XI.

Kun Elinor oli jälleen yksinäisyydessä, tunsi hän, että tämä oli tullut hänelle sietämättömäksi. Ainoastaan se sulous, jota äsken oli tuntenut, voi tämän jälkeen rauhoittaa hänen sydäntään. Ainoa ajatus, joka elähytti häntä, oli että pian saisi jälleen kohdata ystävättärensä ja hänet, jota hän jo piti kuin puolisonaan.

Kahdeksan päivää heidän lähtönsä jälkeen saapui hän salaisesti tyttönsä kanssa rouva de Gernance'n kotiin. Tämä oli ainoa, joka tunsi hänen tulonsa.

Pitkän keskustelun jälkeen, jolloin hän ystävättärelleen kertoi sen romanttisen tavan, millä aikoi tehdä itsensä tunnetuksi Léonille, sai hän tämän auttamaan aijettaan täytäntöön, jolloin molemmat erosivat, ollen yhtämieltä tehtävästään.

Oopperatanssiaiset olivat äskettäin taasen alkaneet, ja rouva de Gernance pyysi Léonia eräänä iltana seuraamaan häntä sinne. Aluksi torjui Léon tämän ankarasti, seikka, jota rouva ei ollut odottanut. Paikka, jossa hän oli ollut kylliksi heikko antautuessaan seikkailuun, joka vaikutti hänen koko jälelläolevaan elämäänsä, oli tullut hänelle vastenmieliseksi, ja hän oli luvannut, ettei milloinkaan menisi sinne.

Rouva de Gernance oli kuitenkin itsepäinen. Hän pyysi hänen käsivarttaan ainoastaan niin kauaksi, kuin kohtaisi jonkun tuntemattoman, joka tarjoaisi hänelle omansa, ja jolle viimemainitulle hän lupasi tehdä kepposen. Léon, joka ei voinut rouva de Roselis'en ystävättäreltä mitään kieltää, suostui vihdoin, vaikkakin vastahakoisesti, ja niin he menivät.

Astuessaan tanssisaliin tunsi Léon itsensä sangen liikutetuksi, ja tuhannet muistot ahdistivat häntä.

Rouva de Gernance tanssi muutaman kierroksen hänen kanssaan, mutta ollen löytävinään sen, jota oli etsinyt, antoi hän Léônille vapautensa ja sanoi hänelle hyvästit.

Hän oli tuskin jättänyt hänet, kun ääni, joka huolimatta tanssimusiikista sai hänet säpsähtämään, aivan hänen lähellään kuului sanovan:

"Ahaa, nyt sain teidät käsiini, te uskoton. En se liene minä, jota etsitte oopperatanssiaisista?"

Hän kääntyi ympäri ja huomasi vieressään... kenen? tuntemattomansa tämän omassa persoonassa. Valkoinen domino, naamio, jopa hakanenkin, joka yhdisti hänen vyönsä, ja jonka hän ennenkin oli pannut merkille, kaikki oli samanlaista.

"Se on hän!" huudahti Léon innoissaan ja tarttui häntä käsivarresta. "Mitä! Minä tapaan teidät vielä kerran?... Näen teidät edessäni ja pidän teidän kädestänne kiinni! Minkä selittämättömän ihmeen kautta?"

"Onko se niin kummallista? Sinä tunsit kykyni tehdä ihmeitä."

"Niin todellakin ainoan, jonka olen oppinut sinussa tuntemaan."

"Se on kumminkin mennyttä. Nyt saat nähdä jotain aivan toista. Nyt olet jälleen vallassani, ja sinä saat odottaa mitä merkillisimpiä seurauksia. Kohtalosi on ratkaistu ja tulee päätökseen..."

Jälleennäkemisen ensi ilon vaikutusta, jonka hänen läheisyytensä oli herättänyt, seurasi, sitä mukaa kuin hän puhui, suuttumus. Tuollainen melkein kevytmielinen ja käskevä ääni, kun hänen oli sovitettava kolmen vuoden unhotus ja monet muut virheet, loukkasi häntä suuresti. Kaikki ne vähemmän edulliset ajatukset hänestä, joita hän tällä ajalla oli pitänyt vireillä, palasivat jälleen.

Hän pysähtyi.

"No niin, rouvani", sanoi hän kylmästi, "mitä tahdotte minusta? Mitä uutta kohtausta nyt valmistelette? Millä uudella tavalla aijotte minut taas pettää?"

"Kuinka mies voi muuttua kolmessa vuodessa! Onko tämä se sama Léon, joka hellänä ja hyvänä ja rakastuneena, juuri tällä paikalla ja sellaisella vakavuudella suostui uskollisuuteen ja täydelliseen alistumiseen?..."

"Ah, jos olen muuttunut, niin ken on siihen syyllinen, te julma olento? Ettekö se ole te, joka olette hylännyt uskollisuuteni, te, tuhotaksenne minut otitte välikappaleeksi sulot, jotka paraiten lumoavat miehen mielen, joka petitte minut ja omantunnontuskitta ja armottomasti työnsitte minut takasin? Tyytyväisenä, että olitte antanut minun kokea kaiken hyvän, jonka olitte minulta ryöstänyt, olette se lopuksi te, joka kolme vuotta sitte jätitte minut kaipauksen ja unhotuksen tuskiin."

"Léon, te tuomitsette liian ankarasti. Kas täällä olen teidän vieressänne; olen hyvittävä virheeni, antamalla teille mitä olette kadottanut."

"Ja milloin voin luottaa sanoihinne? Ehkä aijotte jollain hetkellä kadota näkyvistäni jättämättä muuta jälkeä itsestänne kuin minulle tuottamanne tuskat; ehkä valmistelette uutta juonta."

Hän keskeytti Léonin ja sanoi heltyen:

"Ei, ei mitään juonia enää, eikä mitään salaisuuksia. Ah, Léon, myöskin minä olen kärsinyt... Mutta unohtakaamme menneet kärsimykset ja hullutukset. Oppikaa viimeinkin tuntemaan ja ottamaan vastaan puolisonne..."

"Te ette ole tahtonut tulla siksi..."

"On totta, että olen ollut rikollinen, olen palkitseva rakkautenne..."

"Te hylkäsitte puhtaan ja uskollisen rakkauteni, jonka sydämeni teille tarjosi. Mikä uusi oikku saa teidät pyytämään sitä uudelleen? Oletteko varma, että sitä on vielä jälellä? Voinko minä säilyttää järjetöntä intohimoa näkymätöntä olentoa kohtaan, joka minut hylkäsi? Ken sanoo teille, että olen edelleen sama, etten minä vuorostani ole suostumatta liittoon, joka teille oli vastenmielinen, ja pysyttele riippumattomuudessani? Se ei maksaisi minulle yhtä paljoa kuin teille..."

Nämä katkerat sanat tunkeutuivat Elinorin sydämeen saakka. Iloisuus ja suloiset toiveet, jotka olivat seuranneet häntä tanssiaisiin, haihtuivat. Nöyryytettynä ja hänen odottamattoman, oikeutetun ankaruutensa moitteiden kohtaamana, kadotti hän rohkeutensa ja voimansa.

Léon huomasi, että hän tuskin voi pysyä pystyssä, ja vei hänet sen vuoksi taustalla olevalle sohvalle, istuen itse hänen viereensä. Kyyneleet onneksi antoivat lievitystä hänen tuskalleen.

"Ah, antakaa anteeksi", puhui Léon, leppyneenä hänen vilpittömästä tuskastaan; "antakaa anteeksi minulle, te, josta minä en pääse selville! Miten valitankaan ankaroita, vaikkakin oikeutettuja sanojani! Mutta niin monen välinpitämättömyyden ilmettyä, kuinka voinkaan odottaa teitä niin tunteelliseksi?"

Samaan aikaan koetti Léon saada hänen ottamaan naamionsa ja antamaan hänen saattaa itseään kotiin. Hetken tunsi Elinor kiusausta antaa perään ja näyttää kasvonsa, mikä epäilemättä olisi hänet lauhduttanut. Mutta pelko kohtauksesta, joka voisi kiinnittää kaikkien silmäykset heihin sekä halu vielä kerran koetella häntä pidätti häntä edelleen. Hänen vielä enemmän muuttaessaan ääntään virkkoi hän suruisasti:

"Ei, seurataksenne minua ei hetki ole sovelias, ja te olette opettanut minulle viisauden käskyn... Ottaisinko naamioni? Miksi antaisin teidän tutustua kasvoihini, kun ette enää ole tilaisuudessa rakastamaan? Minä huomaan että hän on syynä kylmyyteenne; minä tiedän missä te olitte parantumisenne aikana ja mitkä kädet teitä hoitivat..."

"No, niin, rouvani", puhkesi Léon vakavasti puhumaan, "te tiedätte, ettei minun kiitollisuuteni voi olla kylliksi vilpitön ja samoin ihailuni. Niin, en puolusta itseäni. Kolmen kuukauden ajan naisen suloisimman hoidon esineenä, naisen, jonka kauneus on hänen vähin ansionsa, — järkevän, tunteellisen naisen, joka liittää sukupuolensa kainon arvokkaisuuden liikuttavaan hyvyyteen, siten häntä kaunistaen, mitä minä muuta voisin kuin säilyttää siitä muiston ikuisesti?"

Kuunnellen häntä ylenmäärin iloisena, tunsi Elinor, että jos hän viipyisi vielä hetkenkin, voisi hän, huolimatta ponnistuksistaan, pettää itsensä. Senvuoksi nousi hän ylös ja sanoi:

"Tulkaa onnelliseksi! Teidän onnenne on minunkin. En puhu enää teille itsestäni. En vaadi enää mitään, olette vapaa... Mutta ehkä tahtoisitte nähdä tyttärenne?..."

"Tahtoisinko? Ah, epäilettekö sitä?"

"Hyvä, tulkaa aamulla aikaisin ja syökää aamiainen kanssani, niin saatte nähdä hänet."

Sitte antoi hän osotteensa, ilmaisematta kuitenkaan nimeään.

"Palvelijani saavat määräyksen ja päästävät teidät sisään."

Äsken tapahtuneen kovasti koskiessa hänen sydämeensä poistui hän, tuskaisesti kerraten sanojaan:

"Miten olisi laitani, — miten olisi laitani, jos sattuma ei toisessa muodossa saattanut minua tilaisuuteen voittamaan hänen kunnioitustaan ja rakkauttaan?"