V.

Lauhkea kesäilta oli houkutellut vanhemmat naiset puutarhaan. He istuivat pyöreän pöydän ympärillä lehmusmajassa — rouva Selchau (Vivika Baumerin anoppi), rouva Brein, neiti Karlsson ja professorin rouva Krohn. Rouva Hagen, joka oli paljon nuorempi heitä, liittyi heihin pantuaan pikku Finnin levolle.

Mamma Atkinson — hotellivieraat eivät koskaan maininneet häntä muulla nimellä — kulki monta kertaa edestakaisin puutarhakäytävällä ja katseli majaan, mutta näki siellä niin peloittavia katseita, ettei uskaltanut mennä lähemmäksi.

Tuon naisparan elämä hotellissa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava. Kaikki pysyivät hänestä loitolla. Eräänä iltana olivat muutamat vapaamieliset herrat ja naiset pyytäneet häntä pelaamaan whistiä kanssansa, mutta kun rouva Atkinson itsepäisesti syleksi sormiinsa jakaessaan kortteja ja polki kanssapelaajansa jalalle joka kerta, kun alkoi innostua, ei näitä pyyntöjä uudistettu.

Hänellä ei ollut paljoakaan iloa tyttärensä seurasta. Vaikka nuoret tytöt yhtä päättävästi vetäytyivät syrjään hänen tyttärensä seurasta kuin vanhemmat naiset äidin, olivat herrat sitä innokkaammat pitämään hänelle seuraa. Neiti Atkinsonin kuljeskellessa puistossa ja särkillä äkämystyneiden naisten aviopuolisoiden, poikien ja veljien kanssa, sai hänen äitinsä olla yksikseen. Ja hänestä aika kai tuntui hirvittävän pitkältä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen avaavan kirjaa tai tekevän käsityötä. Palvelijattaret kertoivat hänen tuntikausia saattavan loikoilla leposohvalla ja poltella paperosseja. Mennessään kävelemään hän säännöllisesti suuntasi kulkunsa lähimmälle kalastuspaikalle, jossa hän sikäläisen väestön keskuudessa herätti suunnatonta huomiota punaisella peruukillaan ja ylellisillä puvuillaan.

"Olen sentään arvellut, emmekö me käyttäydy väärin tuota ihmisparkaa kohtaan", sanoi lempeä rouva Selchau. "Nyt hän kävelee tuolla ja tuntee itsensä yksinäiseksi ja onnettomaksi."

"Hän? Ei hänelle juolahda mieleenkään olla onneton!" — Rouva Brein pudisti päätään ikäänkuin haluten karistaa yltään kaikki moraaliset epäilykset. — "Tuollaiset naiset elävät niin perinpohjaisesti nuoruudessaan, että loppuiällään tulevat tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos hän vain saa hyvää ruokaa ja poltella paperosseja, on hän tyytyväinen. Ja sitten hän ryypiskelee; palvelijatar kertoi hänen vaatekaappinsa olevan täynnä portviinipulloja."

"Hän ei kuitenkaan vahingoita ketään muuta kuin itseään", sanoi neiti Karlsson. "Pahemmin on tyttären laita."

Kukaan ei vastannut. Rouva Krohnin kädet vapisivat niin, että puikot kilahtelivat. Mutta hän jatkoi koneellisesti työtään katsahtamatta ylös.

Hän oli ollut avioliittonsa aikana monta kertaa mustasukkainen, mutta ei hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista kiduttavaa tuskaa, sellaista vihlovaa kipua kuin nyt, milloin vain kuuli Maud Atkinsonin nimen. Joka aamu herätessään hän tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja häntä peloitti jokainen uusi päivä, joka saattoi tuoda mukanaan suuren, musertavan surun, surun, jonka varjossa hän jo eli.

Puutarhakäytävän hiekka narskui kevyitten askelten kosketuksesta — askelten, jotka olivat tuomassa onnettomuuden hänen elämäänsä.

Maud Atkinson siellä tuli punainen golf-nuttu valkean puvun ylle vedettynä; tuuhea, tumma tukka pörrötti liinalakin alta. Äiti meni häntä vastaan aikoen tarttua hänen käsivarteensa, mutta Maud ravisti hänet luotaan kärsimättömin elein.

"Minne menet, lapsi kulta?" kysyi rouva naurettavalla ulkomaisella murteellaan. Mitä Maud vastasi, sitä eivät naiset voineet kuulla. Hän meni lehtimajan ohitse pää pystyssä, täysin tietoisena siitä, että häntä katseltiin ja arvosteltiin, mutta luomatta seurueeseen ainoatakaan silmäystä. Tultuaan veräjälle hän lausui lyhyet jäähyväiset äidilleen ja suuntasi matkansa rantaan.

"Hän on varmaankin sopinut tapaamisesta jonkun kanssa", sanoi neiti Karlsson hiljaa. Hän oli ainoa, joka ei ollut ymmärtänyt, että aihe Maud Atkinson oli kielletty rouva Krohnin läsnäollessa.

Rouva Selchau kiirehti puhumaan siitä kuuluisasta pianistista, jonka piti illalla antaa konsertti hotellissa. Ehkä jälkeenpäin olisi tanssia — se olisi jotakin nuorille tytöille.

Kysymystä pohdittiin innokkaasti. Pikku rouva Krohn istui kuunnellen äänten sorinaa, joka kuulosti kaukaiselta meren kohinalta. Hänestä tuntui, kuin aallot peittäisivät hänet ja hän vaipuisi yhä syvemmälle epätoivoonsa ja yksinäisyyteensä. Kaikki muu oli hänelle tuiki yhdentekevää — kaikki elämän eri kysymykset, vähäpätöisimmät, tärkeimmät... Hän oli kaiken ulkopuolella, niin kiinni omassa surussaan ja pienen maailmansa piirissä, joka oli luhistumaisillaan hänen päällensä.

Ja yhä hän vain kutoi — kaksi oikein, kaksi nurin, kaksi oikein, kaksi nurin — miehelleen tulevan sukan suuta. Hänen miehensä ei tahtonut käyttää muita sukkia kuin hänen kutomiaan, hienoimmasta ja pehmeimmästä langasta tehtyjä... Mutta äkkiä hän tuli ajatelleeksi, ettei Ove Krohn ehkä koskaan tulisikaan käyttämään näitä sukkia. Tämän jälkeen hän kai ei enää saisi tehdä miehelleen näitä pikkupalveluksiaan, jotka olivat täyttäneet hänen elämänsä onnellisella työllä. — Mihin hän nyt käyttäisi käsiään ja aikaansa?

Lapset... Ei, he eivät tarvinneet häntä enää niinkuin Ove oli tarvinnut. Ehkä siitä oli jo kauankin, kun Ove oli lakannut rakastamasta häntä, mutta hän oli kuitenkin saanut vaalia häntä, täyttää hänen jokaisen pienen toivomuksensa, ja hän oli ollut kyllin mieletön luulemaan, ettei miehensä voisi tulla toimeen hänettä.

Kaksi oikein — kaksi nurin — kaksi oikein — kaksi nurin — sukan suu kasvoi, mutta kenen hyväksi hän työskenteli?

Niin koneellisesti oli rouva kutonut, että kun hän lopetti, oli kuin kone olisi seisahtunut. Hän irroitti langan sormestaan ja alkoi kääriä kokoon mallisukkaa.

"Luulen, että menen kävelemään rannalle", sanoi hän soinnuttomasti, melkein anteeksipyytäen. Miten vähän hän välittikin näistä vieraista ihmisistä, niin oli kuitenkin mahdotonta erota heistä loukkaavalla tavalla. — "Onhan mahdollista, että tapaan lapset siellä."

"Niin, teidän tyttärenne lähti äsken ulos Vivikan ja Ågotin kanssa", vastasi rouva Brein.

Naiset katselivat rouva Krohnin jälkeen, kun hän kulki tietä pitkin pienenä ja vähäpätöisenä lavendelinvärisessä leningissään, kuin kapea varjo hämärän keskellä. Rouva Selchau huokasi ja veti kudotun saalinsa paremmin olkapäilleen, ikäänkuin häntä olisi ruvennut vilustamaan.

"Raukka", hän sanoi. Eikä kukaan lisännyt siihen mitään, ei edes neiti Karlsson.

Rouva Krohn oli hetkisen kävellyt edestakaisin rannalla, kun näki miehensä tulevan vastaan. Ja äkillisenä vastakohtana tuskalle, joka oli painostanut häntä päivin ja öin, hän tunsi riemun täyttävän mielensä. Hän omisti hänet vielä, hänellä oli vielä oikeus sanoa itseään hänen vaimokseen. Nykyisyys oli hänen, mitä tulevaisuus sitten toikaan mukanaan.

Hän meni miestänsä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja katsoi häneen hymyilevänä, mikä sai miehen hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hymyily saattoi olla niin valoisaa, sillä hän aavisti, että sen takana piili tuska.

"Ove, kuinka sinä voit — näen sinua niin harvoin."

"Niin, minunhan täytyy hoitaa terveyttäni ja siksi tehdä pitkiä kävelymatkoja", sanoi professori Krohn kevyesti. "Sinua rasittaisi liiaksi olla mukana."

Hän ei vastannut. Molemmat tiesivät, ettei selitys ollut tosi. Rouva Krohn ei milloinkaan väsynyt, kun käveli miehensä kanssa — ainakaan hän ei koskaan valittanut. Mutta vaikka hän luki miehensä ajatukset, oli hän kuitenkin kiitollinen hänen ystävällisyydestään. Kaikki muu oli parempaa kuin kaamea todellisuus. Niin köyhäksi hän oli tullut, että riippui kiinni heidän vanhan suhteensa varjossa, joka vielä kiinnitti heidät toisiinsa.

Professori Krohn ajatteli kulkiessaan, mistä mahtoi johtua, että Margareta oli niin kaunis tänä iltana. Ehkä se johtui vaaleasta leningistä, joka teki hänet tavallista nuorekkaammaksi. Ja laskevan auringon hohde valaisi kaunistaen hänen kasvojaan. Noita pieniä kasvoja, jotka hän oli nähnyt niin kauan kuin jaksoi muistaa. Ne olivat aina olleet samanlaiset. Vuosien tuomista rypyistä ja lihasten velttoudesta huolimatta hän saattoi erottaa lapsuusajan ja nuoruusvuosien pehmeät piirteet. Nämä kasvot olivat aina katsoneet häneen sydämellisellä kiintymyksellä, rakkaudella, joka kaikkensa antoi tyytyen vain siihen vähäiseen, mitä hän vastalahjaksi tahtoi antaa. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuntuisi hyvältä, jos nämä kasvot olisivat kumartuneina hänen ylitseen kuoleman hetkellä.

"Mitä olet tehnyt itsellesi tänä iltana, Margareta", hän kysyi, "sinä olet niin herttainen".

"Olenko!" Rouva Krohn punastui ja otti vastaan hänen sanansa kuin köyhä, joka odottaessaan vaskikolikkoa saakin kultarahan.

"Olet, olet — sinä muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran tunsin — Margareta Langea."

"Oi Ove — ajatteletko koskaan sitä pientä tyttöä?"

"Useammin kuin luuletkaan." Häh taputti vaimoaan hiljaa käsivarrelle. "Minä olin usein häijy hänelle, mutta hän ei sentään koskaan suuttunut minulle. Hän ei koskaan kantanut vihaa minua kohtaan."

Margaretan silmät kyyneltyivät. Oli kuin taivas ja meri ja nuo rakkaat kasvot, jotka olivat olleet hänen elämänsä onni, olisivat peittyneet sumuun.

"Sitä hän ei nytkään tee, Ove, tapahtukoon mitä tahansa."

Tapahtukoon mitä tahansa... Se kuulosti niin nöyrältä ja alistuvaiselta. — Pieni Margareta parka! Margareta teki hänelle vaikeaksi riistäytyä irti ja etsiä onnea, joka antaisi hänelle voimia elämiseen.

Professori veti hänen käsivartensa kainaloonsa, ja he menivät rannalle päin. Muutamia kalastajavenheitä lähti yökalaan; moottorien surina kuului selvästi tyynessä ilmassa.

Vähitellen professorin mieliala muuttui. Häntä alkoi väsyttää kävellä täällä Margaretan kanssa samalla tavalla kuin niin monta kertaa heidän pitkän avioliittonsa aikana. Heillä ei ollut mitään uutta toisilleen kerrottavana, eikä Margaretan luonteessa ollut mitään yllättävää. Yhteiselämä oli ollut yhtä yksitoikkoista kuin mereltä kuuluva koneiden jyske. Pitkä jono auringottomia, värittömiä, harmaita arkipäiviä. Että hän näin kauan oli tyytynyt tällaiseen elämään, johtui siitä, että hänen luonteensa oli vanhoillinen, että hän suosi totunnaista ja pelkäsi skandaalia. Sitäpaitsi hänen toimensa oli vienyt kaikki hänen voimansa ja korvannut kodin tyhjyyden. Hän oli tuskin ennättänyt ajatella itseään ennenkuin nyt, kun sairaus pakotti hänet luopumaan työstä. Nyt hän vasta ymmärsi olleensa onnea vailla, vailla elämän lumoavaa juhlaa. Hän tiesi myöskin ajan olevan täpärällä, että hänen täytyi kiiruhtaa, jos mieli nauttia riemua, ennenkuin hiiviskelevät kaameat varjot saisivat hänet ainaiseksi valtoihinsa.

Vaikka professori Krohn ei sanallakaan virkkanut vaimolleen, mimmoiset ajatukset olivat saaneet hänessä vallan, niin tämä kuitenkin tiesi, että hänen mielensä oli muuttunut. Ja hän tunsi nyt miehensä katselevan häntä toisin silmin kuin äsken. Hänen mielestään hän ei enää ollut herttainen — kaikkea vielä! Eikä hän ajatellut enää Margareta Langea, pientä tyttöä, joka muinoin oli osannut vallata hänet omakseen. Rouva Krohn arveli olevan parasta poistua, ennenkuin hänen käskettiin mennä.

Hän veti kätensä pois miehensä kainalosta.

"Ehkä minä käännyn tästä, Ove, ja palaan kotiin."

"Niin, tee se", vastasi mies välinpitämättömästi. "Siellä on kai vielä naisia lehtimajassa."

"Se on minusta yhdentekevää."

Professori katsahti häneen kummastellen, hiukan paheksuvasti.

"Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Margareta. Sinulle on vahingollista pysytellä niin paljon syrjässä. Mutta tee kuten tahdot. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, Ove."

Hän ojensi kätensä, mutta mies ei sitä huomannut. Hän oli kääntynyt toisaalle ja katseli merelle ikäänkuin haluten jatkaa kävelyään. Vaimon, käsi vaipui veltosti alas.

"Älä ole liian kauan ulkona iltakylmässä", pyysi hän hellyydellä, joka oli aivan epäitsekästä, melkein äidillistä.

Professori vastasi vain kärsimättömällä päännyökkäyksellä.

Rouva Krohn palasi hitaasti niittyjen poikki. Hän ei huomannut lehtimajassa vielä istuvia naisia; hän kulki kuin huumeessa, ja tultuaan huoneeseensa ja riisuttuaan päällystakkinsa hän istuutui ikkunan ääreen. Kalvavassa tuskassaan hän tajusi selvästi vain yhden asian — tässä hän tahtoi istua ja odotella Ellenin paluuta.

Meren ja taivaan kultainen hohde oli sammunut, ja maisema oli kääriytynyt sinertävään kesähämärään, kun nuo kolme nuorta neitosta palasivat rannalta.

He kulkivat jälleen rinnatusten, mutta Ellen oli nyt keskellä. Vivika oli kietonut kätensä hänen vyötäröilleen, ja Ågot piteli hänen kättään, ikäänkuin he ymmärtäisivät hänen surunsa ja tahtoisivat näin sanoitta lohduttaa häntä.

"Paljonkohan kello lienee?" tuumi Vivika. "Varmaankin on jo myöhäistä. Täällä on niin hiljaista."

"Niin, eihän nyt tulekaan pimeä", jatkoi Ågot. "yt on valoisien öiden aika."

Koko kotimatkan he olivat jutelleet jokapäiväisistä asioista ollakseen huomaamatta Ellenin äänettömyyttä. Ja hän oli heille kiitollinen siitä. Heidän ääntensä levollinen sointu vaimensi hänen levottomuuttaan, ja hän koetti uskotella itselleen, että huhut olivat liioiteltuja, ettei tällä kaikella ollut mitään merkitystä — — — mutta hän ei voinut uskoa omia lohtuperusteitaan.

"Tuolla tulee joku herra", sanoi Vivika. "Kukahan se on? Luultavasti joku hotellista."

Ellenin sydän löi raskaasti — kovasti. Hän oli heti tuntenut pitkäkasvuisen, rotevan vartalon harmaassa puvussa, ruskettuneen, vaalean pään ja valkolakin. — Mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin tavallisesti kohdatessaan Yngve Alvénin. Tänä iltana hänestä tuntui, kuin hän mieluimmin olisi välttänyt häntä.

Heikko vihellys osoitti, että Ågot oli huomannut, kuka tulija oli.

"Nyt saa Ellen parempaa seuraa kuin me kaksi", sanoi hän. "On parasta, että jätämme hänet rauhaan, Vivika."

"Ei, ei!" — Ellen pidätti heitä kouristuksentapaisesti. — "Ette saa mennä — kuuletteko — en ensinkään välitä puhua hänen kanssaan."

"Mitäs puhetta tuo on", sanoi Ågot melkein äkäisesti. "Älä ole olevinasi, tyttöseni. Et sinä tavallisesti ole juonikas, siksi olenkin pitänyt sinusta. Tietysti haluat mieluummin kulkea hänen kanssaan kuin meidän kanssamme. Älä nyt tyhjiä."

"Hiljaa", sanoi Vivika, "hän on nyt täällä."

Yngve Alvén pysähtyi tyttöjen eteen ja nosti lakkiaan.

"Neidit ovat kävelyllä — onkin ihana ilta."

"Niin, tällaisia ihania iltoja onkin harvoin." — Ågot se keksi tämän vastauksen.

"Oletteko kävelleet kauaksikin?"

"Melkein pelastusaseman luo. Aioimme palata särkkien yli, mutta muutimme mieltämme. Siellä on niin kaameaa, etenkin näin illalla."

Muut yhä puhuivat. Ellen ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, ja Yngve koetti turhaan vangita hänen katsettansa.

"Niin, se on totta, kun siellä kulkee eikä näe muuta kuin valkeita hiekkatöyräitä — ja siellä täällä kenties jonkun elottoman, syvän lietesilmäkkeen — tuntuu melkein siltä, kuin olisi siirtynyt johonkin kuolleeseen kiertotähteen. Semmoiseksi olen kuvitellut kuu-maiseman. Vai miltä teistä tuntuu, neiti Krohn?"

Ellenin pää painui, kun Yngve mainitsi hänen nimensä. Vihdoinkin hän kohtasi hänen katseensa, mutta se oli niin kummallisen säikähtynyt ja hämmentynyt, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt sellaista hänen kirkkaissa silmissään, jotka tavallisesti olivat yhtä levolliset kuin pilvetön kesätaivas.

"Niin, olette oikeassa", mutisi Ellen.

Ågot Brein puristi lujasti hänen kättään ikäänkuin haluten herättää hänet. Sitten hän tarttui Vivikan käsivarteen.

"Tule, mennään me kaksi tätä tietä. Täti pyysi minua toimittamaan erään asian rantakatsastajan vaimon luona. Hän haluaisi ostaa muutamia ylimääräisiä munia häneltä — setä ei tule milloinkaan kylläiseksi. He eivät ole vielä menneet levolle, koska näkyy valoa ikkunoista."

"Eikö ole liian myöhäistä neitien kulkea yksin?" kysyi Yngve kohteliaasti. Mutta Ågot ei välittänyt hänen kysymyksestään, vaan ainoastaan nyökäytti veitikkamaisesti päätään molemmille nuorille, jotka seisoivat hämmentyneinä toistensa edessä, ja veti Vivikan mukaansa kapealle polulle, joka vei katsastajan talolle.

Kun he olivat jääneet kahden, kääntyi Yngve Ellenin puoleen.

"Saanko saattaa teidät kotiin, neiti Krohn?"

Hän otti Ellenin käden kainaloonsa, eikä tyttö vastustellut. Mutta hän kulki äänettömänä, ja käsi lepäsi velttona ja hervottomana Yngven käsivarrella.

"Neiti Ellen, miten on laitanne?" kysyi Yngve lopuksi. "Ette kai ole minulle vihoissanne?"

"Teille? — En." Ellen pudisti päätään.

"Jollekin toiselle tai toisille sitten?"

"Ei auta olla vihoissaan kenellekään", sanoi Ellen raskaasti. "Ihmiset käyttäytyvät niinkuin voivat — niinkuin heidän mielestään on oikein."

"Luulen tietäväni, mitä te ajattelette", sanoi Yngve matalalla äänellä. "Ettekö todellakaan ole huomannut sitä ennen kuin nyt?"

"En."

Ellen oli luullut olevan mahdotonta puhua siitä, mitä hän oli nähnyt tänä iltana. Mutta sanat pursuivat esille hänen tahtomattaan, katkerina ja surullisina.

"Lapsethan luulevat aina, että vanhempien elämäntarina on lopussa. Meistä tuntuu luullakseni, kuin he eivät olisi oikeutetut elämään omaa elämäänsä. On luonnollista, että he ovat olemassa vain meitä varten. — Oi, mutta elämä ei olekaan niin yksinkertaista, niin luonnollista, kuin me kuvittelemme. Mahdottominkin voi olla mahdollista. Eikä ihminen tunne itseään eikä muita, ei voi luottaa kehenkään — ei ainoaankaan."

Hänen äänessään soiva epätoivo koski Yngveen kaksin verroin siksi, että tyttö koetti puhua levollisesti niinkuin ihminen, joka tuntee maailman eikä enää elä harhakuvitelmissa. Kuinka sääli, että hänen nuori, luonnollinen sielunsa sai moisia kolauksia! Tällaisten nuorten tyttösten suhteen tuli menetellä varovasti.

"Rakas neiti Ellen", sanoi hän puristaen tytön käden lujemmin kainaloonsa. "Niin ette saa sanoa. Meillä ei ole oikeutta kadottaa luottamustamme ihmisiin, vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta meidät pettäisi. Jos vain yksi on uskollinen, niin meidän täytyy tuon yhden takia antaa anteeksi muille. Ja ennen kaikkea itseensä täytyy luottaa, muuten ei ole lujaa pohjaa jalkojen alla."

"Onko todellakin olemassa kestävää pohjaa tässä maailmassa? Eikö kaikki ole heteikköä, lentohiekkaa?"

"Nyt minun täytyy torua teitä", sanoi Yngve vakavasti. "Te ette tarkoita mitä puhutte. Vastatkaa minulle suoraan. Eikö todellakaan ole ainoatakaan ihmistä, johon te luotatte empimättä?"

Ellen mietti:

"On kyllä", sanoi hän viimein, "äitini".

"Ettekö luota minuun?"

Ellen katsahti häneen. Jos Yngve olisi kysynyt eilen, niin hän olisi hetkeäkään arvelematta vastannut myöntävästi. Mutta nyt oli hänen sielussaan syntynyt epäilys, joka ulottui Yngveenkin, niin rakas kuin hän olikin hänelle.

"Minähän tunnen teitä niin vähän", sanoi hän.

Yngvestä tuntui, kuin hänen kurkkuunsa olisi takertunut karvas pala. Itkuako hän nieleksi? Hänen silmissään oli kostea kiilto kuin kyynelistä. Ellenin kävi häntä sääliksi — —. Hän toivoi voivansa sulkea hänen kasvonsa käsiinsä ja suudella hänen silmiään, jotka hänen takiaan olivat himmentyneet. Mutta hän ei voinut lohduttaa häntä, jos mieli olla täysin rehellinen ja totuudenmukainen. Jotain hänen sydämessään oli särkynyt — luottamus elämään ja onneen, joka ennen oli pursunut hänessä niin voimakkaana ja rohkeana.

"Hyvä", sanoi Yngve hetken kuluttua. Hänellä oli täysi työ saada äänensä selkeäksi. "Ellette luota minuun, neiti Ellen, on minun koetettava voittaa luottamuksenne — vähitellen, kunhan opitte tuntemaan minua paremmin. Sillä ettehän aikone työntää minua luotanne? Ystävänne saan kai olla — sanokaa?"

Ellen nojasi päänsä hetkeksi hänen olkaansa vasten. "Saatte", sanoi hän, "olen teille siitä kiitollinen. Olkaa ystäväni — ja äitini ystävä. Me tulemme tarvitsemaan teitä nyt lähestyvinä päivinä. Veljeni on kyllä äärettömän kiltti ja herttainen, mutta hän ei ole — hänessä ei ole miehekkyyttä."

Yngve ajatteli ensimmäistä iltaa, jolloin oli nähnyt Ellenin laivalla. Silloin hän oli lumonnut hänet luontevuudellaan ja reippaudellaan — — — Mutta nyt hän oli paljon lähempänä hänen sydäntään, nyt, kun haki hänen luotaan turvaa pikku tytön tavoin, jota on kohdannut ensimmäinen suuri suru.

He kulkivat äänettöminä kotiin päin. Yngvelle oli kylliksi tuntiessaan Ellenin hennon käsivarren kainalossaan, tietäessään Ellenin uskoutuneen hänelle hädässään. Enempää hän ei saanut pyytää — nyt.

Puutarhan veräjällä Ellen veti kätensä pois. Heidän piti erota tässä, sillä Yngve asui eräässä hotelliin kuuluvassa lisärakennuksessa.

"Kiitos tästä illasta", sanoi Ellen hiljaa.

"Kiitos itsellenne, neiti Ellen!"

He seisoivat puutarhan korkeimman puun, lehmuksen, alla. Yngve tarttui hänen käteensä ja taputti keveästi toisella hänen tukkaansa.

"Älkää olko pahoillanne", pyysi hän.

"En — en —"

Ellen tunsi äänensä pettävän. Sitten hän riuhtaisi itsensä äkkiä irti ja pakeni pitkin käytävää. Portailla hän kääntyi ja nyökkäsi vakavasti saattajalleen. Hänen pienet kasvonsa olivat hämärässä oudon kalpeat. Ovi sulkeutui, ja Yngve meni hitaasti asuntoonsa.

* * * * *

Kun Ellen tuli huoneeseensa, joka oli yhteinen äidin kanssa, nousi rouva Krohn paikaltaan ikkunan äärestä.

"Sinä tulet myöhään kotiin, Ellen; missä olet ollut?"

"Olin pelastusaseman luona Vivikan ja Ågotin kanssa."

Rouva Krohn käveli joitakuita kertoja edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten pukupöydän ääreen ja alkoi vapisevin käsin muutella sillä olevia pikkuesineitä.

"Etkö ole nähnyt isää?"

Ellen istui vuoteen vieressä olevalla tuolilla ja aukoi leninkinsä nappeja. Hänen kätensä herpautuivat äkkiä, ja pusero valahti alas.

"Kyllä, näin isän", sanoi hän sammaltaen.

"Missä hän oli?" Rouva Krohn laski hajuvesipullon kiihkeästi pöydälle ja kääntyi tyttäreensä päin.

"Särkkien luona lähellä pelastusasemaa", sanoi Ellen kohottamatta katsettaan.

"Oliko hän yksin?"

Ellen epäröi hetkisen. Koulussa sanottiin aina, ettei hän osannut valehdella, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Arne nimitti häntä toisinaan Pyhäksi Yksinkertaisuudeksi, kun halusi kiusoitella häntä hänen rehellisyytensä vuoksi. Mutta nyt Ellen ymmärsi, että hänen täytyi valehdella — äitinsä takia.

"Oli", hän vastasi.

Rouva Krohn huokasi syvään helpotuksesta. Hetkisen kuluttua hän sanoi, äänessä iloinen sointu:

"Emmekö nyt mene levolle, tyttöseni?"

"Mennään, rakas äiti."

Ellen riisuutui hitaasti sinä iltana. Rouva Krohn oli jo vuoteessa, kun Ellen tuli hänen luokseen pitkässä, valkeassa yöpaidassaan, vaalea tukka keskeltä jakauksella ja palmikoituna kahteen paksuun palmikkoon, jotka riippuivat hänen terveitten kasvojensa molemmin puolin. Hän kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä hiljaa poskelle.

"Hyvää yötä — ja nuku hyvin, äiti."

"Hyvää yötä, rakas lapsi", sanoi rouva Krohn hiukan kummastuneena. Ellen oli tavallisesti hyvin säästäväinen hyväilyissään. Mitähän tuo suudelma merkitsi?