II.

Koko seuraavan viikon hän liikuskeli ulkosalla, kulkien katua ylös ja toista alas, kävi puodeissa, teattereissa, kondiittoreissa ja seurasi jokaista naista, jonka ulkomuoto vähimmässäkin määrässä muistutti tuota tuntematonta. Hän teki tuhannen erehdystä ja oli useasti julkea. Ja kaikesta oli tuloksena vain se, että hän tuli vakuutetuksi ponnistustensa tehottomuudesta. Toivottomana jo toisen viikon kuluttua, alkoi hän kolmannella kysellä itseltään, oliko hän ehkä todellakin edelleen jonkun keimailijan leikkikaluna, samalla kun leikittelijä itse kätkeytyi vain nauttimaan hänen neuvottomuudestaan. Juuri silloin hän sai kirjelapun, joka sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

"Herra de Préval epäilemättä muistanee, että häntä odotetaan oopperatanssiaisiin kello yksi torstaina suuren kellon alla."

Kaikki hänen toiveensa heräsivät uuteen eloon hänen lukiessaan kirjeen. Kello oli tuskin lyönyt 12 mainittuna päivänä, kun Léon palaen malttamattomuudesta ja uteliaisuudesta, istuutui sohvalle kellon alle.

Kokonainen tunti oli kulunut, kun vihdoin valkoinen domino liukui ohitse. Hän antoi merkin, ja hiljentäen askeleitaan, päästääkseen ne, jotka olivat hänen takanaan, kulkemaan ohitse, pisti hän hyvin muodostuneen kätensä Léonin käsivarrelle. Léon painoi sitä hellästi kupeeseensa. Hurmaantuneena hänen jälleen näkemisestään, kuvaili Léon toivehikkaana ja iloisena kaikki kokemansa kärsimykset, tehottomat etsiskelynsä, pelkonsa ja malttamattomuutensa. Nainen kuunteli rauhallisesti, mutta keskeytti hetken kuluttua:

"Silloin on minulla ollut parempi onni kuin sinulla", sanoi hän, "sillä olen saanut tietää, mitä sinusta halusinkin tietää."

"Minusta!"

"Niin. Kerroit minulle totta totisesti elämäsi olosuhteista, ja minä tiedän nyt sitäpaitsi, että sinä olet osannut saavuttaa tovereittasi ystävyyden ja päällystösi kunnioituksen. Edelleen olen kuullut sanottavan, että olet kunniallinen mies naisiakin kohtaan, ja että nainen voi rajattomasti luottaa kunniasanaasi."

"Kaikki tuo ei ole muuta kuin velvollisuuteni. — Mutta anna nyt minun puhua onnestani... Olet ajatuksissasi toiminut kanssani ja ollut niin kiintynyt kohtalooni, että toivonpa ansaitsevan! kunnioituksesi."

"Niin, epäilemättä, sillä se oli tarpeellista tarkoituksilleni."

"Voi, miten mielelläni tahtoisin tietää nämä tarkoituksesi..."

"Saat ne ehkä piankin tietää..."

"Herkeä jo epäilemästä kuolevaista raukkaa, joka ei mitään korkeampaa pyydä, kuin saada laskea sydämensä jalkojesi juureen."

"Siihen en suinkaan suostu", vastasi nainen.

Léon vaikeni hetkeksi.

"Mutta lopeta kerrankin tämä julma leikki! Mitä hyödyttää, että tuolla tavalla osotat minulle toisinaan suosiota ja toisinaan epäsuosiota? Tänään on viimeiset tanssit, älä koitakkaan paeta, sillä seuraan jokaista ottamaasi askelta aina siihen saakka, kun saan sinut uudelleen kohdata, kuulua sinulle sieluineni ja sydämineni ja oppia tuntemaan rakastettavat tarkoituksesi."

"Ei, ei! Ensin on minun saatava vakuutus kuuliaisuutesi ja harvapuheisuutesi voimasta, sitte on minun asetettava eräitä ehtoja sinulle, ja sinun on kunniasanallasi ja nimelläsi taattava, voidakseni sinuun luottaa, että täytät ne."

"Kunniasanallani ja nimelläni!" huudahti Léon kummastellen moista varovaisuutta ja sitä, että sellaiseen kuin pikku kohtaukseen oopperatanssiaisissa pantiin niin suuri merkitys.

Léon katseli häntä tarkasti ja pani merkille, että nainen oli jonkun verran neuvoton, melkeinpä hämillään; hänen povensa kohoili kiivaasti, ja olipa hän huomaavinaan kuinka nainen punastui naamionsa takana. Nainen myöskin puolestaan tarkasteli häntä, mutta epäröiden ja tutkivasti.

Léon päätti panna hänet lujille ja koettaa saada hänet tekemään lopullisen päätöksensä ja alkoi senvuoksi puhella tulisesti:

"No niin, hurmaava, mutta arvoituksellinen olento, minä suostun kaikkeen ja uudistan sen valan, jonka annoin edellisissä tanssiaisissa, että alistun enkä ilmaise kenellekään ihmiselle mitään; suostun kaikkiin ehtoihin, joita asetat minulle, jos vaan saan toivoa näkeväni sinut jälleen, omistaa tämän..."

"Niin, juuri niin", virkkoi nainen hajamielisenä, enemmän vastailevan omiin mietelmiinsä kuin Léonin äsken tekemiin kysymyksiin.

Léon, jonka mieltä kiinnittivät vain naisen viimeiset sanat, oli ilosta huumaantuneena.

"Oi, miten olen onnellinen", huudahti hän. "Tule, seuraa minua, jumaloitava tuntematon, ja anna minun viedä sinut pois tästä hälisevästä joukosta! Anna minun lopultakin irroittaa tuo sietämätön naamio, anna minun totella käskyjäsi ja saada sinulle ilmaista sydämeni tunteet!"

Hellästi tarttuen hänen käsivarteensa koetti hän vetää häntä mukanaan. Mutta nainen pysähtyi siinä samassa ja hänelle ominaisella arvokkuudellaan hän sanoi kylmästi ja jyrkästi:

"Käyttäydyttepä todellakin kummallisesti, herra de Préval. Teidän epähieno käytöksenne ja itserakas puheenne loukkaavat ja haavoittavat minua. Minä en ole se, joksi minua uskallatte luulla, ja minulla on oikeus vaatia enemmän hienotunteisuutta ja arvokkaisuutta esiintymisessänne minua kohtaan. Suon sen kuitenkin teille anteeksi ja myönnän, että ehkä oma omituinen esiintymiseni on jossain määrässä johtanut teidät harhaan. Teidän täytyy kuitenkin alistua siihen, mitä teiltä vaadin; huomen aamulla saatte minusta tietää enemmän sekä kuulla, mitkä ehtoni ovat; siihen saakka täytyy teidän rohkaista kärsivällisyyttänne ja tyytyä kohtaloonne."

Tämän sanottuaan yritti hän pujottautua ihmisjoukkoon, mutta Léon kiiruhti nopeasti hänen jälkeensä ja huudahti kiivaasti:

"Ei, en anna teidän mennä, te ette saa jättää minua tällä tavalla. Te olette saattanut sydämeni kiihdyksiin ja hurmannut mielikuvitukseni, ja sitte aijotte minut näin jättää..."

"Viekää minut vaunuihin", sanoi hän käskien.

Léon tarttui hänen ojennettuun käteensä ja alkoi uudelleen kerjätä ja rukoilla häntä sekä surkutella itseään, mutta saamatta vastausta.

Hänen neekerinsä odotti sisäänkäytävän edessä ja tuntematon astui nopeasti vaunuun, virkkaen Léonille:

"Luottakaa lupaukseeni ja huomiseen."

"Antakaa minun edes tulla saattamaan!" huudahti hän, asettaen jalkansa astuimelle.

"Sulje ovi ja aja!" käski hän.

Hänen käskynsä täytettiin heti, ja vielä kerran näki Léon toivonsa ja sen esineen katoavan.