Part 1

language: Finnish

NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Maa ja maan lapset "Kaartilainen" yksinään Perintö syntymäkodista Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä Mäenpään Pauliina Ylhäistä väkeä eli naurusta naakka tutaan Isoiset morsiamet Vainajien joulukirkko "Ystävä" Näkymätön kirjanpitäjä.

MAA JA MAAN LAPSET

Erään sunnuntain iltapäivänä istui Samuli Närvi asumuksensa portailla ja katseli kevääntuloa. Hänen pienet viljelyksensä lepäsivät siinä aivan hänen silmiensä alla, hautuen kosteassa kevättuoksuisessa ilmassa ja suitsuttaen ympärilleen lemuaan. Alempana oli kylä, kirkko ja ihmisasumukset. Niihin ei nyt kuitenkaan silmä kiintynyt, vaan vainioihin ja metsiin. Lumi oli jo sulanut, maa vivahti vihreään, metsä alkoi vihertää, oraspellot nauroivat iloisesti harmaiden kesantomaiden rinnalla, ojissa ja pihamailla hehkui keltaisia kukkia ja metsänlaidat olivat valkoisinaan vuokkoja. Ja tässä portaiden ympärillä, siinäkin ponnisti mullasta tuhansia ituja. Mikä oli punertava, mikä hopeanharmaa, mikä syöksi ylöspäin keltaista silmukkaa.

Ihanaa oli totisesti tämä kevääntulo. Linnut sen lausuivat ilmi, mitä ei ihmiskieli voinut kertoa, niiden riemulaulut täyttivät avaruuden taivaanrannasta taivaanrantaan.

Ihmeellisempää kuin vihreät oksat, ihmeellisempää kuin koivut hiirenkorvissaan ja kuuset pihkaisessa kukoistuksessaan, ihmeellisempää kuin ensimmäinen kukkanen, ihmeellisempää kuin kaikki muu oli kuitenkin näin keväällä itse multa, itse musta maa. Auki kynnetyissä kesantopelloissa sen oikein saattoi nähdä, miten multa huokui hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa. Oli kuin jokin odotuksen hengittely olisi kohonnut sen povesta, siementä se odotti ja ikävöi. Eikä kummaa: luomakunnan äidillä, maalla, oli huoli ja kiire. Sillä mikä näinä öinä ja päivinä iti, piti elettämän vuosi eteenpäin. Oli kuin luomisen riemu jo etukäteen olisi väreillyt tuossa odotuksessa ja lemussa, joka kirpeän väkevänä kohosi avonaisista vaoista.

Samuli Närvi istui ja katseli. Koko päivän hän oli kävellyt, kävellyt omilla saroillaan ja kävellyt tietä läpi kylän sarkojen. Että kuitenkin oli koittanut päivä, jolloin hän, Samuli Närvi, pahainen suutari kaupungista, oli palstatilallinen, sai nähdä kevään näin kasvoista kasvoihin, sai omistaa palasen orasmaata, omistaa palasen kesantomaata, omistaa lehtoa, notkoa ja puutarhaa. Ei sitä voinut ajatellakaan silloin, kun istui ja nakutteli kiinni kengänpohjia kaupungin kivimuurissa, jonka alakerrasta näkyi taivasta juuri vasikannahkan verran. Ja kuitenkin hän nyt istui siinä oman asumuksen portailla, keskellä omia vainioita, jotka vihannoivat tai odottivat siementä, ja keskellä koko kylän odottavia peltoja.

Hänen tyttärensä Eeli seisoi puutarhassa omenapuiden alla ja katseli notkoon, missä lehmät kävelivät. Ne oli päästetty riemuitsemaan kaiken muun luomakunnan kanssa, ja pitkillä kielillään ne nyt kokosivat suuhunsa kuloheinää ja nuorta heinää, kaikkea sekaisin. Eeli tuli puutarhasta, hänen kätensä olivat ranteita myöten mullassa. Hän kertoi penkoneensa lavoja, oikein syvältä, ja maa oli jo ollut ihan lämmin.

Renki Tuomas tuli siihen hänkin, mistä lienee äkkiä tullut melkein yhtaikaa Eelin kanssa. Tuntui tosiaan siltä kuin Tuomas olisi katsellut Eeliä, usein hänen askeleensa toivat hänet tytön lähettyville. Hyvä työmies oli Tuomas, ei ollut isällä mitään häntä vastaan, kaikin puolin kunnon mies oli Tuomas. Ja sivistystäkin hänellä oli: olihan hän käynyt kansanopiston ja aikoi vielä maanviljelyskouluun. Ei suinkaan hän tässä renkimiehenä muuten olisi ollutkaan, jollei tuon Eelin tähden. Isällä ei puolestaan olisi ollut mitään vastaan. Eeli vain ei tuntunut oikein taipuvan, mikä lienee ollut — olisiko hän vielä muistellut jotakin vanhaa asiaa. Isä ilostui kun Tuomas tuli ja hän sai puhekumppanin.

— On se ihmeellinen asia tuo maa, alkoi vanha suutari, — ihmeellinen totisesti. Tänä keväänä minä tunnen, että tämä tilkku tässä on minun — viime keväänä ei ensinkään tuntunut siltä. Maa ei näet vielä ole ihmisen silloin, kun hän sen rahalla lunastaa, vaan silloin, kun hän on vuodattanut siihen hikensä ja rakkautensa. Ja se on sitten niin mukavaa, ettei sitä osaa sanoakaan. Se pitää sitten niin ihmisestä huolta, aivan niinkuin mikäkin äiti, joka ruokkii ja vaatettaa ja vaalii...

— Ruokkiipa se ja vaatettaa ja vaalii niitäkin, jotka sitä vain raastavat ja nylkevät, keskeytti hänet renki malttamattomasti.

‒ Niin, maa on pitkämielinen niinkuin Jumalakin, sanoi suutari, — hyville ja pahoille loistaa aurinko. Mutta onpa siinä rangaistusta yllin kyllin, kun eivät ihmiset ota maan antimia niinkuin äidin kädestä vaan niinkuin vieraan. Heillä ei ole sitä iloa kuin lapsilla...

Mikä lapsi onkaan tämä Eelin isä, ajatteli renki, käsi taskussa silmäillen kylälle. Aika tuntuu kerrassaan suhisevan hänen ohitsensa, ei hän kuule eikä näe, vaikka hänellä on poika niin näkyvällä paikalla näissä uudenaikaisissa virtauksissa. Mutta siitä se johtuu, ettei hän mitään lue, kulkee vain ja ihmettelee joka ruohoa ja joka pilveä ja tutkistelee niiden alkuperää, ja jos hänelle huomauttaa, että lukisi nyt, lukisi edes mitä maailmassa tapahtuu — jos hänelle tästä huomauttaa, niin hän vain sanoo, että hän on jo lukenut kaikki kirjat, hän tuntee jo kaiken kirjaviisauden, nyt hän tahtoo kuulla viisauden luonnon omilta huulilta. Totta on, että hän on lukenut paljon kirjoja, hänellä kuului olleen siellä kaupungissa toistasataa kirjaa ja kymmeniä hänellä on hyllyllä täälläkin, tuolla kamarissa. Mutta pitäisi sitä kuitenkin lehdistäkin seurata sen yhteiskunnan elämää, jonka jäsen itse on. Varsinkin kun on Taave Tyrskeen isä.

— Tämä maa ei vielä viime keväänä ollut minun, sanoi suutari ja hymyili veitikkamaisesti, — vaikka olinkin sen ostanut. Tänä keväänä vasta se on minun. Se tuli minun omakseni viime viikolla, silloin kun me kynnimme tuolla noin — muistathan, Tuomas...

Hän tuli keskelle pihaa ja viittoili siinä ja kertoi, kuinka rakkaus maahan oli puhjennut hänen sydämessään niinkuin nuo idut puhkeavat esiin maasta; ja kuinka rikkaaksi hän oli tullut juuri siinä kyntäessään, kuinka onnellinen hän oli ollut jälkeenpäin ja kuinka hänen kävi sääli kaikkia ihmisiä, jotka eivät tunteneet äitiään Maata eivätkä rakastaneet häntä...

Mitenkä sääli käykään mies-raukkaa, ajatteli renki ja kopeloi taskuaan, jahka hän herää unestaan! Yhtäkkiä veti Tuomas esiin kätensä ja siinä kiilsi pieni ase, välkyttäen auringossa pintojaan niin että silmiin koski. Tytär lähestyi pelästyen. Isäkin keskeytti silmänräpäyksessä pitkän juttunsa. Samassa hän kuitenkin naurahti ja kysyi:

— No, mitäs sillä leikkikalulla nyt tehdään?

— Huomenna se nähdään, sanoi Tuomas. — Huomenna alkaa täällä leikki, oikea kevätleikki, ja näillä uudenajan leikkikaluilla.

Renki pisti aseen taskuunsa ja nyt hän vihdoinkin sai isännän kuuntelemaan.

— Ette tiedä mitään, sanoi hän suuttuneena, — kun ette te mitään lue ettekä salli mitään kertoakaan itsellenne. Mutta nyt on seikka sellainen, että sota tulee jokaisen mökin nurkalle ja huomenna ei peltoja kynnetäkään. Vahdit pannaan joka saran laitaan ja laukauksen saa vasten rintaansa, joka yrittääkin heittää siemenen maahan.

Renki vaikeni ja vaiti seisoivat isä ja tytärkin. Pian vetäytyivät kuitenkin isän kasvot taasen hymyyn.

— Onhan niistä kuultu, sanoi hän, — ei sitä nyt niin säkissä ole eletty. Mutta kyllä sitä tässä suhteessa saa olla rauhallinen, sillä syömästä ihminen ei kuitenkaan lakkaa, jos elää tahtoo. Ja jos hän nouseekin toista ihmistä vastaan ja vaatii siltä oikeutta... niinkuin tässä maassa on paljon vaatimista, sillä epäkohtia täällä on ollut ja epätasaisesti ollut jaettuna oikeudet ja velvollisuudet... niin maata vastaan ei hän nouse, sillä maata ei hän yhtäkaikki ilkeä loukata. Hän voi kieltää Jumalan, mutta elättäjäänsä ei hän kiellä.

Vanha suutari nauroi viekkaasti ja tyytyväisenä, sillä hän oli mielestään sanonut jotakin hyvin viisasta. Hän yritti taasen ilman muuta palata puhumaan asioista, jotka kevät oli tuonut hänen mieleensä, mutta tytär oli tullut rauhattomaksi.

— Mitäs Tuomas on kuullut? sanoi hän. — Sitä työaikaako tämä nyt tarkoittaa?

— Sitä. Ja palkkoja myöskin.

Isä katsahti nuoriin. Piti Tuomas Eelistä, ei hän sitä ensinkään osannut salatakaan. Aivan hän kävi toisen näköiseksi, kun lausui Eelille sanan. Kelpo mies oli Tuomas. Ehkäpä Eelikin siitä unohtaisi vanhat muistot ja taipuisi. Hyvähän heidän tuli olemaan asua tässä... Suutari rupesi saappaansa kärjellä paljastamaan pyöreää kiveä, joka oli jäänyt maahan lehtien alle.

— Mitä ne ovat jotka siinä rehkivät muuta kuin kaupungin sällejä. Mitä ne ymmärtävät maan asioista. Tiesinkös minä, kun asuin kivimuurin kellarikerroksessa, "kasvavatko nauriit puuss' vaiko maass'". Mitä sellaisilla on sanomista...

— Niillä se kuitenkin nyt on sanominen, keskeytti Tuomas. — Ja huomisaamusta lähtien on noilla vainioilla yhtä hiljaista kuin pyhänä... Siihen asti kuin...

Suutari taipui alas ja rupesi käsillään irroittamaan kiveä. Ja taasen hän siinä haisteli maata ja innostui puhumaan, että kyllä hän kumminkin huomenna kylvää.

— Ei, sanoi Eeli hätääntyneenä, — ette saa mennä pellolle. Tulevat ja vielä tappavat.

Suutari nauroi. Kivi oli niin syvällä, että oikein tuli hiki, kun sen kanssa rehki. Eeli tulistui.

— Ja vielä nauratte, vanha mies, ja olette niin lapsimainen. Eivät ihmiset ole niinkuin teidän nuoruudessanne, nöyriä kuin orjat ja lauhoja kuin lampaat. He tahtovat oikeutta. Ette saa mennä pellolle!

Vihdoinkin sai Samuli kiven ylös maasta. Hän piteli sitä kaksin käsin ja valmistautui viemään sitä aidan taakse.

— Jos nuo hullut sällit tulevat minun luokseni, sanoi hän ja tekeytyi salaperäisen veitikkamaiseksi, — niin minä kysyn, tietävätkö he, "kasvaako nauriit puuss' vaiko maass'" ja kysyn, luulevatko he, että ensi talvena syödään leipää, vaikk'ei keväällä kylvetä — hahhahhaa.

Suutari nauroi, taasen mielestään sanottuaan jotakin hyvin viisasta. Sitten hän taivalsi aidalle ja viskasi kiven menemään. Kyyneleet olivat Eelin silmissä. Väkevä mies tytön rinnalla nosti arasti katseensa.

— No, eihän nyt tarvitse pelätä. Sitä vartenhan se on juuri ase, että pidän tässä sekä Eelin että isännän puolia.

— Ja ammutte vielä vahingossa tai äkkipikaisuudessa jonkun ihmisen, sanoi Eeli. — Antaisitte minulle revolverin.

— Kyllä se huomenna on hyvä olemassa. Ei Eeli pelkää, kyllä minä taiten pitelen.

Eeli katsoi häneen kiitollisesti. Isä oli äidin kuoleman jälkeen käynyt vähän lapsimaiseksi. Olihan hän aina ollut toisenlainen kuin muut, ajatellut tähtiä ja ihmiselämää ja luonnonlakeja, jo siellä kaupungissa. Hän oli niin hyvä, isä. Ja nyt hän oli niin onnellinen tästä pienestä maapalstasta, jonka he olivat saaneet niin halvalla. Hyvä hän oli, isä.

Jokohan minä sen sanon? ajatteli Tuomas ja katseli syrjästä kaunista Eeli Närviä, jonka kasvoille lankesi laskevan auringon loiste. Jokohan minä sanon heille, kuka täällä huomenna heiluttaa punaista vaatetta, vai annanko heidän nukkua rauhallisesti aamunnousuun. Jokohan minä sanon, että se on Taave Tyrske...

Mutta hänen ei tarvinnut mitään sanoa, sillä hän huomasi jo kaukaa, että ne kaksi miestä, jotka likenivät Närvin asumusta, olivat juuri kaupungin miehet, juuri ne vaatteenheiluttajat, toinen Samulin oma poika, toinen Hannes Jokelainen, suutari, vai mikä lienee ollut.

Eeli huomasi hänkin miehet oikopolulla vainioiden keskellä. Samuli huomasi heidät niinikään. Eeli läksi noutamaan lehmiä notkosta, mutta miehet jäivät aitaa vasten seisomaan ja katselemaan kylälle päin.

Ilta hiljeni, lintujen laulu oli niin kiihkeää, että olisi luullut pesää tehtävän jokaiseen puunlatvaan. Notkossa lirisi keltaisten kukkaterttujen alla kevätpuro. Versovien yrttien nesteet nousivat kuin suitsutus ilmaan. Kesantomaitten vaot henkivät kirpeää, ikävöivää lemua.

Kun Närvi näki, että miehet suuntasivat askeleensa juuri heidän mökkiään kohti, rupesi hän kyselemään Tuomaalta, keitä he mahtoivat olla. Hän sai sen tietää.

Tuomas oli ajatellut, että hänelle tekisi pahaa, mutta Närvipä tuli suuresti hyvilleen, ja johan hän tunsikin Taaven. Ja Jokelainen, sehän oli vanha tuttava, sehän oli ollut hänellä opissa. Eeli hoi, tyttö hoi, vieraita tulee! Närvi myhähteli ja hymähteli, riensi huoneeseen ottamaan lakkinsa, poikkesi notkolle päin ja uudestaan huusi tytölle, että tulee vieraita, kahvipannu tulelle! Sitten hän juoksujalkaa lähti vastaan. Tuomas jäi portille. Eeli toi lehmät tarhaan ja tuli hänen rinnalleen. He katselivat alas peltolakeudelle hämärtyvässä kevätillassa. Keskellä Närvin kesantomaata kohtasivat isä ja poika toisensa. Kolmen miehen äänet alkoivat kuulua selvästi.

Yhtäkkiä näki Tuomas tytön rinnallaan punehtuvan. Eeli vei esiliinan kasvoilleen ikään kuin pyyhkiäkseen poskiaan, sitten hän kääntyi pois, ei tiennyt menisikö sisään vai tarhaan, mutta lopuksi palasi tarhaan.

Tuomas oli käynyt valkoiseksi, hän pusersi kättään aseen ympärillä taskussaan. Vai niin ne asiat olivatkin, vai tämä se oli, josta tyttö piti. Hän oli sitä koko tämän vuoden ajatellut, että joku toinen siinä on tiellä. Ja tämä oli kai vanha rakkaus, koska oli mies jo ollut opissa Närvillä. Vai niin, vai niin. Nyt kai ei sitten hänen, Tuomaan, puolustusta enää tarvittukaan, koska näkyy tulevan toinen ja parempi.

Nuori renki seisoi raskaasti hengittäen ja katseli kuinka miehet kiivaasti puhelivat polulla Närvin kesantosarkojen välillä. Vanha suutari viittoili kaikkiin suuntiin. Taaven puhe oli niin selkeää, että joka sanan olisi voinut erottaa, jos olisi halunnut kuulla. Tuomasta ei haluttanut. Ja vielä vähemmän häntä halutti tietää mitä sillä toisella miehellä oli sanottavaa. Puhuja tuntui olevan hänkin. Puhujiahan ne olivat kaikki. Tuomas mietti mitä hän nyt tekisi. Tämä talo oli äkkiä käynyt hänelle vieraaksi, ikäänkuin ei häntä täällä tarvittaisi. Hän tuli keskelle pihamaata ja mietti. Eeli nousi lehmän takaa, tuli ja kaasi maidon siivilänsuuhun läkkisaavin päällä. Tuomas astui nopeasti, aidalle, hyppäsi sen yli jotta rusahti ja hävisi alas notkoon.

Eeli näki sen, ymmärsi hänet yhtäkkiä ja aikoi huutaa hänelle. Mutta samassa kuuluivat jo miesten äänet aivan läheltä. Tytön sydän sykki niin että jyskytti. Hänestä tuntui, että jotakin tulisi tapahtumaan. Miksi oli Tuomaskin mennyt, juuri hän, kun häntä välttämättä olisi tarvittu.

Isä-raukka puhui maaemosta, kaikkien elättäjästä ja vaalijasta, kuului selittävän, että häntä nöyryydellä ja kiitollisuudella pitää rakastaa. "Toimittakaa ihmisille omaa maata... hankkikaa oma tilkku... vuodattakaa siihen hikenne ja rakkautenne... puhukaa sitten, sitten jotakin ymmärrätte..." Miehet nauroivat ja puhuivat ihmisoikeuksista, ihmisen ylpeydestä... "ei olla orjia, ei nöyrrytä, ei kumarreta... otetaan omin luvin..."

Molemmat ovat oikeassa, ajatteli tyttö eikä liikahtanut paikoiltaan. Nöyryys on oikein ja ylpeys on oikein. Ei oikeuksiaan kukaan saa, jollei niitä itse ota. Mutta mitä on totuus ja mikä on onnellista?

— Maa rankaisee, pauhasi vanha suutari, — joka ei tee työtä, sen ei myöskään pidä syödä.

— Tehkööt vuorostaan työtä ne perkeleet, jotka eivät vuosisatoihin ole tehneet työtä, ainoastaan lihottaneet itseään toisten hiellä.

Se oli Hannen ääni.

Kaikki muistot syöksyivät Eelin sydämeen. Hänen oli sekä kuuma että kylmä.

— Tuomas, huusi isä. — Missäs sinä olet, tule tänne... Eeli, entä sinä, tule nyt sinäkin...

Eeli ei liikahtanut. Hän ajatteli: jos entiset vallanpitäjät ovat rikkoneet, niin pitääkö nykyisten vallanpitäjien myöskin rikkoa. Sillä laillahan ei koskaan päästä ulos rikosten piiristä. Eikö ole muuta keinoa?

Hän päästeli alas hameensa, nousi kiuluineen, kaatoi maidon saaviin, pyyhki kätensä ja astui veljeään ja nuoruudenystäväänsä vastaan. He hymyilivät ja kysyivät kuulumisia. Kysyivät, vieläkö Eeli teki runoja ja vieläkö hän lauloi. Taave katseli ympärilleen ja sanoi, että kun äijä osti palstan, niin olisipahan saattanut samalla ostaa järven rannalta. Ruma paikka tämä hänen mielestään oli. Eeli nosti katseensa: onneksi isä oli mennyt sisään. Hanne tuli kantamaan maitosaavia hänen avukseen. Heidän siinä astellessaan kahdenpuolen saavia sanoi hän:

— Olet taitanut unohtaa... Ja minä kun olen pitänyt sinua morsiamenani... Vieläkös sinä laulelet? Sinulla oli ääni kuin herranenkelillä. Ja entä ne runot?

Tyttö ei saanut sanaa suustaan. Hänen sydämensä löi suurena, kuumana ja kipeänä.

— Kukas se on se Tuomas? sanoi Hanne hetken perästä.

He tulivat maitohuoneen ovelle.

— Kun et ole kirjoittanut, sanoi Eeli huuliaan purren ja koettaen niellä kyyneleensä.

— Enkös minä ole kirjoittanut! huudahti Hanne. — Älä helkkarissa! Olen minä vain pannut sinulle tulemaan yhden ja toisen kuvakortin. Ne ovat sitten menneet hukkaan.

Eeli varisti nopeasti kyyneleen silmäkulmastaan, kurottautui ottamaan avainta piilopaikasta oven päällä ja avasi. Hanne hyppäsi yli korkean kynnyksen ja nosti yksinään saavin aittaan.

— Niin, sanoi hän ja katseli ympärilleen, — ja olenhan minä lehdessä lähetellyt sinulle terveisiä. Piru vieköön, etkö sinä ole niitä huomannut. No, takasivulla, tyttöjen sivulla, missäs muuten...! Helkkarin korea aitta tämä onkin. Täällä sinä mahdat laittaa hyvää viiliä... Taitaa sentään olla saakelinmoista elämää tämä elämä täällä maalla. Missäs aitassa sinä makaat? Ei, ei, ei tässä, mutta kai sinä jossakin makaatkin... Mutta etkös sinä itse tulekaan tälle puolelle kynnystä — en minä yksinäni viitsi täällä seistä. Mitäs herkkua tämä onkaan — onko se nyt pannukakkua vai puuroa vai mitä hemmettiä...!

Hanne oli taittanut palasen viilirieskaa ja söi suun täydeltä, seisoen keskellä aittaa, lakki takaraivolla.

— En ole lukenut lehteä koko vuoteen, sanoi Eeli ja katsoi häntä suoraan silmiin toiselta puolen kynnystä. — Ei meille ole tullutkaan muuta kuin näitä tämän paikan pieniä lehtiä.

— No mistä vihat? Helkkarissa, tule tälle puolelle, tai minä nostan sinut...

— Viime kesänä, sanoi Eeli ja tuijotti hymyilevään Hanneen läpitunkevasti, — oli siinä uutinen kuinka eräs isäntä oli lyönyt renkinsä vaivaiseksi. Se tarkoitti tuota naapurinisäntää tuossa, nimetkin oli mainittu. Mutta uutinen ei ollut ensinkään tosi, isäntä on oikein kunnon mies. Minä lähetin oikaisun — sitä ei otettu lehteen.

— No niin, sellaisia pieniä erehdyksiä ei voi välttää. No, no, no, sinä hellantelttu, nyt minä nostan sinut...

Eeli puhui veri tummana poskilla. — Niin, mutta siellä oli muutakin mitä en minä hyväksynyt. Ei sellainen asia menesty, jota ajetaan valheilla ja raakuudella.

‒ Ohooo! sanoi Hanne ja nieli viimeisen rieskanpalasen. — Vai on sinusta ehtinyt tulla sellainen... sellainen porvari! Se on se maa-elämä joka ihmisen hölmistyttää. Epäsiveellistä on antaa ihmiselle omaa maata, se se tekee hänet orjaksi. Saakuri, kuinka kaunis sinä olet, Eeli... No, olenhan minä ennenkin saanut pitää sinua hyvänä... Herra jesta, ihanhan minä pelkään! Tuomasko se on, joka nyt...? Taidatte olla jo kihloissa. Niin, passaahan se. Menkää te vain kristilliseen aviosäätyyn, mutta pidetään me nyt lystiä tämä ilta, tämä pikkuinen iltahetki sinun pappasi maitoaitassa. Syödään piimärieskaa ja otetaan pusut päälle...

Eeli riuhtaisi itsensä irti ja pääsi pihamaalle. Siinä tuli hänen veljensä häntä vastaan. Taave oli kuohuksissaan. Hän alkoi puhua:

— Hänhän on houruinhuoneen asukkaita eikä sovi viisaitten joukossa elämään... No, isäukko, kukas muu. Katso sinä... on parasta, ettei hän huomenna kömpiele pellolleen. Varsinkaan ei rengin pidä mennä. En vastaa seurauksista. Emme tee mitään poikkeuksia. Kansan tahto on kansan tahto.

Isä tuli portaille reikäleipä kädessä. Hän ei enää hymyillyt.

— Sinä olet minun poikani, puhui hän, — älä lähde nälkäisenä. Minä olen omin käsin kylvänyt ja leikannut tämän viljan...

— En ole teidän leipänne tarpeessa, sanoi poika, selinpäin isään ja viitaten toveriaan luokseen.

— Mutta vastahan pyysit ruokaa.

— Niin, mutta kun te panitte ehtoja, häpeällisiä ehtoja. No sanoittehan te, ettei sellaisella ihmisellä muka ole oikeutta koskea leipään, joka aikoo estää toisia kylvämästä. Vai otatteko takaisin? Mutta mitäpä minä teille... te olette... houruinhuoneen väkeä eikä teillä olisi lupa kulkea viisaiden joukossa.

Isä päästi leivän penkille.

— Sinä olet minun poikani, alkoi hän taasen ja etsi hellästi poikansa kättä, — ja minä sanon sinulle: aja asioita niinkuin tuntosi käskee, mutta älä tee Jumalan luontoa vastaan. Se murskaa ihmisen.

Taave kasvoi äkkiä korkeaksi isänsä edessä, riuhtaisi irti kätensä, jota isä piteli ja lausui:

— Älkää tekään nousko luontoa vastaan. Korkeampi luonto puhuu minussa ja sekin murskaa ihmisen. Minä olen kansan tahto... Joka huomenna yrittää mennä pellolle — en vastaa seurauksista. Kasvakoot vaikka rikkaruohoa tämän kylän pellot, mutta ihmisoikeudet minä täältä lohkaisen irti!

Miehet läksivät. Isä ja tytär näkivät heidän etenevän vainioiden halki, kuulivat heidän äänensä ja heidän naurunsa. He kulkivat toimettomina pitkin pihaa, voimatta puuttua mihinkään. Oli kuin elämä olisi pysähtynyt.

Aurinko laski. Käet kukkuivat ja lehmänkello kilahteli tarhasta.

Vihdoin he alkoivat kaivata renkiä. Mihin oli Tuomas joutunut? Etteihän vain sillä aseellaan tekisi jotain ajattelematonta. Tämä ei ollut oikein, tällaista ei Närvi olisi Tuomaalta odottanut. Eeli ei sanonut mitään isälleen, mutta hän muisti kuinka kiivaasti Tuomas oli lähtenyt pihasta. Varmaan, varmaan tapahtuisi onnettomuus. Jospa edes isä olisi luvannut jäädä pois pellolta. Ehkä Tuomaskin sitten olisi jäänyt. Tuomaan oli vielä vaarallisempaa kuin isän. Eeli oli levoton Tuomaan puolesta. Kuinka hän saattoi heidät jättää juuri nyt? Olisihan hänen tullut tietää, ettei Eeli todenteolla pitänyt kenestäkään muusta. Tuomaan olisi pitänyt tietää se, vaikk'ei hän itse, Eeli, sitä tietänyt, vaikka hän itse vielä riippui kiinni lapsuutensa muistossa, kunnes se äkkiä meni rikki. Rikki, rikki... Niin monta vuotta hän oli riippunut siinä kiinni ja nyt se oli rikki...!

Tyttö toisteli mielessään joitakin tyhjiä sanoja. Hän alkoi hyräillä. Hän ei moniin monituisiin aikoihin ollut laulanut, mutta nyt hänen täytyi hyräillä. "Rikki, rikki, armahda, armahda meitä." Isä meni vielä jyväaittaan, tytär nojasi aitaan ja tähyili kylälle. Siinä he olivat seisoneet Tuomaan kanssa. "Me nousemme Herraa vastaan, maa, kevät me pilkataan..." Eeli hyräili, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Oi, armahda, armahda meitä..." Hän ei ollut niin moniin aikoihin tehnyt laulua. Nyt tuntui laulu tulevan. "Me viheljät ihmislapset epätoivoon me viskataan..." Isä pani vielä kuntoon huomista päivää varten. Ei hän ottanut korviinsa mitään kieltoa. Vihdoin hän tuli ja molemmat tähyilivät he nyt kylälle. Siellä liikkui ihmisiä. Tuomasta ei kuulunut.

Vihdoin täytyi toki sulkea ovet ja paneutua levolle. Eeli makasi pienessä kamarissa tuvan takana, isä tuvassa. Eeli avasi ikkunan, istui siinä ruumistaan huojutellen ja puheli itsekseen. Se oli virsi, joka tällä kertaa syntyi.

Yö oli sakeanaan linnunlaulua ja hyviä hajuja. Vain pienen aikaa vaikenivat linnut, sitten ne taasen alkoivat laulaa. Yö tuntui pitkältä, pitkältä ennen auringonnousua ja pitkältä vielä sittenkin, kun aurinko oli noussut. Hänellä oli hyvää aikaa tehdä sekä virttä että ajatella maailman asioita. Miten Hanne niin oli muuttunut? Vai hänkö, Eeli, oli täällä maalla muuttunut? Ja uskovatko ihmiset, että rikoksia parannetaan uusilla rikoksilla? Ja menestyykö mikään asia, jota ajetaan valheilla? Ja eikö hän sentään koko tämän vuoden ollut pitänyt Tuomaasta, vaikka sen toisen kuva oli ollut vastassa? Hän kuuli isänsä liikuskelevan tuvassa, isäkään ei saanut unta. Hän kuuli outoja ääniä kylältä: kylä oli levoton, se valmistui huomispäivää varten.

Aurinko oli ollut hyvän aikaa ylhäällä, kun maa tärisi raskaitten askelten töminästä. Tuomas! tuli Eelin mieleen. Ja hän odotti henkeä pidätellen. Tuomas tuli todella, taluttaen valkeaa hevosta. Eeli näki hänet, näki, että hän oli terve eikä haavoitettu, ei hän varmaan myöskään ollut nostanut asetta ketään vastaan. Eeli lausui hänen nimensä ja viittasi hänelle. Ja hevosen haukatessa pientarelta nurmea, puhui Eeli ikkunasta.

— Missä Tuomas on ollut... me olemme olleet niin levottomat. Ei olisi pitänyt mennä. Mikä Tuomaalle eilen tulikaan?

Nuori mies ei vastannut.

— Jos tulisitte vähän lähemmä, pyyteli Eeli, — että minä saisin selittää.

Tuomas tuli, vaikka hän olikin synkän näköinen. Ja siinä he puhuivat. Eeli sai tietää, miten Tuomas oli pitänyt Eelistä jo siitä lähtien, kun hän laivarannasta joutui noutamaan heidän tavaroitaan, silloin kun he muuttivat tänne, ja kuinka hän, Tuomas, oli pelännyt Eelin vuoksi, kun hän alussa niin paljon sairasteli. Eeli puolestaan kertoi, miten hän oli katsonut lapsellista suhdettaan toiseen niin sitovaksi, ettei ollut oikein uskaltanut näyttää, miten hän rakasti Tuomasta. Vasta tänä yönä hän sen oikein oli käsittänyt. Tuomas sai käsiinsä Eelin käden ja piti sitä leukaansa vastaan. Sitten hän kiipesi kivijalalle ja olisi hypännyt sisään ikkunasta, jos olisi mahtunut. Mutta toisen käsivartensa hän sai sisään ikkunasta ja sillä hän pusersi vastaansa Eelin, niin lujasti ja uskollisesti, että he molemmat unohtivat koko maailman ja raukenivat toisiinsa. Ja sen jälkeen kävi kaikki valoisaksi ja iloiseksi.

Ja nyt sopi mennä pellollekin — nythän ei Tuomas enää ollut palkkalainen, vaan omainen. Sen saattoi heti sanoa niille vaatteenliehuttajille.

Aurinko kohosi säteillen ylös taivaan kantta, leivoset pitivät iloaan, metsänlaitojen harmaudesta saattoi jo erottaa vaalevat tuomet. Tuomaan oli vaikea ottaa pois kättään, sen oli niin hyvä siinä Eelin ympärillä.

— Jumalalle kiitos, kuiskasi tyttö, silmät tähdättyinä Tuomaan suureen käteen, johon hänen kätensä oli uponnut. — Nyt menen puhumaan isälle. Hän on tätä niin kauan toivonut.

Sinä aamuna nähtiin onnellisia unia Samuli Närvin asumuksessa. Nuoret eivät nähneet niin kauas kuin isä, he näkivät vain toisensa, kuumenivat ja punastuelivat toisiaan ajatellessaan, mutta isä, hän näki jo lapsenlapset, jotka juoksentelivat hänen ympärillään, iloitsivat hänen kanssaan joka ruohosta ja oraasta ja huusivat hänelle: vaari, vaari...

Kun Eeli oli lypsänyt lehmät ja toimittanut ne laitumelle, meni hän huoneeseensa, heittäysi vuoteelleen ja purskahti itkuun, sekä väsymyksestä että onnesta. Hän kuuli isän ja Tuomaan puheen alhaalta saralta, missä he olivat kylvämässä, ja Tuomaan huudot hevoselle. Kuinka ihmeellistä olikaan levätä siinä ja kuulla heidän äänensä, tietää, että he olivat siinä, niin lähellä. Mitä, joko isä nyt puhui häistä? Ihan hän oli kuulevinaan. Ja hän punehtui siinä yksikseen ajatellessaan, että Tuomaasta ja hänestä tulisi mies ja vaimo. Käki kukkui, jokin musta hämähäkki käveli katossa. Eeli haukotteli. Hän meni uneen.

* * * * *

Hän heräsi hirveään täräykseen. Seurasi toinen. Hän ymmärsi, että ammuttiin, ihan heidän nurkallaan. Hän karkasi ikkunaan.

Etäämpänä pitkin tietä kiemurteli suuri ihmissaattue, etunenässään lippu. Saroilla pitkin lakeutta seisoivat siellä täällä hevoset, tai talutettiin niitä pois. Myöskin miehiä kulki siellä täällä. Alhaalla heidän sarallaan vaihdettiin kiivaita sanoja. Hän tunsi Tuomaan äänen, isänsä äänen ja vieraita ääniä. Hän muisti silmänräpäyksessä mitä oli tapahtunut eilispäivänä. Taas laukaus — Herra Jumala! Hän juoksi läpi tuvan ja alas portaat, hän tuli nurkalle omenapuiden alle.

— Hanne...! parahti hän, — pane pois ase, hän on minun sulhaseni. Tuomas...! Jumalan tähden...

Tuomas oli kaatunut vakoon, jonka juuri oli kyntänyt. Hetkisen olivat hänen silmänsä auki, hän sanoi jotakin ja pusersi suonenvedontapaisesti kättään. Sitten ei kuulunut mitään.

Kaikki oli tapahtunut äärettömän nopeasti. Eivät isä eikä tytär pidättäneet niitä vieraita miehiä, jotka etenivät talosta. He saavuttivat pian juhlakulkueen, joka kiemurteli tietä laajan vainioaukean laidassa. Laulun säveleet säestivät askelia. Lippu liehui iloisesti taivasta vastaan.

Harmaalla kesantosaralla harmaan asumuksen alla kulki valkea hevonen irrallaan, kaluten nuorta nurmea pientarelta. Kaksi ihmistä, vanhempi mies ja nuori nainen herättelivät eloon sitä, joka oli kaatunut vakoon. Kuollut ei herää.

* * * * *