X.

Pieni Léonie raukka oli ainoa, jolla oli syytä valittaa uuden vieraan tuloa. Häntä pidettiin huolellisesti loitolla tämän huoneesta, jossa hänen ilonsa olisi ollut liian häiritsevä. Elinor tunsi häpeää antaakseen Léonin nähdä lasta, aivan kuin jos hän olisi voinut arvata mitä harrastusta hän osotti hänelle. Mutta tottuneena siihen, ettei hänen milloinkaan tarvinnut jättää äitiään, etsi hän lakkaamatta häntä.

Eräänä päivänä, kun hän huomasi sairashuoneen oven olevan raollaan, aukaisi hän sen hiljaa ja pisti kauniin päänsä sisään kurkistaakseen, jolloin hänen arka ja utelias silmäyksensä heti huomasi vieraan, jota hän ei vielä tuntenut. Léon huomasi hänet melkein samaan aikaan ja päästi hämmästyksen huudon.

"Mikä on tuo hurmaava pieni lapsi?" puhkesi hän puhumaan.

Lapsi oli jo juossut tiehensä mutta äiti kutsui häntä värisevin sydämin ja punastunein poskin takaisin, nostaen hänet Léonin polvelle.

Muistojensa ja tunteittensa liikuttamana, jota hän ei voinut itselleen selittää, katseli hän lasta rakkaudella, hyväili häntä ja kysyi, kuinka vanha hän oli.

Hämillään ja ajatellen, että hänet oli jo oivallettu, teki Elinor hänet vuotta vanhemmaksi kuin mitä hän todellisuudessa oli.

"Luulin hänen olevan nuoremman", sanoi Léon huoaten ja vaipui unelmiinsa.

Lapsi, jonka ujous pian oli kadonnut, ei tahtonut jättää äsken hankkimansa ystävän polvea, ja tämä puolestaan ei voinut luopua hänestä.

"Minun on kuitenkin erotettava teidät toisistanne", sanoi Elinor hymyillen, "sillä teidän mielenliikutuksenne saa minut katumaan, että annoin hänen tulla tänne."

"Ah, jos te tietäisitte, rouvani, mitä kaikkea hän minulle muistuttaa..."

"Mutta jos minä oletan teidän olevan sankarina eräässä mieltäkiinnittävässä jutussa, jota en ole unohtanut, niin ehkä helposti arvannen..."

"No niin, rouvani, minä olen se, joka petettynä, sen syrjäyttämänä, joka näytti minut valinneen, vastoin tahtoani olen uskollinen hänen muistolleen ja kaipaan olentoa, — minä, joka en saanut kuolla enkä voi enää tulla onnelliseksi elämässä."

Elinor pidätti vaivoin kyyneleensä ja sanoi arasti: "Te rakastatte häntä siis edelleen?..."

"En tiedä rakastanko häntä ja olenko kylliksi heikko vielä rakastaakseni häntä; mutta hänen rakastettavuutensa, ne hetket, jotka olin yhdessä hänen kanssaan, hänen suloutensa — niin, hänen oikkunsakin, kaikki ovat painuneet mieleeni; hän on polttomerkillä merkinnyt sieluni ja särkenyt elämäni onnen..."

"Ah", huudahti Elinor liikutetulla äänellä, "sellainen uskollisuus ansaitsee todellakin palkintonsa... Luottakaa siihen, että hän viimeinkin, heltyneenä ja vuorostaan hylättynä, hyvittää virheensä ja koettaa ansaita anteeksiantonne..."

"Ei milloinkaan... Kolmen vuoden aikana ei tämä ylpeä ja tunteeton nainen ole suvainnut muistaa minua rivilläkään. Epäilemättä on hän palannut kotiinsa Länsi Intiaan tai Amerikkaan, tiedänkö minne? Nyt riemuitsee ja nauraa hän herkkäuskoisuudellani. Olen unohtava hänet! Jo jonkun aikaa olen tuntenut sisässäni, että tämä on oleva minulle mahdollista ja", lisäsi hän lopen liikutettuna, "ehkä hyvinkin pian!"

"Unohtaisitte hänet, Léon!"

Nämä sanat lausuttiin niin hellän moittivalla äänellä, että Léon katsahti häneen, jolloin hän huomasi että hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä.

"Ah, rouvani", puhkesi hän puhumaan hetkisen vaitiolon jälkeen, "miten teidän osanottonne on minulle kallis! Miksei hänellä ollut sielu ja tunteet sellaiset kuin teillä!... Silloin olisin ollut onnellinen, nyt... Tyttäreni, yhtä kaunis kuin teidän, olisi, niinkuin hän nyt, istunut polvellani..."

Kaihoten katsellen häntä jatkoi hän:

"... Hänen äitinsä... läheisyydessäni... täynnä hellyyttä..."

"Sellaiset tunteet ja muistot eivät mihinkään kelpaa", sanoi Elinor vavisten vetäen tyttönsä luokseen; "minun täytyy teidät erottaa...

"Anteeksi rouvani, olen hetkeksi antautunut unelmieni valtaan, mutta miksi niin pian pakotatte minut niistä luopumaan?..."

Elinor ei kauemmin uskaltanut kuunnella häntä, vaan kiiruhti tiehensä tyttärensä kanssa ja puhui kaikki rouva de Gernance'Iie.

Siitä hetkestä alkaen oli pikku Léonie yhtä uutterasti kuin äitinsäkin sairaan luona. Léon kyseli lakkaamatta lasta ja kiintyi häneen sydämellisesti.

Lapsukainen puolestaan kyseli yhtämittaa ystäväänsä, hyväili häntä ja tahtoi aina olla hänen ja äidin seurassa. Hänen lapsellisen suorat hellyydenosotuksensa molempia kohtaan antoivat kerta kerralta aihetta arveluttaviin, mutta Elinorille suloisiin kohtauksiin, jotka kuitenkin Léonin aina jättivät enemmän ja enemmän surulliseksi ja unelmoivaksi.

Hän virkistyi kuitenkin huomattavasti, ja haava parani. Suloisten hetkien vaihtelevassa luottamuksessa kului aika nopeasti, ja joulukuu toi talven tullessaan.

Rouva de Gernance, joka jo kauan oli puhunut paluumatkastaan, selitti viimein, ettei hän voinut sitä enää siirtää. Äänellä, jota hän turhaan koetti saada vakavaksi, pyysi Léon äkkiarvaamatta lupaa saada seurata häntä.

Kummastuneena niin nopeasti tehdystä päätöksestä, tahtoi rouva de Roselis panna vastaan.

"Ah, rouvani", huudahti Léon vilkkaasti, "antakaa minun matkustaa. Olen jo liian kauan nauttinut tätä vaarallista iloa, joka ei ole luotu minulle. Antakaa minun paeta teidän ja lapsenne läheisyyttä, teidän hurmaavaa huolehtimistanne ja näitä päiviä, jotka kuluvat niin nopeasti. Antakaa minun palata yksinäisyyteeni, joka aina on oleva osanani."

"Mutta meidän on ainakin kuultava lääkäriltä, eikö teille ole mitään vaaraa siitä että..."

"On vaaroja, joista lääkäri kaikella taidollakaan ei voi minua suojella... Kohtaloni on paeta kaikkea, joka on rakastettavaa, kaikkea, joka voi miellyttää ja ihastuttaa... Minä en voi kyllin nopeasti lähteä täältä matkaan..."

"No niin, rakas ystäväni", sanoi Elinor kääntyen ystävättäreensä, "sitte on minun uskottava haavoitettu ritarini sinulle, mutta sinun on ainakin vastattava hänestä..."

Hiukan kummissaan, että hänen annettiin matkustaa ilman vastaväitteitä, meni Léon antamaan matkaansa koskevia määräyksiä. Elinor katseli hymyillen hänen jälkeensä.

"Tahtoisitko selittää minulle", sanoi rouva de Gernance moittien, "mikä tarkoitus on tällä uudella ilveilyllä? On kylliksi että hän pelkää rakastuvansa sinuun ja että hän senvuoksi pakenee sinua. Miksi siirrät tuonnemmaksi sen, että teet itsesi tunnetuksi ja miksi et tee loppua ilveilystäsi, joka on jo kestänyt liian kauan? Huvittaako sinua kiusata häntä tällä tavalla?"

"Ah, rakas ystävä, miten on suloista tällä tavalla olla oma kilpailijansa, miellyttää häntä kaksi kertaa niin erilaisissa olosuhteissa. Vaihtelevaisuudessaankin on hän uskollinen minulle. Aina hienotunteisena, aina kunniallisena pakenee hän luotani, ettei pettäisi minua. Hän on rakastunut minuun — ei rakasta muita kuin minua yksin — oi, miten tunnen itseni onnelliseksi!"

"Ja Léon, Léon parka! milloin alat ajatella hänen parastaan! Annahan kuulua, Elinor, matkustakaamme yhdessä Parisiin. Siellä voit jälleen ryhtyä liittoon, joka ei luullakseni tuota mitään vaaraa."

"Ei, aikeeni on jo valmis. Matkusta hänen kanssaan. Ei kestä kauan, ennenkuin tulen perässä."

"Elinor, Elinor, sinä olet edelleen romanttinen ja haaveileva!

"Ystäväni, ainoastaan tämän kerran. Se on oleva viimeinen, sen vannon."

Tällöin tuli Leon takaisin, levottomana ja mieli kuohuksissa — kaikki oli valmiina hänen matkaansa varten.

Tyytymättömänä ystävättäreensä, mutta pakotettuna antamaan perään hänelle, antoi rouva de Gernance itse määräyksensä. Mutta eronhetkellä kadottivat kaikki rohkeutensa. Kyynelien vallassa uskoi Elinor potilaansa rouva de Gernance'n huostaan, joka lupasi hänelle antaa tämän asua luonaan ja lupasi hoitaa häntä. Léon seisoi kalpeana ja vakavana vaununsa vieressä ja ilmaisi, äänessä ilme, joka tietää syvempää tunnetta, viimeiset vakuutukset kiitollisuudestaan. Kerta kerralta syleili hän lasta, joka itki ääneen, nähdessään ystävänsä lähtevän.

Rouva de Gernance lähestyi Elinorea ja sanoi matalalla äänellä hänelle:

"Vielä ei ole liian myöhäistä."

Hetkisen kahdenvaiheella vastasi rouva de Roselis viimein:

"Ei, on ainoastaan yksi tapa, jolla voin tehdä tämän vaikean tunnustuksen."

Silloin astui rouva de Gernance Léonin kanssa vaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle ja olivat pian kadonneet näkyvistä.