IV.

Mutta kuka voi kuvitella hänen tuskaista levottomuuttaan, kun useita päiviä, sitten viikko, kaksi ja kolme, kului, hänen saamatta vähintäkään tietoa tuntemattomaltaan, — tämä ei näyttänyt huolivan edes rauhoittaa hänen levottomuuttaan.

Hänen ajatuksensa olivat mitä tuskallisimmat.

"Kuinka?" kysyi hän usein itseltään, "olisiko minun rehellisyyteni ja kunniani otettu ainoastaan tyydyttämään kevytmielisen ja irstaan naisen tilapäistä oikkua. Ei, ei, minä olen väärässä, kiittämätön... Minä olen tuntenut, kuinka hänen sydämensä on pelosta sykkinyt... Oi, kaunis rakastettuni, miksi minut tällä tavalla hylkäät? Miksi annoit minun kohota onnen huipulle, sitte ryöstääksesi minut sieltä? Eikö niiden suloisten hetkien muistolla, mikä täyttää ja hämmentää mieleni, ole vähintäkään vaikutusta sinuun?"

Léonin yksinpuhelu salaperäiselle kaunottarelleen keskeytyi, kun hänelle jätettiin kirje, joka näytti tulevan kuin vastaukseksi siihen. Hän tunsi heti saman käsialan, joka oli hänelle asettanut ehdot. Siksipä hän rikkoi vapisevin käsin kuoren ja luki hurmauksen vallassa seuraavaa:

"Mitkä kuvittelut nyt kaiketi tulenkin musertamaan! Mitkä suloiset toiveet nyt menevätkin hukkaan, ja mikä harhanäkö aukeneekaan! Te luulette vieneen voiton mukananne, vaikkakin teitä käytettiin ainoastaan välikappaleena; itserakkautenne lienee varmaankin saanut teidät luulemaan, että olette ollut vastustamattoman vaikutusvaltainen heikolle naiselle — ja te olette kuitenkin hänen tahtonsa täyttänyt! Odotatte epäilemättä malttamattomana sitä hetkeä, jolloin luulette hänet jälleen näkevänne, oppivanne hänet tuntemaan, kiinnittävänne valtanne uusilla rakkauden tunnustuksilla teidän puoleltanne ja uusilla heikkouksilla hänen puoleltaan; — se hetki ei ole milloinkaan tuleva, kaikki on lopussa hänen ja teidän välillänne.

"Kuitenkin on teidän rehellisyytenne ja hienotunteinen esiintymisenne minun puoleltani kiitoksella tunnustettava. En voi sitä paremmin teille osottaa muuten kuin antamalla teidän tietää ne suunnitelmat, jotka niin innokkaasti tahdoitte tuntea, ja tekemällä teidät tietoiseksi tarkoituksellisesta esiintymisestä, mikä näytti omituiselta, ehkä uskalletulta, mutta jota minun, kiitos teille, kuten luulen, ei tarvitse katua.

"Onneton avioliitto, joka ei minulle lahjoittanut muuta kuin onnettomuutta, nöyryytyksiä, vääryyttä ja julmaa kohtelua, on antanut minulle kukistamattoman vastenmielisyyden moista onnettomuutta tuottavaa liittoa kohtaan, joka kahlehtien heikompaa puolta, antaa vahvemmalle oikeuden puolelleen. Kun minä kahdenkymmenenviiden vuoden ijässä huomasin olevani vapaa, rikas ja kerrassaan riippumaton, vannoin pyhästi, että aina pysyisin sellaisena, mutta pianpa huomasin, että olin ostanut riippumattomuuteni yhdellä luonnon suloisimmista tunteista. Minulla ei ollut ketään olentoa läheisyydessäni, joka olisi tarvinnut huolenpitoani ja hellyyttäni, joka rakastaisi minua ja antaisi siitä todisteen. Kaipaus siitä, etten ollut tullut äidiksi, täytti niin mieleni, että se muuttui todelliseksi suruksi. Syntyneenä kuuman vyöhykkeen hehkuvan auringon alla ovat tunteeni herkät, ja ne helposti syttyvät kuohuksiin... Mitä minulla on muuta sanottavaa? Aivoissani syttyi kummallinen ajatus saada nauttia äitiyden onnea, sitomatta itseäni siteillä, joita inhoan... Älkää kuitenkaan luulko, että olen vapaa-ajattelija tai että tahtoisin asettua yhteiskunnan hyödyllisten lakien ulkopuolelle; ja joskin tämän ainoan kerran rikoin niitä vastaan, niin ovat varmat olosuhteet asettaneet minut sellaiseen asemaan, että voin pelastaa kunniani.

"Suunnitelma, jonka panin täytäntöön, antoi minulle huolta, ja minä harkitsin sitä. Myönnän, että siinä oleva runollisuus ehkä silmissäni antoi sille uutta viehätystä. Siitä tuli muodollinen intohimo. Te tiedätte kuinka sen panin täytäntöön, ja minun on kiitettävä teitä siitä ainoasta, joka tähän saakka puuttui onnestani. Olin ensin päättänyt jättää teidät epätietoisuuteen kaikesta ja unohtamaan kaikki; jälkeenpäin on minulle selvinnyt, että itse asiassa olen teille velkaa muutamia selostuksia. Jos toiveeni täyttyvät, voisi sitäpaitsi tapahtua, että kuolisin, ennenkuin huolteni esine itse voisi tulla toimeen; minä luonnollisesti jättäisin sille koko omaisuuteni, mutta uskokaa, etten tahdo sillä riistää sitä suojelijaa, jonka luonto on sille antanut.

"Luottakaa senvuoksi siihen, että vaikka velvollisuutenne minne teitä kutsuneekin, olette te, kun aika on tullut, saava vastaanottaa sormuksen puolikkaan, johon syntymäpäivän määrä on kaiverrettu; sormukseen kiinnitetty timantti merkitsee, että se on poika, smaragdi, että se on tyttö. Sormuksen toisen puolen saa lapsi, jos se kadottaa minut, sekä tarpeelliset ohjeet, kuinka hän on löytävä teidät; jos hän näyttää teille sen, on hänellä oikeus pyytää suojelustanne, ja kunnioitukseni teihin sanoo minulle, että hänen ei tarvitse sitä turhaan pyytää.

"Hyvästi, herrani! Hyvästi, Léon, hyvästi ainiaaksi! Säästäkää jokainen minua koskeva toimenpide, siitä olisi ainoastaan turhaa vaivaa, sillä matkustan täältä jo muutaman päivän kuluttua. Unohtakaa se omituinen olento, jota ette tunne, ja jota ette milloinkaan opi tuntemaan. Unohtakaa se yöllinen unelma, jota ei voi uneksia uudestaan! Toivon, että tulet onnelliseksi. Jos saan tietää, että olet onnellinen, on se ilahuttava sydäntäni."

"Onnellinen!" huudahti Léon, heittäen halveksien kirjeen luotaan; "että tulet onnelliseksi; kun hän rauhallisesti antaa tietää, etten saa häntä enää nähdä, kun hänen loukkaava luottamuksensa ilmaisee minulle sen arvon, minkä olen kadottava ja riistää minulta sen ainiaaksi! Mutta älköön luulko voivansa paeta minua; hän kuuluu minulle, ja hän itse johti meidät yhteen... Ja sitte rikkoo se sellaisella tavalla! Ah, olen alituisesti häntä seuraava, minne tahansa tiensä johtaneekin; olen asettava vaatimukseni... Hän ei voi olla suostumatta niihin!"

"Mutta ah!" huudahti hän hetken mietittyään, "minä unohdan, että hän on valmis matkustamaan... Ehkä hän palaa kotimaahansa, ja suunnaton meri erottaa meidät. Voi miten onneton olenkin! Miksi menin tanssiaisiin ja kuinka voin olla niin mieletön, suostuessani hänen petollisiin ehtoihinsa?" Léonin valtasi suloisten toivomustensa raukeneminen niin ankarasti, että hän sairastui. Niin pian kun hän jälleen toipui, alkoi hän kyllä etsiskelynsä uudelleen, mutta ollen vieras pääkaupungissa, oli hänellä vähän toivoa onnistumisesta ja hän joutui toimettoman kaipauksen valtaan, vaikeimman kaikista sielunkärsimyksistä. Hänen luonteensakin joutui sen vaikutuksenalaiseksi; hän tuli synkkämieliseksi.

Kasvatuksensa aikana hankitut rehelliset periaatteet ja kuuluen kunnioitettuun perheeseen, ei Léon milloinkaan ollut antautunut leirielämän irstailuihin. Ammattinsa tutkiminen, rasitus ja kunniakkaat sotaretket eivät olleet antaneet hänelle tilaisuutta tekemään tuttavuuksia. Vaikkakin herkkä tunnevaikutteille, ei hän milloinkaan ollut rakastunut, joten rakkaus, kerran herättyään, oli sen syvällisempää. Kun kohtalo äskettäin hänen tielleen oli kuljettanut kauniin naisen, joka, häntä ympäröivän salaperäisyyden takia, oli sitä houkuttelevampi, oli se kadonnut kuin varjo. Ehkä hän piankin olisi isä, mutta ei koskaan saisi painaa rakkautensa hedelmää rinnalleen. Suloisimman mutta samalla vahvimman siteen kahlehtimana kahteen olentoon, joita hän voi katsella ainoastaan mielikuvituksessaan, ei hän saisi heitä koskaan tavata.

Sellaiset ajatukset häntä yhtämittaa vaivasivat; mutta kerta kerralta lukien ja selitellen itselleen hänen kirjeensä sisältöä, oli hän lopuksi löytävinään toivon kipinän.

Kaikki toivo tuntemattomansa löytämisestä ei ollut vielä loppunut. Arvoituksellinen sormus, joka hänelle luvattiin ja joka hänelle ilmaisisi, että se niin haluttu tapahtuma oli tapahtunut, eikö se ollut jonkinlainen tiedonanto? Kun lopuksi otti huomioon sen toimenpiteen, että lapsi aina löytäisi isänsä, ei siis kokonaan oltu lakattu huolehtimasta viimeksimainitun elämästä ja kohtalosta, ja tämä ajatus juurtui hänessä ja tuotti hänelle lohdutusta.

Uusi huoli odotti häntä kuitenkin. Hänen rykmenttinsä sai määräyksen muuttaa erääseen pieneen kaupunkiin pohjois-Ranskassa linnaväeksi sinne, ja Léon, jonka oli pakko seurata mukana, tuli taas alakuloiseksi. Jättämällä Parisin kadotti hän kaikki jäljet tuntemattomastaan, ja itse hän ehkä joutuisi unohduksiin syrjäisessä maakunnassa. Sanansaattaja, jota hän niin innokkaasti odotti, ei ehkä löytäisikään häntä. Hänen täytyi kuitenkin lähteä. Ja tuo lähtö ja ajatus oleskelusta pikkukaupungissa ilman seuraelämää, ilman muuta lohdutusta kuin yksinäiset kävelyt, eivät suinkaan saaneet Léonia iloisemmaksi.

Hänen pakopaikassaan kärsiessään kaipauksen kovia tuskia ja malttamattomana laskiessaan kuukausia, jotka kuluisivat ennen ennustettua tiedonantoa, antautui hänen tuntemattomansa, hänkin asuen syrjäisellä seudulla, koko tulisen sielunsa vilkkaudella luomiensa suloisten toiveiden valtaan. Kaikella oli uutuuden viehätys häneen, ja kaikki hurmasi häntä, nyt hänen uudessa, riippumattomassa asemassaan.

Syntyneenä Martiniquella ja kasvatettuna orjakansan keskuudessa, ei nuori Elinor kuudentoista vuoden ikäisenä ollut milloinkaan tuntenut muuta pakkoa kuin vanhempainsa säälittelevän tahdon. Ja yhteiskunnan ankarat, mutta hyödylliset lait olivat hänelle täydellisesti vieraat.

Hänen kauneutensa, joka alkoi herättää huomiota, antoi kumminkin tähän aikaan saaren rikkaimmalle uutisasukkaalle, herra de Roselis'elle halun omistaa hänet.

Hän oli neljänkymmenen vuotias ja kaunismuotoinen, mutta hänen luonteensa oli yhtä inhottava kuin halveksittavakin. Ensiksi tilanhoitajana, sittemmin sen omistajana, ei hän milloinkaan ollut jättänyt sitä, ja tottuneena hallitsemaan rajattomalla mahdilla, oli hänessä syntynyt kaikki ne viat, joita sellainen asema melkein aina tuo mukanaan. Luulevaisena, väkivaltaisena, periaatteettomana ja epäsiveellisenä ei hänellä, kun turhamielisyytensä oli saanut hetkisen tyydytyksen, onnistuessaan voittamaan siirtokunnan kauneimman tytön, kohta senjälkeen ollut naiseensa muuta tunnetta kuin halpamainen mustasukkaisuus, jota hän antoi tämän tuntea koko itsevaltiaan aistinsa voimalla.

Neekerien ympäröimänä, joita hän ei saanut edes käskeä, ja joista useat olivat hänen kilpailijoitaan, sai Elinor kärsiä mitä häpeällisintä kohtelua; hänen tunteellinen ja ylpeä luontonsa kärsi siitä kovasti, ja hän suuntasi siten kaikkia miehiä kohtaan sen vihan ja halveksunnan, minkä ainoastaan yksi heistä, se, jolle hän oli antautunut, ansaitsi.

Hänen vanhempansa kuolivat surusta, että olivat uhranneet ainoan tyttärensä. Ja hänen miehensä, kaikkien nautintojen perinpohjaisesti kuluttamana, hankkiutui muuttamaan Ranskaan, kun kuolema tempasi hänet keskellä juomingeita.

Kaunis Elinor de Rosalis huomasi silloin olevansa kahdenkymmenenviiden vuotias, rikkain ja riippumattomin leski koko siirtokunnassa. Halveksien maata, joka ei ollut antanut hänelle muuta kuin surua, päätti hän täyttää puolisonsa aikeet ja mennä Ranskaan. Kun rouva de Gernance, hänen lapsuudenystävänsä, jonka avioliitto oli ollut onnellisempi, oli päättänyt muuttaa omaisuutensa ja perheensä samaan maahan, vuokrasivat he laivan. Ja uudistettuaan vanhempiensa haudalla valansa, ettei koskaan laskisi kohtaloaan miehen käsiin, astui rouva de Rosalis laivaan tuhannen tuumaa ja toivomusta mielessään.

Onnettoman liittonsa ensimäisinä vuosina oli rouva de Rosalis'ta vaivannut kaiho sen johdosta, ettei hän ollut äiti, ja ainoastaan pelko nähdä lapsen perivän paheet, joiden takia hän oli niin paljon kärsinyt, oli jossain määrin lohduttanut häntä.

Ensimäisen vapaudenilon kestäessä tämä kaipaus muistui hänen mieleensä enemmän kuin koskaan ennen; ilman perhettä, ilman mitään, mikä häntä pidättäisi, ja hankkeissa menemään vieraaseen maahan, jossa hän ei tuntenut yhtään ihmistä, tuntui hänestä siltä, että täydellinen onni ei ollut riippumattomuus, vaan että tarvittiin jotain muutakin saattamaan elämän elämisen arvoiseksi. Hänen ystävänsä lasten läheisyys, jotka yhtämittaa ympäröivät häntä matkalla, palautti lakkaamatta hänen ajatuksensa tähän, ja leikkiessään heidän kanssaan ja ottaessaan vastaan heidän hyväilyjänsä, sai hän ensimäisen ajatuksen siihen tuumaan, jonka olemme nähneet hänen panevan toimeen. Pitkän merimatkan suoma toimettomuus antoi hänelle hyvän tilaisuuden miettimään, kuinka hän toimisi välttääkseen sen mahdolliset vaikeudet. Mitä enemmän hän harkitsi asiaa, sitä helpommin hän sen hyväksyi, ja maihin noustessa Bordeaux'ssa antautui hän yksinomaan sille ajatukselle.

Lyhyen oleskelun jälkeen mainitussa kaupungissa seurasi hän rouva de Gernance'a Parisiin, jossa he viettivät talven. Olemme nähneet, miten ajattelemattomasti ja menestyksellisesti hän järjesti kevytmielisen suunnitelmansa, ja kuinka hänen onnentähtensä Léon de Préval'issa antoi hänen löytää sellaisen kunnian- ja luonteenlujuuden, että hän vapautui kaikesta vaarasta.

Lähinnä viimeisiä tanssiaisia oli hän antanut uskolliselle neekerilleen, ainoalle jolle oli uskonut luottamuksensa, toimeksi vuokrata pienen huoneuston jossain etukaupungissa ja antanut sen sisustaa itselleen. Salainen vieteri, jonka avulla mielensä mukaan voi sammuttaa lampun, salaovet, jotka antoivat hänelle tilaisuuden paeta, kaikki tuo oli, joskaan itse asiassa ei viisaan, ainakin hyvin harkitun suunnitelman tulosta.

Asuen samassa hotellissa kuin matkatoverinsakin, täytyi hänen tehdä heidät tietämättömiksi. Hän ilmoitti heille edeltäkäsin että hän aikoi matkustaa puolipaaston jälkeisenä päivänä. Huolimatta ystäväinsä vastaväitteistä, sanoi hän määrättynä päivänä hyvästit heille ja matkustikin, seurassaan ainoastaan neekerinsä, mutta mennäkseen ainoastaan uuteen asuntoonsa. Kun hän oli toisten palvelijoiden antanut matkustaa muutamia tunteja aikaisemmin, kävi kaikki toivomusten mukaan.

Sellaisella huolella valmistetun kohtauksen jälkeen viipyi hän vielä jonkun aikaa asunnossaan. Sieltä lähetti hän Léonille sen kirjeen, joka teki tämän niin onnettomaksi. Parin päivän kuluttua matkusti hän Tours'iin.

Hänen ensimäinen toimenpiteensä siellä oli antaa levittää tietoa, että hänen miehensä, joka oli ollut sairas jo laivaan mentäessä, oli kuollut matkalla, ja hänen surupukunsa todisti samaa. Ennen pitkää antoi hän myöskin uskotella, että hänellä oli toivo saada myöhäisempi pantti avioliitostaan; muutamien kuukausien kuluttua selvisi kaikille että niin tapahtuikin. Loppupuolella syksyä antoi rouva de Rosalis elämän tytölle, jota hoidettiin linnassa.

Millä ihastuksella hän painoikaan rinnalleen lastaan, joka muodosti hänen elämänsä ilon ja muistutti hänelle hänen hellimpiä tunteitaan!

"Sinä olet rakastava minua", sanoi hän. "Niin, sinä tulet osottamaan kiitollisuuttasi hoidostani ja hellyydestäni; olen elävä ainoastaan sinulle enkä tarvitse pelätä, että tulet hyljätyksi ja häväistyksi luottamukseni tähden. On siis vihdoinkin olento, johon olen maailmassa kiintynyt, jonka viattomat hyväilyt ja lapsellinen ilo tulee, kuten toivon, olemaan kylliksi, tunteakseni itseni onnelliseksi."

On hyvin selvää, että keskellä iloa hänen ajatuksensa kulkivat sen luokse, jota hänen oli siitä kiittäminen. Hän ajatteli, kuinka onnelliseksi Léon itsensä tuntisi, jos hän näkisi tämän lapsen. Siten hän muisti lupauksensa ilmoittaa hänelle syntymisen päivänmäärän.

Neekeri lähetettiin Parisiin hankkimaan Léonille luvattua sormusta. Edelleen sai hän tehtäväkseen sotaministeriössä kuulustella, missä kaupungissa Léonin rykmentti oli, ja välittömästi toimittaa hänelle tämä tiedonanto. Hänen pitäisi viedä se hänelle personallisesti ja ennenkaikkea silmänräpäyksessä kiiruhtaa pois, jättämättä herra de Préval'ille aikaa pysäyttää häntä tai tehdä kysymyksiä. Neekeri toimitti tehtävänsä yhtä tarkasti kuin viisaastikin.