Part 10

Jos kohtalo olisi satuttanut hullusti, olisi Yrjö Tuominen nyt edellä kuvatun nuorekkaan rovastin kaltainen, joka pelastaisi sieluja vuoroin taivaan enkeleitten, vuoroin pienten belzebubien suureksi iloksi. Mutta yksinäisinä hetkinään hän katkerasti kaipaisi kalkin sijasta käteensä florettia ja säilää, jotka hän rovastilassa voi korvata vain shakkipelikeskustelulla, lutherilaisilla pöytäpuheilla ja joskus hyräilemällä »Wein, Weib und Gesangia».

Meille ja itselleen onneksi kohtalo säästi hänet klerikaaliselta alttarilta ja päästi vapaille palkeille, joilla hän voi kantaa yhtä hyvin jonkun kirkonkappalaisen lipereitä kuin piispanhiippaa, yhtä hyvin kuninkaan kruunun ja diplomaatin tähtiä kuin knaapiaatelin yksinkertaista säilää. Lyhyehkön näyttelijäuransa aikana on hänen henkilöittensä luku ennättänyt nousta hämmästyttävän suureksi ja ihmismaailmansa laajentua käsittämään monipuolisesti sekä kotimaista että ulkomaista, sekä klassillista että modernia tuotantoa. Kokeilijasta näyttelijäksi hän nousi »Elinan surman» Uolevilla, astui ensikerran pappisuralle pastori Jussilaisena, näytteli sekä Tuomaat että Juhanit, »Anna-Liisan» Johannekset ja »Maunu Tavastin» Ronkaiset päätyäkseen monen muun suomalaisen tyypin kautta Argillander-pappiinsa allekirjoittaneen »Juudas» näytelmässä. Jo aikaisin hän pääsi kunnostautumaan klassillisessa. Shakespearea: paitsi pienempiä hahmoja — itse Falstaff. Sitten Grillparzeria, Sudermannia, Gogolia, Strindbergiä. Ja modernissa eurooppalaisessa näytelmässä hän on liikkunut milloin Shaw'n Higginsinä, Hinkemannin Grosshahnina, ja Kaiserin miljardöörinä, milloin Pirandellon, Rollandin, Chapekin ja Romainin teatterissa.

Luettelot eivät ole henkeviä. Mutta edellinen henkilöitten ja kirjailijoitten sarja on välttämätöntä mainita päästäksemme alkukuvausta 'eksaktisemmin' kiinni Yrjö Tuomisen pyöreähköön ja ääriviivoiltaan pehmeähköön näyttelijäkuvaan.

Tämänhetkinen psykologinen pulmamme on siis kysymyksessä, kuinka on edellinen rovastikuvitelmani sovitettavissa niin laajaan näyttelijäalaan ja niin heterogeniseen henkilögalleriaan kuin äskeinen luettelo osoittaa. Ratkaisu on melkein yhtä yksinkertainen kuin vanha tarina Kolumbuksen munasta. Pysyn siinä, että alkukuvaukseni papillisesta ritarista ja ritarillisesta papista on todellakin allegoria Yrjö Tuomisesta näyttelijänä ja että tämä kuva on oikeaksi »todistettavissa» juuri hänen yksityissaavutustensa ja tappioittensa avulla. Olen nimittäin luullut havaitsevani, että ne Yrjö Tuomisen luomat, jotka etääntyvät psykologisesti hyvin kauaksi tuosta nuorekkaan vitaalisen rovastin kuvitelmasta, kuuluvat hänen taiteilijauransa kompastuksiin, epäonnistumisiin suuremmassa tahi vähemmässä määrässä. Nämä negatiiviset tapaukset eivät ole monet — lukullinen pappihan kelpaa vaikka mihin — mutta ne ovat sitä helpommin osoitettavissa. Katsokaamme.

Jukolan Tuomaana ja Juhanina hän ei voinut saavuttaa erikoista tulosta. Edellisen luomiseksi häneltä puuttuu »kovaa jykevyyttä», jäyhää tarmokkuutta ja »savitalonpojan» karkeutta. Mutta vieläkin kauempana on hänen joviaalisuutensa — jos niin kohteliasta arvonimeä saa käyttää — Juhanin leiskauksista, jyrähtelevistä raivopäistä, masennuksista, suurenteluista ja tuimista suuttumuksista. Yrjö Tuomisen verenkäynti on nim. kaikkea muuta kuin yltiöpäisesti leiskahtelevaa — tätä vastaanhan sotii koko hänen hilpeän rauhallinen olemuksensa.

Sama haluttomuus äärimmäisiin purkauksiin tuli kielteisessä mielessä näkyviin myös hänen ukko Svart-luomassaan »Uskottomuus» näytelmässäni. Mikä tässä maalaismagnaatissa on sortuneen herran hellämielisyyttä, vanhan elostelijan »kokemusperäistä» huumoria ja muinaista herruuden kajoa, se ilmennettiin näyttelijän luomassa mitä hartaimmin. Mutta mitä kärsitty vääryys ja kohtalon nurinkurisuus oli tuonut Abraham Svartin sieluun katkeruuden painetta, joka ilmaiseksen silloin tällöin käskynä, karjaisuna ja herruuden tuntona, se ei saanut ilmaisijaa Yrjö Tuomisesta, jolle jyrkkien luonnevastakohtien esittäminen samassa henkilössä on jotain epäoleellista, juuri siksi, että hän on — ja kaikella kunnialla — papillisritarillisen harmonian edustaja.

Kaikki mikä on puristettua ja purkautuvaa, on hänen temperamentilleen vierasta. Hän on ehdoton vastakohta ekspressiiviselle modernismille. Ei ole siis ihme että hän saksalaisten ekspressionistien kubistisissa eteishalleissa tuntee sieraimissaan tulikiven katkua ja sirkussahajauhon lemua eikä kykene heidän ekspressiiviseen paatokseensa. Tämä ei pääse paljonkaan näkyviin vielä Kaiserin »Koralli» näytelmän miljardöörissä, joka tahdikkaassa maailmamiehisyydessään on Kaiserin epäekspressiivisimpiä henkilöitä. Mutta jo Tollerin »Hinkemannin» Grosshahn on mitä elävin todistus Yrjö Tuomisen sopeutumattomuudesta tiiviisti ekspansioniseen ilmaisuun. Myöskin on hän hermoelämältään sangen vähässä määrässä strindbergiläinen, niin osuvat värit kuin hän iskikin Kaarle Kustaansa robustiseen naamaan. Hän onnistui vain siksi, että kruununodottaja ei ole »Kristiina» näytelmän varsinaisia Strindberg-henkilöitä.

Mutta näidenkin rajoitusten sisäpuolelle jää Yrjö Tuomiselle laaja näyttelijätaiteellinen liikkuma-ala. Hän, jos ken on luotu ruumiillistamaan esim. shakespearelaista evankeliumia »lihan heikkouksien» anteeksi-annettavaisuudesta. Sillä hänen sisimmältään valoisa ja puhdas — tämän näyttelijäpersonallisuuden ydinominaisuudet — mielenlaatunsa kestää rasvaisimmankin juoppolallin ja mässääjän maalliset »viinankarvat», viinapassot ja muut rappion merkit, henkilön silti tulematta katsojalle vastenmieliseksi. Näyttelijän sisäinen minä houkuttelee vapauttavan naurun sekä Falstaffinsa että juomanlaskija Stephanonsa puolustukseksi, ei tuomioksi. Kaikki Shakespearen sektiin ja lihavuuteen ränsistyvät huumorilliset hirtehiset, nuo »harmaan yön vartijat», »hämärän teikarit» ja »kuun lellipojat» ovat näyttelijän voitollisimpia henkilöitä. Heissähän on useimmissa muinaisen ritarin romanttista kajastusta ja myöskin aina jotain — kirkko ei lukene sitä minulle synniksi — jotain papillista, nimittäin heidän syntiä ja hurskautta luontevasti parittavassa sofismissään. — Vahinko todellakin Yrjö Tuomiselle ja meille, että apotti Coignard ei ole luotu näyttämöllä liikkuvaksi ja puhuvaksi olennoksi.

Entä kansainvälisen kleeruksen ammatilliset edustajat, joita näyttelijä on joutunut tuon tuostakin esittämään? Lyhyesti sanoen: hän hallitsee kirkollisen hierarkian kaikki asteet, katolisen kirkon loistavista prelaateista lähtien aina suomalaisiin Argillandereihin ja pastori Jussilaisiin saakka. He voivat olla skolastisen sofismin mestareita, kuten »Pyhän Johannan» piispa Cauchon, hän — Yrjö Tuominen — kestää, sillä hänen keskustelutaitonsa kestää. He olkoot luonteiltaan sen vanhan Kehnon velipuolia — kuten Argillander — hän ilmentää perinjuurisen tarkasti, papillisessa tempossa heidän ulkokultaisuutensa, paljastaa heidän ahneutensa ja riisuu tarpeen tullen heidän peitetyltä kynismiltään naamarin. Mutta hän tekee tämän paljastuksen joviaalisin muodoin ja huumorillisin äänenpainoin ja — ennenkaikkea — sulavasti, sillä keskustelutaito on jälleen hänen pettämättömin teknillinen keinonsa. Sanoin edellä, että Yrjö Tuominen on ehdoton vastakohta ekspressiiviselle modernismille. Ja kuitenkin hän on moderni kaikkein nykyaikaisimman — joskaan ei ekspressionistisen näyttelijätaiteen kannalta. Ja juuri keskustelijana, sitä seikkaa on jälleen painostettava. Eikä vain siksi, että hänellä on tiivis ja selkeä artikulatio ja että hänen ääniorgaaninsa on perussoinniltaan lievimmin sanoen miellyttävä, ja lisäksi sävyttelyasteikoltaan huomattavan laaja, eikä vielä senkään vuoksi, että hänellä on kyllin älyllistä vireyttä saattaa sanat etenemään huuliltaan kimmoisina ja etenevinä. Nämähän ovat kaikki keskustelutaidon oleellisia merkkejä ylimalkaan.

Modernisti hän on keskustelijana ennenkaikkea siksi, ettei mikään hänen keskustelulajinsa — ei salonkikeskustelu, ei papillinen, ei ritarillinen — ole sidottu traditionaaliseen kaavaan. Tämä on tärkeä seikka etenkin meillä, jossa sangen lyhyt lausuntatraditio on joutunut vasta ensimmäiseen murroskauteensa, mutta jossa myöskin noita perintätavan alkeita käsitellään — varsinkin vanhemman polven parissa — kuin katkismuksen käskyjä ja tietysti — totellaan »tyyliä» eikä luoda tyylejä.

Yrjö Tuomisen kielenkäyttö sitävastoin näyttää tottelevan sisäisiä lakeja. Joskin hänen tempovaihtelunsa on harvoin yllättävä, on se käänteissään sitä joustavampi Ja lisäksi: hänen sävyvaihtelunsa — hänen lausuntansa elävin ja parhain puoli — on huomattavan korkealle kehitetty. Se kulkee eteenpäin tuskin huomattavin mutta sitä herkemmin muutoksin, lauseet ja sanat saavat kukin oman elämänsä ja — mikä on todellisen sävyttelykyvyn tarkin todistus — kuvakielen ilmiöt nousevat sävyssä niille kuuluvaan erikoisilmeikkyyteen. Hänen puheensa ei ole terävää säihkyvän älyn mielessä. Hän ei ole sähköisten aforismien taitaja. Ei hän myöskään ole vitsiniekka tai peloittava »letkauttelija». En siis usko hänen olevan Shaw'n satiiristen herrojen malliin.

Mutta hän on modernissa keskustelunäytelmässä hiotun kielen taitaja. Hän on salaperäisen — myöskin eroottisen — kuiskauksen mies, diplomaattisen peitsentaiton salonkiherra — muistan erikoisesti Montgomerytä Schildtin »Onnen etsijässä» — ja lopulta koomillinenkin resonnoija. Hän on myös modernin hovikielen vaivaton käyttelijä -Kuningas Romainin »Diktaattorissa» — sillä hän osaa myös typistää lausuntansa harvasanaisen tyyppi-henkilön sanonnaksi.

Yrjö Tuominen liikkuu siis huomattavan laajasti keskustelukielen pintaa pitkin. Mutta eräissä tapauksissa olen kuullut hänen luotautuvan myös syvyyttä kohti, parhain esimerkki tästä on Rollandin »Lemmen ja kuoleman leikin» Jérôme Courvoisier'n, jalon ihmisen ja kypsän aattelijan, luoma. Tämän henkilön herkimpien kohtausten melankoolinen äänensävy ja ratkaisevien käänteiden säästeliäs ja punnittu korostus herättivät kuulijassa sekä kunnioituksen että ylentävän hartauden tunteen. Koko illasta sain sen käsityksen, että tulevaisuudessa on näyttelijä juuri tässä eetillisessä suunnassa syventävä ja laajentava taiteilijaolemustaan. Se varmensi lopullisesti luottamustani häneen myös henkisesti kehityskykyisenä ihmiskuvaajana. Se vei hänen tähänastisen ihmismaailmansa henkevimmälle rajalle, jonka tuolle puolen siirtymiseen ei vielä tällä erää ole esseistillä aineksia eikä siis oikeutta.

Totean vain kaiken edellisen tuloksena, että Yrjö Tuominen on nuoremman näyttelijäpolvemme etevimpiä keskustelijoita ja liikkuu tässä lajissaan vaivattomasti Falstaffista pienimpiin juoppolalleihin saakka, kuninkaasta ja miljardööristä diplomaattiin ja nykyaikaisempiin »Kunnian kauppiaisiin», mutta ennen kaikkia muita ylhäisestä prelaatista Kuopion-takaiseen maalaiskappalaiseen saakka.

LEIKARI-KOOMIKKO

— Toivo Ellenberg.

Jos haet nykypäivien suomalaiselta näyttämöltä synnynnäistä koomikkoa, joka näyttäisi keskiaikaisen markkinateatterin ja vaununäyttämön leikari-ilveilijöiden kaukaiselta jälkeläiseltä, muistuttaisi silloisten karkuriteologien ilonpitoa, joka antoi palttua Aristoteleen ja kirkkoisien viisaudelle, tai elisabethilaisen ajan riehakkaita komeljantteja, saat kauan turhaan haeskella.

Useimmat koomikkomme ovat nousseet välittömästi supisuomalaiselta luonnepohjalta. Kenellä veressään karjalaismallinen laulumieli, joka saattaa heittää miehen yhtähyvin operetti-trubaduuriksi kuin koirankurisen vilkkaaksi Eeroksi. Tätä karjalaisluonteista railakkuutta edustaa meillä parhaillaan Arvi Tuomi. Toisilla on näyttelijäluonteensa koomillisina aineksina selvästikin savolainen muhoilu ja oljentelu kuten Aku Korhosella, ja eräillä aika annos hämäläistä, toljottavaa flegmaattisuutta — Paavo Jännes — tai perisuomalaisuutta ylimalkaan, kuten Uuno Laaksolla, Viljo Huttusella ja monella muulla.

Suomalainen hengenlaatu vieroo klowniutta sekä katsomossa että näyttämöllä. Oletteko havainneet maaseutukaupungissa, jonne on sattunut vierailulle sirkusseurue Pelleineen ja Polleineen, miten suhtautuu kansanmies klownien vitsidialogeihin ja kuperkeikka-pantomiimeihin? Hän korkeintaan hymähtää: »Onpas tuota... konstailemista...» ja harvoin edes tätäkään. Temppuileva klownius on suomalaiselle kansasielulle ikäänkuin liian lapsekasta. Se vierastaa tuota päättömältä näyttävää touhuamista eikä voi arvioida ilonpitäjän kevyttä ilakoimista muuksi kuin »turhaksi» pelailemiseksi ja »keekoilemiseksi». Kuperkeikka kuperkeikan itsensä vuoksi, nauru sellaisenaan, elämänilosta välittömästi ja ilman aihetta räjähtävänä on suomalaisesta mielenvikaista pelehtimistä, ja hän katsoo noita sirkuksen »kommervenkkejä» syrjäkulmin ja vierastavasti. — Mutta loikkaapas sama temppuilija noin niinkuin ohimennen kiertävän hevosen yli, silloin tärähtää suomalaisukon parta: »Jumalauta, se poika osaa... konstvärkit!»

Suora voimannäyte ja lupsakka savolaisletkautus saa apploodit irti jäykistä kämmenistämme, mutta ei elämäniloinen temperamentti sellaisenaan.

Meillä on kuitenkin tunnustettujen näyttelijöittemme joukossa yksi koomikko, joka räjäyttää suomalaiskatsomon koska tahansa nauramaan pienellä klownimaisella jalanheivaisulla tai kädenhuitaisulla ja jonka koko näyttelijätaide on lapsekkaan ilakoivaa elämänilon pursuamista.

Tämä komeljantti on nimeltään Toivo Ellenberg, joka on, tietääkseni, isän puolelta keskieurooppalaista perua, mutta puolelta olemukseltaan supisuomalaista kantaa.

Hän saakin, luullakseni, kiittää tätä sekarotuista sukuperintöään siitä, että suomalainen katsomo tuntee hänet omakseen, huolimatta hänen eteläisemmästä leikari-temperamentistaan.

Tämän tähden on hän liikkunut suurella menestyksellä niin kotimaisissa kuin vieraissakin komedialuomissa.

Esko ja Niko, Timo ja Salttu, Tolari ja Hoppulainen ovat naurattaneet hänen yleisöään jo monilla näyttämöllä, Oulusta Vaasaan ja Tampereen kautta Helsinkiin ja Karjalan puolelle saakka. Ja niiden komiikan pätevyydestä ovat olleet yhtä mieltä sekä »suuri me» että kriitikot.

Näistä hänen henkilöistään on huvittavinta eritellä hänen Eskonsa lajia ja laatua, koska siinä hänen aito ja epäaito suomalaisuutensa yhtyvät toisiinsa mitä herkullisimmalla tavalla.

Näyttelijätaiteellisesti on Ellenbergin taiteilijakuvalle erittäin valaisevaa panna merkille, miten hänen Eskonsa voittaa yleisinhimillisyydessä sen, mitä se puuttuu perinpohjaisessa hämäläisyydessä. Tuo ellenbergiläinen Esko on kooltaan, pituudeltaan, leveydeltään ja vantteruudeltaan täysin samaa mallia kuin Hemmo Kallion Eskosta alkaen olemme tottuneet pitämään aivan traditionaalisesti »oikeana» ja tekstin mukaisena. Tälläkin Eskolla »istuu» hänen isänsä hännystakki kuin puuhevosen selkään pyntättynä. Ja ahtaat ja pinkeät ovat hänen polvihousunsa.

Hänenkin naamansa on alkukohtauksissa vakaa, tärkeä ja tyhmä. Hänen puhetapansa juurtajaksaisuus ja hänen yksinkertainen inttämishalunsa sopii täysin yhteen hänen harjaskankean tukkapyörylänsä kanssa.

Mutta kun katsot kohtauksesta toiseen tuon Eskon harrasta puuhailua, äkkäät äkkiä hänen silmäkulmastaan ilonvälkkeen, jossa on enemmän vilkkautta ja loistetta, kuin kuuluisi Topiaan pojan harrittaviin ja toljottaviin silmiin. Tuo elämänilon välähdys rikkoo äkkiä illuusiomme. Me alamme epäillä, että Eskon verkkaisuus ja puupökkelönkankeus on vain näyttelijän ammattitaitoa, joka tuskin näytös näytökseltä kykenee peittämään meidän Eskollemme vierasta sielua. Ja kun Mikko Vilkastus paljastaa kanttorin kuulustelussa Eskon järjen juoksun yksinkertaisuuden, on katsojalla se tunne, että näyttelijä heittäytyy hölmömäisyyteen, mikä ei suinkaan ole samaa kuin se lauta- ja härkäpäisyys, jota ominaisuuttaan Esko suuressa naiivisuudessaan luulee muille eikä itselleen kuuluvaksi. Eikä ole ensimmäisen näytöksen lopussa näyttelijän lähtö mielestämme täysin eskomainen. Se ei ole »tärkeä askel», se on konkariaskel. Siinä on tosin lapsellista »koko maailma iloit' mahtaa» tunnelmaa, mutta samalla enemmän tietoista seikkailumatkaa kuin Eskon puoliksi tosi- ja puoliksi tekohurskaus edellyttää.

Me siis vierastamme aluksi ja myöhemminkin paikka paikoin tätä Eskoa. Me epäilemme, että tähän Mikko Vilkastuksen vastakohtaan on sekaantunut juuri samaista Mikko repolaista. Se hämmentää meidän totunnaista Esko-kuvaamme.

Mutta syy on suurimmaksi osaksi juuri katsojassa. Me olemme siinä määrässä juuttuneet Eskomme palojokelaisuuteen — etupäässä tämän kaavamaisten tulkintain tylsyttäminä — että meidän alkaa olla vaikea omaksua sen yleisinhimillisyyttä muuta kuin maakunta-patriotismin vahvassa värityksessä. Suomalaisen komedian huumorillisin iloittelu, hämäläisveren loistavin hengenteko on alkanut tulla näyttämöillämme liian hämäläiseksi, toisin sanoen epä- ja jäljittely-hämäläisyydeksi, eräänlaiseksi nuorena vanhentuneeksi »pseudoklassillisuudeksi».

Ellenbergiläisen Eskon suurin ansio on siinä, että se tuo väljähtyneisiin suoniin uutta verta. Kun sen näkee toisen ja kolmannen kerran, havaitsee, että siinä on kylliksi paikallisväriä kotoisen kuvitelman saamiseksi. Mutta — mikä parhainta — siinä on pettämätöntä naiivisuutta, hykertelevää elämäniloa ja leiskahtelevaa tunnevoimaa.

Ja siinä missä kirjailija on huipentanut luonnekuvauksensa yli jokapäiväiselämän kaikkien rajojen ja heittänyt henkilönsä ikäänkuin alastomana ihmislapsena eteemme humalakohtauksessa, siinä nousee myös näyttelijä oman Eskonsa huimimpaan ja samalla liikuttavimpaan ilmaisuun. Ne luonnepiirteet ja koomilliset kommellukset, joilla on valaistu Eskon sekä arkipäiväluonne että hääilon juhlamieli, Ellenberg tuossa kuolemattomassa kohtauksessa paljastaa ikäänkuin uudelleen, uudella tasolla ja kirkkaassa tunnelmassa eläen. Eskon humalakohtaus on näyttelijän käsissä teoksen luonnekuvauksen viimeistenkin verhojen poistamista. »Minä siivet selkääni saan...» Silloin on Esko pulleahko elämänilon enkeli, joka juoksee ja teiskaa, puskee päänsä puuhun kuin taalojättiläinen kansansadussa, mutta myöskin lentää kevyenä kuin lapsellisen ajatuksen ailahdus. »... ja pyllyyni pitkän pyrstön» — Tämä komiikan ja huiman kiitämistunnelman huikaiseva näkemys päästää hänet lopullisesti irti maankamaran ihmisparasta, joka pyörii pienissä hommissaan kuin apina markkinoilla. Tässä hetkessä loistaa Esko omana itsenään, sellaisena kuin hän on luojansa kädestä lähtenyt: naurettavana, mutta puhtaana sydämenä. Hän ei ole enää Topiaan-poika, palojokelainen, vaan ihmisenalku, ei hämäläinen poikajulli eikä ovambomaalainen neekerikakara, vaan huikean onnellinen ihmisen kakara.

Tällaisen ensihumalan toteutti Toivo Ellenberg aikoinaan mitä loistavimmin. Ja juuri hänen »epäsuomalainen» temperamenttinsa toi siihen sen yleisinhimillisen huipennuksen, joka tekee hänen Eskonsa itsenäiseksi ja harvinaiseksi komedialuomaksi.

Ja hänen Timonsa, Tolarinsa ja Salttunsa elävät saman temperamentin varassa mieltä hykerryttävinä ihmisolentoina.

Välittävänä henkilönä kotimaisten ja vieraitten komediatyyppien välillä on Ellenbergin ohjelmistossa Jeppe Niilonpoika. Holbergin näytelmän kirjallinen läheisyys Kiven »Nummisuutarien» henkilöille tekee sen tyypit melkeinpä kotoisiksi. Ja niin on myös Ellenberg Jeppensä käsitellyt. Se on mitä välittömintä yksinkertaisen mielen maalaiskomiikkaa. Senkin nousut kulminoituvat viinan koko elämänmakeuden lapsellisen hartaaksi ylistys- ja jäähyväislauluksi. Ellenbergin Jeppe Niilonpojalla on toisin sanoen hänen Eskonsa näyttelijätaiteelliset avut. Ero on vain Jeppeen oleellisesti kuuluvassa rohkeammassa karrikoinnissa, mikä seikka on yllyttänyt näyttelijän ainakin eräinä iltoina suorastaan klownitemppuiluihin Jeppe paran kustannuksella. Tämän tähden luulenkin, että hänen Eskonsa saavuttama suosio on ostettu pätevämmällä taiteenmyntillä kuin hänen Jeppensä monenmonet apploodit.

Entä Shaw'n Higgins ja Doolittle, joita molempia on Ellenberg näytellyt »Pygmalionissa»? — On sanomattakin selvää, että Higginsin puhtaasti älyperäinen, kuivahko komiikka ei ole läheskään siinä määrässä näyttelijän hallittavissa kuin Doolittlen, ylimoraalisen elämäntaiteilijan, mehevämmissä ja holtittomammissa muodoissa iloitteleva komiikka. Doolittle on Ellenbergin parhaita saavutuksia. Mutta muistettakoon, että tämän ränsistyneen ylimyksen kykeni täyteen mittaansa koroittamaan vain Axel Ahlberg, inhimillisten aristokraattien kuningas.

Ellenbergin Molière-henkilöihin en oikein saa uskoani vahvaksi, niin taitavasti kuin hän kulissien takana karrikoikin Adolf Lindforsin epäsuomalaista artikulatiota. Ne horjahtavat epäplastillisesta raskaudesta pelkkiin klowniotteisiin tai päinvastoin. Niistä puuttuu energisen älyn ja tiiviin, tietoisesti hallitun plastiikan tasasuhta.

Ellenbergin komiikka ja todellinen luomisilo menestyy ja kasvaa kerta kaikkiaan lähempänä luontoa — en puhu hänen farssi-tyypeistään — joten hänen taiteensa luo elävimmin luonnonlapsia ja katuojaan painuvia nousukastyyppejä ja »alaluokkien» indiviidejä.

»Jensenin perheen» rappioherra Jensen ja »Juudas»-näytelmäni erinomaisin ele- ja ilmekielin kuvattu Björnram tai Luukasson »Miehen kylkiluussa», sellaiset onnenpekat ja onnenonkijat ovat hänen oikeita kavereitaan.

Ja melkeinpä vielä suuremmassa määrässä kaikenkarvaiset hyvänahkaiset ja lerppahousuiset nousukkaat sellaiset kuin »Herra ministerin» Badekow, jonka sosiaalinen ideologia on luotu loistelemaan juttutuvassa tai leppoisassa perhepiirissä, mutta jonka poliittinen kannunvalanta äkkiä kiepauttaa ministerintuolille.

Ellenbergin herra ministerissä on väärään ympäristöön joutuneen, koomillisen, mutta pohjaltaan terveen kansanmiehen parhaat avut. Hän on turhamainen, uuden arvoaseman sokaisema, hänen aatteellinen selkärankansa horjahtelee huvittavasti ja touhuamisen monissa vaivoissa narrinpahkurat kasvavat hänen ministerisääriinsä. Hän touhuaa ja hikoo, hän tuskistuu ja hölmistyy, mutta terveellä luontaisälyllään hän pystyy äkkiä huomioihin, jotka vuorostaan hölmistyttävät häntä viisaampia. Hänen äkkinäiset neronleimauksensa herättävät meissä myötä iloa, sillä hänen oma ilonsa voitosta on hykerryttävän lapsellinen — samaan tapaan kuin näyttelijän Eskollakin — ja hänen pulansa ja kommelluksensa vievät meidät nauruun ja myötätuntoon. Me luotamme hänen terveeseen sydämeensä ja järkeensä. Ja hän itse! Koko poliittisen kiirastulensa läpäistyään hän on voittanut ihmisenä. Hänen resignationsa on »suutari pysyköön lestissään» totuuden huumorillista toteamista. Ja meidän mieleemme jää — niin kyllästyneitä kuin olemmekin puoluepelin lehmäkauppa-komiikkaan, jää sittenkin lohdullisen virvoittava kuva eräästä herransa pienimmästä, joka nyt varmaan ahertelee lestinsä ääressä. »En koskaan nai», sanoo Esko viimeisenä totuutenaan. Hänen sata vuotta myöhäisempi kansainvälinen jälkeläisensä demokraattisen politiikan toivottomassa kuhertelussa tokaisee varmaankin väliverhon laskettua: »Hoitakoot toiset kaverit sitä temokratiian solitaarista raterniteettiä, minä pysyn vamiljäärisessä pyrokratiassa.»

Tähän tapaan virvoittaa Toivo Ellenbergin nousukasministeri katsojaa ja jää pysyvästi mieleen hänen koomikkoteoistaan parhaimpiin kuuluvana.

Puhuako vielä hänen »vakavista» tehtävistään, joissa klowniuden pukinsorkka niin helposti kamppaa kumoon ammattitaidon rakentamat psykologiset rakennukset vai hänen farssi-ilveilijöistään, jotka naurattamistaidossa ovat todella voittamattomia? — Ne jääkööt hänen näyttelijäkuvansa hämäräksi taustaksi, jotta eivät tärvelisi sitä synnynnäisen ja ainutlaatuisen koomikon kuvaa, jonka näyttelijän ilomieliset ja luonnontuoreet komediahenkilöt ovat hänestä meille antaneet.

TEATTERIMME RAKENNETTAVA TEATTERILAITOKSEKSI.

Yleistä arvostelua.

On aivan totta, että teatteri ei ole samassa mielessä yhteiskuntarakennuksen kiinteä osa kuin esim. koululaitos tai kirkko. Se on ennemminkin sen puutarha, joka kasvaa ylöspäin kosteasta mullasta ja hengittää lehvillään välittömästi vapaan taivaan raikkautta. Tämä vertaus ilmentää oikealla tavalla teatterin taiteellista vapautta ja sitä välttämätöntä tosiasiaa, että se on — ja sen tulee olla — yhteiskunnallisen arvomuurin tuolle puolen työnnetty, »kauhea lapsi», ihailtu ja juhlittu, mutta ei koskaan vallitsevassa arvoasteikossa mikään määrätty ja määritelty »taso». Ilman tätä taiteellista vapautta ei teatteri kykene täyttämään oleellisinta tehtäväänsä: olla ihmisen ylentäjä, »onnellisen temperamentin» ja sankarikohtaloitten maailmaan eli — puhuen yhteiskunnallisin käsittein — toimia kangistuneita moraali-ideoita murskaavana ja nuoria siveysihanteita luovana voimana.

Mutta! Nyt on asianlaita siten, että jokaisen vertauksen luontoon kuuluu oleellisesti pieni ontuminen. Siinä on aina kaksi puolta, samaan tapaan toinen pää ja toinen pää kuin väittää Dostojevskin asianajaja psykologisesta todistelusta. Sitäpaitsi: vertauskin voi vanhentua. Päästäksemme teatterikysymyksessämme asiallisiksi ja selviksi on meidän tarkastettava lähempää tuota teatterista antamaamme puutarhakuvaa. Erikoisesti oman maamme teatteritoiminta on juuri nykyisessä kehitysjaksossaan kipeästi tämänkaltaisen tarkastelun ja arvioinnin tarpeessa.

Teatterimme on todellakin yhä huomattavassa määrässä vapaa, mutta sen vapaus on ränsistymisen vapautta, se on hoidottomuutta ja hoivatta jättämistä. Teatteripuutarhassamme on työmiehiä, innokkaita ja uhrautuvia, voimmepa väittää, että kaikki kansankerrokset tekevät siinä osaltaan työtä. Mutta sieltä puuttuu puutarhuri ja arkkitehti, ja tämän vuoksi kulutetaan paljon voimia hukkaan. Ne taimet ja nuoret puut, jotka istutettiin yli puolen vuosisataa sitten, on jätetty metsistymään kirjavaksi vesakoksi. Niitten peruskivien varaan, jotka Kivi ja Bergbom laskivat, on rakennettu seiniä ja salvettu nurkkia temppelirakennusta varten, mutta ilman suunnitelmaa, ilman johdonmukaista arkkitehtuuria ja vailla työn organisointia. Se on vain ylimalkaan ollut rakenteilla. Se on jo kyllä juhlinut saavutuksiaan, mutta nykyajan kulttuurivaatimuksin mitattuna enimmäkseen ennenaikaisia harjannostajaisia. Sen vapaus ja itsenäisyys verrattuna yhteiskunnan pää- ja kokonaisrakennukseen on käsitetty väärin. On luultu — mikäli yleensä on ajateltu kokonaisuutta — että lujan rakenteen ja koko maata käsittävän organisation luominen teatteritoiminnalle riistää jotain sen vapaudesta. On eletty tragikoomillista välitilaa: on muokattu yhtä ja toista sarkaa, vähän modernoivaa rappausta heitetty paikkaan ja toiseen, mutta ennenkaikkea on annettu puutarhan alkeiden painua luonnontilaa kohti ja keskentekoisen rakennelman levitä itään ja länteen. Sen lujittamista ja koroittamista ei ole ajatellut kukaan. Suomalainen perustyyppien teatteri-ihminen on jo elänyt lapsuuskautensa ja kasvanut miehuusikänsä kynnykselle, mutta kun hänen tulisi toiminnassa toteuttaa myös miehuuden vaatimukset, alkaakin hän leikkiä sunnuntailasta ja ojennella luonnonlapsena. On hän tästä luonnonlapsen-vapaudestaan sangen arkakin erikoisesti parhaillaan kuluvalla kymmenluvulla, jolloin sentään eräin mielenilmauksin on alettu painostaa myös organisation tärkeyttä teatteritoiminnassamme. Hän luulee energisen toiminnan ja muotojen kehittämisen korkean kutsumuksensa alentamiseksi, profanoimiseksi. Hän sairastaa hypertaiteellista hermoheikkoutta tai hyperkirjallista flegmaattismittä. Uneliaat yhdistykset, jotka heräävät hautaseppeleitä laskettaissa tai vuosikokouksissa johtokuntapaikoista riideltäessä, ovat melkein yksinomaan merkinneet kulttuurielämämme organisoivaa puolta. Vain puolisen vuosikymmentä toiminut Suomen Näytelmäkirjailijaliitto on tässä suhteessa tehnyt poikkeuksen, ainakin pyrkiessään ajanmukaiseen järjestelmään, joka on tuonut edes jossain määrin järjestystä tekijäin ja teattereitten tähänastisiin kurjan patriarkaalisiin suhteisiin.

Edellä kuvatuista kielteisistä ilmiöistä on nyt kehittynyt tilanne, joka mielestäni on hahmoiteltavissa seuraavasti: Teattereita on syntynyt ja syntyy kuin sieniä sateella, sillä kansan näyttelemisharrastus on suuri, mutta niitä myöskin kuolee yhtä paljon lievimmänkin pakkasen sattuessa. Seuranäyttämötoiminta on laajempi kuin missään muussa maassa, mutta tämä mitä hyötyisin kansanvalistuksen sarka on kaikkea muokkausta ja huolenpitoa vailla, ohjelmallisesti sattuman tai surullisenkuuluisain »näytelmäsarjojen» varassa. Vain Suomen Näytelmäkirjailijaliitto on pyrkinyt huoltavaan yhteyteen seuranäyttämöiden kanssa. Mutta se ei ole sekään kyennyt vielä tähän suuntaan paljon toimintaansa laajentamaan, koska sen on täytynyt ensin luoda itselleen tyhjästä edes alkeellinen taloudellinen asema. Neuvontatyöhön nähden nuo monet innokkaat seuranäyttämöt on tietenkin jätetty suloiseen hölmöläisvapauteen. Melkein samanlaisessa luonnonvapaudessa elävät ammattiteatterit, nekin, jotka nauttivat valtioapua. Niiden johtokunnissa on yleensä ammattituntemusta vähän, eivätkä niiden ammatilliset johtajat useinkaan kykene luomaan »sitä sivistynyttä despotiaa», jota on pidetty ja pidetään teatteritoiminnassa välttämättömänä. Ohjelmallisesti ja taiteellisesti on näidenkin teatterien elämä sattumanvaraista heiluriliikettä. Sen tyypillinen poljento on seuraavannäköinen: Tunnollinen johtaja pyrkii ohjelmassaan ja »tyyleissä» aikansa tasalle. Ei onnistu tässä tietenkään silmänräpäyksessä. Liike-, työmies-, virkamies-johtokunta kavahtaa protestilistaa, »haihattelija» potkaistaan pois teatterin johdosta ja tilataan operetti- ja farssimestari, jota ei taiteellinen omatunto rasita. Seuraus: operettiohjelmaa kolmen neljänneksen osaksi, kunnes yleisön hermot tylsistyivät ja taas katsomo tyhjenee. Taloudellisena tuloksena on akordi ja rettelöt, ja myöhemmin: katumus ja parannus. Kutsutaan tunnollisempi johtaja, jonka on puhdistettava augias-talli ja joka siihen pystyy, jos on Herkules.

Tällainen »taiteellinen vapaus» on mahdollinen valtioapuakin nauttivissa teattereissa, koska välttämätön huolenpito siitä, että varat käytetään todellakin teatteritaiteen hyväksi, puuttuu. En ole ainakaan nähnyt teatterin menettävän rahtuakaan valtioavustaan, vaikka se olisi muuttunut pelkäksi operettiteatteriksi. Puhumattakaan siitä, että valtioapuihin liitettäisiin kotimaisen ohjelmiston vaalintaa tarkoittavia ehtoja.

Tosin on olemassa teatteriliittoja. On Suomen Näyttelijäliitto, on Työväen Näyttämöiden liitto sekä Suomen Näytelmäkirjailijaliitto edustamassa kirjoittavaa teatteria.

Eikö siinä ole jo rakennetta? Niissä on organisatio päässyt huippuunsa! Todellinen sivistyslaitos on luotu! Näin sanottaneen. Ja kuitenkin on asianlaita siten, että näiden välillä on tyhjä tila eikä yhdistäviä elimiä, jotka muuttaisivat ne saman organisation eläviksi jäseniksi. Niidenkin välinen kosketus on sattumanvaraista. Puhumattakaan siitä, että puoluejako on vetänyt oman kiinanmuurinsa muiden yhteistyötä haittaavien raja-aitojen lisäksi.

Huomauttamalla tämän puoluerajan olemassaolosta en suinkaan tarkoita ilmoittaa, että aikoisin ryhtyä sitä hävittämään lähimmäisrakkauden nimessä. Päinvastoin: olen vakuutettu, että teatterimme kehittäminen teatterilaitokseksi saattaa onnistua vain otettaissa huomioon tasapuolisesti vallitsevat tosiasiat, puolueet ja kummankin puolen vastavuoroiset edut ja velvollisuudet. Viittasin puolue-elämämme jyrkkyyteen vain painostaakseni senkin hajoittavaa vaikutusta teatteritoimintaamme.

Tämän yleisarvostelun tulokseksi riittääkin edellä osoitettu pulatilanne: Meillä on teatteri, mutta ei teatterilaitosta. Kaikkien kansankerrosten innokas teatteriharrastus on suotuisa maaperä teatteritoiminnalle, mutta sivistyneistö ei ole kyennyt kehittämään sille organisatiota ajan vaatimusten mukaisesti. Itsenäisyyden asettamat laajat kulttuurivaatimukset kärjistävät tätä tilannetta. Ja koko kriisi on käynyt teatterillemme suorastaan vaaralliseksi, kun hiljan voimaan astunut tekijänoikeuslakimme on muuttanut kirjoittavan ja esittävän teatterin taloudellisia suhteita huomattavasti ja vaatii teatteria luomaan suhteita toisten taidealojen kanssa aivan toisessa mielessä kuin tätä ennen on tapahtunut. Ja vihdoin: liittymisemme Bernin sopimukseen vie ja on jo vienyt teatterimme ensi kerran kansainväliseen toimintaan, johon se kykenee vain todellisena teatterilaitoksena.

Tämän tilanteen ja päivä päivältä kärjistyvän pulan todistamiseksi on tarpeen edellä käynyt yleisarvostelu. Että se on verraten ankara, johtuu epäämättä kielteisistä tosiasioista, joita ei edellä ole vielä läheskään kaikkia tuotu esiin.

Toiselta puolen myönnän, että pelkkä arvostelu ei yksinään paljoa auta. Se voi yhtä hyvin kaataa kuin nostaa. Mutta kun en ole kieltänyt teatteritoimintamme alkuvoimaisuutta ja kansanomaista elävyyttä, en pidä lainkaan toivottomana työnä ryhtyä rakentamaan teatteriamme yhtenäiseksi teatterilaitokseksi.

TEATTERITOIMINTAMME JÄRJESTÄMISTYÖ.

Eräs organisatiosuunnitelma.

Arvosteluni teatterimme rakenteellisista vajavaisuuksista ja sen toimintaa ränsistyttävästä luonnonvapaudesta on usein kärjistynyt väitteeseen: Meillä on teatteritoimintaa, mutta ei teatterilaitosta. Kun kuitenkin toiselta puolen olen myöntänyt siinä ilmenevän runsaasti alkuvoimaista ja kansanomaista rehevyyttä sekä — organisation kannalta — peruskivien ja rakennusnurkkaustenkin olemassaolon, ei ole tyhjiin ampumista esittää seuraavassa suunnitelma niistä organisatoorisista toimenpiteistä ja muutoksista, jotka mielestäni kehittäisivät sen järjestelmällisesti toimivaksi laitokseksi.

Kiven ja Bergbomin laskema perusta on nyt organisatoorisesti ensiksikin lujitettava ja laajennettava. — Maaseudun laaja näyttelemisharrastus on ennen kaikkea myös järjestelmällisesti liitettävä muuhun teatteritoimintaan. Se on saanut jo liian kauan kasvaa voimakasta, mutta jalostamatonta tai suorastaan rikkaruohoista viljaa. Säännöllinen neuvontatyö esitelmineen ja kiertelevine ohjaajineen on saatava aikaan. Etenkin neuvontatyö ohjelmiston valikoinnissa on käynyt vuosi vuosi vuodelta — ala-arvoisten näytelmäsarjojen paisuessa — sekä taiteellisesti että moraalisesti yhä välttämättömämmäksi. Koko tätä järjestämis- ja ohjaustyötä varten tarvitaan keskuselin, joka sen hoitaa puolueettomasti sekä suhteissa vapaisiin valistusjärjestöihin että puoluemaisempiin edistysseuroihin. Tämä tehtävä kuuluu lähinnä ja yleisedun nimessä juuri Suomen Näytelmäkirjailijaliitolle, joka on teatteriliitoista ainoa puoluerajoja sivuamaton liitto, ja jonka luonnollisiin _etuihin_ kuuluu kaikkien maaseudun nuorisokerrosten saattaminen teatterista osalliseksi. Ja vieläpä siksi, että maaseudulta nousevien näytelmällisten kirjailijalahjakkuuksien opastaminen kuuluu myöskin luonnostaan näytelmäkirjailijoille. Erikoisesti olisi siis mainitun liiton suunnattava voimansa maaseudun nuorisoon ja pyrittävä m.m. tätä varten jälleen teatterilehden perustamiseen, jossa se muutama vuosi sitten epäonnistui liittojen yhteistoiminnan jäädessä puolinaiseksi ja rahavarojen puutteessa.

Joka tapauksessa Näytelmäkirjailijaliiton taloudellisten voimien vähänkin karttuessa on sen luotava maaseudun teatteriharrastelusta järjestetty nuorisoliike. Sillä jokainen hengenlaitos rakentaa pelkälle hiekalle, jollei se kykene tekemään nousevaa polvea alati uudistuvaksi voimaksi. Niin on teatterinkin laita. Sen on kamppailtava nuorisosta.