VI.

Rouva Krohn ei saanut unta. Hän tuijotti pieneen huoneeseen, jossa kesäyön hämärä oli sulattanut kaikki ääriviivat. Vuoteen valkeat lakanat erottautuivat pimeässä. Vaalea leninki, jonka Ellen oli heittänyt tuolille, muuttui aavemaiseksi. Kasteiset ikkunat alkoivat hohtaa. Kuu oli noussut. Sohvan yläpuolella, ikkunoita vastapäätä riippuvassa peilissä näkyi kylmä heijastus, joka sai lasin muistuttamaan jäätynyttä lammikkoa. Ja vähitellen valo aleni, niin että ikkunaristikko kuvastui harmaanruskealla seinällä.

Ellenin levollinen hengitys sekoittui vanhan, nurkassa seisovan bornholmilaiskellon tasaiseen tikitykseen. Meren kohina kuului hyvin selvästi tyynessä ilmassa.

Professori Krohn asui vinttikerroksessa olevassa huoneessa, joka sijaitsi hänen vaimonsa makuuhuoneen yläpuolella. Rouva Krohn tiesi aina, milloin miehensä tuli kotiin iltaisin, eikä hän voinut nukkua, ennenkuin oli kuullut oven käyvän ja erottanut levottomien askelten kapseen ylhäältä. Vasta kun kaikki oli hiljaista ja rouva Krohn oletti miehensä nukkuvan, alkoivat hänen omat jännittyneet hermonsa laueta ja päästä lepoon. Hiljaisuus ja hämärä laskeutuivat kuin vilpoiset, hyväilevät kädet hänen silmilleen, ja hän sai säännöllisesti nauttia parin tunnin lepoa, ennenkuin aamun kajastus ja lintujen viserrys hänet herättivät.

Näinä yön tunteina, Ellenin nukkuessa ja kaiken ollessa talossa hiljaista, rouva Krohn lepäsi ajatellen menneitä vuosia. Koko elämä soljui hänen editseen kuvasarjoina, valoisina ja synkkinä, ja kaiken yllä lepäsi kaihoisa loiste, joka on ominaista menneisyydelle.

Rouva Krohn oli mielestään aina tuntenut miehensä. He olivat kasvaneet samassa pienessä seelantilaisessa kaupungissa. Ove Krohn oli tuomarin poika, ja hän itse oli varakkaan puutavarakauppiaan tytär. He olivat aina tanssineet toistensa kanssa lastentanssiaisissa, ja heillä oli ikäänkuin sovittuna tapana antaa aina toisilleen kotiljonkirusetit. Margareta saattoi muistaa poikenneensa tästä tavasta vain yhden ainoan kerran. Hän oli neljäntoistavuotias, ja hänen suurin kunnianhimonsa oli kuulua täysikasvaneiden joukkoon. Piirilääkärin poika, joka oli ylioppilas, oli liehakoinut häntä hieman, ja äkillisen uhman vallassa Margareta antoikin hänelle rusettinsa. Mutta kosto seurasi — Ove ei ollut näkevillään häntä enää sinä iltana, ja Margareta oli epätoivoissaan. Tuo ylioppilas, mitäpä hänestä. Ove Krohn oli hänen epäjumalansa silloin kuten aina muulloinkin. Jo koulupoikana oli Ovella ollut tuo kylmä, levollinen käytös, joka sai Margaretan taipumaan hänen tahtonsa mukaan sokeassa ihailussa. Jos he olivat epäsovussa, niin Margaretan täytyi aina taipua, vaikka Ove olisikin ollut väärässä. Ja ihaillessaan Ove Krohnia hän ihaili myös hänen omaisiaan. Aina kun hän kulki torin varrella sijaitsevan harmaan kivirakennuksen ohitse, missä tuomarin perhe asui, täyttyi hänen mielensä hartaudella, ja hän lehahti tulipunaiseksi ilosta, kun rouva Krohn nyökkäsi hänelle heijastuspeilin äärestä, istuessaan ikkunalla kukkivien pelargonioiden ja lakkaviolien takana.

Tuo kookas, solakka rouva Krohn oli kaunis; hänen nenänsä oli kaareva ja tukkansa paksu ja musta. Margareta vertaili usein surumielisenä toisiinsa häntä ja omaa pyylevää, arkipäiväistä äitiään, joka oli niin kiltti ja herttainen, mutta joka parhaimmalla tahdollaankaan ei voinut tehdä hienoa ja ylimyksellistä vaikutusta. Tuomari oli pieni, jäykkä ja laiha mies, virkavaltainen sormenpäihinsä asti. Mutta Margaretan rakkaus loihti hänenkin kuivan ja epämiellyttävän olemuksensa ylle kaunistavan hohteen. Hän ei käynyt usein Oven kodissa, ja kun äiti joskus lähetti hänet sinne asialle, niin hän nousi portaita sykkivin sydämin ja tuskin uskalsi vetää soittokellon nuorasta. Ilmakin oli tuomarin huoneissa toisenlaista kuin muualla hänen mielestään. Siellä oli aina niin vilpoista kesäisin ja suloisen lämmintä talvisin, ja vastaan lehahti omituinen hieno, mieto tuoksu, joka vaikutti kuin keveä hyväily. Huonekalut olivat jykevät ja vanhanaikaiset, tummapäällyksiset, ja seinillä olevat taulut olivat enimmäkseen arvokkaita vanhoja vaskipiirroksia tummissa mahonkipuitteissa. Kotona huonekalut olivat päällystetyt tulipunaisella plyyshillä, ja värillisten öljypainokuvien ympärillä oli leveät kultakehykset, joista puutavarakauppias niin paljon piti. Margareta tunsi selvästi eron omassa kodissaan vallitsevan uudenaikaisen rihkamakomeuden ja tuomarin kodissa silmää hivelevän vanhan kulttuurin välillä. Ja nähdessään kuvansa rouva Krohnin vierashuoneen ikkunain välissä riippuvissa kauneissa empirepeileissä hän tunsi katkeruudella, ettei ollut sopiva tähän ympäristöön. Hänen hehkuvat kasvonsa — tuomarin talossa käydessään hän punastui yhtämittaa — ja lyhyt kömpelö vartalonsa eivät ensinkään sopineet tänne. Ainoastaan tummien, solakoiden ihmisten, joiden kasvot olivat hienopiirteiset, kuten Oven ja hänen äitinsä, tuli oleskella tällaisissa suojissa.

Täytettyään kuusitoista vuotta Margareta alkoi muuttua. Kaikki ihmiset kaupungissa huomasivat sen, ja hän tunsi sen itsekin hiljaisella, onnellisella ihmettelyllä. Hänestä tuli suloinen neito. Hänen pieni pyöreä vartalonsa kehittyi, ja hänen käytökseensä tuli viehkeyttä. Iho muuttui hienommaksi, silmiin tuli kirkkautta ja ilmeeseen syvyyttä — ja hänen tapansa kammata tukkansa sekä rippileninkinsä tekivät muutoksen täydelliseksi. Hän kuuli ihmisten joskus kuiskaavan, kun hän kulki heidän ohitseen kadulla: Margareta Langesta on tullut oikein sievä tyttö. Ja vaistomaisesti hän kohotti päätään hymyillen kuvalleen puodinikkunoissa.

Sitten seurasi pari onnenvuotta. Lapsuudessaan Margareta oli useinkin ollut synkkämielinen. Nyt hän karisti päältään mietiskelyt, hän nautti elämästä tervein mielin ja herkin sykähtelyin vastaanottaen kaiken sen, mihin sisältyi ilonaiheita. Hänestä kaikki oli kaunista — vuodenaikojen vaihtelevat ihanuudet, kodin viihtyisyys ja hyvinvointi, ystävättäriensä seurassa viettämänsä hauskat hetket — ja kaiken tämän takana oli salainen aurinko, joka kultasi olemassaolon, ajatus, joka viipyi Ove Krohnin luona. Hänen rakkautensa ei tarvinnut paljon virikettä elääkseen. Satunnainen tapaaminen silloin tällöin, tervehdys, pari nopeasti vaihdettua sanaa olivat kylliksi tekemään hänet onnelliseksi pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Oven käytös häntä kohtaan oli muuttunut. Hän ei tosin ollut luopunut entisestä vallanhimostaan eikä mielistellyt häntä niinkuin muut nuoret herrat, joita hän tapasi. Mutta väliin saattoi hänen katseessaan pilkahtaa ihailua ja hänen äänensä soida pehmeämpänä, ja siitä Margareta tiesi olevansa hänelle enemmän kuin ennen.

Sitten tuli kesä, Oven ylioppilaaksitulokesä. Margareta käveli eräänä päivänä ystävättärensä Karin Bangin kanssa pitkin rantaa kiertävää puistokujaa. Miten hyvin hän muisti lehmusten kukkatuoksun, rannalla leikkivät aurinkotäplät ja puitten välistä siintävän vuonon sinisen hohteen!

Äkkiä hänen sydämensä alkoi tykyttää vallan haljetakseen. Karin näki hänen karahtavan tulipunaiseksi ja alkoi kiusoitella häntä sen johdosta... Ove näet tuli vastaan muutamien toveriensa kanssa. Tytöt pysähtyivät ja onnittelivat vastaleivotuita ylioppilaita. Miten Oven tummat kasvot loistivatkaan valkean lakin alla! Hän puristi Margaretan kättä lujasti kiittäessään häntä, ja pyysi hänet sitten toiseen valssiin "klubin" metsätanssiaisissa.

Kun he erosivat, toivoi Margareta Karinin olevan vaiti, jotta hän saisi ajatella rauhassa — ajatella vain Ovea vaaleassa kesäpuvussa valkolakki päässä. Hän saattoi vielä tuntea hänen sikarinsa miedon hajun, johon sekoittui hieman rouva Krohnin vierashuoneen hienoa tuoksua... Ja äkkiä hän jätti Karinin ja juoksi puistotietä pitkin käsivarret levällään, ikäänkuin tahtoen syleillä koko maailmaa.

Sitten tuli tanssiaisilta. Se oli onnellisin ilta Margaretan elämässä, onnellisempi kuin hänen hääiltansa, sillä silloin hän ei ollut enää niin nuori ja toivorikas. Kihlausvuosien monet pettymykset olivat hänen takanaan, hän tunsi Oven paremmin. Ei silti, että hän olisi rakastanut Ovea vähemmin. Eipä suinkaan — hänen rakkautensa oli yhä kasvanut, kunnes se oli täyttänyt hänen koko elämänsä... Mutta hän tiesi, että Ove oli vaativainen, että hän saattoi olla kylmä ja kova, ja hänen luonteensa oli alistunut ja kesyttynyt yhteiselämässä Oven kanssa, joten hän ei koskaan enää saattanut olla sama luonnollinen tyttö, joka kerran oli katsellut niin iloisin silmin tulevaisuuteen.

Oi — mutta metsätanssiaisissa, silloin Ove oli ollut rakastunut häneen! Silloin hän kerrankin oli unohtanut valtiutensa ja tehnyt Margaretasta kuningattaren siksi yhdeksi onnelliseksi yöksi. Ja he kuljeskelivat yhdessä yksinäisiä polkuja, synkkien puiden alla, tanssipaikalta tuikkivien valojen vilkuttaessa runkojen välillä ja musiikin soidessa uneksivana, kaukaisena. Ilma oli leppoisan kostea, ruohot, lehdet ja märkä maa lemusivat... Äkkiä hän oli tuntenut Oven käsivarren hartioittensa ympärillä ja hänen poskensa omalla poskellaan. Kun hän joskus jäljestäpäin oli tuntenut katkeruutta Ovea kohtaan, ei hänen tarvinnut muuta kuin ajatella sitä hetkeä, ja hän antoi Ovelle kaiken anteeksi sen onnen takia, joka silloin oli hänet täyttänyt.

Ensimmäistä huumaavaa riemua seurasi sitten kihlausajan ääretön yksitoikkoisuus. Hän näki Oven vain kahdesti vuodessa, jouluna ja kesäloman aikana. Muun ajan hän eli vain kirjeistä. Ajatellessaan menneitä aikoja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut huono tytär vanhoille rakkaille vanhemmilleen. Hän oli heidän nuorimpansa; vanhemmat sisarukset olivat kaikki naimisissa ja jättäneet kodin. Hänen isänsä ja äitinsä olivat olleet niin sanomattoman hyvät ja kultaiset hänelle, ja hän oli saanut järjestää elämänsä niinkuin itse halusi. Kaikki hänen pienet toivomuksensa täyttyivät. Hänen huoneensa oli kaunein koko talossa. Aamuisin, ennenkuin hän vielä oli noussut — hänelle tuotiin aina kahvi sänkyyn —, hän saattoi kuulla isänsä äänen, kun tämä jutteli kirjeenkantajan kanssa käytävässä. Ja jos joukossa oli kirje Ovelta, niin leikkisä ääni kuulosti kaksin verroin iloiselta ja tyytyväiseltä, ja kirjeenkantaja sai sikarin. — Voi, mitenkä nuo rakkaat vanhukset olivat sydämellisesti ottaneet osaa hänen kaikkiin iloihinsa ja suruihinsa. Ehkä he olivat hiukan ylpeitäkin siitä, että hän oli kihloissa tuomarin pojan kanssa, mutta ennen kaikkea he sentään ajattelivat, että Ove oli se, jonka heidän Margaretansa oli valinnut. Ja hänen takiaan he ummistivat silmänsä Oven vioilta eivätkä suvainneet kodissaan puhuttavan ainoatakaan pahaa sanaa hänestä.

Miten Ove eleli Kööpenhaminassa, siitä ei Margareta tiennyt mitään. Hänen ensi alussa osoittamansa hellä huomaavaisuus muuttui pian tavanomaiseksi ylimielisyydeksi ja itsetietoisuudeksi. Hän ei kirjoittanut erittäin säännöllisesti, ja hän oli kerta kaikkiaan sanonut, että Margareta ei saanut odottaa häneltä mitään kaihomielisiä kirjeitä. Mutta Margareta oli kiitollinen jokaisesta sanasta ja säilytti kaiken, mikä tuli Ovelta, yksinpä kortitkin, joissa oli vain lyhyt tervehdys kulmassa.

Hänen mielestään päivät ja vuodet olivat kuin muuri, joka erotti hänet Ovesta. Kukin eletty päivä oli muurista purettu kivi; hän oli tullut askeleen lähemmäksi päämaaliaan. Hän ajatteli vain, miten saada nämä päivät loppumaan, ja hän unohti, että samalla kaikkosi hänen kallis, lyhyt nuoruudenaikansa, joka ei enää koskaan ollut palaava. Nyt hänestä tuntui, että tuon menneen odotusajan olisi pitänyt antaa hänelle paljon enemmän, jos hän vain itse olisi tahtonut. Hän olisi voinut olla vanhemmilleen enemmän, enemmän kaikille rakkaille ystävilleen pienessä kotikaupungissa, ja hän olisi voinut kehittää itseään paljon enemmän, ollakseen arvokkaampi täyttämään paikkansa Oven puolisona. Mutta silloin hän ei sitä ymmärtänyt. Hän oli joutunut tylsyyden tilaan, joka lamautti hänen ruumiinsa ja sielunsa. Näinä vuosina oli hän, tuo pieni, terve Margareta Lange, muuttunut laihaksi ja kalpeaksi, ja hänen silmissään paloi ainainen tyydyttämätön kaipaus.

Oi, miten hyvin hän muisti nuo päivät, jolloin istui ikkunan ääressä käsitöineen, ommellen kapioihinsa lukemattomia korureikiä ja pykäliä. Hänen edessään oli ahdas pikkukaupungin katu, vuoroin aurinkoisena, vuoroin varjoisena, märkänä sateesta tai valkeana lumesta, mutta aina yhtä uneliaan hiljaisena; vain joskus häiritsi hiljaisuutta, työkärryjen raskas räminä, jostain porttikäytävästä kuuluva koiranhaukunta tai ohikulkevien puheensorina. Hän tunsi useimmat ohikulkijat ja toisinaan tervehti heitä — jotakuta vanhaa neitiä tahi lapsia, jotka tulivat koulusta tai menivät ystäviensä luo. Karin Bang kulki usein ohitse; hän keksi myötäänsä asiaa asemalle, sillä hän oli ihastunut erääseen rautatievirkamieheen.

Talvi-illat olivat pisimmät. Margareta istui käsitöineen tai syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen; isä ja äiti pelasivat bezigue-peliä. Niin pian kuin lamppu oli sytytetty, puutavarakauppias otti korttipakan ja laski sen arkihuoneen pyöreälle pöydälle. "Emmekö nyt käy käsiksi bezigueen, äiti", sanoi hän. Ja rouva Lange järjesti kortit, vaikka Margareta tiesi, ettei peli häntä huvittanut, vaan että hän pelasi ainoastaan miehensä vuoksi. He pelasivat tunnin toisensa jälkeen, ja hiljaisuutta häiritsivät vain yksitoikkoiset huudahdukset — "kuninkaallinen pariskunta" — "bezigue" — "kaksinkertainen bezigue". Kun kello vihdoin löi kymmenen, kokosi isä kortit, haukotteli pari kertaa ja sanoi hyväntahtoisella äänellään: "Ehkä sitten otamme pienen tuutingin, ennenkuin käymme levolle, Helena?" Ja totitarjotin tuotiin sisälle, ja naiset joivat kahvia. Kello yksitoista olivat tulet sammutetut ja talossa oli hiljaista. Puutavarakauppias oli naputtanut ilmapuntariin nähdäkseen, nousiko se, ja hän oli myös repäissyt lehden seinäallakasta. Rouva Lange oli tarkastanut, että kaikki ovet olivat kiinni ja että palvelijatar oli kotona. Sitten vanhukset nukahtivat rauhallisesti, mutta Margareta heittelehti vuoteellaan sydän sairaana kaihoten elämää, joka meni menojaan.

Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kymmenen äärettömän pitkää vuotta. Viimeinen oli raskain. Silloin oli Margaretan isää kohdannut halvaus, ja vaikka hän näytti siitä pian toipuvan, ei hän enää tullut entiselleen. Hän ei pystynyt enää työhön, ja päivän toisensa jälkeen hän istui ikkunan ääressä, tähyili heijastuspeiliin ja torkkui piippua imien. Illan tullen hän ei edes voinut pelata beziguea, hän ei voinut koota ajatuksiaan, niin että olisi kyennyt seuraamaan pelin menoa.

Rouva Lange pani hänelle pasianssia, ja hän katseli sitä virkkoen jonkun pienen huomautuksen; sitten pää valahti rinnalle ja hän oli vähällä nukahtaa. Kun kirjeenkantaja toi kirjeen Ovelta, niin hän tosin sanoi kuten tavallisesti: "Teille pitää kai olla sikari, Hansen", mutta äänessä ei ollut enää samaa iloista sointua. Ja rouva Lange kutistui ja kävi kumaraselkäiseksi, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi paljon väsymyksen ryppyjä. Margaretan täytyi auttaa häntä nyt taloudessa. Itse hän liikkui heidän keskellään hiljaisena ja kuihtuneena kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, vuosien ja sairauden riistäessä tuuma tuumalta ne kaksi, jotka olivat hänen parhaat ystävänsä.

Sitten tuli viimein hääpäivä.

Ove oli suorittanut loistavan tutkinnon ja oli päässyt alilääkäriksi erääseen sairashuoneeseen; sitäpaitsi hänen praktiikkansa kasvoi kasvamistaan. Häntä pidettiin erinomaisen etevänä lääkärinä ja hänestä odotettiin paljon.

Kun Margareta vihdoin viimein saavutti elämänsä suuren päämaalin, oli hän jo väsynyt — tie sinne oli ollut niin pitkä. Ehkä hänen olisi pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Mutta tämä ei ollut koskaan ilmaissut hänelle haluavansa päästä siitä, ja itsellään hänellä ei ollut voimia luopua Ovesta.

Sen sijaan että hän tähän saakka oli elänyt elämänsä kaipauksessa ja tyhjyydessä, hänen elämänsä muuttui nyt avioliitossa levottomaksi, tuskalliseksi jännitykseksi, jota muutamat onnenhetket, jolloin Ove oli hänelle hyvä, valaisivat. Jos Ove vain silitti hänen tukkaansa tai sanoi hellän sanan, niin hän tunsi saaneensa palkan huolenpidostaan, lohdun kaikista pettymyksistään. Ensi vuosina, jolloin heidän tulonsa vielä olivat pienet, hän tunsi ilolla voivansa auttaa miestään työskentelyllään kodissa, ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään. Oi, hän oli täyttänyt paikkansa paljoa paremmin vaatimattomana pikku tohtorinnana neljännen kerroksen huoneistossa kaukana Vesterbrolla kuin myöhemmin rikkauden ja maineen päivinä. Hän ei osannut kantaa kallisarvoisia pukujaan eikä seurustella emäntänä niiden arvohenkilöiden ja kuuluisuuksien kanssa, joita hänen miehensä maine toi heidän kotiinsa. Hän kulki yhtä kömpelönä ja vieraana omassa kodissaan suurissa vastaanotoissa kuin pikku Margareta aikoinaan tuomarin huoneistossa. Kuta useampia vuosia kului, sitä katkerammin hän tunsi omat puutteellisuutensa. Hän menetti vähitellen viimeisenkin hitusen itseluottamuksestaan.

Pienessä kodissa Vesterbrolla olivat lapset syntyneet — Arne, Ellen ja pikku Poul, joka kuoli. Margareta oli hyvin kiintynyt lapsiinsa, mutta äitiydentunteesta vei hänessä kuitenkin aina voiton hänen suuri rakkautensa mieheensä. Lapset olivat toisessa sijassa, he ja hän olivat olemassa vain Ovea varten, ja jo heidän lapsuudestaan saakka hän koetti teroittaa sitä heidän mieliinsä. Mutta Ellenin reipas luonne ei aina mukautunut — hän oli kyllä äärettömästi kiintynyt isäänsä, mutta ei tahtonut sokeasti alistua — ja Arne asettui äitinsä puolelle koettaen lapsellisella ritarillisuudella suojella häntä niitä nöyryytyksiä vastaan, joita äiti lempeän, epäitsekkään luonteensa takia niin usein sai kärsiä.

Ja vuodet olivat vierineet huomaamatta, toinen toisensa jälkeen, kunnes Margareta huomasi olevansa keski-ikäinen rouva, jolla on täysikasvuisia lapsia. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, ja kun hän milloin käväisi kotikaupungissaan, ohjautuivat hänen askeleensa ensiksi hautausmaalle, jossa nuo molemmat rakkaat nimet olivat kaiverrettuina yhteiseen hautapatsaaseen. Kodin puutarhasta haudalle tuodut vanhanaikaiset punaiset ruusut kukkivat heinäkuussa, ja seljapensaiden valkoiset kukat putoilivat tähtinä haudan pehmeään nurmeen. Aidan luona kasvavien puiden lomitse näkyivät vihertävät niityt, sininen ulappa ja kaukaiset metsät, jotka olivat olleet hänen lapsuutensa unelmamaina. Ne olivat aina peittyneet usvaan, joten näytti kuin ne olisivat olleet niin kovin kaukana — kuten lapsuudenaika ja se elämä, joka kerran oli ollut hänen elämänsä.

Hän ei käynyt tervehtimässä ketään muuta kaupungissa kuin Karin Bangia. Tämä ei ollut mennyt naimisiin. Rautatievirkamies oli ottanut toisen, ja Karin oli perustanut pienen koulun. Häneen oli tullut jotain miesmäistä. Hän esitelmöi toisinaan naistenkokouksissa ja harrasti politiikkaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mutta kun hän oli yksin Margaretan kanssa, saattoi tapahtua, että hänen karski luonteensa muuttui ja hän nyyhkytti käsivarret kiedottuina vanhan ystävättärensä kaulaan.

"Sinä olet onnellinen", sanoi hän toisinaan, "sinä sait sen, jonka tahdoit."

"Naimisissaolo ei ole aina helppoa, usko minua", vastasi Margareta.

"Ehkä ei, mutta tyhjyydentunne — tyhjyydentunne on sentään pahinta kaikesta."

Margareta ei vastannut. Hän ei voinut kertoa avioliittonsa pettymyksistä kenellekään ihmiselle. Ja sitäpaitsi hän tiesi, että Karin oli oikeassa, hän ei olisi halunnut vaihtaa osaansa hänen kanssaan.

Nyt hänestä tuntui, että hän menneinä vuosina oli kuitenkin ollut onnellinen. Nyt vasta oli suru hänet saavuttanut. Tämän surun rinnalla eivät hänen elämänsä muut huolet olleet mitään. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, mitä merkitsee kärsiä. Kärsiä joka ajatuksellaan, kärsiä ruumiinsa joka hermolla. Kärsiä niin, että hänen toisinaan täytyi painaa kätensä jyskyttäville ohimoilleen, ikäänkuin pidättääkseen esiinpursuvaa katkeraa tuskaa, samalla kuin hänen täytyi kysyä itseltään, oliko hän tulemassa mielipuoleksi.

Hän oli menettävä Oven... ja vielä toisen naisen takia... Mitä oli elämä sitten muuta kuin ammottava tyhjyys, vailla järkeä ja oikeutta...

Oi, miten hyvältä tuntui, että vanhukset olivat kuolleet, ettei heidän tarvinnut kokea tätä surua ja häpeää. Hänen omat vanhempansa olivat viimeiseen saakka luottaneet tyttärensä onneen ja iloinneet siitä. Ja Oven isä ja äiti — kuinka he olivatkaan ylpeilleet pojastaan, hänen kyvystään, hänen kuuluisasta nimestään! Nyt tuo nimi tulee vedetyksi lokaan; sitä kuiskaillaan kohta joka sopessa ja mainitaan pääkaupungin häväistyslehdissä. Oi, Ove ei ollut oma itsensä, hän ei tiennyt mitä hän teki — jospa joku voisi ehkäistä sen, niin kauan kuin se vielä oli mahdollista — hänen itsensä takia, vain hänen itsensä takia. Mutta se oli mahdotonta. Hän tunsi Oven. Hän ei koskaan ottanut vastaan neuvoja, hän ei seurannut mitään muita lakeja kuin omaa tahtoaan.

Margareta heittelehti edestakaisin, hän käänsi tyynyään, joka poltti hänen kuuman poskensa alla. Sitten hän kohottautui kyynärpäittensä varaan ja katseli yöpöydällä olevaa kelloa kesäyön heikossa valaistuksessa. Se oli kohta kaksitoista, eikä Ove ollut vielä tullut kotiin.

Nyt narisi ulko-ovi, kuului askeleita ja ääniä. Oven ääni — hänen sydämensä jyskytti kuuluvasti —, naisen kirkas naurahdus — ja sitten rouva Atkinsonin imelä kotkotus:

"Tuhannen kiitosta, herra professori, että olette kunnioittanut tytärtäni kävelemällä hänen kanssaan."

Ei siis ollut totta, mitä Ellen oli sanonut. Ove ei ollut kävellyt yksin illalla. Ei, kuinka hän saattoi sitä luullakaan! Hänhän oli itse nähnyt hänen ilmeestään, kuinka hän kaipasi muualle, kun he erosivat rannalla.

Rouva Krohn heittäytyi äkkiä pitkäkseen ja kätki kasvonsa tyynyyn. Hän ei halunnut kuulla mitä he sanoivat toisilleen. Niin halpamainen hän ei sentään ollut, että olisi tahtonut vakoilla miestään.

Nyt Ove nousi portaita. Hän ei voinut olla kuulematta hänen askeleitaan. Ja kesken tuskiaan hän huokasi helpotuksesta. Ove oli siis sanonut hyvää yötä Maudille ja oli yksin, eikä Margaretan tarvinnut ajatella noiden kahden olevan yhdessä.

Yläkerran ikkuna suljettiin. Margareta saattoi kuvitella miehensä seisovan ikkunan ääressä katsellen hämärtyvää maisemaa ja meren vaaleata juovaa, solakka vartalo tummana taivasta vasten, tukka loistaen hopealta. — Oi tuota valkoista tukkaa! — Itku nousi hänen kurkkuunsa. Jospa hän olisi kadottanut miehensä silloin, kun he molemmat olivat nuoria, sillä nyt oli kauheata ajatella, että vieras vaalisi häntä hänen sairautensa aikana, vieras hyväilisi hänen valkeita hapsiaan...

Ove alkoi kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Margareta makasi kauan kuunnellen loppumattomia, levottomia askeleita.

Mutta mitä tuo oli — rämisevä ääni, ikäänkuin tuoli olisi työnnetty syrjään — tai liukunut jonkun kaatuvan raskaan esineen tieltä — ja sitten hiljaisuus.

Tuska valtasi Margaretan. Hänen mielestään kellon hiljainen raksutus kuulosti heikolta sydämensykinnältä, joka oli aivan taukoamaisillaan. — Oliko Ove kaatunut tuolla ylhäällä? Mitä oli tapahtunut? — Ei, hän ei voinut kestää tätä tietämättömyyttä, hänen täytyi mennä Oven luokse. Olihan hän vielä hänen vaimonsa.

Margareta hypähti vuoteesta, heitti aamunutun ylleen ja pisti jalkansa tohveleihin; hänen ruskea tukkansa, joka vielä oli paksu ja kaunis, riippui pitkänä palmikkona pitkin selkää.

Vinttikerroksen pimeydessä hän tapaili miehensä ovelle ja koputti hiljaa. Kukaan ei vastannut. Silloin hän avasi ja astui sisään.

Ove istui nojatuolissa pöydän ääressä. Pää retkotti taaksepäin, kädet retkottivat velttoina yli käsinojain. Margareta näki kalpeat, jäykät kasvot, kaksi tuijottavaa silmää, jotka ikäänkuin rukoilivat apua.

Tuokiossa hän oli miehensä vieressä.

"Ove, Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?"

Mies kohotti hieman päätään. Sinertävät huulet avautuivat ja käheä, koriseva ääni kuiskasi:

"Vihreä lääkepullo — pesupöydällä —"

Margareta ymmärsi. Ove oli useita kertoja talven kuluessa saanut samanlaisia sydämenkouristuskohtauksia. Hän löysi pienen lääkepullon, otti tipat lusikkaan — hän tiesi montako tuli ottaa — ja antoi miehelleen. Sitten hän antoi hänelle lasillisen vettä, jonka hän halukkaasti tyhjensi. Margareta oli kumartuneena hänen ylitsensä, tyhjä vesilasi kädessä ja seurasi hänen kasvojensa ilmettä. Jumalan kiitos, vaara oli ohitse tällä kertaa. Silmissä kuvastunut kuolemantuska lieveni ja huulien kalmansini katosi. Hän hengähti muutamia kertoja syvään, painoi käden sydämelleen ja istuutui paremmin tuoliin.

"On — kiitos!"

"Tahdotko enemmän lääkettä?"

"En, pane pois lasi."

Margareta asetti lasin pöydälle ja tuli jälleen hänen luokseen.

Ove ojensi kätensä ja veti hänet lähemmäksi.

"Margareta, kuinka sinä saatoit tietää, että minä olin sairas?"

"Olin valveilla ja kuuntelin." Margareta punastui kuin rikoksesta tavattu. "Kuuntelin askeleitasi. Ne pysähtyivät niin äkkiä, niin käsittämättömästi — kuulin tuolin luisuvan taaksepäin, kun sinä siihen kaaduit. Ja minua alkoi peloittaa, joten tulin tänne nähdäkseni, kuinka laitasi oli."

Professori Krohn istui hajamielisesti taputellen vaimonsa kättä.

"Sinä pieni, uskollinen sielu!"

Hän petti vaimoaan, ja tämä tiesi sen, mutta oli sittenkin samanlainen. Hän lepäsi valveilla odotellen miestään eikä voinut saada rauhaa, ennenkuin oli kuullut hänen palaavan kotiin ja kaiken olevan hyvin. Niin ei Maud koskaan tekisi. Ja kuitenkin —

Eikö ollut melkein sietämätöntä olla sellaisen uskollisuuden esineenä? — Margaretan rakkaus painoi häntä kuin velka, jota hän ei milloinkaan kyennyt maksamaan. Hän toivoi, ettei Margareta olisi pitänyt hänestä niin paljon.

"Olit kiltti, kun tulit tänne, mutta nyt sinun täytyy mennä levolle jälleen, ei minua epää mikään vaivaa. Se oli vain pieni sydämenkouristus, jota joskus olen tuntenut."

"Niin, Ove, mutta eikö se ole vaarallista?"

"Vaarallista?" — Hän päästi vaimonsa käden ja käänsi päänsä muualle. — "Kaikki voi olla vaarallista, jos sairaus saa epäsuotuisan käänteen, mutta tiedäthän, että sydänvikainen voi elää kauankin. Älä nyt enää ajattele tätä."

Oi, kuinka Ove saattoi pyytää, ettei hän ajattelisi hänen sairauttaan, välittäisi siitä — sehän oli mahdotonta. Vaikka hänen täytyisi erotakin hänestä, vaikka hänen täytyisi elää toisessa osassa maailmaa, niin hän luuli tuntevansa, milloin tuska ja kivut raastoivat Ovea, ja hän kärsisi hänen kanssaan.

Mutta nyt hänen täytyi tyytyä siihen, että oli saapunut oikealla hetkellä ja saanut auttaa häntä. Nyt hän ei saanut väsyttää Ovea, joka tarvitsi lepoa.

"Minä menen nyt, Ove. Kunhan saisit nukkua hyvin!"

"Saan kyllä. Hyvää yötä, Margareta?"

Joka kerta, kun he erosivat, uusiutui sama; Margareta epäröi eikä olisi voinut jättää miestään, vaikka tämän sanat olivat lyhyet ja kärsimättömät, ikäänkuin hän vain odottaisi pääsevänsä hänestä. Näin oli ollut koko heidän avioliittonsa ajan.

Margareta meni hiljaa ulos.

Kun professori Krohn jäi yksin, veti hän nojatuolin avoimen ikkunan ääreen ja istuutui siihen. Laaja, aukea maisema oli niin äänetön ja synkkä vaalean kesäyöntaivaan alla, jonka länsirannalla vielä heijastui kultainen hohde. Niittyjen keskellä päilyi pieni lampi norsunluunhohteisena. Ja lakkaamattomana, rauhallisena ja yksitoikkoisena kuului meren kohina yön halki kuin nukkuvan tasainen hengitys.

Professori Krohnin ajatukset olivat raskaat.

Kuolema oli jälleen häntä kutsunut, selvemmin ja käskevämmin kuin milloinkaan ennen. Kuolema oli ollut hänen vieraanaan, hän oli tuntenut sen jäisten sormien kouristuksen sydämensä ympärillä, ja maa kukoistuksineen oli hälvennyt hänen tuijottaessaan tyhjään huoneeseen.

Juuri tänä iltana, jolloin hän oli tuntenut itsensä niin nuoreksi ja vapaaksi, niin voimakkaaksi katkomaan kaikki estävät siteet, oli kohtaus tullut. Kesken huumaustaan hän oli lukenut kuoleman salaperäisen kirjoituksen seinällä. Vielä lyhyt aika — ja kaikki on lopussa.

Mitä ihminen eniten suree, kun elämä luisuu hänen käsistään? Sitäkö, että elämä ei ole ollut kyllin rikasta, kyllin täyteläistä, että päivät ovat soljuneet ohi hänen voimatta tarttua onneen kiinni? Vai onko raskainta ajatella, ettei ole ollut kyllin hyvä niille harvoille, jotka ovat häntä rakastaneet? Ne harvat, jotka lopulta kuitenkin ovat ihmisen koko maailma. Häneen nähden ne ovat — Margareta ja lapset.

Eroaisiko hän Maudista, matkustaisi pois eikä enää milloinkaan näkisi häntä? Eläisi loppuikänsä niin, ettei katumus häntä kiduttaisi? Saavuttaisiko hän rauhan, jos voisi sen tehdä? — Levottomuus, joka oli pannut hänen verensä kiehumaan ja kuohumaan, joka oli raadellut häntä kuin skorpionin pistoin, kenties vaimentuisi. Ja ehkäpä kuoleman usvat olisivat armolliset sille, joka rauhallisesti ja vastarintaa tekemättä antautuisi niiden kylmään syleilyyn.

Ei, ei, hän ei voinut. Hänen uhmaava tahtonsa nousi taisteluun itsensävoittamista vastaan. Elää hän tahtoi, elää, iloita ja nauttia, vaikka aika olisikin lyhyt. Hän ei tahtonut päästää voittamaansa ihanaa naista. Niin pitkän ajan, joka tuntui hänestä iankaikkisuudelta, hän oli ollut velvollisuudentunteensa sitoma. Margareta oli saanut hänen koko nuoruutensa, miehuudeniän parhaat vuodet, eikö siinä ollut kylliksi? Ja lapset — Arne oli aina osoittanut hänelle jäykkää uhmaa. Jo siitä saakka, kun oli pieni poika, hän oli ollut isäänsä vastaan. Hänen silmänsä olivat katsoneet moittivasti joka kerta, kun hän oli huomannut, että jumaloitu äiti sai kärsiä vääryyttä. Että myöskin hänen isänsä saattoi kärsiä ollessaan sidottu naiseen, jota ei rakastanut, sitä Arne ei koskaan voisi ymmärtää... Ellen taas — hän oli reipas tyttö, jonka mieli oli valveutunut vastaanottamaan uuden ajan uusia virtauksia. Ellen ei tulisi häntä tuomitsemaan, vaikka hän riistäytyisikin elinkautisvankeudestaan.

Maud oli laulanut hänelle tänä iltana särkkien keskellä. Hän muisti, miten hänen kaunis päänsä kohoutui sinipunervaa iltataivasta vasten — hiukan takakenossa, huulet puoliavoimina. Hänen hieno kurkkunsa liikkui laulaessa, rinta nousi ja laski valkean pitsipuseron alla. Hän lauloi Lange-Müllerin serenaadia, kesäyönlaulua ihastuttavine, hyväilevine sointuineen. Runossa oli kaksi säettä, jotka lakkaamatta soivat Ove Krohnin korvissa:

"Der stirrer imod os fra Döden et Blik, det kan kun besejres ved Livets Musik."

Niin, elämän musiikki, sen omasi Maud. Ja siksi Ove Krohn ei saattanut hänestä luopua. Hänhän ei halunnut käydä kuolemaa, vaan elämää kohti.