III.

Voi helposti kuvitella, miten malttamattomana Léon odotti aamupäivää. Kuinka monta kertaa hän kysyikään, oliko hänelle jätetty jotain kirjettä. Ja kun kirje vihdoin tuotiin, millä innolla hän sen avasikaan ja luki sen sisällön:

"Herra de Préval näyttää eilen vilkkaasti halunneen jälleen nähdä valkoiseen dominoon puetun naisen, jonka hän kohtasi oopperatanssiaisissa; hän sitoutui myöskin kaikkeen, jota häneltä vaaditaan.

"Ja tässä ovat ne epuuttamattomat ehdot, jotta hänen niin kiihkeästi haluamansa toivomukset täyttyisivät:

"1. Herra de Prévalin on kello kaksitoista huomenillalla oltava asunnossaan. Eräs henkilö, johon voi täydellisesti luottaa, tulee nimittäin silloin noutamaan häntä umpivaunuilla ja viemään hänet erääseen paikkaan, jolloin herra de Prévalin täytyy suostua siihen, että side asetetaan hänen silmilleen.

"2. Hän ei saa vaivata seuralaistaan millään kysymyksillä eikä koettaa lahjoa tätä — mikä muutoin ei mitään auttaisikaan — vaan on hänen seurattava häntä ilman vastaväitteitä.

"3. Edelleen täytyy hänen nimenomaan sitoutua siihen ettei anna aihetta mihinkään sellaiseen joka voisi herättää huomiota, taikka, vielä vähemmän, häväistystä, ei myöskään vastustaa sitä, että hänen annetaan jonkun aikaa olla pimeässä, ja lopuksi hän ei saa houkutella henkilöä, jonka hän kohtaa, rikkomaan tämän tekemää vaitiololupausta.

"4. Kun aika on tullut hänen seuralaiselleen viedä hänet takaisin, täytyy hänen seurata tätä vaunuun, jossa hänet samoja varovaisuustoimenpiteitä noudattaen viedään kotiinsa, ja koettamatta ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen selville, mitkä ovat tarkoitukset, on hänen kärsivällisesti odotettava niitä selityksiä, jotka hänelle pyhästi luvataan antaa.

"5. Jos herra de Préval suostuu ylläoleviin ehtoihin, on hänen tämän paperin alle merkittävä suostumuksensa, allekirjoitettava se nimellään, pistettävä kuoreen ja oltava rauhallinen siksi kun se hänen luotaan noudetaan."

Luettuaan tämän kummallisen tiedonannon, seisoi Léon pitkän aikaa kummastuksesta liikkumattomana, joutuen erilaisten tunteiden ja ajatusten valtaan.

Missä yhteydessä olivat tämä omituinen välipuhe ja ne selitykset, jotka hänelle luvattiin antaa? Kuinka tulisi hänen sovittaa nämä toimenpiteet hänen tuntemattomansa samalla kertaa ylpeään ja ujooseen käytökseen?

Hän kertasi itsekseen, että olisi sulaa hulluutta, varomattomuutta, jolle ei vertoja löytäisi, jos hän kirjoittaisi moisen sopimuksen alle nimensä ja antautuisi niin kummalliseen seikkailuun... Ja yhtä täydellisesti näki hänen sisäinen silmänsä kauniin naamion viehättävän kuvan, tämän ylpeyden ja heikkouden vastakohdat, salaperäisyyden hunnun, joka ympäröi tätä kaikkea, oman heränneen uteliaisuutensa ja itserakkautensa, kaikki nuo vaikuttivat houkuttelevasti. Hetken ajan hän ajatteli että vaara saattoi piillä siinä että hän, kunniasanansa sitomana ja jättäytyessään kohtalon valtaan, antaisi tuntemattoman henkilön viedä itsensä paikalle, jota ei ollenkaan tuntenut...

"Ei", huudahti hän, "en peräänny! Voin varsin hyvin tehdä hulluuden, kun olen saanut niin hurmaavan lupauksen!"

Hän tarttui kynään ja raaputti kuin toinen Cato seuraavat rivit paperille:

"Suostun kaikkiin minulle asetettuihin ehtoihin ja annan kunniasanani, että tarkasti täytän ne. Pyydän ainoastaan saada ottaa miekan mukaani.

Léon de Préval."

Asiakirja noudettiin illalla, ja seuraavana päivänä saapui uusi kirjelappu, joka kuitenkin sisälsi ainoastaan seuraavaa:

"Suostutaan, että saa ottaa miekan mukaansa; herra de Prévalin ei kuitenkaan tarvitse pelätä kunniansa tai henkilökohtaisen turvallisuutensa puolesta."

Ei koskaan ollut päivä tuntunut hänestä niin pitkältä.

Léon oli jo kahden tunnin ajan pitkillä askeleilla harppaillut edes takaisin huoneessaan, kun äkkiä ulkopuolelle pysähtyneiden vaunujen kolina sai hänet säpsähtämään. Hän tarttui miekkaansa, kiiruhti rappuja alas ja tapasi siellä neekerin, joka, niin pian kun hän oli astunut vaunuihin, murteellisella ranskankielellä kohteliaasti pyysi saada sitoa hänen silmänsä.

Léon ei pannut vastaan.

Kun hetken aikaa oli ajettu, pysähtyivät vaunut neekerin antamasta merkistä. Neekeri auttoi Léonia astumaan ulos vaunuista ja he kulkivat sitte satakunta askelta kadulla. He astuivat sisälle erääseen taloon ja kuljettuaan muutamia rappuja myöten, huomasi Léon, että hän käveli kokonaisen huonerivin kautta, ja lopuksi pääsivät he erääseen saliin, jonka ilma oli lauhean tuoksun täyttämä. Samaan aikaan irroitettiin side hänen silmiltään ja kun hän uteliaana katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa puolipimeässä huoneessa, jonka toisessa päässä hän avoimesta ovesta erotti muhkean kammion, jota valaisi alabasterilampun himmeä valo.

Neekeri, joka seisoi hänen sivullaan taskulyhty toisessa kädessään, osotti nyt toisella kammioon ja kuiskasi: "Kunnia ja vaitiolo!" sekä katosi.

Léon pani miekkansa pois ja kiiruhti eteenpäin... Nainen... Sohvalla paksu huntu pään ylitse heitettynä ja yksinkertaiseen silkkiseen aamupukuun puettuna loikoi hänen tuntemattomansa.

Léon heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti:

"Miten onnellinen kuolevainen minä olen! Mutta kuinka? Eikö minun milloinkaan suoda katsella näitä kasvoja? Ota ainakin armosta pois tämä huntu ja lopeta tuo salaperäisyys!"...

Samalla kohotti hän innokkaasti kätensä, jota ei näytty koetettavankaan estää... Silloin yhtäkkiä lamppu sammui — — —

Me emme levitä mitään epähienoa valaistusta tapahtumista tässä pimeässä, sillä niille hän osoittaa kunnioitusta. Emme myöskään riko vaiteliaisuutta, jolle pantiin niin suuri arvo... Rajoitumme vaan siihen selitykseen, että hänen rohkeimmatkin toivomuksensa täyttyivät, eikä hän edes ajatellutkaan rikkoa lupaustaan.

Aika ikäänkuin lensi, ja yö oli jo pitkälle kulunut, kun huoneessa kuului hiljaista kolinaa, — joku ovi avattiin hiljaa, ja tuntematon katosi. Léon jäi yksin. Samalla hetkellä näyttäytyi neekeri uudelleen ja pyysi kunnioittavasti saada asettaa siteen hänen silmilleen ja viedä hänet ulos.

"Ei", huudahti hän kiivaasti, "minä en mene täältä, ennenkuin olen saanut katsella tätä jumaloitavaa olentoa... en ennenkuin olen saanut..."

Naisen ääni keskeytti hänet, ja välittömässä läheisyydessä Léon kuuli sanat: "Kunnia ja vaitiolo!" Léon syöksyi sille suunnalle, jonne tuntematon oli kadonnut, tapaamatta kumminkaan muuta kuin seinän; hän haparoi sitä käsillään ja keksi pienen lukitun oven, jonka raosta huomasi valoa, joka loittoni ja katosi.

"Julma olento", huudahti hän hillityllä äänellä, "pysähdy hetkeksi, anna minun sanoa vain yksi ainoa sana..."

"Kunnia ja vaitiolo!" keskeytti neekeri hänet, äänessään varmuus.

"Niin", puhkesi Léon puhumaan, "kunniani pidättää minua, minä olen luvannut — tyydyn kohtalooni... Mutta toivon, että täytetään myös se lupaus, joka minulle on annettu, yhtä varmasti kuin minä olen osottanut pitäväni omani."

Side silmillä seurasi Léon saattajaansa, astui vaunuihin ja oli hetken kuluttua jälleen kotonaan. Toisinaan antautuen suloisten muistojen valtaan, toisinaan katkerasti katuen, onnellisena, levottomana ja ennenkaikkea korviaan myöten rakastuneena, kysyi hän itseltään, eikö kaikki tämä ollutkin vain unta, torkahti ja jatkoi uneksimistaan.