III.

Arne Krohn loikoi kallioiden välissä suojatussa rotkossa kanervien ja katajien keskellä. Tummasta vihannuudesta kohosi kullankeltaisia rantamaitteita, sinikelloja ja horsmia ja siellä täällä kukkivia orjanruusuja kuin valkeita perhosia, jotka liitelivät edestakaisin okaisilla oksilla. Korkealla hänen päänsä päällä kirkkaansinisellä taivaalla näkyi puolikuu valkeana ja läpinäkyvänä, kuten irrallinen pilvenhattara. Toiselta puolelta rotko oli matalampi jättäen näköalan vapaaksi kaukaisille hiekkasärkille, joiden suipot huiput kohosivat kohti korkeutta terävin piirtein. Rinteen päivänpaisteisella puolella kimalsi hiekka huikaisevan valkeana, varjossa sillä oli sinertävä, lämmin loiste. Kaukaiset kukkulat olivat unelmien maita, joille ajatus saattoi lähteä seikkailuretkelle aavistaen tuhansia ihania mahdollisuuksia piilevän äärimmäisen usvaseinän takana.

Arne lepäsi rentonaan kanervikolla käsivarret niskan alla ja katseli sinitaivaalle. Miten leivoset ilakoivat — hän saattoi nähdä yhden niistä pienenä mustana pilkkuna päänsä päällä. Silloin tällöin katkaisi hiljaisuuden jonkun vesilinnun vihlova kirkuna ja kankaalta kuului käen kukuntaa. Oli ihanaa lepäillä täällä ja hengittää keuhkojen täydeltä terveyttä ja elämäniloa. Viime viikkoina, jolloin kesä oli puhjennut täyteen kukoistukseensa, Hvidestrand oli muuttunut ihastuttavaksi paikaksi. Jokapäiväiset pikkusurut unohtuivat, ja sielussa ja ruumiissa virisi puolittain itsetiedoton olemassaolon riemullisuus, sama ilo, joka sai lintuset ilakoimaan aamusta iltaan lyhyen kesän jokaisena päivänä.

Aurinko ja ilma olivat ruskettaneet Arnen hienot kasvot, ja hänen tummissa silmissään, joissa ennen oli ollut synkkämielinen ja mietiskelevä katse, oli nyt haaveilevaa onnenodotusta. Kotona Kööpenhaminassa oli ollut niin paljon sellaista, mikä oli häntä kiusannut, — hänen koko elämänsä oli ollut hiljaista taistelua isän kovuutta vastaan, murheellisen, syrjäytetyn, hellästi rakastetun äitiparan hiljaista puolustamista. Mutta nyt hänen ajatuksensa askartelivat muualla. Tässä raikkaassa luonnossa näinä ihanina kesäpäivinä hänen ilossaan oli uutta tunnetta, joka hitaasti versoi, vahvistuen päivä päivältä, kuten taimet hänen ympärillään kehkeytyivät kesäauringon lämmössä. Viime vuosina hän oli katsellut kaikkia naisia hävyn ja ihailun sekaisin tuntein. Hän saattoi ihastua valkeaan niskaan, posken pehmeään pyöreyteen, hän saattoi kauan uneksia kauniista tytönkasvoista, jotka oli sattumalta nähnyt ihmisvilinässä, teatterissa tai konsertissa, tytönkasvoista, jotka taas kohta katosivat ihmisvilinään ja joita hän ei sen koommin nähnyt. Mutta kaikki tämä oli ollut vain haaveilua, hänen heräävän rakkaudenkaipuunsa aikaansaamaa. Hän ymmärsi vasta nyt, mitä oli rakastaa naista niin, että hänen äänensä sointukin sai sydämen värähtämään, että hänen lausumansa ystävällinen sana teki koko päivän valoisaksi. Ja hän tiesi, miten voimakkaaksi sellainen tunne saattoi tehdä miehen: antaa hänelle rohkeutta kohdata elämää sellaisenaan ja taistella siinä todellisessa toivossa, ettei taistele vain oman itsensä takia.

Arne kääntyi kyljelleen ja katseli vihreällä mäenrinteellä huojuvia korsia, jotka kohottivat päänsä korkeammalle rehevää ruohikkoa. Aivan hänen vieressään oli ruusupensas, ja hän nautti sen kellanvalkeiden kukkien tuoksusta. Pari muurahaista kulki oksaa pitkin — miten kiire niillä oli. Nyt putosi toinen niistä sametinpehmeälle ruusunlehdelle ja kiiruhti kukan kultaiseen kupuun. Arne taittoi ruohon ja hätyytti sen sieltä. Leivoset livertelivät lakkaamatta. Eivätkö ne lainkaan väsyneet?

Varjo lankesi rinteelle, hame sihahti katajikossa. Arne katsahti ylös. Maud Atkinson seisoi särkän harjalla valkopukuisena ja solakkana sinitaivasta vasten ja hymyili hänelle puolittain rohkaisevasti, puolittain ivallisesti. Hänen tumma, vierassointuinen äänensä kuului Arnen yläpuolelta.

"Loiotteko täällä uneksien, herra runoilija?"

Kun toiset joskus sanoivat Arnea runoilijaksi, niin hän piti sitä ivana ja loukkauksena. Mutta Maud sai sanoa mitä tahtoi — ja nuorukainen oli eräänä iltana rohkaissutkin itsensä ja lukenut hänelle muutamia pikku runojaan.

"Neiti Maud —" hän nousi kovasti punastuen.

"Älkää mitenkään antako minun häiritä itseänne — siellä oli teidän varmaankin hyvin mukava. Onko teillä mitään sitä vastaan, että minä tulen luoksenne?"

"Oi, jospa tahtoisitte..."

Maud kokosi hameensa helmat toiseen käteensä paljastaen siten kauniit jalkansa, joiden verhona oli läpinäkyvät sukat ja valkeat kengät. Varovasti empien hän alkoi laskeutua rinnettä.

"Ei suinkaan täällä vain ole kyykäärmeitä?"

"En ole nähnyt yhtään. Mutta täällä on leivosia kosolta, jotka laulavat meille, ja orjanruusuja keskellä kanervikkoa. Minusta tämä on ihana paikka."

"Niin, tosiaan, täällä ei ole hullumpaa."

He heittäytyivät kanervikkoon toistensa viereen. Arne tunsi itsensä niin onnelliseksi Maudin läheisyydessä, ettei tahtonut häiritä hiljaisuutta. Hän saattoi vain tuijottaa tyttöön, vain iloita hänen kauneudestaan. Raitis, vapaa elämä meren rannalla oli jo lyönyt leimansa Maudiin. Hänen kasvonsa, jotka olivat ensi päivinä olleet niin lumivalkoiset, olivat ruskettuneet, ja tuuli sai vapaasti puhaltaa hänen tummat suortuvansa otsalle ja poskille. Hän oli pannut syrjään kallisarvoiset pukunsa ja verhoutunut yksinkertaisiin, vaaleihin kesäleninkeihin, kuten muutkin tytöt kylpylässä. Hän oli ikäänkuin vapautunut liiasta hienoudesta ja liittynyt lujemmin luontoon ja omaan itseensä.

"Tuntuu niin kummalliselta olla tällaisessa erämaassa", sanoi hän vihdoin. "En luule loikoneeni kanervakankaalla sitten kuin Skotlannissa lapsena."

"Skotlannissa on kai kaunista?" kysyi Arne. Hän tunsi tehneensä jotenkin nolon kysymyksen, mutta kaikki keskusteluaineet kaikkosivat hänen ollessaan Maudin seurassa.

"Suurenmoisen kaunista. Skotlannissa vietin onnellisimmat vuoteni. Isäni eli silloin vielä. Olisittepa tuntenut hänet. Oi, hän oli gentlemanni, taiteilija — vallan toisenlainen kuin äiti."

Hänen äänensä muuttui tylyksi ja teräväksi, kun hän mainitsi äitinsä, ja Arne katsoi tahtomattaan toisaalle puolittain häveten hänen puolestaan.

Hetkisen kuluttua Maud jatkoi, ikäänkuin tahtoen avata hänelle sydämensä:

"Isä oli pianisti ja olisi varmaan luonut itselleen suuren tulevaisuuden, ellei olisi ollut niin tyhmän rehellinen ja mennyt naimisiin äidin kanssa. Äiti veti häntä alas kaikin tavoin. Isä alkoi juoda — ja hän, joka oli antanut konsertteja Euroopan suurkaupungeissa, päätti päivänsä kolmannen luokan orkesterin johtajana kööpenhaminalaisessa varieteessa."

Puhuessaan Maud oli repäissyt muutamia ruohonkorsia, jotka hän enempää ajattelematta sitoi renkaaksi. Sen hän nyt heitti luotaan ja kääntyi Arnen puoleen ilkkuvasti hymyillen.

"Teidän mielestänne se kai ei ollut erityisen hauska elämänjuoksu?"

"Ei, se oli hyvin surullinen", sammalsi Arne hämmentyneenä, "mutta te, neiti Maud, te tulette pääsemään pitkälle laulajattarena. Te olette perinyt isänne musikaaliset lahjat ja olette tekevä hänen nimensä kuuluisaksi."

Maud pudisti hiljaa päätään.

"Voi, kuinka vähän te tunnette maailmaa, kandidaatti Krohn. Niinkuin lahjat veisivät ihmistä eteenpäin tässä elämässä! Ei, rahaa siihen tarvitaan, suosijoita ja vaikutusvaltaisia suhteita — eikä minulla ole mitään tästä kaikesta."

Arne tunsi suurta sääliä häntä kohtaan. Hän ymmärsi, mimmoinen ero täytyi olla Maudin ja hyvissä, rikkaissa kodeissa kasvaneiden tyttöjen välillä. Maud oli saanut tuntea elämän varjopuolia jo pienestä pitäen, ja hänen lapsenmielensä oli tullut kylmäksi, maailmaa halveksivaksi. Oliko siis niin ihmeteltävää, ettei hän ollut tullut samanlaiseksi kuin toiset, nuo onnelliset? Ja kuitenkin he tuomitsivat häntä — Arne rakasti häntä kaksin verroin siksi, että hän kauneudestaan huolimatta oli seurapiiristä poissyösty — halveksittu. Kuinka Arne toivoikaan voivansa suojella häntä, vetää hänet onnen auringon paisteeseen, jotta hänessä piilevä hyvä pääsisi versomaan. Kunpa hän ei olisi ollut niin nuori... sillä nyt hänen sanoillaan ja lupauksillaan ei ollut mitään merkitystä, hänen rakkautensa oli tehoton.

Maudin mieliala vaihtui. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa ruumiillisesta hyvinvoinnista. Hän painoi niskansa ruohikkoon, ja hänen punaiset huulensa avautuivat syvään henkäykseen.

"Oh, millainen tuoksu", hän huudahti. "Tunnetteko — havua, suopursua, ajuruohoa, metsäruusua ja ennen kaikkea suolaista, ihanaa meri-ilmaa? Eikö pidäkin olla kiitollinen merta kohtaan. Se antaa meille ihanan väsymyksen, joka sitten vaihtuu voimaan. Miten täällä voikaan nukkua! Nukkuminen on sulaa nautintoa!"

"Niin minäkin ajattelen joka ilta", sanoi Arne. "Koetan aina pitkittää sitä tilaa, jossa olen juuri uneen vaipumaisillani, mutta kuitenkin vielä tajuissani."

Maud katsahti häneen uneksivasti puoliavoimien silmäluomiensa alta.

"Meillä on varmaankin usein samanlaiset ajatukset", sanoi hän.

Arne lehahti polttavan kuumaksi. Mitä Maud tarkoitti — mitä merkitsi hänen silmiensä ilme? — Saattoiko olla mahdollista, että Maud välitti hänestä...

Arne tarttui hänen käteensä.

"Jos te, neiti Maud, ajattelisitte eräästä asiasta kuten minä, niin olisin onnellisin ihminen maan päällä."

Maudin kasvot värähtivät. Hänen katseensa muuttui hyvin murheelliseksi, kun hän hiljaa veti kätensä Arnen kädestä.

"Te olette lapsi", hän sanoi lempeästi. "Lapsille ei suututa, mutta heitä täytyy opettaa olemaan järkeviä."

"Te sanotte minua lapseksi! — Silloin ette välitä minusta vähääkään — te ivaatte kai minua, kun olen rohjennut pitää teistä."

Arne heittäytyi kiivaasti kyljelleen ja kätki kasvonsa kanervikkoon. Käsi, jonka Maud oli päästänyt, puristui tuskasta, niin että suonet näkyivät sinisinä ja selvinä ruskettuneen ihon läpi.

Miten kaunis hän oli siinä maatessaan — sorea, suora selkä vaaleassa kesätakissa, kihara tumma tukka ja niska, joka oli niin päivettynyt urheilupaidan alaskäännetyn kauluksen yläpuolella... Maud piti enemmän Arne Krohnista kuin kenestäkään muusta miehestä, jonka tunsi, mutta mitä apua siitä oli? Olisi hyvin kevytmielistä hänen kiintyä vallan nuoreen mieheen, joka vasta muutamien vuosien kuluttua saattaisi tarjota hänelle jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman. — Hän hymyili omituisen katkerasti ja halveksivasti muistellessaan äitinsä usein uusiutuvaa neuvoa: ei saa mielistellä poikaa, kun haluaa isää.

Ei, hänen kaltaisensa köyhän tytön, seikkailijattaren, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin kauneutensa, tuli ajatella rehellistä rakkautta vain ylellisyytenä. Hänen täytyi ajatella tulevaisuuttaan — ja että voisi kostaa sille kunnioitusta nauttivalle yhteiskunnalle, joka katseli häntä halveksien, menemällä naimisiin erään sen etevimmän miehen kanssa, riistettyään hänet vaimolta ja lapsilta, välittämättä vanhasta moraalista, sovinnaisista tavoista.

Mutta hänen tuli sääli Arne Krohnia.

Hän lausui lempeästi hänen nimensä, ja Arne kääntyi hitaasti, melkein vastahakoisesti, häntä kohden.

"Arne, annan teille hyvän neuvon", hän jatkoi. "Älkää pitäkö minusta niin paljon, minä en sitä ansaitse."

"Neiti Maud, kuinka voitte noin sanoa?"

"Voin, sillä tunnen itse itseni parhaiten", vastasi hän surullisesti.

Heti tämän jälkeen hän nousi.

"Lähtekäämme täältä. Täällä on melkein liian kuuma — ja sitäpaitsi on parasta katkaista keskustelumme."

He kulkivat äänettöminä hiekkaista tietä, joka luikerteli kankaalla matalien särkkien keskitse. Puhelinpatsaiden muodostaman suoran linjan takaa näkyi meren tummansininen juova ja valkea vaahtoreunus rannassa. Kauempana, missä tie kääntyi rannalle, oli talonpoikaistalo mataline, valoisine rakennuksineen, joita peitti sammaltunut katto, ja niiden lähellä kanervoittunut mylly, joka erottui mustana aaveena taivasta vasten. Kankaan sametinruskeuden ja niittyjen kirkkaanvihreän lakeuden välissä leveni loistavan kellervä, pitkulainen juova — pelto, täynnänsä kukkivaa peltokaalia. Siellä täällä märehti muutamia valkeita ja mustia lehmiä, ja joitakuita lampaita kurkisti uteliaina mäentörmällä.

Professori Krohn tuli heitä vastaan lähellä taloa. Hänen pitkä vartalonsa näytti solakalta ja nuorekkaalta vaaleanharmaassa kesäpuvussa. Hän käveli kevyesti ja notkeasti heilutellen keppiään, mutta nähdessään Maudin ja Arnen hän pysähtyi äkkiä. Hänen tummat silmänsä harmahtavien kulmakarvojen alla välähtivät vihaisesti. Hän nosti hattuaan ja tervehti ivallisen kohteliaasti.

"Neiti Atkinson — ja minun herra poikani!".

Arne hämmentyi. Voimatta selvittää itselleen syytä hän tunsi, ettei isänsä pitänyt siitä, että hän oli yhdessä Maudin kanssa. Hän punastui hiusmartoon saakka valkean ylioppilaslakin alle, puristi hermostuneena kädessään olevaa kanervanoksaa, niin että kukat musertuivat hänen sormissaan.

Maud tervehti menettämättä mielenmalttiaan.

Hän oli vain hiukan kalpeampi kuin tavallisesti.

"Sinunhan ei sitäpaitsi pitäisi olla täällä, Arne", sanoi professori kylmästi. "Sinä olit sopinut sisaresi kanssa kävelyretkestä. Hän odottaa sinua."

"Se on totta; olin sen vallan unohtanut", sammalsi Arne.

Professori Krohn katseli ivallisesti poikaansa. Kuinka tuo poika olikaan äitinsä kaltainen! Päättämätön, pehmeä ja helposti johdettavissa — hänen toisinaan osoittamansa itsepäisyyskin oli vain heikkoutta.

"Ei saa unohtaa lupauksiaan", jatkoi professori yhtä terävällä äänellä. "Kiiruhda nyt hotelliin äläkä anna Ellenin odottaa kauempaa kuin on välttämätöntä."

Arnessa heräsi äkillinen mielenkuohu. Miksi hänen isänsä saisi kohdella häntä kuin koulupoikaa, nöyryyttää häntä Maudin edessä? — Koko lapsuutensa hän oli saanut kärsiä isänsä tyranniutta, oli jo aika seurata omaa tahtoaan, tuntea olevansa mies.

"No, eipä sillä niin kiirettä ole", sanoi hän huolettomasti. "Ellenillä on kyllä muitakin kävelytovereita."

Professorin keppi kolahti kovasti kiveen.

"Kysymys ei ole siitä. Jos olet sopinut hänen kanssaan, niin sinä menet. Kuuletko, Arne?"

Nuo molemmat tummat silmäparit, jotka olivat niin toistensa näköiset, kohtasivat toisensa katkeroituneessa katseessa. Arne seisoi isänsä edessä uhmaavasti alaspainunein päin, yhteenpuristetuin huulin, vastaamatta ja tottelematta.

Samassa Maud ojensi kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan.

"Menkää, Arne", hän kuiskasi. "Minä pyydän teitä."

Professori Krohnin katkeruus yltyi. Milloin nuo olivat tulleet noin tuttavallisiksi... Mitä merkitsi kummankin nuoren kasvoille valahtanut myötätunnon ja ymmärtämyksen ilme...

Arne ei enää vastustanut. Katsahtamatta isäänsä, mutta syvään kumartaen Maudille hän otti jäähyväiset ja kääntyi hotelliin vievälle polulle.

Kun hän oli poistunut, kääntyi professori neiti Atkinsonin puoleen.

"En tiedä, voinko korvata poikani seuran", hän sanoi ivallisella äänellä. "Nuoret sopivat kaiketi parhaiten toisilleen."

Maud veti ohuen, valkoisen, keltaisilla ruusuilla kirjaillun silkkihuivin lujemmin hartioittensa ympärille.

"Oh", sanoi hän surullisesti, "tiedättekö, professori, minä en tunne itseäni nuoreksi. Olenkin monta vuotta vanhempi poikaanne. Minä pidän hänestä paljon. Hän on rakastettava nuori mies."

Tässä Arnen nuoruuden tunnustamisessa oli jotain ylemmyyttä, joka sai professorin hyvälle tuulelle. Maud kai piti hänen poikaansa nulikkana, jonka kanssa saattoi viettää vapaan hetken. Olihan luonnollista, ettei Arne voinut olla mitään Maudin kaltaiselle lahjakkaalle ja kehittyneelle naiselle, maailmannaiselle.

He jatkoivat matkaansa niittyjen halki, missä kirjava kukkanauha osoitti puron uomaa merta kohden ja missä lokit ja sirriäiset kirkuen lentelivät heidän yläpuolellaan. Leveätä, vihertävää, sähkölennätinpylväiden molemmin puolin reunustamaa tietä he saapuivat rannalle, missä pelastusvenheet olivat ja tarpeen vaatiessa laskettiin vesille, missä ylimpänä oli leveä kivivyö siellä täällä kasvavine ohdakkeineen ja mataloine pajuineen, ulommaisen reunan levittyessä valkeana ja kovana kirkkaansinistä merta vasten.

"Ah, kun saisi matkustaa, matkustaa", huudahti Maud seuraten katseillaan hitaasti loittonevan höyrylaivan savua. "Se on parasta, mitä tiedän. Koko lapsuuteni ja aikaisimman nuoruuteni olen kierrellyt kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Mutta isä eli silloin vielä. Nyt saamme, äiti ja minä, koreasti pysyä vieraassa maassa, jonne kohtalo on meidät viskannut.'

"Saatte matkustaa milloin tahdotte, neiti Maud", sanoi professori Krohn matalalla äänellä.

Maud ei ollut ymmärtävinään hänen viittaustaan. Päätöksen teolla ei ollut kiirettä. Hän ei ollut rakastunut tuohon valkotukkaiseen professoriin, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla hänen isänsä. Tosin hänen asemansa professorinrouva Krohnina olisi hyvin edullinen, eikä hänen äitinsä enää puhunutkaan muusta. Mutta siihen liittyi paljon sellaista, mikä vaikutti Maudiin tuskallisesti. Arne oli hänelle rakkaampi kuin hän tahtoi edes itselleen tunnustaa. Hän tunsi myös jonkinlaista sääliä lempeätä, alistuvaista vaimoa kohtaan, joka luultavasti kuolisi surusta, jos miehensä hänet hylkäisi...

Hän alkoi puhua merestä, valaistuksesta, ja professori, joka ymmärsi, ettei Maud vielä halunnut tehdä päätöstä, ei myöskään tahtonut pakottaa häntä siihen. Häntä itseäänkin hirvitti välien rikkuminen, avioero, skandaali. Mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua tästä myöhäisestä intohimosta, joka oli hänet vallannut tuoden uutta toivoa, uutta terveyttä hetkenä, jolloin kuoleman kuvittelu oli jo vallannut kaikki hänen ajatuksensa. Ja että Maud halusi tulla hänen vaimokseen, sen hän oli jo antanut selvästi huomata.

Professori ihaili häntä siksi, että hän huolimatta epäiltävästä syntyperästään ja vaillinaisesta kasvatuksestaan kuitenkin oli täydellinen hieno nainen, joka vaati kunnioitusta. Jos hän naisi Maudin, niin tämä ei koskaan käyttäytyisi sopimattomasti niissä piireissä, joissa hän tulisi liikkumaan. Mahdoton anoppi olisi tietysti pidettävä loitolla, mutta Maudista hän saisi vain kunniaa.

Professori yhtyi tytön kevyeen keskusteluun ja puheli iloisesti ja luontevasti hänen kanssaan mitä jokapäiväisimmistä asioista. Häntä huvitti huomatessaan, millä nuorekkaalla vilkkaudella hän saattoi siirtyä toisesta aineesta toiseen. Tänään hän ei vähääkään tuntenut ikänsä ja sairautensa painoa. Ja hän tarkasti salaisella ilolla omaa varjoansa valkealla hiekalla Maudin vieressä. Se oli niin komearyhtinen ja hieno; se liikkui niin reippaasti ja varmasti — kukaan ei olisi voinut luulla sitä vanhan miehen varjoksi.

"Katsokaa", huudahti Maud äkkiä ja kääntyi sille suunnalle, missä hotellin valkoinen rakennus kohosi tummien kanervarinteiden yli. "Nuoret kokoontuvat!"

Professori kääntyi. Nuorten herrojen ja neitosten parvi oli kerääntynyt kuistin eteen innokkaasti keskustellen ja viittoillen eri suunnille, ikäänkuin eivät olisi olleet yksimielisiä siitä, minkä tien valitsisivat. Siellä olivat Arne ja Ellen Krohn, kandidaatti Yngve Alvén sekä neidit Ågot Brein ja Vivika Baumer.

"Oli varmaan puhetta huvimatkasta töyrylle tänään", sanoi professori. "Eikö teidän pitänyt lähteä mukaan, neiti Atkinson?"

"Minun — ei; kun on neitosia mukana, ei minua koskaan pyydetä", sanoi Maud katkerasti. "Kaikki nuoret tytöt katsovat minuun halveksien. Heistä minä varmaankin kuulun alempaan luokkaan kuin he."

"Sanokaa mieluummin, että he ovat mustasukkaisia teille."

"Niin — ehkä sitäkin."

Näytti siltä, kuin nuoret olisivat sopineet tiestä. He tulivat kävellen rantatietä, Yngve Alvén ja Ellen etumaisina, sitten Arne ja molemmat toiset tytöt.

"Miten hauskoilta vaaleat puvut näyttävätkään ilmaa ja merta vasten", sanoi Maud lempeämmällä äänellä. "Teidän tyttärenne kävelee aina kandidaatti Alvénin kanssa. Ettekö luule, professori, että heistä tulee pari?"

Professori Krohn kohautti olkapäitään.

"Sitä on vaikea tietää", sanoi hän kuivasti. Ollessaan Maudin kanssa hän ei mielellään kuullut puhuttavan siitä, että hänellä oli täysi-ikäinen tytär.

Miksi hän olikaan sitonut itsensä niin aikaisin? Miksi hän olikaan kiintynyt tuohon pieneen maalaistyttöön, joka ei voinut kiehtoa hänen tunteitaan enemmän kuin hänen älyäänkään? Margaretahan oli vain hänen taloudenhoitajattarensa — niin, ja hänen lastensa äiti — — —

Hänen mieleensä muistui äkkiä retki, jonka hän oli Margaretan kanssa tehnyt Tisvildeen, kun he olivat kihloissa. He olivat kulkeneet valkohiekkaisella rannalla, sinisen meren äärellä, kuten hän ja Maud nyt. Hän ei ollut koskaan ollut rakastunut vaimoonsa niinkuin nyt Maudiin, mutta hän oli pitänyt hänestä toisella tavalla, tyynellä ja leppoisella kiintymyksellä. Margareta punoutui hänen parhaimpiin muistoihinsa. — — — Kävi vaikeaksi erota vaimosta ja lemmikkilapsesta, reippaasta pikku Ellenistä, jonka hän äsken ajatuksissaan oli kieltänyt.

"Professori on muuttunut kovin hiljaiseksi", sanoi Maud äkkiä.

"Olenko —." Ponnistaen tahtonsa hän jatkoi: "Suokaa anteeksi, neiti Atkinson. Me vanhemmat saamme niin usein raskaita ajatuksia. Mutta nyt se on ohitse, ja minä koetan tuntea itseni yhtä nuoreksi kuin te. Menemmekö tätä tietä?"

Hän tarjosi Maudille käsivartensa ja vei hänet uudelleen särkkien keskelle, pois rannalta, missä hänen lapsensa kulkivat nuorten ystäväinsä kanssa.