I.

Kello löi kaksitoista. Kaikkialla koko Parisissa oli eloa ja liikettä. Kaikki ihmiset olivat ulkona huvittelemassa. Oli nimittäin viimeisen karnevaaliviikon maanantai.

Léon de Préval, nuori ratsuväen upseeri, oli juuri saapunut oopperatanssiaisiin. Tuntematta siellä ainoatakaan ihmistä, harhaili hän aaltoilevan ihmismeren mukana sinne ja tänne, kiinnittämättä huomiotaan häntä puhutteleviin naisiin. Kurkku täynnä tomua ja kuumuuden ja mustanaamioisten kulkijain puheensorinan kiusaamana hän kysyi lopuksi itseltään, mitä huvia tuostakin nyt oli. Sitten hän vetäytyi vähitellen uloskäytävää kohti siirtyäkseen sieltä pois.

Tällä hetkellä tuli juhlasaliin erään naamioittoman herran saattamina kaksi naamioittua naista, jotka herättivät huomiota käytöksellään ja siroilla puvuillaan. Ihastuksen sorinaa kuului heidän ympärillään, ja joukko nuoria miehiä yhtyi heitä seuraamaan.

Myöskin Léon liittyi toisiin. Joukkue kasvoi yhä suuremmaksi. Muutamat naamioidut, joilla myöskin oli saattojoukko perässään, tulivat heitä vastaan ja lisäsivät ahdinkoa, niin että toinen naisista, joka näytti olevan nuorempi, äkkiä huomasi joutuneensa erilleen seurastaan. Hänen levottomasti silmäillessään ympärilleen ikäänkuin suojelijaa etsien, kohdistui hänen katseensa Léoniin, joka oli häntä uteliaana seurannut. Tarttuen äkisti hänen käteensä, sanoi nainen rukoilevalla äänellä:

"Voi, auta minua täältä pois ja laita niin, että saan selville ystäväni."

"Käske vain, kaunis naamio! Älä pelkää, vaan seuraa minua ja luota minuun."

Tukien häntä toisella kädellään, raivasi hän tietä toisella ja onnistui tällä tavalla viemään hänet kellosalonkiin, jossa pyysi häntä istumaan ja lepäämään ja tarjoutui hakemaan virvokkeita.

"Ei, ei, jää tänne", pyyteli nainen, "minä olen... Minua hävettää todellakin näyttäessäni niin pelokkaalta."

"Ja minä, minä siunaan pelkoasi; sillä, kiitos sille, valitsit sinä minut suojelijaksesi."

"Niin, minä myönnän, että teit minulle palveluksen, ja kiitän myöskin sinua siitä ja saanen vielä kerran pyytää suojelustasi ja apuasi voidakseni löytää seuralaiseni."

"Kuinka? Aijotko jo minut jättää? Minusta tuntuu siltä että palkinnoksi voisit suoda minulle muutaman hetken."

"No olkoon menneeksi", sanoi nainen jälleen iloisesti, "keskustelkaamme!"

He istuivat ja alkoivat vilkkaasti keskustella.

Vihdoin alkoi rakastettava naamio uudelleen huomautella, että hän tahtoisi etsiä ystäväänsä.

"Mutta", sanoi Léon, "ketä sitten ovat nämä ystävät? Äiti, sisko tai ehkä miehesi?"

"Mieheni! Ei, jumalankiitos!"

"Et siis ole naimisissa?"

"En nykyisin."

"Kuinka, jo leski? Surkuttelen sinua!"

"Ja kuka on sanonut, että olen surkuteltava? Ovatko sitte kaikki miehet hyviä ja helliä puolisoita? Onko heissä ainoatakaan sellaista, joka ansaitsisi, että häntä kaivattaisiin?"

"Ah, mikä ankara tuomio! Onnellinen, tuhat kertaa onnellinen se, joka saisi lempeämpiä ja oikeudenmukaisempia tunteita syttymään sydämessäsi!"

"Mieheni! Jumala varjelkoon minua siitä!"

"Ethän aikone ainaisesti epätoivoon saattaa sellaista ihailijajoukkoa, joka epäilemättä..."

"Minulla ei ole ainoatakaan ihailijaa. Tulen toisesta maanosasta, eikä minulla ole edes tuttujakaan."

"Ei ketään! Silloin merkitsen itseni ensimmäiseksi sellaiseksi ja olen aina oleva hartain ja uskollisin..."

"Uskollinen! Jos tuolla tavalla jatkat, niin menen matkaani samalla!"

"Mitä? Uskollisuus..."

"Uskollisuus on ainoastaan ketju, jota ollaan kantavinaan pettääkseen toista. Minä olen vapaa, täydellisesti vapaa, ja aijon aina olla. Sitä miestä ei löydy, joka saisi minut luopumaan tästä päätöksestäni."

"Ja minä tunnen, etten enää ole vapaa: ketju on ainoastaan minua varten; sinä et voi minua estää rakastamasta itseäsi, toivomasta..."

"Oh ei, herrani, minä en tahdo, että minua rakastetaan, vielä vähemmän, että se minulle sanotaan, ja kaikkein vähimmän, että minkäänlaisia toiveita haudotaan."

"Mutta, sinä julma, käsittämätön naamio, mitä sitte tahdot? Kuinka on minun menetteleminen, että voisin ainakin myötätuntosi ansaita?"

"Ei saa olla hullu, ei petturi, eikä liioin saa suurennella tunnetta, jota tuskin tuntee; eikä edes uskoa, että muutamilla runollisilla korulauseilla tai teeskennellyllä lempeydellä voi pakottaa järkevän naisen muuttamaan päätöstään. Täytyy olla hellä, harvapuheinen ja kärsivällinen sekä odottaa, että minä teen päätökseni... ja silloin ehkä..."

"Silloin ehkä? Hurmaava naamio, jatka, anna minun tietää kohtaloni... Minä tottelen. Lupaan sinulle vaiteliaisuutta, alistuvaisuutta, kärsivällisyyttä, kaikkea..."

Näitä sanoja lausuessaan kiinnitti Léon rakkaudesta ja toivosta huumaantuneet silmänsä silkkinaamioon, jonka lävitse pari lempeätä, tummaa ja säteilevää silmää näytti rauhallisesti ja tarkkaavaisesti tutkivan häntä.

Näyttämättä välittävän siitä hellyydestä, jolla Léon oli puhunut, jatkoi nainen:

"Tuo nauha epäilemättä on merkkinä siitä, että olet sotapalveluksessa?"

Hämillään moisesta tyyneydestä, ei Léon voinut vastata muuten kuin myöntävästi nyökäyttämällä.

"Missä rykmentissä?"

"Minä olen kapteeni 6:ssa ratsuväkirykmentissä", vastasi hän hiukan ärtyisästi.

"Olet lomalla, luullakseni. Onko perheesi täällä kaupungissa?"

"Ei. Perheeni, joka on tunnettu, vaikkakaan ei rikas, asuu eräässä syrjäisessä maakunnassa. Minä olen komennettu tänne rykmenttini mukana ja olen, samoin kuin sinäkin, kaunis naamioni, ainoastaan lyhyen aikaa kaupungissa. Samoin kuin sinulla, ei minullakaan ole tuttuja täällä, ja samoin kuin sinä, olen minäkin vapaa ja ilman siteitä. Se on kohtalo, joka minut on tuonut tänne, jotta kadottaisin sydämeni, vapauteni ja mielenrauhani..."

"Ja kohdataksesi niin julman ja kiittämättömän naisen kuin minä. Se on niitä tavallisia kauniita korulauseita. No niin. Minä olen enemmän oikeudenmukainen tätä kohtaloa kohtaan ja alan todellakin kuvitella mielessäni, että se on tehnyt minulle palveluksen viedessään meidät yhteen, ja olen saava kiittää sitä siitä ainoasta hyvästä, joka minulta elämässä puuttuu."

"Jumaloitava tuntematon, vannon jalkojesi juuressa, että Léon de Préval on kiitollisena ja nöyränä tekevä kaikkensa, ansaitakseen sellaisen suloisen tunnustuksen!"

"Tunnustuksen!" sanoi hän. "Ah, olenko tehnyt tunnustuksen... Mutta siitä nyt nähdään, kuinka itserakkaita miehet ovat!"

"Miksei imartelisi itseään hiukan tullessaan jo osalliseksi siitä, mitä niin suuresti haluaa? Mutta enkö minä sitte voi saada tuntea tätä viettelevää olentoa, joka huvitteleikse tekemällä pilaa minusta? Enkö voi saada hieman kohottaa tuota vihattua naamiota, joka kätkee nämä kasvot..."

"Jotka ovat ehkä sangen kauniit."

"Anna minun ainoastaan silmänräpäyksen ajan katsella niitä ja lukea..."

"Etkö voi kylliksi lukea minun silmistäni?"

"Ne ovat lumoavat, mutta suloinen hymyily niiden ohessa..."

Nainen nousi ylös ja sanoi vakavasti ja melkein kylmästi:

"Ei, sinä et milloinkaan saa nähdä minua, et milloinkaan oppia tuntemaan minua etkä saamaan selvää minusta."

Léon seisoi sanattomana.

"En milloinkaan ole tavannut omituisempaa oikkua. Ei hyödytä mitään, että vaivaan teitä kauemmin, rouvani. Ymmärrän, te tahdotte löytää seurueenne. Koetan etsiä..."

Nainen keskeytti hänet, huolimatta hänen kiivaudestaan.

"Léon de Préval on nimesi, vai kuinka?" sanoi hän tutkien, "kapteeni 6:ssa ratsuväkirykmentissä. Tuletko vielä jonkun aikaa viipymään kaupungissa?"

"Pah, miksi se tieto teitä miellyttäisi, kun ette tahdo enää minua nähdä, kun..."

"Mutta mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi, etten tahtoisi sinua enää kohdata? Niin vähän tarvitaan saadakseen tämän maailman viisaat ymmälle! Tahdon niin mielelläni tavata sinut jälleen, että..."

"Mutta minne maailmassa sinä olet joutunut?" kuultiin samassa naisäänen heidän takanaan huudahtavan; "me olemme etsineet sinua ainakin parin tunnin ajan."

Se oli kauniin naamion seuralainen ja tämän kavaljeeri, ja naiset kertoivat toisilleen, mitä heille illan kuluessa oli tapahtunut.

"Minä puolestani olen aivan pyörällä päästäni", virkkoi äsken tullut nainen, "ja ehdotan että menemme tästä pois."

"Kyllä minun puolestani. Ei minullakaan, tietääkseni, ole täällä enää mitään tekemistä."

"Oh", huudahti Léon, "mutta sallinette ainakin, että saatan teitä vaunuillenne?"

Nainen tarttui hänen käsivarteensa ja he läksivät toisen parin perässä.

"Armosta", jatkoi Léon, "palatkaamme siihen pieneen hurmaavaan aineeseen, joka onnettomuudeksi keskeytyi. Oli kysymys siitä, että kohtaisimme toimemme. Milloin? Missä ja kuinka? Muistakaa vain, että minä hetken kuluttua olen kadottanut teistä kaiken muun paitsi muistoa; antakaa minun ainakin hiukan toivoa!"

"Te, herrani, olette siis jo unohtanut kiivaan suuttumuksenne?"

"Älkää sitä mainitko, pyydän teitä, säälistä... Te olette aikeissa jättää minut... Kuinka voisin...?"

"Mutta voisihan sattua, että minä puolipaaston aikana käyn jälleen tanssiaisissa..."

"Kolmen viikon kuluttua! Ne olivat kuin kolme vuosisataa minulle."

"Niin, kolmen viikon kuluttua — tai ei koskaan!"

"Tulen kuolemaan ikävästä ja surusta sillä aikaa."

"Se olisi vaikea kepponen suunnitelmilleni!"

"Suunnitelmillenne?"

Oltiin ulkokäytävässä, ja vaunut, joiden väriä tai vaakunaa ei pimeän tähden voinut erottaa, olivat juuri ajaneet esille; neekeri piteli vaunun ovea auki.

"Uskallanko toivoa, että omistat ajatuksen tuskalleni?"

"Oh kyllä, ja luulenpa vielä, että minulla tulee olemaan hyvin paljon askaroimista sinusta..."

Tätä sanoessaan astui hän reippaasti vaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle ja olivat hetken kuluttua, kadonneet näkyvistä.

Léon seurasi silmillään vaunuja, jotka veivät pois hänen valloituksensa, ja kun hän ei tuntenut halua palata tanssiaisiin, lähti hän kotiinsa, mutta hajamielisenä, lauheana ja uneksien seikkailustaan, moittien vain itseään siitä, ettei ollut käyttänyt tilaisuutta lopettaakseen sen.

"Mutta kuka hän oli, tuo lumoava ja kummallinen nainen?" mietti hän itsekseen. "Hänen ylevä ja arvokas esiintymisensä, käytöksen ylpeys ja arvokkuus olivat takeina siitä, ettei hän voinut olla mikään demimonde-nainen. Mutta mitä hän tarkoittaa? Miksi antaa hän minulle toiveita, riistääkseen ne heti minulta? Hänellä on suunnitelmansa, hän ottaa selvää olosuhteistani, kohtaus minun kanssani voi koitua hänelle onneksi... Minä en milloinkaan saa nähdä häntä, enkä milloinkaan tietää, kuka hän on. Hän on ehkä tahtonut huvitella minun kustannuksellani. Oi, jospa sen tietäisin, enkö kostaisi! Mutta ketä? Kuinka? Hän ei ehkä enää tule tanssiaisiin, olen ehkä ainaisesti kadottanut hänen jälkensä... Se olisi vahinko, sillä hän on hurmaava, siitä olen varma. Mikä notkeus piilikään hänen komeassa ja solakassa vartalossaan! Mitkä kauniit silmät ja mikä ilme hänen äänessään! Mikä elo ja mikä tunne hänen puheessaan! — Kolme viikkoa tulee olemaan ijäisyys... Olen käyttävä ne saadakseni selon hänestä... Mutta tällä hetkellä on parasta koittaa nukkua..."

Mutta uni pakeni Léonia, jo aikaisin seuraavana päivänä nousi hän ylös, alkaakseen tiedustelunsa.