VII.

Tästä hetkestä alkaen ei rouva de Roselis (lukija lienee jo aavistanut, että se oli hän) voinut enää olla siinä hiljaisen suruttomuuden ja ylhäisen välinpitämättömyyden tilassa, jossa hän oli aina uskonut olevansa. Ankaruus, jolla toiset naiset olivat häntä arvostelleet, sai hänet huomaamaan harha-askeleensa turmiollisuuden, jotavastoin miesten kevytmieliset puheet saattoivat hänet tietoiseksi Léonin harvinaisesta hienotunteisuudesta.

Tämä muisteleminen lisäsi hänen kunnioitustaan Léoniin, ja ajatus, että oli tehnyt miehen, joka jumaloi häntä, onnettomaksi, miehen, jota ei voinut olla pitämättä rakastettavana, tämä vaaran ja kunnian sekoitus, jolla on sellainen mahti naissydämeen ja lopuksi sisäinen levottomuus, joka kiihotti hänen rakkauttaan ja muistoaan. Kaikki nuo yhdessä olivat omiansa herättämään uusia tunteita hänen sydämeensä.

Hehkuen ikävästä saada nähdä tyttärensä ja päästäkseen lepoon ja rauhaan, ei hän nyt ajatellut muuta kuin palata kotiinsa.

Jäähyväiskäynnillään rouva B:n luona sai hän tietää, että kenraali X ja hänen rakastettava adjutanttinsa lienevät jo Espanjan rajalla, jossa vihollisuudet olivat alkaneet. Hänen sydäntään ahdisti ja vierailunsa tuli lyhyeksi, jonkinlainen kalvava tuska saattoi hänet kotiinsa kiirehtimään matkavalmistuksia.

Mutta mikä erotus olikaan hänen mielenrauhallaan nyt verrattuna siihen missä hän oli alkutalvella, antaessaan rouva de Gernance'n houkutella itsensä lähtemään Parisiin!

Onnellinen ja rauhaisa, parhaassa ijässään, ei muuta uneksien kuin huvisuunnitelmia, sellainen oli rouva de Roselis silloin, ja voidaan kuvitella, kuinka suotuisasti rikas ja kaunis nuori leski otettiin vastaan maailmassa, jossa rikkautta pidetään suurena ansiona. Rouva de B:n talo oli niitä, missä Elinor otettiin mielellään vastaan. Rouva de Gernance oli läheistä sukua hänen miehensä kanssa. Ja kun ensimäiset sotahuhut alkoivat liikkua, johtui Elinorin mieleen käyttää tätä sukulaisuutta valmistaakseen Léonille vähemmän vaarallisen ja kunniakkaan paikan. Hän uskotteli herra de Germance'lle, että nuoren miehen perhe oli suositellut tätä hänelle, ja pyysi ainoastaan ettei häntä mainittaisi asian yhteydessä.

Menestys vastasi hänen toiveitaan ja kohtalo järjesti lopulta sen kohtauksen, joka niin kokonaan muutti rouva de Roselisin olemuksen.

Rouva de Roselis lähti siis uudelleen Touraine'en, levottomana ja ajatuksiinsa vaipuneena ja soimaten ajattelemattomuuttaan, jonka seurauksia hän ei ollut ottanut huomioon. Hänen vilkas mielikuvituksensa sai hänet kuvittelemaan mitä kauheimpia tapahtumia, ja hänen sydäntään ahdistivat kuvittelujensa hirveät näyt. Parisiin jäänyt neekeri sai tehtäväkseen tarkkaan ilmoittaa hänelle uutiset Espanjasta, joita hän alkoi innolla seurata.

Kun hän jälleen näki tyttärensä, tunsi hän, että tämä oli tullut hänelle entistään rakkaammaksi. Muuan yhdennäköisyys, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut, oli hänelle selvä, ja tästä keksinnöstä johtui uusia suudelmia, entistään hellempiä.

Yksinäisemmin kuin milloinkaan ennen vietti rouva de Roselis kesää ja seurasi hartaalla rakkaudella tyttärensä kehitystä. Jokainen kuukausi toi mukanaan uutta suloutta ja huomattavan askeleen edistyksiä sen kehityksessä. Elinor oli ihastunut, mutta hänen silmänsä etsivät jotakuta, joka olisi jakanut hänen äidillisen ihastuksensa.

"On kaikessa tapauksessa ikävää", puhui hän itsekseen, "ettei ole ketään, jonka kanssa voisi keskustella onnestani, ja joka sen jakaisi kanssani... Mutta sellaiseksi ei sopisi kukaan muu kuin isä", jatkoi hän huoaten, "jolla voisi olla yhtä suurta huvia sen lapsellisesta leikistä... Mutta kuka tietää jos joku sellainen omavaltainen vastustaisi minua sen kasvatuksen kestäessä, jos hänen kova ankaruutensa... Oh ei, Léoniesta ei tulisi tyrannia... Hänen katseensa on lempeä ja hänen hymyilynsä hellyyttä täynnä... Hänestä tulisi hyvä isä!"

Sitte muisti hän, että Léon oli kaukana, alttiina sodan kaikille kauhuille; että tämä toivoi kuolemaa ehkä olikin jo kuollut...

Rouva de Roselis kirjoitti ja pyysi saada tietoja Espanjasta, ja hänen rauhansa ja itseluottamuksensa ei tyytynyt ennen kuin hän oli saanut tietoa, että herra de Préval oli siinä ja siinä kaupungissa ja voi hyvin.

Syksypuolella kirjoittivat hänen ystävänsä, jotka eivät voineet ymmärtää, mikä häntä pidätti yksinäisyydessä, hänelle ja pyysivät häntä tulemaan luokseen. Hän ei voinut jättää pientä Léonietâân, jota hän rakasti yhä enemmän ja enemmän jokainen päivä, eikä hän uskaltanut antaa rouva Gernance'en tietää lapsen olemassaoloa, vaan hylkäsi matkustamisen erilaisilla tekosyillä.

Vasta tammikuun kuluessa palasi hän Parisiin. Mutta juhlat ja seurapiirit, jotka vuotta aikasemmin olivat häntä hurmanneet, eivät nyt yhtään viehättäneet. Ne olivat hänestä väsyttäviä ja köyhähenkisiä ja hän palasi kotiin väsyneenä ja tyytymättömänä. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi ja alkoi huomata, että riippumattomuus, jota hän niin suuressa määrässä omasi, sensijaan turmiollisesti tukahutti hänen tunteensa ja sitäpaitsi saattoi aikaan ikävyyttä.

Ihailijajoukon epähienojen kunnioituksenosotusten rasittamana — näillä oli toiveita hänen yksinäisestä asemastaan — hän sanoi toisinaan, että olisi ehkä parasta sitoa itsensä johonkin heistä, osaksi vapautuakseen muista ja osaksi sentähden, että seuraelämässä kaunis nainen on todellakin suojelijan tarpeessa, joka hankkii hänelle kunnioitusta. Huomaamattaan alkoi Léonin muisto olla hänelle vähemmän yhdentekevä.

Äkkiä levisi tieto sangen verisestä kahakasta Espanjassa.

Levottomuuden ja synkkien ajatusten ahdistamana kiiruhti Elinor heti rouva B:n luokse, missä jo keskusteltiin sotanäyttämön viimeisistä uutisista; mutta kuinka hän hämmästyikään, kun rouva B., mainittuaan kokonaisen rivin kaatuneita upseereita, virkkoi:

"Muistatteko mahdollisesti sen kenraalin miellyttävän adjutantin, joka kertoi meille hyvin kummallisen jutun? Taistelun jälkeen on hän kadonnut eikä häntä ole löydetty ei elävien eikä kuolleiden joukosta."

Elinorin ainoa vastaus oli hämmästyksen huudahdus, mutta onneksi sukeutui tästä salaperäisestä katoamisesta vilkas mielipiteiden vaihto. Hiljaisuudessa kuunneltuaan erilaisia otaksumia siitä, toinen toistaan musertavampia, kiirehti rouva de Roselis lähtemään ja huomasi lopultakin, aikasemmasta mielipiteestään huolimatta, että oli todellakin olemassa mies, joka kykeni häiritsemään hänen sielunrauhaansa ja käyttämään vaikutusvaltaansa hänen elämäänsä?

Yhä eläen toivossa saada varmoja tietoja, oli hän Parisissa vielä yhden kuukauden. Mutta kun mitään valoa ei levinnyt siihen hämäryyteen, joka ympäröi Léonin kohtaloa, päätti hän palata Touraine'en.

Rouva de Gernance, joka ihmetteli hänen alakuloisuuttaan ja oli levoton hänen terveydestään, sekä pelkäsi, että yksinäisyys pahentaisi hänen tilaansa, tahtoi vastustaa hänen matkustamistaan. Mutta hän ei antanut muuttaa mieltään, vaan matkusti. Mutta levottomuus ja kaipaus ahdistivat häntä ja lapsensa näkeminen sitä ahdistusta vain lisäsi.

"Lapsellani ei ole muita kuin minä", virkkoi hän. "Se, joka jonakin päivänä olisi astunut tilalleni, ei ehkä enää elä!..."

Hän odotti jokaista tietoa mitä suurimmalla jännityksellä, mutta lähes kaksi kuukautta kului, eikä Léonin kohtalosta mitään kuulunut.