VIII.

Eräänä iltana, istuessaan puistossaan, katsellen pikku Léonien leikkiä ja uneksien siitä miehestä, jota lapsi muistutti hänelle, kuuli hän palvelijoittensa kiihkeästi huutavan häntä.

"Rouva", sanoi joku heistä, "on varmaankin puistossa tyttärensä kanssa..."

"Tyttärensä!" kertoi kummastunut vieras ääni, jonka Elinor heti tunsi rouva de Gernance'n ääneksi.

Tämä näyttäytyikin samaan aikaan, ja ystävättäret kiiruhtivat syleilemään toisiaan.

"Rakas Elinor", sanoi viimemainittu sydämellisesti, "en voinut kauvemmin hillitä levottomuuttani. Kirjeesi tulivat aina yhä harvempaan ja lyhyempinä ja ilmaisivat sellaista raskasmielisyyttä, että päätin itse ottaa selvän siitä, miten on laitasi. Ja nyt olen täällä tehdäkseni, jos voin, sinut iloiseksi ja jakaakseni yksinäisyytesi."

Ystävättärensä lämpimästi kiittäissä häntä liikuttavasta ystävyydenosotuksesta, katseli rouva de Gernance kummastuneena ja uteliaana lasta, jota palvelijat kohtelivat kuin talon tytärtä, ja joka lapsellisen soperruksensa ohessa yhtämittaa huuteli äitiään.

Kun oli päästy sisälle, virkkoi rouva de Roselis hymyillen; "minä huomaan kummastuksesi ja arvaan uteliaisuutesi. Niin, rakas ystäväni, minulla on todellakin salaisuus, jota minulla ei milloinkaan olisi ollut rohkeutta ilmaista. Mutta aamulla saat kaikessa tapauksessa tietää kaikki ja samalla kertaa syyn raskasmielisyyteeni."

Niin matkan väsyttämä kuin olikin, voi rouva de Gernance tuskin saada unta silmiinsä, niin malttamaton oli hän saadakseen selityksen salaisuuteen, jota hänen oli mahdoton aavistaa.

Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös ja kiiruhti etsimään Elinoria, jonka jälkeen molemmat ystävykset menivät suoraan puistoon, saadakseen häiritsemättä keskustella toistensa kanssa. Rouva de Germance seurasi ystävätärtään hieman hämillään sen luottamuksen tähden, jonka tämä aikoi uskoa hänelle.

Rouva de Roselis alkoi vihdoin, vaikkakin hiukan epäillen:

"Rakas ystäväni, ei maksa vaivaa kauemmin salata sinulta salaisuutta, jota en milloinkaan aikonut sinulle ilmaista. Ja ainoastaan varmuuteni siitä, ettet hyväksyisi tekoani, on minut saanut vitkastelemaan. Minun on nyt kuitenkin tunnustettava sinulle... että lapsi, joka eilen herätti uteliaisuuttasi... on minun tyttäreni. Olen nimittäin tahtonut tulla äidiksi kuitenkaan toista kertaa tahtomatta kantaa iestä, jonka hirveän painon minä olen tuntenut."

Rouva de Gernance ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta, mutta jättämättä hänelle tilaisuutta puhumiseen alkoi Elinor kertoa hänelle ajattelematonta suunnitelmaansa, minkä hän matkalla oli tehnyt, ja tapaa, millä hän sen oli pannut täytäntöön.

Hän saapui vihdoin kertomuksessaan tyttärensä syntymiseen, mutta silloin ei hänen ystävättärensä enää voinut hillitä itseään, vaan keskeytti hänet innoissaan:

"Niin paljon vaivaa ja varovaisuutta, tehdäksesi hulluuden! Etkö ole itseäsi saattanut vaaranalaiseksi! Panna kunniansa ja maineensa leikkiin sillä tavalla! Ja miksi tämä itseuhraus? Epätäydellisen onnentunteen tähden, joka ei siedä päivänvaloa! Huomaatko, mihin liioteltu, mieletön ennakkoluulo on sinut johtanut! Mielikuvituksesi eksyttämänä olet tavoitellut unelmaa, joka saa sinut elämän totista onnea parempana pitämään tyydytettyä oikkua!... Oh, usko minua, lyhennä piammiten mahdollista välimatkaa itsesi ja tuon hurmaavan lapsen isän välillä. Älä riistä kauemmin siltä sen parasta ystävää ja suojelijaa, jonka luonto on sille antanut, äläkä itseltäsikään rakkaudenonnea ja syvällistä uskollisuutta..."

"Oi, kaikki tuo ei enää ole vallassani", huudahti rouva de Roselis. "Kuulehan, kuinka ankarasti minua on rangaistu tekemästäni virheestä, josta minua niin ankarasti nuhtelit."

Hän huomautti nyt adjutantista, josta niin paljon puhuttiin rouva de B:n luona, ja jota vielä murehdittiin.

"Kuinka? Oliko se hän!" huudahti rouva de Gernance. "Mitä olet tehnyt, Elinor? Surkuttelen sinua todellakin mitä syvällisimmin. Mutta, huomaatkos kuinka varomattomuutesi on tuhonnut sydämenrauhasi ja huolettomuutesi. Ja se on varsin oikeudenmukainen rangaistus, ettet voi edes kaikkea sovittaa. Tällä tavalla olet äiti ja puoliso, mutta tuskinpa vain uskallat kutsua itseäsi niillä nimillä, ja koko elämäsi on kuluva häpeässä luonnollisimman ja kunnioitetuimman tunteen tähden. Sinulle, joka olet säteilevän kaunis ja ennakkolahjojen ympäröimä, ei ole suotu onnea, jonka vähäpätöisinkin nainen voi omistaa — onnea omata puolisonsa ja lapsensa! Mutta ei tässä kaikki! Minä luen sydämestäsi erään asian, jonka sinä ylpeydessäsi kätkisit kaikilta, jopa itseltäsikin... Tämä sydän ei enää ole sinun — se rakastaa ja on antautunut..."

Tämän kuultuaan kätki rouva de Roselis kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Rakas Elinor", jatkoi rouva de Gernance ystävällisesti syleillen häntä, "kun näen kyyneleesi, tunnen että olen liiaksi ystäväsi voidakseni olla tuomarisi. Älä kauemmin sure asiaa, joka ehkä vielä voidaan sovittaa jälleen. Toivokaamme, että Léon elää, ja että kaikki jälleen muuttuu hyväksi."

Elinor kuivasi kyyneleensä, mutta huudahti kiivaasti:

"Kaikki muuttuu hyväksi! Ei, rakas ystävä, minä en niin helposti voi uskoa, mitä sanot. On totta että olen tehnyt rikoksen, mutta sitä en tehnyt heikkoudesta, vaan vapaasta tahdosta ja kauvan harkittuani kärsimiäni vääryyksiä... On totta, että itken kunnon miehen kohtaloa, miehen, jonka elämän olen katkeroittanut ja ehkä ollut syynä sen ennenaikaiseen kuolemaan. En tunne itseäni onnelliseksi, ennenkuin tiedän, että hän elää, mutta luopua riippumattomuudestani ja uskotella, että olen toiminut heikkoudesta ja ajattelemattomuudesta, sitä en milloinkaan tule tekemään."

Rouva de Gernance ymmärsi, ettei ollut vielä aika ryhtyä ratkaisevaan hyökkäykseen ystävättärensä ennakkoluuloja ja ylpeyttä vastaan. Mutta Léoniesta tuli siitä hetkestä alkaen heidän keskustelujensa ainainen esine. Ja Elinor joka taukoamatta puhui hänestä, antoi siten virikettä hänen itsensä sitä edes huomaamatta, sille taipumukselle, minkä hänen sydämensä jo oli omaksunut.

Rouva de Gernance puolestaan kuvaili hänelle viehättävästi siitä onnesta, jota hän itse nautti, ja vakuutti hänelle, että samanlainen tulisi hänenkin osakseen. Elinor toisinaan hymyili liikutettuna ja heltyi ystävättärensä neuvoista. Toisinaan häntä harmitti ajatus pettää periaate, jolle hän niinkin paljon oli jo uhrannut. Mutta ystävykset olivat aina yhtä mieltä toivoessaan Léonin palaamista.

Elinor ja rouva de Gernance istuivat eräänä päivänä yhdessä ja keskustelivat mieliaineestaan, kun heille ilmoitettiin, että erään matkustajan, maantiellä olevan matkustajan palvelija innokkaasti pyysi apua herralleen, joka sairaana ja tuskaisena oli äsken kadottanut tajuntansa vaunuissaan.

Rouva de Roselis antoi heti määräyksen tarpeellisesta avusta ja kiiruhti itse helposti ymmärrettävän naisellisen sääliväisyyden pakottamana sairaan luokse.

Tämä oli jo nostettu ulos vaunuista, ja oli pitkänään nurmella, kalpeana, liikkumattomana ja veren vallassa. Hänen epätoivoinen palvelijansa huusi, että haava on pahentunut ja herransa toivoton. Rouva de Roselis tuli samalla hetkellä paikalle, mutta tuskin hänen silmänsä olivat sattuneet tiedottomaan olentoon kun häneltä pääsi huudahdus ja hän, kätkien päänsä ystävättärensä rinnoille, sanoi pakahtuneella äänellä:

"Se on hän! Ja hän tulee kuolemaan silmieni eteen!"

"Taivaan nimessä rauhoitu ja varo ettet ilmaise itseäsi!" vastasi rouva de Gernance hiljaa.

Nämä harvat sanat rauhoittivat Elinorea. Hän huomasi asemansa vaarallisuuden ja ponnistaen viimeiset voimansa käski kantaa sairaan, joka edelleen oli tiedotonna, linnaan.

IX

Kun Léon jälleen aukaisi silmänsä, huomasi hän lepäävänsä sängyssä ja vieressään lääkäri, joka juuri oli sitonut hänen haavansa ja nyt antoi hänelle tarpeellista hoitoa. Palvelijansa, jolta hän kysyi, mitä oli tapahtunut, tahtoi sen muutamin sanoin selittää, mutta lääkäri keskeytti hänet, määräten hiljaisuutta ja lepoa.

Rouva de Roselis, joka kärsimättömänä tahtoi tietää miten sairas voi, sai kuulla, että verenvuoto oli hänet aivan uuvuttanut, ja oli pelättävissä, että jos kuumetta ilmenisi, hän tuskin kestäisi sitä. Lääkäri määräsi täydellisintä hiljaisuutta, eivätkä naiset saisi käydä hänen huoneessaan, vaan täytyisi heidän tyytyä valvomaan ettei häneltä mitään puuttuisi.

Kun Elinor seuraavana päivänä jo ennen päivännousua kuulusteli sairaan tilaa, kalpeni hän kauhusta kuullessaan että yöllä oli tullut kuumetta. Hetken kuluttua oli se muuttunut houreeksi. Silloin, itse ihmetellen epätoivoaan, tunsi hän, kuinka rakas Léon oli hänelle. Ja hän tunnusti itselleen, että ilman häntä hän ei milloinkaan tulisi onnelliseksi. Uudelleen nousi hänen ylpeytensä ja ennakkoluulonsa kapinaan, mutta vaaran ajatus, missä Léon häilyi, oli vallitseva. Rouva de Gernance'lla, joka koko ajan pelkäsi että hänen mielenliikutuksensa pettäisi hänet, oli koko päivän mitä suurin vaiva pidättää häntä menemästä sairaan huoneeseen. Mutta seuraavana yönä, kaikkien mentyä levolle, nousi Elinor, saamatta unta silmiinsä ja voimatta kukistaa levottomuuttaan, yksin ylös ja meni keskellä yön hiljaisuutta, joka saa tuskan tuntumaan ankarammalta ja tekee pelon sietämättömäksi, käytävään ja pysähtyi Léonin huoneen oven viereen kuuntelemaan. Sairas houraili yhä, ja hänen värisevän äänensä katkonaiset äännähdykset saapuivat silloin tällöin hänen korviinsa. Epätoivoisena aukaisi hän hiljaa oven ja astui sisään...

Hoitajatar oli nukkunut. Lampun himmeässä valaistuksessa tunsi hän nuo rakkaat kasvojenpiirteet, jotka olivat painuneet hänen mieleensä. Mutta silmät olivat tuijottavat ja kasvot kuumeenpunaiset. Hänen kohoileva rintansa näytti hengittäessä vaivoin voivan nostaa lakanan painoa. Elinor vaipui oven vieressä olevalle tuolille ja kätki kyyneliset kasvonsa käsiinsä.

Hänen aikaansaamansa kevyt melu herätti Léonin nukahduksestaan.

"Onko se hän?" sanoi hän. "Tuleeko hän? Olen kuolemaisillani. Oi, jos saisin hänet nähdä! Mutta mistä hänet löytäisin? Olen kadottanut hänet, kadottanut ainiaaksi!..."

Hän kuunteli hetken ja jatkoi sitte:

"Tyttäreni... tuo hänet luokseni... Voidaanko minulta, kuolevalta, kieltää näkemästä lastani? Lapsi rukka! Älä etsi isääsi — sinulla ei ole isää... Hän ei edes voinut antaa siunaustaan sinulle viimeisellä hetkellään..."

Tämän kuultuaan ei Elinor voinut pidättää nyyhkytyksiään.

Léon säpsähti ja käänsi päätään, mutta hänen tuijottavat silmänsä eivät voineet erottaa ketään.

"Mikä on tämä salaperäinen huone? Mitä näen tuolla sohvalla?... Se on se, jota jumaloin, — sinä, jota etsin... Sinä sallit minun polvistua jalkoihisi. Mutta naamio, ota se pois... Kuinka! Aiotko taasen paeta?... Ei, ei, sinä et saa enää paeta..."

Tällöin nousi hän vaivaloisesti ylös.

"Léon", huudahti Elinor syöksähtäin kiireesti sängyn luokse, "pysähdy..."

Hän katseli Elinorea kummastuneena ja epävarmasti. Hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi hän sitten rauhallisemmalla äänellä:

"Kohottakaa päätäni. Ah, jos voisin nukkua."

Sairaanhoitajatar, joka oli herännyt rouva de Roselis'en huutoon, kiiruhti esille tukeakseen häntä. Mutta kääntyen kyljelleen antoi Léon päänsä vaipua Elinorin rinnalle ja näytti vihdoin vaipuvan virkistävään uneen.

Hetkistä myöhemmin astui rouva de Gernance sisään levottomana ystävättärestään. Hän oli noussut ylös ennen päivänkoittoa, ja hämmästyneenä, ettei löytänyt ystävätärtään huoneestaan, kiiruhti hän sairaan luokse, mutta pysähtyi ovelle ja hämmästyi näkemästään. Léon nukkui nojaten Elinorin olkapäähän. Elinor itse istui liikahtamatta sängyn laidalla, nojaten päätään rakastettuunsa ja koettaen turhaan pidättää kyyneleitään, jotka tippuivat hänen silmistään.

Rouva de Gernance meni sängyn luo.

"Mitä teet täällä, Elinor?" sanoi hän matalalla äänellä. "Mikä varomattomuus!"

"Anna minun olla", keskeytti tämä hänet. "Ei mikään ole minua poistava tämän vuoteen äärestä niin kauvan kuin hän on joko kuollut tai pelastettu... Jokainen tietäköön, että rakastan häntä, että olen hänen; tämä on oikeudenmukainen rangaistus hairahduksestani... Oi, saisipa hän vain elää! Mitä merkitsee minulle kaikki muu!..."

Pelko, että herättäisivät haavoittuneen, pakotti heidät vaikenemaan, ja Léon jatkoi untaan rauhallisesti ja sikeästi.

Hän oli nukkunut useita tunteja, kunnes hän vihdoin vaivaloisesti aukaisi silmänsä, jolloin hän heti huomasi Elinorin, joka väristen koetti varovasti laskea hänen päänsä tyynylle. Hän sulki silmänsä jälleen, mutta aukasi ne kohta ja sanoi heikolla äänellä:

"Missä minä olen?"

Huomaten lepäävänsä naisen käsivarrella, joka ulkomuodosta päättäen ei ollut sairaanhoitajatar, teki hän liikkeen tukeakseen tätä; hänen silmäyksensä, joka ei enää ilmaissut sekaannusta vaan sen sijaan kummastusta ja epäilystä, seurasi Elinoria melkein verhon taakse, jonne tämä koetti kätkeytyä.

"Uneksinko?" alkoi hän vaivaloisesti puhua.. "Olen nähnyt nämä kasvot ennen... Ah, rouvani, uskallankohan uskoa..."

"Te tunnette minut vielä!" huudahti Elinor säikähtyen, ja kuuma punastus peitti hänen kasvojaan.

"Kerran rouva de B:n luona, luullakseni... mutta kerta oli kylliksi, että muisto pysyisi mielessäni ainaisesti." Ja hänen silmänsä kiintyivät uudelleen kaihoisasti häneen.

"Hiljaa, hiljaa! Älkää puhuko! On määrätty suurinta hiljaisuutta. Älkää puhuko, älkääkä ajatelko, — toivokaa ja nukkukaa."

Lääkäri saapui pian; hän ilmoitti, että pitkä uni oli tuonut muassaan mitä suotuisimmat tulokset, että kuume oli laskenut, ja että, jos kuume ei seuraavana yönä uusiintuisi, sairasta voisi pitää pelastettuna.

Hänen puhuessaan kätki Elinor nämä lohduttavat sanat sydämeensä, ja ilo, jota hän ei voinut pidättää, palautti hänen kosteille ja kalpeille poskilleen niiden herttaisen värin.

Kun ilta tuli, ei mikään voinut pidättää häntä olemasta Léonin huoneessa pitääkseen silmällä pelättyä kuumeen nousua; sitä ei tullut, yö oli rauhallinen, ja seuraavana päivänä ilmoitti lääkäri, että kaikki vaara oli voitettu. Mutta samalla ilmaisi hän rouva de Roselis'elle että olisi vaarallista muuttaa sairasta, ennenkuin haava olisi täysin parantunut.

Elinor ei tahtonut näyttää muuta kuin kylmää osanottoa, mutta vapisi ilosta ajatellen sitä aikaa jolloin suloisen uskollisesti saisi hoitaa Léonia ja vihdoinkin saisi tehdä hänet onnelliseksi palautettuaan hänet elämään.

Ennen pitkää voi Léon osottaa kiitollisuuttaan rakastettavalle linnanrouvalle, jonka hän luuli ainoastaan kerran nähneensä, mutta jonka kauneus, hyvyys ja hienotunteisuus olivat painuneet hänen mieleensä.

Ystävykset jättivät harvoin hänen huonettaan. Häntä viihdyteltiin, hänelle luettiin ääneen ja soitettiin hillittyä musiikkia, hän oli kuin Bayard kahden sisaruksen hoidossa; mutta ei siinä kaikki. Elinor arvasi hänen toivomuksiaan ja täytti ne tarkkaavasti, tiesi aina mukavimman asennon hänelle ja piiritti hänet tuhansilla pikku huolenpidoilla, joiden viehätys tunnetaan, panematta niitä merkille.

Léon kertoi nyt heille kuinka hän oli haavoittunut verisessä kahakassa Espanjassa ja kuinka hänet, jäätyään makaamaan kentälle, kiskoi kätköön varmasta kuolemasta eräs vaimo, joka liikutettuna hänen nuoruudestaan ja tilastaan oli vienyt hänet kotiinsa ja antanut hänelle mitä hellintä hoitoa. Hän oli jo ollut parantumaisillaan, kun erään sissijoukon saapuminen pakotti hänet kiireenkaupalla jättämään hyväntekijättärensä, jottei olisi joutunut heidän käsiinsä. Saavuttuaan Bayonneen tuhansien vaarojen ja seikkailujen jälkeen ei hän malttamattomuudessaan ollut tahtonut odottaa täydellistä virkistymistään, ja matkan vaikeudet olivat lopuksi saaneet aikaan onnettomuustapauksen, joka oli ollut aiheena niin suuremmoiseen vierasvaraisuuteen. Sellainen oli hänen kertomuksensa, ja Elinor ymmärsi nyt sen epävarmuuden, joka oli kiehtonut hänen kohtaloaan.