IV.

Merenrannalla ei ole milloinkaan niin kaunista kuin tyynenä kesäiltana valoisien öiden aikana, jolloin taivaanranta punoittaa auringonlaskun hohteessa ja kirkkaan meren tummansininen värisointu on vaalennut himmeimpään helmiloistoon. Kepeitä purppuraisia pilvenhattaroita leijailee taivaalla kuin sammuneen rovion kipinöitä, ja kaikkein alimpana leijuu tumma usvajuova — savu kaukaisuuteen kadonneesta höyrylaivasta. Valkeat hiekkasärkät ja valkoinen ranta saavat vaalean ruusunpunaisen hohteen, talonpoikaiskartanon ikkunat loistavat kuin sulatettu kulta. Melkein huomaamaton tuulahdus saa merenpinnan väreilemään. Sitten väreilyt haihtuvat ja heimiäishohteinen meri lepää tyynenä ja kirkkaana kuin lasi.

Kolme nuorta tyttöä laskeutui valkeata rantatöyrästä kultaisessa auringonlaskussa. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa vyötäisille ja juttelivat matalin äänin.

Keskimmäinen, Vivika Baumer, oli pitkäkasvuinen ja valkopukuinen, paksu musta tukka keskeltä jakauksella, kammattuna korvien yli, joten se muodosti kehyksen kapeitten, madonnamaisten kasvojen ympärille. Hänen silmäkulmansa olivat mustat ja hienokaarteiset, mutta kun hän kohotti silmäluomensa pitkine ripsineen, oli katse sininen ja omituisen kirkas. Hänen ihonsa oli äärettömän valkoinen ja huulensa himmeän punaiset kuin kelmeät ruusunlehdet. Hän näytti hyvin vakavalta, ja se loi hänen olemukseensa jotain herttaisen arvokasta, joka erotti hänet noista toisista iloisista tytöistä.

Ågot Brein kulki Vivikan vasemmalla puolella tummanvihertävässä, ohuessa leningissä vallattomien punertavien kiharoiden muodostaessa sädekehän hänen päänsä ympärille. Hänen raikas suunsa nauroi joka hetki, niin että harmaat silmät katosivat veitikkamaisiin ryppyihin ja kaksi syvää naurukuoppaa ilmestyi hänen ruskettuneisiin, hieman laihoihin poskiinsa. Hänestä oli vaikeata kävellä niin hitaasti, hän oli joka hetki valmiina riistäytymään irti tanssiakseen pitkin valkoista, sileätä rantaa, joka houkutteli kuin tanssiaissalin vahattu lattia. Mutta ystävän käden kevyt kosketus sai hänet hillitsemään mielensä.

Kolmas nuorista tytöistä oli Ellen Krohn. Hänen paksu, vaalea tukkansa oli palmikoituna pään ympärillä, ja iltarusko sai sen hohtamaan vaaleana kultana, Ågotin kiharoiden loistaessa hehkuvana kuparina. Hänen vaaleansininen tyllileninkinsä oli avokaulainen, ja pitkät, kapeat, tiheään rypytetyt hihat laskeutuivat hennoille ranteille. Tuntui siltä, kuin noitten kahden toisen jyrkät vastakohdat olisivat Ellenissä yhtyneet suloiseen sopusointuun. Hänessä oli Vivikan rauhallista levollisuutta ja Ågotin raitista iloisuutta; hän oli täysin terve ja onnellinen tyttö, joka eli sopusoinnussa itsensä ja koko maailman kanssa.

He olivat jutelleet maisemasta, kylvyistä ja hotellissa asuvista vieraista. Mutta vähitellen keskustelu hiljeni. Illan ihanuus häivytti heidän mielistään pikkumaisuudet ja jokapäiväisyydet. Heidän ajatuksensa siirtyivät hiljaisessa, kultahohteisessa valaistuksessa lumottuun maahan, jossa nuoruudenunelmat elävät.

Ja Ågot huudahti hillitysti: "Miten elämä sentään on ihanaa!"

"Ihanaa", toistui Ellenin puoliavoimien huulien takaa.

Mutta Vivika sanoi:

"Luulen, ettette kumpikaan tunne elämää. Te ette tiedä, kuinka rikasta tai surullista se voi olla. Sillä elämä — elämä ei ole ainoastaan puhdas ruumiillinen ilo olemassaolosta, se ei ole myöskään huvituksia ja ilonpitoa — eikä työtä. Minun mielestäni on ainoastaan suhteellamme toisiin ihmisiin jotakin merkitystä."

"Mutta Ellen ja minä, olemmehan mekin muitten ihmisten kanssa tekemisissä", sanoi Ågot innokkaasti, "miksi emme sitten tuntisi elämää yhtä hyvin kuin sinä?"

Vivika ei heti vastannut. Hän seurasi katseellaan lokkia, joka kaarteli välkkyvän veden yllä, kohosi ja laskeutui ja nousi niin korkealle, että se näkyi vain mustana pilkkuna punertavia pilviä vasten. Lopulta hän sanoi:

"Muistatteko tuon säkeen, jonka Ibsen on kirjoittanut: Ej nogen Sjael kan alle favne, hvis ikke först han elsked en. — Ei kukaan voi syleillä kaikkia, ellei hän ensin ole rakastanut yhtä. — Sitä minä tarkoitan. Ihmisellä on täytynyt olla suuri tunne, ennenkuin hän voi tajuta, miten rikas elämä on. Ja vaikka surukin saapuu, vaikka hän menettäisi sen, johon on kiintynyt, niin ei hän koskaan enää ole niin köyhä ja ahdasmielinen kuin ennen, niin täynnä omaa itseään kuin me nuoret olemme. Rakkaus ja suru, joita hän löytää muissa ihmisissä, ovat hänelle tuttuja, eikä hän enää tuomitse, vaan koettaa lohduttaa. Ja jos hän kykenee keventämään edes hiukankin toisen kuormaa, on kuin omakin taakka tuntuisi helpommalta. Tuntuu niin omituiselta tietää olevansa rengas suuressa ketjussa — tietää, että vaikka teko olisi kuinka vähäinen tahansa, niin on siitä kuitenkin hyötyä, eikä sitä saa jättää tekemättä. Ja siten saa omakseen uuden onnen menetetyn sijaan."

"Vivika", Ellen katsoi häneen rukoilevasti ja pisti kätensä hänen käteensä, "etkö kertoisi meille — sulhasestasi?"

Vieno puna kohosi Vivikan poskille. Hänen rintansa aaltoili valkean puvun alla. Hänen aina matalahko äänensä muuttui kuiskaukseksi.

"Luulin teidän tietävän kaikki. — Tapasin hänet kolme vuotta sitten eräässä kylpylaitoksessa Norjassa. Tage Selchau oli hänen nimensä. Hän oli yhdessä äitinsä kanssa, jonka ainoa poika hän oli. Ja sitten me aloimme pitää toisistamme, hän ja minä. Tiesin kyllä, että hän oli heikko, mutta minä toivoin onnen voimistuttavan, ja sitä hän itsekin luuli. — Mutta toisin kävi. Hänen äitinsä ja minä seurasimme häntä toisesta parantolasta toiseen. Kaksi vuotta me matkustelimme, milloin Norjassa, milloin Sveitsissä, mutta hänen tilansa yhä vain huononi. Sitten hän kuoli — viime kesänä. Ja nyt minä olen muuttanut kodistani Tagen äidin luo; hän ja minä pidämme yhtä elämämme loppuun saakka."

Syvä hiljaisuus seurasi Vivikan sanoja. Ellen puristi hänen kätensä lujemmin omaansa, ja Ågot huomasi ihmeekseen kyynelien kihonneen silmiinsä. Mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois kätensä ruskealla ulkosyrjällä ja kysyi pidätetystä liikutuksesta kovalla äänellä:

"Etkö toivo, ettet olisi koskaan häntä tavannut? Sehän toi mukanaan vain surua sinulle."

"Mitenkä saatat noin sanoa", kuohahti Ellen. "Vivikahan on kuitenkin saanut kokea jotain suurta. Hänen surunsa on suurempaa kuin monen tyhjänpäiväinen ilo. — Etkö itsekin ole sitä mieltä?"

"Olen", sanoi Vivika hiljaa. Hänen kätensä hyväili Edenin rannetta sinisen hihan alla. "Luulen melkein sinun ymmärtävän hiukan, mitä minä tarkoitan elämällä, Eden, muuten kai sinäkin ajattelisit kuin Ågot."

Mutta Ellen ei voinut puhua siitä, mitä tämä kesä oli hänelle opettanut, ei edes näille kahdelle, jotka olivat hänen hyviä ystäviään. Hän kumartui äkkiä ja poimi hyvin nopeasti rantaohdakkeen, joka kohotti teräksenharmaita piikkilehtiään sametinpehmeästä valkeasta hiekasta.

Ågot juoksi hänen luokseen, otti hänen punastuvat kasvonsa molempien käsiensä väliin ja katseli häntä ilkamoiden silmiin.

"Ellen, Ellen, kuka on saava tämän kukkasen? Kandidaatti Alvénilleko sinä sen poimit? — Mutta ethän tahtone antaa hänelle ohdakkeita ja okaita — — — Jos maltat mielesi hetkisen, niin näytän sinulle, missä täällä kasvaa metsäruusuja."

"Anna minun olla rauhassa, Ågot", sanoi Ellen puolittain nauraen ja itkien ja polki pienellä ruskealla kengällään santaan.

"Sinä olet suuttuvinasi, kun minä teen sinulle kiusaa hänestä, mutta tiedänhän sinun vain teeskentelevän. Sinä ihastut jo pelkästään hänen nimensä kuulemisesta."

"Hyi, Ågot, sinä olet vallan mahdoton tänä iltana."

"Niin, olepas nyt kiltti", sanoi Vivika lempeästi. "Jos Ellen nyt elää onnellisia hetkiä, niin älkäämme häntä kadehtiko. Minulla on ollut omani — ja sinun aikasi tulee vielä, Ågot."

"Älä joutavia! Kukapa välittäisi tällaisesta punapäästä!"

Mutta Ågot itse nauroi lohduttomille sanoilleen, tarttui Elleniä vyötäisistä ja tanssitti häntä mukanaan. Vivika katseli heitä lempeän surumielisesti hymyillen kuin rakastava vanhempi sisar, joka antaa pikkusiskojen huvitella häiritsemättä heidän iloaan.

Sitten Ågot ja Ellen palasivat ja asettivat Vivikan keskelleen; ketju oli jälleen ehyt.

Joku ehdotti, että he palaisivat särkkien kautta kankaan poikki. Siihen suostuttiin.

He etenivät leveätä rantatietä. Sammalikkojen ja niittyjen ruskeanharmaat ja tummanvihreät lakeudet hämärään häipyvinä levisivät matalia särkkiä kohden, jotka estivät taivaanrantaa näkymästä. Siellä täällä pisti esiin pieniä järviä opaalinvärisinä vesipeileinä, muistuttaen sametintummaan maisemaan vaipuneita suuria helmiä. Läntisen taivaan kultapohjasta kohosi pitkähköjä purppuraisia ja loistavan karmiinipunaisia sulkapilviä. Ne kohtasivat muita, tummansinipunervia pilvenlonkia, jotka muodostivat merta kohden jyrkästi laskeutuvien kaukaisten kunnaiden yli uivia kaupunkeja kupoleineen ja torneineen.

Äkkiä hypähti heidän edessään jänis, joka loikki mättäältä mättäälle säikähtynein liikkein, pitkät korvat luimussa.

"Eikö täällä ole kaunista?" sanoi Vivika hiljaa. "Niin koskematonta ja suurenmoista. Maailman pauhu on niin kaukana. Tuhannet pikkuseikat, jotka häiritsevät jokapäiväistä elämäämme, eivät meitä täällä saavuta. Tuntuu kuin voisi istua kädet sylissä ja odottaa —"

"Mitä?" kuiskasi Ellen.

"Uutta taivasta ja uutta maata, jossa löytää kadottamansa."

Ågot kääntyi ja katseli Vivikan puhdaspiirteisiä, levollisia kasvoja.

"Uskotko siihen?" hän kysyi.

"Jollen siihen uskoisi, en voisi kestää elämää."

Ågot ei sanonut enää mitään. Jos Vivika löysi uskostaan lohtua, oli se hänelle onnellista. Itse oli Ågot pieni epäilijä, ja kesken nuorekkainta elämän riemua hänelle saattoi tulla katkeran toivottomuuden hetkiä, jolloin kaikki hänen edessään murtui.

"Luonnossa täällä rannalla ja särkillä on sentään jotain kaameaa", sanoi Ellen. "Äiti on kertonut minulle erään tapahtuman, jota usein ajattelen. Kaksi nuorukaista, jotka hän tunsi, olivat huvimatkalla täällä. He kulkivat pitkin rantaa, toinen toisesta hiukan edellä. Äkkiä kuulee edelläkulkija huudon, ja kun hän kääntyy, näkee hän vain ystävänsä käsivarret ja kädet hiekan yläpuolella. Tämä huitoo tuskallisesti — oi, eikö teistäkin tunnu, kuin näkisitte hänen kätensä? — ja tietysti toinen heti rientää takaisin, niin pian kuin mahdollista. Mutta liian myöhään. Kun hän ennätti sille paikalle, missä oli nähnyt ystävänsä, oli tämä kokonaan kadonnut. Hiekka oli niellyt ja tukehduttanut hänet."

"Eikö häntä koskaan löydetty?"

"Kyllä, mutta hän oli silloin jo kuollut."

"Huu, miten kauheaa."

Hiljaisuus hiipi heidän ympärillään. He olivat saapuneet särkkien keskelle, missä jalat upposivat pehmeään hiekkaan ja missä ruusunpiikit olivat repiä heidän hameensa. Ellen kulki hiukan edellä. Hän ajatteli Yngve Alvénia. Hänen kesäinen onnensa kietoutui tämän yhden ihmisen ympärille, jonka nimeä hän ei pari kuukautta sitten ollut edes kuullut. Nyt puhui kaikki hänestä, särkät, meri ja hotellimuurit tiesivät tuhansia kertomuksia Ellenistä ja Yngve Alvénista, ja vain heistä. Ja mikä oli kaikkein parasta, hän ei tiennyt muuta mahdollisuutta olevan, kuin että kaikki päättyisi kuten vanhoissa rehellisissä saduissa.

Hänen ajatuksensa alkoivat askarrella Vivikassa. Oli niin surullista, että hänen oli täytynyt menettää rakastettunsa ja että hän eli kuin nunna, joka on pyhittänyt elämänsä muistoille ja surulleen. Mutta tulisiko todella niin käymään? Eikö Vivika voisi tulla onnelliseksi jälleen ja mennä toisen kanssa naimisiin? Täytyi toivoa sitä hänen itsensä takia. Mutta Ellen ajatteli, että heille toisille, Ågotille ja hänelle, se olisi tappioksi. Vivika merkitsi heille niin paljon nyt. Hän oli kuin korkeavartinen valkoinen lilja. Ja tuntui hyvältä, kun oli joku, johon saattoi katsoa kuin ylempäänsä.

Äkkiä Ellen huomasi, että kaksi ihmistä oli kulkenut heidän edellään. Hän näki heidän askeltensa jäljet hiekassa — kapea miehen jalka ja sen vieressä jälki sirosta, suippokorkoisesta naisen kengästä. Jäljet olivat vallan lähekkäin.

Hän seisoi korkealla kukkulalla ja katseli syvään kuiluun, kukkuloiden väliseen umpilaaksoon. Pohjalla loisti jotain punaista kuin suuri unikko... Se oli naisen golf-nuttu. Nainen lepäsi rentonaan niska hiekkaan painautuneena ja kasvot kohti kultaisia iltapilviä. Mies istui hänen vieressään, kumartuneena hänen ylitseen innokkaasti jutellen. Ellen ei voinut heti nähdä hänen kasvojaan, mutta soreassa, hyvinpuetussa vartalossa oli jotain, joka sai hänen sydämensä kouristumaan. Hän muisti erinäisiä, hotellissa kuulemiaan sanoja, naisten vihamielisiä kuiskutuksia, jotka aina vaikenivat, milloin hän tuli lähelle. Ennen hän aina oli pudistanut aavistukset yltään mahdottomina ja mielettöminä, mutta nyt muuttui tuska todellisuudeksi, ja hän näki äkkiä edessään äitinsä huolestuneen kysyvät, epätoivoiset silmät.

Niin, siellä olivat — Maud Atkinson ja hänen isänsä.

Ellen painoi molemmat kätensä rintaansa vasten. Hän haavoitti itseään ohdakkeiden teräviin lehtiin, mutta ei sitä huomannut, ei nähnyt veripisaraa, joka kihosi hänen kädestään. Hänen suuhunsa tuli iljettävä maku. Miten maailma oli ruma — se maailma, joka hänestä hetki sitten oli ollut niin kaunis ja miellyttävä, vain Vivikan surun lempeän varjon himmentämä... Mutta suru, joka häntä nyt raastoi, surmasi kaiken auringonvalon, pimensi elämän, sillä kehen saattoi luottaa, kun rakkaimmat ja parhaimmat pettivät?

Oi äiti, äiti parka!

Ellen kääntyi hitaasti ja meni molempia toisia vastaan. Hänen nuorekkaat kasvonsa olivat lumivalkeat, ja silmiin oli tullut säikähtynyt katse, ikäänkuin ne olisivat nähneet jotain kamalaa.

"Mennään jälleen rannalle", hän sanoi käheästi. "Tulkaa — täällä ei ole turvallista. Särkkien keskellä on vallan liian yksinäistä. Eikä tiedä, keitä voi tavata..."