VII.

Kun hotellivieraat eräänä aamuna kokoontuivat aamiaiselle, levisi kummallinen huhu heidän keskuudessaan. Sitä kuiskailtiin nurkissa, kukaan ei uskaltanut lausua sanoja ääneen eikä edes oikein uskoa niitä. Kysyttiin kahvia kaatavalta tarjoilijattarelta, ja siten sai hiipivä huhu täyden vahvistuksen. Professori Krohn oli matkustanut pois myöhään edellisenä iltana neiti Atkinsonin ja hänen äitinsä kanssa.

Naisten kasvoille valahti äkillinen kalpeus. Muutamat rouvat hengittivät helpommin. Maud Atkinson oli ollut heidän salaisen mustasukkaisuutensa aiheuttaja. Mutta kaikkien mielet valtasi sääli rouva Krohnia ja hänen lapsiaan kohtaan. Pieni, sävyisä, vaatimaton professorinrouva oli saanut monta ystävää, huolimatta siitä, että hän oli umpimielinen ja hiljainen. Ja uutisen esiinloihtiman äkillisen mielenliikutuksen aikana vain harvat itsekkäät sielut tunsivat jonkinlaista vahingoniloa.

Miehet näyttivät yhtyvän vaimojensa ja tyttäriensä suuttumukseen. Mutta jäätyään yksin huoneeseen he alkoivat huomautella, että professori Krohnia oli onni potkaissut vietävästi. Ja sitäpaitsi, kun miehellä oli niin kuihtunut ja ikävä vaimo, niin asia todellakin oli anteeksiannettava.

Yngve Alvén ei ollut koskenut lautasella olevaan ruokaansa. Hänen kaikki ajatuksensa olivat Ellenin luona. Mitenkä hän kestäisi tämän, tyttö parka! Hänhän oli ollut niin kiintynyt isäänsä, ihaillut häntä ja pitänyt häntä esikuvana. Kunhan hän ei vaiti kadottaisi luottamustansa elämään ja ihmisiin ja paaduttaisi mieltään niin, ettei hänen rakkautensa löytäisi tietä hänen sydämeensä...

Aamiaisen jälkeen Yngve otti lakkinsa ja lähti ulos. Hänen täytyi saada olla yksin, kuljeksia itsensä väsyksiin saadakseen takaisin mielensä tasapainon.

Ulos tultuaan hän huomasi, että kaikki oli niin omituisen hiljaista. Raskaat, harmaat pilvet riippuivat matalalla, painostavina maan ja meren yllä. Yön ja aamun kestänyt rankkasade oli tauonnut, ja puutarhan märistä pensaista ja käytävien lätäkköisestä hiekasta levisi kostea tuoksu. Leivoset eivät liverrelleet tänään; niityltä, jossa suopursut ja ajuruohot lemusivat, kuului vain vihlova hyypän kirkuna. Hiljaisuutta häiritsi kumea, uhkaava ääni, kaukainen kohina ja kiehuminen, ja kun Yngve käänsi katseensa merelle, hän huomasi valkoisten hyrskyjen tanssivan kirkkaanvihreätä vettä pitkin. Vaikka ilma tuntuikin tyyneltä, oli meri raivoissaan.

Oli tulossa myrsky. Se kiehui jo pohjalla, läheten joka hetki. Kalalokit lentelivät parvittain maalle, rajusti kirkuen ja siipiään räpytellen. Rannan korkeassa ruohikossa alkoi näkyä ensimmäisten rajujen tuulenpuuskien aaltoilu.

Yngve lähti kävelemään rannalle. Oli kuin tyrskyjen mahtava kohina, joka yhä vain yltyi, olisi täyttänyt tyynen, tukahduttavan ilman tuskalla. Yngve lämpeni ja väsyi. Joka hetki hänen täytyi pysähtyä hengittämään ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.

Hän ei tiennyt, uskaltaisiko tavata Elleniä. Ainakaan ei heti. Hyljätyn vaimon ja lasten täytyi kai saada kantaa ensimmäinen surunsa yksin. Hänellä ei ollut oikeutta vielä lukeutua perheeseen. Hän oli vain vieras, jonka osanotto ehkä saattaisi näyttää tunkeilevalta.

Täällä rannalla hän oli tavannut Ellenin eräänä iltana joku aika sitten. Hän muisti, miten hiljaisena ja kalpeana tyttö kulki ystävättäriensä mukana. Silmät, jotka eivät halunneet kohdata hänen katsettaan, käsi, joka vapisi hänen käsivarrellaan, ja koko hänen muuttunut olentonsa ilmaisivat, kuinka raskaasti suru oli häneen koskenut. Juuri hänessä epäilys oli juurtunut niin syvälle siksi, että hänen luottamuksensa oli niin täydellinen ja kokonainen. Yngve tiesi, että olisi saattanut voittaa hänet, ellei tämä onnettomuus olisi tullut heitä erottamaan. Ellen oli tullut niin iloisena ja riemuiten häntä vastaan ilman minkäänlaista väärää häveliäisyyttä, ja he olivat viettäneet niin ihania päiviä yhdessä. Vaikk'ei sitovaa sanaa oltu lausuttu, olivat he kumpikin kuitenkin tunteneet kuuluvansa toisilleen. Mutta nyt Ellen oli nähnyt, kuinka vähän ihmisten lupaukset merkitsivät, eikä elämä kuvastunut hänelle enää yhtä kirkkaana ja valoisana. Se oli täynnään aavistamattomia vaaroja, katkeria pettymyksiä. Ehkä hänen mielestään naisen oli parempi paaduttaa sydämensä rakkautta vastaan kuin kärsiä, niinkuin hänen äitinsä kärsi tänään.

Yngve oli saapunut rannalle. Aallot vyöryivät mahtavina, mustansinisinä, lasinvihreinä, valkoharjaisina, ilman uhkaava harmaus taustana. Suuri osa rannasta oli kuin poispyyhkäisty, ja Yngven täytyi joka hetki väistellä maalle syöksyviä hyökyaaltoja. Siellä, missä ranta muodosti korkeihin, jyrkkiin riuttoihin päättyvän kannaksen, näkyi vain sadeusvaa. Ei saattanut nähdä mitään, meri ja taivas ikäänkuin yhtyivät.

Hän oli juuri kompastumaisillaan johonkin tielle sattuneeseen esineeseen, airoon, jonka laineet olivat heittäneet rannalle. Mikä olikaan sen veneen kohtalo, johon tämä airo oli kuulunut? Tällainen myrsky toi paljon onnettomuuksia mukanaan.

Merellä vinkui ja vonkui... Kohina, joka voitti hyrskyjen pauhun, kuului pitkäveteisenä, valittavana, ikäänkuin ilma olisi ollut täynnä tuskanhuutoja. Myrsky läheni.

Yngve seisoi hetkisen hiljaa, katse merelle tähdättynä, ja hengitti syvään. Hän halusi vetää keuhkoihinsa raitista, vilvoittavaa tuulta. Oli vapauttavaa taistella rajuilmaa vastaan; odotuksen synnyttämä levottomuus muuttui varmuudeksi. Ja hän tunsi rohkeutensa palaavan. Niin, hän menee Ellenin luo, koettaa lohduttaa häntä hänen onnettomuudessaan, seistä ystävänä hänen rinnallaan pyytämättä muuta kuin oikeutta kantaa surun taakkaa yhdessä hänen kanssaan.

Hän kääntyi ja palasi hotelliin taistellen tuulta vastaan, lakki korville vedettynä, takinkaulus pystyssä. Myrsky oli pyyhkäissyt pois maasta huokuneen lemun, muuttanut ilman puhtaaksi ja kylmäksi. Yngveä melkein paleli ohuessa takissa.

Hotelliin päästyään hän koputti rouva Krohnin ovelle. Ensin ei kukaan vastannut, mutta kun hän koputti toistamiseen, avasi Ellen oven.

Tytön silmät olivat itkusta punaiset ja turvonneet, ja poskilla paloivat kuumetäplät. Ulkonaisesti hän oli kuitenkin levollinen. Hänen silmiinsä oli tullut kylmä katse, ja huulet olivat lujasti yhteenpuserretut, ikäänkuin hän olisi päättänyt yksinään kantaa surunsa ja pitää loitolla vierasten osanoton ja uteliaisuuden.

Mutta Yngve ei antanut hänen kylmän käytöksensä peloittaa itseään. Hän sulki hänen molemmat kätensä omiinsa ja veti hänet luokseen, ja hänen lämmin katseensa ja käden lempeä, hellä puristus voittivat Ellenin vastarinnan. Nyyhkyttäen hän painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Kesken surua hänet valtasi onnenvarmuus. Yngve oli yksi niistä, jotka kykenivät olemaan uskollisia, ja kunhan he vain pitivät yhtä, saattoi kaiken kestää. Hänen sylissään oli niin turvallista — siinäkin hän saattoi tuntea surua, mutta ei katkeruutta eikä epäilystä. Yngve ei koskaan pettäisi häntä, sen hän tunsi.

"Ellen — rakas pikku Ellen —"

"Tulkaa", sanoi Ellen äkkiä ja veti hänet mukaansa. Hän pelkäsi käytävässä olevan kuuntelevia korvia.

"En tiedä mitä tehdä äidille", kuiskasi hän, kun he tulivat sisään. "Hän on istunut noin siitä saakka, kun sai kirjeen aamulla."

Rouva Krohn istui tuolilla ikkunan luona, kädet velttoina sylissä, jäykkänä ja liikkumattomana, huomaamatta mitä ympärillään tapahtui. Myrskyisen päivän levoton kajastus valaisi hänen kasvojaan, jotka yhtäkkiä olivat muuttuneet ilmeettömiksi ja ryppyisiksi niinkuin vanhan naisen.

"Äiti ei tahdo liikkua, ei syödä, tuskin puhua kanssani", jatkoi Ellen, "eikä hän osaa edes itkeä. Olen niin levoton hänestä. Hän ei varmaankaan ole huomannut, että te olette täällä."

Ellen meni äitinsä luo ja kumartui hänen puoleensa, käsi selkänojan ympärillä. Yngve lähestyi epäröiden.

"Rakas äiti, tässä on hyvä ystäväni, herra Alvén. Hän haluaa niin mielellään auttaa meitä, minkä vain voi."

Rouva Krohn kohotti tylsät, ilmeettömät silmänsä. Yngve tarttui hänen käteensä, joka jäi velttona hänen puristukseensa.

"Rakas rouva Krohn, olisin niin iloinen voidessani auttaa teitä edes vähän tai olla pienenä tukena."

"Kiitos", vastasi rouva Krohn hiljaa vetäen kätensä pois alkaen huojuttaa yläruumistaan kuin ihminen, jolla on kovat tuskat. "Mutta me emme voi tehdä mitään", jatkoi hän kohta ja käänsi katseensa myrskynpieksämään maisemaan, joka oli niin synkkä kiitävien pilvien alla.

"Voimme kylläkin", sanoi Ellen. "Nyt meidän täytyy lähteä pois täältä. Herra Alvén voi auttaa meitä laskun järjestämisessä, hankkia meille vaunut ja kaikkea tuollaista, niin meidän ei itse tarvitse puhua isännän kanssa. Sitä kai sinä kuitenkin tahtoisit välttää, äiti? Ja Arne — niin, en tiedä, missä hän on. En ole lainkaan nähnyt häntä tänään."

Rouva Krohn oli kääntänyt päätään, kun kuuli Arnen nimeä mainittavan. Mielenkiinnon kipinä välähti hänen silmissään. Mutta hetkistä myöhemmin hänen ajatuksensa kulkivat jo taas entisiä latujaan. Hän ojensi kätensä ja alkoi etsiä ikkunalaudalta.

"Mikä on, äiti, etsitkö jotain."

"Kirje — isäsi kirje."

"Voi rakas pikku äiti, älä lue sitä nyt taas. Älä ajattele sitä, jos suinkin voit olla sitä tekemättä. Sen näkeminen tuottaa sinulle vain kärsimystä."

Mutta rouva Krohn hoki: "Kirje — kirje —" ja hänen kätensä hapuilivat tyhjää ikkunalautaa, joka loisti niin kylmän valkoisena synkkää maisemaa vasten.

"Antakaa hänelle kirje", kuiskasi Yngve.

Ellen avasi piironginlaatikon ja otti sieltä avatun kirjeen, mutta rouva Krohn ei lukenut sitä.

"Äiti parka", sanoi Ellen. Hän oli vetänyt Yngven mukanaan huoneen pitkällä seinällä olevan sohvan luo soikean peilin alle, jossa nummen raskaat ääriviivat kuvastuivat. "Ettekö luule hänen voivan menettää järkensä?"

"En, en — älkää sitä pelätkö", sanoi Yngve rauhoittaen. "Tämä on vain käänne, joka menee ohitse, ja saatte nähdä, että äitinne tulee entiselleen."

"Ei entiselleen", vastasi Ellen hiljaa, "ei, entiselleen hän ei koskaan tule. Te ette saata aavistaakaan, kuinka kiintynyt äiti oli isään. Minä olen usein ajatellut, että niin paljon ei koskaan saisi pitää toisesta ihmisestä. Siinä menettää jotakin omasta persoonallisuudestaan. Enkä luule sen olevan oikein."

"Ettekö voi ajatella — ajatella, että rakastaisitte jotakuta, Ellen?"

Ellen kääntyi hänen puoleensa huulilla valoisa hymy, joka hetkeksi sai hänen surulliset kasvonsa loistamaan.

"Kyllä, voisin", sanoi hän laskien kätensä Yngven käteen. "Mutta en samalla tavalla kuin äiti. En voisi antaa itseäni niin kokonaan, ettei minusta olisi enää itsestäni mitään jäljellä."

Yngven sydän sykki ilosta, ja hän puristi pienen käden lujasti omaansa.

"Sitä teidän ei pidäkään tehdä", sanoi hän. "Ei rahtuakaan omasta itsestänne saa mennä hukkaan. Siihen te olette vallan liian kallisarvoinen."

"Mutta ei ole aika puhua siitä nyt", aloitti Ellen muuttuneella äänellä. "Meidän täytyy ajatella äitiä. Tehän aiotte lääkäriksi — ettekö voi sanoa, mitä minun tulee tehdä saadakseni hänet tuosta mielentilasta?"

Yngve Alvén hillitsi itsensä päättävästi ja piilotti itsekkään onnentunteensa sydämensä syvimpään sopukkaan, — kerranhan se kuitenkin saisi vapaasti leimuta. Hän saattoi nyt kyllä odottaa tietäessään Ellenin pitävän hänestä.

"Jos vain voisimme suunnata rouva Krohnin ajatukset toisiin uomiin, olisi hyvä", sanoi hän. "Eikö veljellänne ole mitään vaikutusvaltaa äitiinsä?"

"On, luulen olevan; äiti on aina pitänyt eniten Arnesta. Hän ei ole tahtonut tehdä eroa meidän välillämme, mutta minä olen kuitenkin huomannut, että hän on ollut enemmän kiintynyt Arneen kuin minuun. — On kummallista, ettei Arne ole ensinkään käynyt äidin luona."

"Ehkä menen katsomaan, onko veljenne huoneessaan?"

"Menkää, kiitoksia, menkää... Minä en oikein uskalla jättää äitiä tänään."

Yngve hyväili Ellenin kättä vielä kerran ja nousi sitten lähteäkseen.

Arne Krohn ei ollut huoneessaan. Palvelustyttö sanoi hänen menneen ulos aikaisin aamulla ennen aamiaista.

Hetkisen Yngve viipyi katsellen ympärilleen pienessä huoneessa, jossa Arnen tavarat olivat huiskin haiskin ilman minkäänlaista järjestystä, mikä on niin tavallista nuorilla miehillä. Ikkunan edessä olevalla keltaiseksi maalatulla pöydällä oli piippuja ja tupakkamasseja kaikessa sovussa kaulusten, kalvosinten ja kaulaliinain kanssa; avatussa kirjassa oli kuihtunut ruusu kirjanmerkkinä erään runon kohdalla.

Se oli rakkausruno — ja Yngve muisti nyt, että Maud Atkinson oli muutamia päiviä sitten leikkiä laskien pistänyt ruusun Arnen napinreikään.

Aavistus muuttui todeksi. Arne parka, kaksin verroin oli isku sattunut häneen! Hänhän oli itse rakastanut Maudia.

Ja epätoivo oli syössyt hänet matkaan; ajattelematta äitiä ja sisarta hän oli paennut saadakseen olla yksin, painautuakseen piiloon kuin sairas eläin vaanivien katseiden alta. Sitä oli helppo ymmärtää. Professori Krohnin lasten tuskassa oli häpeää.

Mutta minne hän oli voinut joutua? Kuljeskeliko hän rannalla myrskyssä ja rajuilmassa — nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen, ja meren ja maan ääriviivat häipyivät rankkasateessa. Sillä eihän hän ollut voinut — Yngve ajatteli kauhulla Arnen katseen pohjalla piilevää synkkämielistä ilmettä. Arnen luonne oli hempeä, hänellä ei ollut paljon voimia surua kantamaan. Ja tällaisena päivänä olisi niin helppo hävitä, antaa aaltojen kuljettaa itsensä pois —. Ihmisruumiilla ei ollut minkäänlaista merkitystä noissa rajuissa tyrskyissä. Kenenkään ei tarvinnut ajatella itsemurhaa, saattoi olettaa onnettomuuden tapahtuneen. Hänhän olisi esimerkiksi voinut olla uimassa ja siten joutua liian kauaksi.

Yngve meni Ellenille ilmoittamaan, ettei Arne ollut huoneessaan, ja sanoi lähtevänsä rannalta hakemaan häntä. Ellen kiitti häntä levollisesti, vielä hän ei ollut rauhaton Arnen puolesta, hänellähän oli niin usein tapana kuljeksia rannalla yksinään.

Ellen oli vetänyt esiin matkakirstun ja järjesti siihen äitinsä vaatteita. Hän ei voinut olla toimettomana, jos mieli pysyä rohkeana. Sitäpaitsi hänestä oli luonnollista, että he matkustavat kotiin niin pian kuin mahdollista, kunhan hän vain saisi äitinsä heräämään tylsyydentilasta, joka nyt teki mahdottomaksi päättää mitään.

"Kunhan vain pääsisimme kotiin", sanoi Ellen. Hänen käsissään oli hänen vaaleansininen leninkinsä, ja hän laski sen varovaisesti kirstuun. "Kööpenhamina on niin suuri, siellä katoamme vilinään. Meillä ei kuitenkaan ole enää mitään iloa Hvidestrandissa."

Vaikka hän puristi silmänsä kiinni ja uljaasti koetti taistella vastaan, ei hän kuitenkaan voinut estää paria kyyneltä putoamasta vaaleansiniselle leningille, joka oli niin monena hauskana päivänä rannalla somistanut häntä. Hänestä tuntui, kuin siitä vielä olisi tuoksunut meren suolaisuus, päivänpaahtama multa ja kukkasten mesi. Nyt hän menettäisi kaiken. Häntä odottivat Kööpenhaminan tukahduttavat kadut ja kodin ahtaat huoneet. Tuo kaikki olisi niin kuollutta nyt, kun isä oli poissa.

"Enkö milloinkaan enää saa nähdä teitä tuossa leningissä?" kysyi Yngve surullisena. Hänenkin mielestään osa kesästä katosi kirstuun kuin avoimeen hautaan.

Ellen pyyhkäisi tukan otsalta ja katseli häneen heikosti hymyillen, kyyneltensä keskeltä.

"Kenties, kenties — ensi vuonna", hän sanoi.

Näihin sanoihin "ensi vuonna" sisältyi hänen ja Yngven yhteinen toivo. Heidän onnensa saattoi elää talven yli kuin kukka, joka versoo lumen alla, kunnes uusi kesä valoisampine päivineen saa sen puhkeamaan auringossa.

Kun Yngve toisen kerran oli menossa rannalle, hän tapasi hotellin eteisessä Vivika Baumerin. Hän oli pannut sadetakin hartioilleen ja vetänyt myssyn päähänsä, niin että hänen hienot, kapeat kasvonsa olivat vallan tumman kankaan kehystäminä.

"Aiotteko ulos tällaisessa ilmassa, neiti Baumer!" kysyi Yngve ihmeissään.

"Aion, en voinut olla sisällä koko päivää." Hän laski kätensä Yngven käsivarrelle. Tummansininen sadetakki valui hiukan syrjään, niin että saattoi nähdä hänen valkean villapuseronsa ja kapean käden, jota koristi leveä kultasormus — hänen kihlattunsa sormus —. "Kandidaatti Alvén, oletteko puhunut Ellenin kanssa?" jatkoi hän. "Millä mielellä hän on?"

"Neiti Krohn on levollinen ja maltillinen", sanoi Yngve. "Mutta rouva parka on vallan murtunut, kivettynyt surusta. Olen myöskin hieman levoton Arne Krohnista — kukaan ei ole nähnyt häntä sitten aamun."

"Mitä te sanotte?" Vivikan käsi vapisi, hänen siniset, tummien ripsien reunustamat silmänsä olivat ammollaan. "Ei suinkaan hänelle vain ole tapahtunut mitään onnettomuutta?"

Yngve tuskin tiesi, mistä johtui, että hän uskoi salaisen pelkonsa tälle nuorelle tytölle, jota hän tunsi niin vähän. Ehkäpä se johtui siitä, että Vivika tunsi niin viihdyttävää, lämmintä myötätuntoa muiden ihmisten suruja kohtaan.

"Minulla on erikoinen syy pelkooni", sanoi Yngve. "Luulen että Arne Krohn itse oli lämpimästi kiintynyt Maud Atkinsoniin."

"Luuletteko? Vivika oli tullut hyvin kalpeaksi. Ihmisparat", jatkoi hän hiljaa. "Ja mitä aiotte nyt tehdä, herra Alvén?"

"Olen ajatellut kulkea rantaa pitkin hakemassa häntä. Neiti Baumer, koska te joka tapauksessa olette matkalla ulos, niin ettekö tahtoisi auttaa minua? Jospa te kulkisitte päinvastaiseen suuntaan, niin ehkäpä jompikumpi meistä löytäisi hänet."

"Tietysti minä sen teen", sanoi Vivika innokkaasti.

Hän avasi portin. Sade ja tuuli löivät häntä vastaan, niin että hän vaistomaisesti peräytyi askeleen.

"Ilma on varmaankin vielä liian raju teille, neiti Baumer", sanoi Yngve. "Ehkä on parasta teidän jäädä kotiin."

"Ei, minä en sula. Tulkaa, älkäämme hukatko aikaa."

He kulkivat yhdessä niittyjen poikki vievää tietä. Vivika taivutti solakan vartalonsa kumaraan, musta tukka ryöstäytyi irti myssyn alta ja liehui hänen silmillään. Huolimatta levottomuudestaan Yngve ei voinut olla huomaamatta vieressään kulkevaa neitosta. Miten rohkeasti tämä taistelikaan myrskyä vastaan, vaikka oli niin hento ja pieni. Hän ei näyttänyt tuntevan levottomuutta, ei väsymystä, kun oli kysymys muiden palvelemisesta. Vivika Baumerissa oli jotakin, joka toi mieleen nuoren nunnan, pyhimyksen. Tuollaiselta mahtoi Thüringenin Elisabet näyttää, kun hän avasi korinsa, missä hänen köyhille aikomansa antimet olivat muuttuneet ruusuiksi.

He eivät voineet puhua toistensa kanssa. Myrsky pauhasi ylivoimaisena. Muutaman turhan yrityksen jälkeen he vaikenivat kumpikin, ja rannalle saavuttuaan he erosivat toisilleen nyökäyttäen, mennen kumpikin omalle suunnalleen.

Yngve kulki kulkemistaan, melkein huumaantuneena tuulen ja tyrskyjen pauhusta sekä ilmanpaineesta, joka salpasi häneltä hengen. Näköala maalle päin oli täällä rantapenkereen estämä. Vain sähkölennätinpylväiden huiput näkyivät mustina juovina taivasta vasten. Aallot ajelivat toisiaan pilvenkorkuisina, vihertävävaahtoisina, huuhdellen rannan ja särkyen pirstoiksi. Suuria vaahtosiekaleita jäi märille kiville.

Kuljettuaan jonkun matkaa Yngve huomasi miehenjalan jäljet ja aivan vieressä koirankäpälien syvennykset. Hänen mielensä täyttyi riemulla. Arne oli varmaan kulkenut tästä. Scott, hotellikoira, oli hänen hyvä ystävänsä ja seurasi häntä usein pitkillä kävelyillä.

Jäljet näkyivät noin neljänneksen kilometriä pitkin rantaa. Sitten ne kääntyivät sisämaahan päin, ja Yngven toiveet heikkenivät. Jäljet katoaisivat pian niittyjen ruohossa ja nummen korkeassa kanervassa, eikä hän siis kauempaa voisi näitä viittoja myöten kulkea. Hän poikkesi rannalta ja alkoi kulkea siihen suuntaan, mihin arveli Arnen kulkeneen. Tässä oli tie, joka oikeastaan erottui vain syvien pyöränjälkien takia. Kauempana se muodostui oikeaksi ajotieksi. Sen molemmin puolin oli viljeltyjä maita, missä kasvoi huononpuoleisesti ruohoa kullankarvaisten maksaruoho- ja vaaleanpunaisten ajuruoholäikkien välissä. Jonkun matkan päässä oli yhteensulloutunut lauma lampaita. Etäämpänä näkyi erään talonpoikaistalon tumma olkikatto. Matalat, pitkät, valkeaksi rapatut huonerivit viheriään vivahtavine ikkunoineen katsoivat merelle päin, ja takana niiden suojana oli pitkä rivi hietakinoksia. Talon luona ei kasvanut ainoatakaan puuta, ja perunamaapahanen teki kasvitarhan virkaa. Yngve muisti äkkiä olleensa täällä ennen; hän tunsi talon ja muisti siinä asuvien ihmisten historian, jonka hän oli kuullut kerrottavan kalastusasemalla. Nyt siinä asui vain kaksi vanhusta yksinään, mies ja vaimo. Heillä oli ollut monta lasta, jotka kaikki olivat kuolleet kasvavina ollessaan, paitsi kahta, kahta reipasta nuorta poikaa, jotka olivat kalastajia, kuten isänsäkin. Eräänä myrsky-yönä he hukkuivat merellä. Toinen oli kaksikymmentäkaksivuotias, toinen kaksikymmenvuotias. Vanhempi oli kihloissa ja aikoi pian viettää häänsä. Vanhukset olivat kuin lamaannuksissa saadessaan sanoman poikiensa kuolemasta. Kesti kauan, ennenkuin he saattoivat uskoa sitä. Sitten vanha isä meni ulos kuin unissakävijä, valjasti hevosen ja ajoi itse rantaan, jonne poikien ruumiit olivat ajautuneet. Hän meni tuomaan kotiin poikansa.

Kaikkea tätä Yngve ajatteli kulkiessaan perunapellon läpi taloon vievää tietä. Ovi ei ollut lukossa. Hän astui suoraan eteiseen, missä vanha, takkuinen, epämääräistä rotua oleva koira ilmaisi paheksumisensa ja ihmettelynsä vieraan näkemisestä lyhyin, kähein haukahduksin, mikä päättyi muutamiin tyytymättömiin murahduksiin. Yngve rauhoitti koiraa silittämällä sen päätä ja puolisokeita silmiä, minkä jälkeen koira salli hänen, astua tupaan.

Matala huone oli vallan hämärä. Yngve erotti epäselvästi yhdellä seinällä korkean sängyn punapilkkuisine verhoineen, nurkassa olevan bornholmilais-kellon ja ikkunain välissä laskulaudalla varustetun pöydän, jonka ääressä vanhukset istuivat. Mies istui pöydän päässä tupruttaen pitkää piippuaan; ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa oli syvä, miettivä ilme, tuuheitten kulmakarvojen alta näkyvä katse oli sammunut, ja harmaanvalkoiset hapset riippuivat pitkinä suortuvina kaulalle pienen mustan lakin alta. Yllään hänellä oli raitainen villapaita; hihat näkyivät tummansinisen sarkaliivin alta. Jaloissa hänellä oli puukengät. Vaimo oli pieni ja hento, ja hänen kasvonsa olivat terävät, mutta kalpeat, päätä verhosi musta liina. Paikaltaan ikkunoiden välistä hän ensiksi näki vieraan ja nykäisi kyynärpäällään miestään, joka nousi äkkiä ja tokaisi ihmetellen: "Kas vaan, kukahan hän on."

Yngve astui lähemmäksi ja koetti selittää vanhuksille, että hän haki erästä nuorta miestä, joka oli ollut poissa hotellista koko päivän. He eivät häntä ymmärtäneet, ja Yngven täytyi toistaa sanansa monta kertaa mahdollisimman selvästi ja tanskankielisin kääntein, ennenkuin he ymmärsivät mitä hän tarkoitti. Vanha vaimo osoitti höperöä ihmettelyä sen johdosta, että ruotsalainen oli eksynyt heidän seudulleen. Vasta kun Yngve oli kertonut iästään, yhteiskunnallisesta asemastaan ja syntymäpaikastaan, hän sai tietää, ettei kukaan vieras ollut kulkenut siitä ohi tänään, mutta että koira oli haukkunut muutamia tunteja sitten, niin että varmaankin oli joku ollut särkkien keskellä.

"Oi Herra Jumala, minne hän on voinut joutua", sanoi vaimo huojuttaen päätään edestakaisin ja kietoen käsivartensa kudottuun villahuiviin ikäänkuin viluissaan. "Tänään on vasta Herran ilma — Herran ilma — jos joku joutuu veteen, niin hän voi sinne jäädä."

"Niin, eikä hän olisi ensimmäinen, jonka meri on ottanut", sanoi mies, ja hänen harmaa päänsä painui syvemmälle piipun yli, joka oli sammunut. "Ei, eipä ensimmäinen."

Ja vanhusten lohduttomat sanat kaikuivat yhä Yngven korvissa, kun hän jatkoi etsimistään yksinäisten särkkien keskellä, nummella ja suossa, missä syvät silmäkkeet alituiseen pakottivat hänet kulkemaan kiertoteitä päästäkseen eteenpäin.

Täällä ei näkynyt jälkeäkään, eikä hän kohdannut ketään. Hänen ympärillään oli synkkä, autio, sadevihmaan peittynyt luonto, jota rajumyrsky oli runnellut, luonto, joka Yngvenkin rohkeaan ja toivorikkaaseen mieleen toi ajatuksen ihmiskyvyn heikkoudesta, kohtalon järkkymättömyydestä.

Vihdoin hänen täytyi luopua tuloksettomasta hakemisestaan ja mennä kotiin. Vivika oli tullut ennen häntä, eikä hänkään ollut saanut minkäänlaisia tietoja Arnesta. Yngven oli vaikea viedä tällaista sanaa Ellenille, kaksin verroin vaikeaa, koska hän näki tytön silmistä, että tämä oli alkanut epäillä pahinta.

Kun Yngve kertoi nähneensä koiran jälkiä hiekassa niiden rinnalla, joita hän luuli Arnen jäljiksi, huudahti Ellen valittaen:

"Scott on tullut takaisin tunti sitten — yksin..."

Ja he katselivat toisiaan uskaltamatta kumpikaan sanoiksi pukea pelkoaan.

Loppuosa päivästä kului tuskassa ja toivottomassa odotuksessa. Ja vähitellen rouva Krohn alkoi ymmärtää, että häntä odotti uusi suru. Hän ei ollut vielä kadottanut kaikkea. Hän saattoi tulla siis vieläkin köyhemmäksi kuin miksi tämä päivä oli jo tehnyt hänet.

Hitaasti hän heräsi tuskallisesta horroksestaan tietoisuuteen siitä, että elämällä oli hänelle vielä arvoa siksi, että vielä löytyi joku, josta hän piti ja jonka takia hän oli levoton. Ja illan tullen, kun Ellen hetkiseksi oli mennyt Vivika Baumerin luo, rouva Krohn kääri huivin hartioilleen ja meni ulos etsimään poikaansa.

Sade oli tauonnut, mutta myrsky vonkui kietoen hänen hameensa säärien ympärille. Tiellä oli suuria vesilätäköitä, ja niityillä oli sadevesi kokoontunut pieniksi lammikoiksi, joiden pinta väreili tuulessa. Hyypät lentelivät hänen yllään valittavasti kirkuen. Margaretasta tuntui niiden herkeämätön levottomuus olevan osa hänen sieluaan raatelevasta tuskasta. Taivaanrannalla olivat pilvet hajaantuneet; iltataivaan kirkas juova lepäsi kultaisena reunuksena sinipunervan meren äärellä. Äkkiä pilkisti aurinko esiin, ja hän sulki vaistomaisesti silmänsä, sillä niin nopea oli vaihdos harmaanraskaan myrskypäivän hämärästä hehkuvaan, palavaan iltavalaistukseen, joka sai valkean rannan veripunaisena hohtamaan.

Oi, aurinko, joka nyt laski... eikö se vienyt mukanaan kaikkea sitä, mikä elämässä oli ollut hänelle rakkainta? — Parasta kai olisi hänelle, jos hän pääsisi näkemästä uuden päivän nousua — jos se päivä, joka nyt sammui, olisi hänen viimeisensä. Hänen mielensä oli niin täynnä katkeruutta, joka myrkytti kaiken. Nykyisyyden, tulevaisuuden ja menneisyyden valoisimmat muistot. Ove oli ollut osallisena hänen parhaimmista tunteistaan aina siitä saakka, kun hän oli pieni tyttönen, joka leikki lapsuutensa puutarhassa. Hän ei ollut koskaan voinut kuvitella elämää ilman Ovea. Ja häntä pyörrytti ajatellessaan edessä olevia äärettömän tyhjyyden pitkiä vuosia.

Kenties hän lisäksi ei ollut menettänyt ainoastaan Ovea, vaan myöskin poikansa, vanhimman lapsensa, joka oli heidän ensimmäisen rakkautensa pantti. Arnella oli isänsä kasvot, mutta äitinsä sielu — hänen rakkaalla pojallaan, joka aina oli suojellut häntä miehekkäällä hellyydellä. Oi, hän ei varmaankaan ollut pitänyt heistä kylliksi — Arnesta ja pikku Ellenistä —, hän oli syrjäyttänyt heidät Oven tähden, niinkuin kerran menneisyydessä oli unohtanut vanhempansa sen tunteen rinnalla, joka niin täydellisesti oli hänet vallannut.

Hän oli rakastanut väärin, rakkaudella, jonka sisimpänä vaikuttimena oli itsekkyys. Rangaistaisiinko häntä nyt sillä, että hän menettäisi Arnenkin?

Margareta Krohn teki tiliä itsensä kanssa. Hän otti vastaan surun — hän ei työntänyt sitä enää luotaan onnettomuutena, jota ei jaksanut kantaa. Hänen rakkautensa Oveen oli kuin suuri puu, joka oli peittänyt varjoonsa kaikki muut tunteet hänen sydämessään. Nyt ne saivat puhjeta ja kehkeytyä voimakkaina ja elämänhaluisina, nuo pienet, laiminlyödyt rakkaudenidut, jotka ennen olivat kuihtuneet hoidon puutteessa. Hänestä tulisi parempi ihminen, parempi äiti lapsille, jos hän vain saisi pitää heidät...

Hän oli kulkenut tuijottaen hiekkaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Kohottaessaan päänsä hän näki kirkkaassa auringonvalossa, joka huikaisi häntä, miehen tummat ääriviivat lähestyvän itseään, nuoren miehen, jonka vartalo oli raskaasti etukumarassa... Margareta uskalsi tuskin uskoa silmiään. Oi taivaan Jumala, oliko mahdollista, että hänen rukouksensa niin pian saisi vastauksen? —

Hän huudahti heikosti ja levitti käsivartensa: "Arne, Arne!"

Ja nyt hän näki, että tulija todellakin oli hänen poikansa. Hän tuli horjuen kuin ihminen, joka on vaeltanut itsensä uuvuksiin. Hänen vaatteensa olivat läpimärät sateesta, ja kostea, tumma tukka oli liimautunut ohimoille. Hänen silmissään oli niin epätoivoinen katse, että äiti sulki hänet lämpimästi osaaottaen syliinsä ja puristi hänet kovasti rintaansa vasten, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko maailmaa ja ennen kaikkea sitä vaaraa vastaan, joka piili hänessä itsessään.

"Oi poikani, kuinka levottomat me olemme olleet sinun tähtesi. Missä olet ollut koko päivän?"

Arne oli painanut päänsä äitinsä olkaa vasten, niinkuin hänen tapansa oli ollut lapsuudessa, kun hän uskoi äidille surunsa. Hänen kätensä kietoutuivat äidin niskan taa. Hiljaa kuiskaten, niin että vain äidin syvää rakkautta uhkuva sydän saattoi erottaa sanat, hän sanoi:

"Minusta tuntui aamulla, etten voisi elää kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Kun menin ulos, oli aikomukseni tehdä kaikesta loppu... Mutta koko ajan näin sinun kasvosi edessäni, äitikulta, enkä sitten voinutkaan — en voinut."

"Jumalan kiitos, ettet voinut!"

Äidin poski painautui pojan poskea vasten. Hänen kätensä soluivat hyväillen pitkin selkää ja hartioita. Hän ajatteli kaukaista aikaa, jolloin Arne oli ollut hyvin sairas. Kun hän tuli paremmaksi, tuntui hänestä, kuin hän olisi saanut pojan elämän lahjaksi.

He seisoivat yhä sylitysten ikäänkuin leväten. Suru, joka oli ollut molemmille niin ylivoimainen, kadotti osan katkeruuttaan, siksi että he kantoivat sen yhdessä. Ne tuhannet säikeet, jotka sitoivat heitä elämään ja toisiinsa, punoutuivat jälleen vahvaksi siteeksi, jota kumpikaan ei tahtonut katkoa.

Auringon äärimmäinen kultareuna hukkui tummaan mereen. Ja äkkiä tuuli taas yltyi lennättäen pilviä mantereen yli kohti harjuja, jotka kohottivat särmäisiä reunojaan punervansinistä taivasta kohden. Yhä suuremmiksi muuttuivat repeytyneiden pilvien lomista esiinpistävät siniläikät hohtaen kaikissa värivivahduksissa: sinikivenä, kultasinenä, vihertävänä ja merensinenä. Pilvet ikäänkuin keventyivät, muuttuen läpinäkyviksi, sauhumaisiksi hattaroiksi. Ja tuuli työskenteli edelleen, kunnes ilma oli vallan puhdas, ääretön loistava taivas, jolla kesätähdet pian syttyivät lähettämään valoa maisemaan, myrskyn laantuessa ja meren hiljaisin huokauksin nukahtaessa päivän riehumisen jälkeen yön syvään lepoon —

Kun Yngve ja Ellen myöhemmin Vivika Baumerin kanssa tulivat rannalle — hän oli osoittanut heille niin paljon myötätuntoa, etteivät he enää voineet pitää häntä vieraana, vaan rakkaana ystävänä — he tapasivat rouva Krohnin ja Arnen, jotka tulivat hitaasti käsi toisen kainalossa. Iloinen huudahdus Ellenin huulilla kuoli. He näyttivät kumpikin niin kummallisilta, ikäänkuin palaisivat pitkältä, pitkältä matkalta eivätkä vielä olisi sopeutuneet jokapäiväisen elämän vaatimuksiin. Ellen ymmärsi vaistomaisesti, ettei kukaan saanut häiritä heitä, — heillä oli kylliksi toisissaan.

Sinä iltana rouva Krohn seurasi Arnea hänen huoneeseensa, auttoi häntä riisumisessa ja istui hänen luonaan pidellen hänen kättään, kunnes hän oli nukkunut. Ja hän tunsi sydämensä jälleen heräävän. Niin kauan kuin oli vielä jokukin, joka tarvitsi hänen rakkauttaan, oli elämä elämisen arvoinen.