VI.

Leon, joka ei jännittymättä nähnyt ensimäisten marraskuun päivien saapuvan, palasi eräänä aamuna kotiin alakuloisena ja uneksivana. Juuri aikoessaan astua sisälle, kuuli hän hevosen kavion kapsetta takanaan, kääntyi ja huomasi, huudahtaen ilosta ja hämmästyksestä, neekerin. Tämä lähestyi häntä astumalla alas hevosen selästä ja sanoi, samalla jättäen hänelle sinetillä suljetun rasian:

"Tässä on se, joka minun on määrä jättää teille."

Iskien kannuksensa hevosen kylkiin, hellitti hän suitsia ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä.

Leon jäi hämmästyneenä seisomaan ja katselemaan hänen jälkeensä. Ja ainoastaan rasia sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei neekerin äkillinen katoaminen ollut näköhäiriö.

Hän aukaisi äkisti rasian. Siinä oli vain vihkisormuksen tapainen kultaisen sormuksen puolikas, johon oli kaiverrettu: 22 p. marraskuuta 18—. Siinä upeili komea smaragdi.

"Tyttö!" huudahti Léon, minä olen isä! Mutta ei kirjettä, ei ainoatakaan riviä! Hän tekee minusta edelleen pilaa! Kaikki on ehkä loppunut! Minä en milloinkaan enää saa kuulla hänestä. Mutta kuka on sitte tämä arvoituksellinen olento, jolla on kohtaloni käsissään ja joka vaikuttaa tulevaisuuteeni? Joka edelleen näkymättömänä seuraa minua aina tähän syrjäiseen maakuntaan ja mielensä mukaan toisinaan etsii minut käsiinsä ja toisinaan hylkää minut!

Järkytetty kun oli ahdistivat häntä milloin yhdet, milloin toiset ajatukset.

Siten kului kokonainen pitkä vuosi. Keväällä senjälkeen alkoivat sotahuhut liikkua, ja puhuttiinpa retkikunnasta Espanjaan. Sotilaat unelmoivat jo kunniasta ja maineesta ja iloitsivat ajatellessaan saada vaihtaa rauhan sotaan.

Etenkin Léon, ollen kyllästynyt muistoihinsa ja toimettomuuteensa, mikä lisäsi synkkyyttä, odotti malttamattomana lähtökäskyä. Mutta kuinka hän hämmästyikään saadessaan eräänä kauniina päivänä tiedonannon sotaministeriöstä, että hänet komennettiin kenraali X:n adjutantiksi, sekä määräyksen heti asettua uuden päällikkönsä luokse Parisiin.

Léon, joka ei tuntenut kenraalia, eikä tiennyt itsellään olevan suosijoita tämän ympäristössä, ei voinut ymmärtää, ken oli aiheuttanut tämän kunnianosotuksen. Mutta pitkään aikaan ei hänelle ollut tapahtunutkaan muita kuin ihmeellisiä asioita. Ja tämä asia erityisesti viehätti häntä, antaen hänelle mitä parhaita toiveita. Ehkä hänen tuntemattomallaan oli jotain osaa tapahtumassa! Niin, silloin ehkä ilmenisi joku keino saada selville hänen nimensä ja olopaikkansa. Kaikessa tapauksessa sai hän palata Parisiin, ja vaikka hänen oleskelunsa siellä tulisikin lyhyeksi, voisi joku onnellinen sattuma johtaa hänet oikeille jälille.

Me näemme siis Léonin pääkaupungissa, jossa kenraali erittäin hyvin otti hänet vastaan, antaen hänen muuttaa asuntoonsa ja kutsuen hänet pöytäänsä.

Aluksi oli hän niin ankarasti kiinni toimessaan, ettei voinut tehdä minkäänlaisia tiedusteluja, joiden tehottomuuden hän muutoin jo oivalsi. Mutta vähän ajan kuluttua tultuaan hyviin väleihin päällikkönsä kanssa, melkeinpä hänen suosikikseen, uskalsi hän kysyä, ketä hänen oli kiittäminen ylennyksestään. Kenraali kertoi silloin että herra de B:n puoltolause, kun se annettiin muun päällystön suostumuksella, sekä Léonin kunniakas esiintyminen edellisen sodan aikana olivat olleet vaikuttimina siihen että hän oli kutsunut hänet adjutantikseen.

"Mutta tästä johtuu mieleeni, että olisi ehkä paikallaan, että kävisitte herra de B:n luona tervehdyksellä ilmaisemassa kiitollisuuttanne. Minä aijon siellä käydä jonain lähimpänä päivänä, ja jos haluatte, voitte seurata minua."

Vaikka toiveissaan pettyneenä, suostui Léon kiitollisena hänen ehdotukseensa, ja muutamia päiviä myöhemmin hän seurasikin kenraalia tämän vaunuissa herra de B:n luokse.

Sangen lukuisa seurue oli kokoontunut salonkiin, ja rouva de B., käytyään tervehtimässä vieraitaan, oli juuri istahtanut takkavalkean ääreen, missä kolme tai neljä naista ja yhtämonta herraa keskustelivat vilkkaasti, kun Léon esitettiin hänelle. Mutta turhaan koetti hän saada häneltä tietoa. Muutamien kohteliaisuuksien jälkeen johti rouva de B. keskustelun yleiseen aineeseen, pyytäen erään herran jatkamaan alkamaansa kaskua. Ja Léon katsoi itsensä, samoinkuin toisetkin, velvolliseksi kuuntelemaan.

Hupaisa juttu seurasi toinen toistaan, kunnes rouva B, antaen kullekin vuoronsa, kääntyi Léoniin, kysyen hymyillen häneltä, eikö hänkin retkillään ja liikkuvan sotilaselämänsä aikana ollut sattunut johonkin seikkailuun joka ansaitsisi kertomista. Léon, jolla yhtämittaa oli oma tarinansa mielessään, kertoi silloin sen, tehden rykmenttinsä erään upseerin kertomuksen sankariksi ja kuvaten hänet siten paljon kunnollisemmaksi kuin miksi itseään olisi voinut kuvailla.

Heti kun hän oli lopettanut, alkoi vilkas väittely tämän itsenäisyydenilmauksen omituisuudesta. Naiset tuomitsivat itseoikeutetulla ankaruudella moisen anteeksiantamattoman ajattelemattomuuden, joka oli naisen saattanut niin kevytmielisesti vaaranalaiseksi, ja moittivat sitä, että hän oli vaihtanut velvollisuutensa sopimattomaan vapauteen. Herrojen mielestä hänen käytöksensä todisti sielunvoimaa ja mielikuvitusta, hänen romaaninsa hienotunteisuutta ja voimakasta tahtoa, ja he selittivät, että hän epäilemättä oli hurmaava nainen. Kaikki toivoivat olleensa upseerin tilalla, mutta selittivät yksimielisesti, etteivät he olisi antaneet leikkiä itsensä kanssa niinkuin tuo yksi heistä, ja ettei mikään vala olisi voinut heitä estää tutkimasta, kuka nainen oli, eikä saamasta kaunista pakolaista omakseen.

"Niin suurta huomaavaisuutta ei todellakaan olisi tarvittu osottaa henkilöä kohtaan, jolla oli niin vähän itsekunnioitusta", virkkoi muuan naisista, joka oli jo saavuttanut kohtalaisen ijän.

"Minä myönnän", virkkoi eräs toinen, hyvin viehättävä nainen, istuen kaakeliuunin nurkkauksessa, "että on mahdotonta saada hänet syyttömäksi, mutta saanee kuitenkin edellyttää hänellä olleen voimakkaat, joskin salaiset syyt, jotka ovat antaneet hänelle vastenmielisyyden toista avioliittoa kohtaan. Äidinvaisto näyttää olleen loppuseikkoihin syynä. Ja onkohan meidän joukossamme ketään, joka pientä hymyilevää lasta hyväillessään ei huomaisi mitään puolustettavaa sellaisessa tunteessa."

"Myöntänette kuitenkin, että hän teki upseerirukalle järkyttävän kepposen!"

"Mitä pahaa hän hänelle teki?" kysyi kaunis nainen aivan kylmästi.

"Mitäkö pahaa?" huudahti Léon tulisesti; "eikö miksikään lueta sitä, että häntä yhtämittaa vaivaa tuon ihanan naisen muisto, naisen, jonka sulous ja nero täyttivät hänet rakkaudella, sen sijaan että olisi saanut omata hänet ja ollut onnellinen — ja sitten pysyttelee tuo poissa hänen näkyvistään ja hellyydestään ja näyttää vain sytyttäneen hänen sydämensä liekit, jättääkseen hänet kaipauksen tuskaan, antaen kuulua itsestään vain hiukan, ylläpitääkseen hänen rakkauttaan, johon hän ei aijo milloinkaan vastata. Hän on puoliso, hän on isä, mutta ei kenties milloinkaan saa kohdata rakkautensa esinettä; hän on tietämätön heidän olopaikastaan, näkymättömän silmälläpidon alainen — hänen askeleitaan seurataan, hänet saadaan selville ja vaikutetaan häneen; hänelle annetaan velvollisuuksia. Ja hän, onnettomampana kuin muut, ei milloinkaan saa nauttia kodin onnea, joka on kaikille muille, vaan ei hänelle suotu."

"Myöntänette liiotelleenne hiukan, sillä miksei hän voisi mennä naimisiin?"

"Voisiko hän todellakin, rouvaseni? Otaksukaa, että aika lopultakin hivuttaa menneen rakkauden liian syvällisen vaikutuksen — vallitseeko hän itse itseään? Hän rakastaa, on vapaa, voiko hän olla muuta? Ajatelkaa, jos tämä kummallinen vastenmielisyys luonnolliseen yhdyssiteeseen lakkaisi, jos hän jonakin päivänä saisi niin kauan halajamansa käden, — voisiko hän saada lohdutusta, jos hän olisi sitonut omansa?"

"Te suotte hänelle ainakin runsaasti hienotunteisuutta", virkkoi nainen, luoden Léoniin lempeän ja myötätuntoisen silmäyksen.

Léon tunsi itsensä liikutetuksi ja jatkoi yhä lämpimämmin:

"Ja eikö lapsen ja hänen välillään jaettu sormus ole se side, joka häntä ainaisesti sitoo? Missä asemassa hän olleekin, voidaan tulla vaatimaan hänen hellyyttään ja isänvelvollisuuksiaan... Toiset omistavat hänet, mutta hän ei ketään! Päällepäätteeksi ei hän saa nähdä lastaan, ennenkuin se on kadottanut äitinsä! Tämän rakastetun olennon ensi näkeminen on ilmaiseva, että vieläkin syvemmin rakastettu ei ole enää olemassa — ainoastaan kadottamalla toivon tulla puolisoksi voi hän saavuttaa isyyden onnekkuuden!"

Tuskaa ilmeni Léonin viimeisissä sanoissa, ja kyynel kiilsi hänen silmässään.

"Kautta kunniani, rakas Préval'ini", sanoi kenraali hymyillen, "te olette antanut niin kuvaavan kertomuksen nuoren miehen asemasta, että tekeepä mieli uskoa sillä olevan jonkin vastineen todellisuudessa."

Rouva de B., joka huomasi Léonin hämmästyksen ja liikutuksen, kiirehti muuttamaan keskusteluaihetta. Itse seisoi hän hänen sivullaan uunin vieressä.

Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän ystävällisesti: "Ystävänne on herättänyt vilkasta myötätuntoa meissä, herrani. Olisi mahdotonta kaunopuheliaimmin kuvailla hänen tunteitaan."

"Kertomukseni on ainakin tosi, rouvani, mutta tuleva sotaretki on viihdyttävä häntä surussaan ja antava hänelle toivon lopettaa kunniakkaasti elämänsä, jolla ei enää ole viehäkettä..."

"Mitä sanotte herrani", puhkesi rouva puhumaan, "Jos teillä on häneen vaikutusvaltaa, tulee teidän käyttää sitä käännyttääksenne hänet sellaisista ajatuksista — sanoa hänelle että hänen velvollisuutensa on säästää itseään lapsen tähden..."

"Ja miksi hänen tulisi tuntea mitään velvollisuuksia, kun hän ei saa niistä minkäänlaista palkintoa. Millä perusteella hän on jollekin velkaa elämänsä, kun se kerran on hänelle tehty katkeraksi?... Mutta kuula voi aikaansaada niin paljon", lisäsi hän rohkeamielisesti hymyillen.

Tällöin kutsui kenraali häntä. He sanoivat hyvästit ja heille toivotettiin kunniaa ja laakereita ja onnellista paluuta.

"Tuo nuori mies on sangen miellyttävä", sanoi rouva B. — heidän mentyään, "Hänellä on kauniit kasvot ja jalo sielu. Olisi todellakin vahinko, jos hän kaatuisi Espanjassa."