellävaroen äitinsä luo. — "Tässä on Vivika, minun oma Vivikani."

"Rakas rouva Krohn!" Vivika loi häneen tummat sinisilmänsä, joissa oli melkein katuva ilme. "Minä en ota teiltä Arnea. Mutta meitähän voi olla kaksi, jotka rakastamme häntä, eikö niin?"

Rouva Krohn sulki hänet syliinsä ja painoi suudelman hänen valkealle otsalleen, sileäksikammatun tukan alle.

"Pikku tyttöseni! Minä en voi muuta kuin kiittää sinua siitä, että tahdot tehdä poikani onnelliseksi. Minä tiedän, ettei hän koskaan voisi saada parempaa vaimoa kuin mitä sinä tulet olemaan."

"Meidän laitamme oli niin kummallinen", sanoi Arne. "Me luulimme molemmat, ettei meitä varten enää olisi olemassa onnea. Me koetimme lohduttaa toisiamme, tahdoimme olla vain ystäviä, jotka kantoivat taakkansa yhdessä. Mutta sitten me eräänä päivänä heräsimme ja huomasimme vanhan surun kuolleeksi ja voimattomaksi ja tunsimme onnea — paljon suurempaa, paljon rikkaampaa kuin olimme saattaneet aavistaakaan."

"Miten iloinen olen puolestasi", sanoi rouva Krohn. "Te molemmat tulette vaalimaan onneanne, sen tiedän. Te ette sitä hukkaa."

Hän ajatteli sitä edellisen kesän iltaa, jolloin oli pidellyt Arnea sylissään ja tuntenut, miten vähällä oli ollut kadottaa hänet. Nuoruuden suru on raju, mutta lyhytaikainen, se on ohimenevä kuin kesäinen myrsky. Mutta Arne oli nyt vakaantunut, ja hänen valintansa oli osunut oikeaan. Jos milloinkaan joku nainen oli miestä varten luotu, hänen parhaiden ajatustensa, rakkaimpain ja puhtaimpain unelmiensa kuva, niin oli Vivika luotu Arnelle.

"Minä olin niin varma siitä, etten koskaan menisi naimisiin", sanoi Vivika. "Mutta Arnea ei voi vastustaa. Sen te kai ymmärrätte paremmin kuin kukaan muu, rouva Krohn?"

"Niin, minä ymmärrän. Hän on isänsä näköinen", sanoi Margareta ja katseli Oven valokuvaa, joka oli pöydällä puoliksi punaisten kurjenpolvien peitossa.

Ulkoa kuului ovien avaamista ja sulkemista. Reippaiden askelten kapsetta kuului viereisen huoneen lattialla, iloista naurua ja nuorekkaita ääniä, jotka katkaisivat iltapäivän hiljaisuuden.

"Nyt ovat Yngve ja Ellen palanneet kotiin", sanoi Arne iloisesti. "Tuntuu aina siltä, kuin myrsky pauhaisi koko talossa. Mitä luulet heidän sanovan tästä — Vivikasta ja minusta?"

"No, mikään yllätys se ei heille ole." — Rouva Krohn hymyili hienotunteisesti. "He ovat jo kauan valmistaneet minua tätä uutista kuulemaan. Muistakaa, että he itse ovat nuoria ja rakastuneita. Siksi he näkevät kaiken niin selvästi."

"Missä te olette — missä te olette — me tiedämme sen jo!" kuului Ellenin raikas ääni huutavan eteisessä, ja silmänräpäystä myöhemmin olivat hän ja Yngve huoneessa, ja kihlautuneille sateli iloisia onnentoivotuksia.

Margareta istui sohvassa ja katseli nuoria. Hänen ajatuksensa siirtyivät erääseen päivään monta, monta vuotta sitten, erääseen kesäpäivään, jolloin hän oli kulkenut Karin Bangin kanssa rantakujaa myöten siellä kotona ja tavannut Oven, joka tuli toveriensa kanssa.

Elämä uusiutuu... Kunpa se käsittelisi lempeästi lasten onnea...

* * * * *

Ellen oli koristanut illallispöydän kukilla. Valkeita metsäruusuja hän oli asettanut lautasten ympärille, mutta punaisia Vivikan ja Arnen paikoille. Kun äänet raikuivat iloisimpina pöydän ääressä ja rouva Krohnkin nauroi nuorten lystikkäille päähänpistoille, huudahti Arne äkkiä:

"Aurinko — aurinko!"

He nousivat kaikki, syöden, nauraen, lautasliinat käsissä, ja juoksivat puutarhaan katsomaan auringonlaskua.

Täällä heidän oli tapana istua joka ilta. "Auringonlaskun seuduksi" oli Arne ristinyt tämän maiseman. Tuskin missään näki avarampaa taivasta kuin täällä, missä se kaareutui suurten niittyjen ja rannattoman meren yli. Tämä taivas oli kuin jättiläistaulu, johon aurinko ja pilvet maalasivat mitä ihanimpia maisemia, aina uusia, tuhansin vivahduksin vaihtelevia, tuhansin värein välkkyviä.

Iltaan mennessä oli tuuli vallan tyyntynyt. Valkeat pilvenhattarat, jotka olivat tehneet päivän niin kauniiksi, viipyivät vielä idän taivaalla vaaleanpunertavina, muistuttaen valkeita vuorenhuippuja auringonlaskussa. Lännessä, missä taivas oli hohtava kuin hyvin taottu kultalevy, näkyi kapea, sinipunerva pilvijuova avaruudessa. Aurinko oli juuri vaipumaisillaan mereen, ja sitä peitti kevyt purppuraharso. Ja sinipunerva pilvi vaihteli mitä eriskummaisimmissa muodoissa. Se loi maisemia vuorineen ja metsineen, mahtavine jokineen ja kapeine, viheriään vivahtavine järvineen, se kasvoi lopulta meren yli uivaksi kaupungiksi, missä pyöristetyt kupolit ja soreat tornit kohosivat kohti kultalakea.

Puutarhassa ei enää naurettu ja hulluteltu. Kaikki seisoivat äänettöminä ja katselivat aurinkoa, jonka äärimmäinen reuna enää näkyi meren yläpuolella.

"Auringonlaskussa on jotain juhlallista", sanoi Arne lopuksi. "On kuin sanoisi jäähyväiset hyvälle ystävälle."

"Yö muistuttaa meitä kuolemasta", sanoi rouva Krohn, "se saa meidät ajattelemaan niitä, jotka ovat menneet pois".

Hän seisoi lastensa keskellä, pienenä ja kumarana mustassa surupuvussaan. Miten paljon hän heistä pitikin, miten sydämellisesti hän ottikin osaa heidän onneensa, niin oli hän kuitenkin yksin ja tuli päivä päivältä olemaan vieläkin yksinäisempi. Nuoret astuivat elämään reippain, luottavin askelin; tulevaisuus kuului heille. Mutta hänen tiellään lepäsivät illan varjot.

"Äiti rakas —" Arne oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin tuntien hänen ajatuksensa — "tahdotko — tahdotteko kaikki kuulla muutamia rivejä, jotka kirjoitin äskettäin eräänä päivänä:

"Jo painuu päivä, meren aallot palaa, kun iltarusko purppuraansa valaa, ja lännen taivas vielä heloittaa. Niin verkkaan vaeltaen pilvet kulkee, niin herkkään huntuun ilta seudun sulkee, ja sielun kaipuu sadun siivet saa.

Oi, pilven kultalinnat illan taivaan, mä astun hiljaa unten pilvilaivaan, ja illan tuuli minut kauas vie;

Mä autuaitten maille riennän, sinne niin kauas taivaan kaupunkeihin, minne vain unten lapsilla on unten tie.

On kerran koittava se hetki, milloin myös sadut raukee kuolon uneen, silloin kun elon päivä tekee laskuaan. Oi, iltarusko kultaa kuolon kehdon ja avaa autuaitten levon lehdon, kun vihdoin viihtyä mä uneen saan!"