Part 8

Kaikkea nyt kuulla piti, että kanat noukkisivat ihmisille onkimatoja. Omiin suihin ne ne noukkivat, jos löytävät, ei tarvitse pelätä, että niitä annetaan miesten onkiin. Ihan nauraa piti. Ja Risto nauroi.

— Missä se sinun enosi onkivapa pidetään?

— Uimahuoneessa se on... Ystävä, Ystävä, Yyystävä...! Tipo, tipo, tipo, tipo tiiipooo... Eno ei ole mikään Kälmi.

— Kälmi — kuka on Kälmi...? Mikä se on?

— Hänellä on paljon palkkaa ja omaa rahaa...

— Kälmi ei ole mikään, itse saat olla Kälmi. Mutta Kelmi on oikein sana ja sinun enosi on Kelmi, kysy vaikka papalta. Ja se nähdään onko hän siinä koulun maisterin virassa jouluun asti, tai kevääseen.

— Sinä et saakaan ottaa enon onkea! huusi Heikki ja itku oli häneltä tulossa.

— Vai niin — ensin lupaat ja sitten... Minä menen ja kysyn mammaltasi. Mammasikin sanoi, että saan...

Elsa löysi kiven alta hyvin suuren onkimadon. Ihan hän huudahti. Se oli kuin käärme, kuinka rumasti se vongerteli. Hyi, hän vain ei saanut otettua sitä käsiinsä. Nyt se menee, nyt se menee...! Heikki juoksi minkä pääsi. Eihän se mikään suuri ollut, paljon suurempia oli heidän pellossaan ja kaalimaassaan, oikein semmoisia loikeroita. Tämä nyt oli poikanen. Ja Heikki tarttui onkimatoon nautinnolla ja piteli sitä niin että koko sen pituus näkyi, ennenkuin päästi sen matopönttöön.

Kanojen kaakatus kuului aidan takaa. Kukkokin päästi sekaan pitkiä varoittavia tai ihmetteleviä huutoja. Niin pian kuin Heikki korotti äänensä, karkasivat kanat hänen ympärilleen, vierastivat hiukkasen Ristoa, joka hääri onkivapa kädessä, mutta asettuivat sitten päät kallellaan turvallisesti odottamaan Heikiltä antamisia. Heikki alkoi penkoa lastukasaa. Pian tekivät kanat samaa. Kukko tuli vielä kerran Heikin eteen vaatimaan ruokaa. Lastukasa oli kuitenkin pengottu niin moneen kertaan ja nokittu läpi niin tarkkaan, ettei sieltä löytynyt mitään. No siinä se nyt oli, lapsellistahan oli toivoa apua kanoilta. Oikein kanamaista! Mutta johan näilläkin matosilla pääsi alkuun, ja monet kalat saikin, jos vain ottivat syödäkseen. Tämä ei ollut kaloille mikään hyvä aika.

Mutta onkivavat, ne olivat kokomoiset. Varsinkin se yksi.

— Se on Norjasta, sanoi Heikki.

— Kyllä niitä saa täältä yhtä hyviä, sanoi Risto.

Liisa huuteli nyt vuorostaan kanoja. Samalla pyysi hän lapsia sisään saamaan hilloa ja mehua. He eivät heti lähteneet, kala maisteli juuri Heikin koukkua. Taisi ollakin niin, että se onki oli parempi kuin se norjalainen komea. Heikki seisoi täynnä jännitystä ja odotti. Äkkiä painui koho... No, nyt! Se pääsi, mokoma irti, se oli ollut niin huonosti kiinni. Salakka se vain olikin. Liisa ajoi kanoja edellään pihaan, Elsa auttoi häntä, kanat olivat hermostuneet ja pyrkivät hajoamaan puutarhaan omille teilleen. Kukko päästeli varoittavia huutoja eikä sekään olisi totellut Liisan komentoa. Risto ja Heikki tulivat perässä, puhellen kaloista, onkivavoista, matosista ja kravuista. Kravustamaan pitäisi kerran mennä Myllyojalle, jollei tältä rannalta todella saanut mitään. Aivan turhaan oli kuljettanut haavin mukanaan. Liisa ja kanat kääntyivät keittiön portaiden sivu pihalle, lapset menivät lehtimajaan puutarhan päässä. Kanat huusivat ja kirkuivat pihamaalla. Mansikkahilloa oli paljon, kun vieraat olivat saaneet, pani äiti Heikille. Niin paljon ei Heikki koskaan ollut saanut. Ja äiti antoi Heikille toisen kerran — sellaistakaan ei ollut koskaan tapahtunut.

— Saamme me hyvän kalakeiton, vakuutti Risto. — Kolme särkeä on jo aika poikaa.

He kiittivät nopeasti ja juoksivat rantaan. Ei ollut hullumpi onkimapaikka tämä ranta. Elsa oli saanut kaikkein suurimman ahvenen ja kaksi särkeä, Heikki kolme särkeä ja Risto kuusi kalaa, puolet ahvenia, puolet särkiä, kun äiti ja vieraat tädit tulivat rantaan, uimalakanat käsivarsilla. He ihmettelivät lasten saalista, erinomainen kalakeitto siitä tulisi. Elsa meni naisten kanssa uimaan. Heikki aikoi mennä mukaan, mutta Risto tahtoi siksi aikaa kalliolle. Hän otti puukkonsa, taittoi lepästä varvun ja pujotti kalat siihen. Ne potkivat ja hyppivät levottomasti. Täytyi panna varjoon etteivät pilaantuisi.

Risto rupesi kertomaan koulustaan. Huomenna he alkaisivat lukea. Kolme tuntia joka päivä. Huomenna oli sisälukua, uskontoa ja oikeinkirjoitusta. Lukujärjestys oli lastenkamarin seinällä!

— Minä rupean myöskin lukemaan pian, sanoi Heikki.

— Niin, mutta ethän sinä vielä osaa kirjaimiakaan.

— Kyllä minä muutamia jo osaan: A, B, C, D, E, F...

— Niin, niin, sinä olet aivan vasta-alkaja...

Kun naiset olivat uineet, uivat pojat toisella rannalla, jossa oli matalampaa. Heikin äiti ei suostunut lähtemään sisään ennenkuin pojat pukeutuivat. He olisivat mielellään vielä pulikoineet, vaikk'ei vesi ollut kovin lämmintä. Vieraiden rupesi tekemään mieli lähteä veneellä vesille. Äidillä ei oikein olisi ollut aikaa lähteä mukaan, mutta hän ei uskaltanut päästää heitä yksinäänkään. He eivät tunteneet virtavia ja vaarallisia kohtia.

— Käymme pikipäin tuolla kauniilla korkealla rannalla ja lähdemme sitten heti kotiin, sanoi tohtorinna.

— Ei, sanoi äiti, — te olette nyt kerran koko päivän täällä, eihän nyt ole kiirettä kotiin, kun tohtorikin on poissa. Luulen, että Liisalla päivällinenkin pian on valmis.

Vieraat puhuivat vaivasta, jonka he saivat aikaan ja äiti ilosta, jonka he tuottivat. Vain pari kananpoikaa pataan, siinähän se oli.

Vene liukui hiljaa pitkin kiiltävää vettä. Äiti piti perää ja Riston ja Elsan opettajatar oli airoissa. Aurinko paistoi lämpimästi, siellä täällä näkyi koivikoista keltainen lehtiterttu. Äiti ja tohtorinna kertoivat hyvistä sienipaikoista ja puolukka-ahoista. Pari kertaa katsoi äiti poikiin, että he istuivat hiljaa. Ei hän mitään sanonut, mutta hän katsoi sillä tavalla. Kotiin oli raskaampaa soutaa, tultiin hitaammin. Heti kun vene oli vedetty maihin, läksi äiti nopeasti sisään ja vieraat tulivat hitaasti perässä. Risto kantoi kalakimppua. Viinimarjapensaisiin pysähdyttiin. Oikeastaan viinimarjat vasta nyt olivatkin parhaimmillaan. Heikki veti maasta kolme naurista ja ojensi kauneimmat vierailleen. He alkoivat heti kuoria niitä. Keittiöstä tuli maukas paistinkäry. Risto laski kalat kädestään varjoon, voidakseen paremmin syödä nauristaan. Hänen puukkonsa oli lainassa sekä Elsalla että Heikillä. Kanat kulkivat hiljaa pihamaan syrjällä. Heikki valitsi vierailleen uuden nauriin. Ne olivat mainiota lajia, makeita kuin kaskinauriit.

— Ne tulevat vielä paremmiksi, vakuutteli Heikki, — näin pimeinä öinä ne vasta kasvavat.

* * * * *

Mitenkäs kanoja oli niin vähän? Missä Ystävä oli?

Heikki sai taasen Riston puukon ja kuori sillä alkuun Elsan nauriin.

Pari kanaa tuli esiin ruusupensaiden takaa. Missä kukko oli? Koko kanalauma kulki hiljaa, se tuntui niin matalalta, kun korkea kukko puuttui.

Heikki juoksi keskelle pihaa.

‒ Tipo, tipo, tipo, tipo...

Kaikki kanat karkasivat hänen ympärilleen. Kukkoa ei kuulunut. Hän juoksi portille.

— Ystävä, Ystävä, Ystävä!

Kaikki kanat seurasivat hänen kintereillään, ne olivat juoksemaisillaan hänet kumoon. Heikki juoksi tielle ja huusi, huusi.

Haukka! tuli hänen mieleensä ja hirvittävä pelko kouraisi hänen sydäntään. Ei, Ystävä on niin voimakas, haukka ei uskalla.

Mutta kettu...!

Heikki alkoi astella latoa kohti, siellä oli talvella nähty ketun jälkiä. Hän ei ensinkään muistanut, että kettu saattoi olla vaarallinen hänelle itselleenkin. Hän oli luvannut tulla, jos Ystävä joutuisi vaaraan. Kanat seurasivat häntä, pitivät hiljaista toruvaa ääntä ja pysähtyivät joidenkin heinänrippeiden ääreen. Heikkikin pysähtyi. Itku pyrki hänen rintaansa, mutta hän alkoi taasen kaikin voimin huudella kukkoa. Kaikki kanat tulivat, Ystävä ei tullut. Vihdoin ei Heikki enää osannut huutaa, ainoastaan itkeä.

Yhtäkkiä hän pyyhki kyyneleensä ja läksi juosten sisään. Äiti seisoi ruokasalin pöydän ääressä ja järjesti orvokkeja pieniin maljoihin...

— Äiti... kettu... haukka...

— Mitä, lapseni? sanoi äiti.

— Ystävä... Ystävää ei ole, kanat ovat, kukkoa ei ole... kettu on käynyt...

Äiti ei kääntynyt silittämään Heikin päätä. Hän kääntyi poispäin ja sanoi:

— Ei, ei. Kyllä... Ystävä tulee. Kyllä, kyllä... älä itke, lapseni.

— Onko se ihan varma?

— Kyllä... kyllä. Pyyhitään nyt kyyneleet ja juokse sitten puutarhaan ja sano, että äiti pyytää vieraita tekemään hyvin ja tulemaan päivälliselle. Osaako Heikki nyt sanoa kauniisti. Noin... pyyhitään kyyneleet...

Heikki nieli kyyneliään.

— Onko se ihan varma? sanoi hän äkkiä ja katsoi äitiin, pitkään ja kipeän vakavasti.

— Mikä, lapseni...? Mene nyt, juokse, pyydä kauniisti...

— Että Ystävä tulee takaisin?

Äidin kädestä putosi kukkasia ja hän taipui niitä ottamaan. Hänen poskensa olivat yhtä punaiset kuin asterit.

— Kyllä, kyllä, kyllä... mene nyt vain.

Lapsen kasvoista laukesi hirvittävä jännitys. Hän läksi astelemaan kauniisti katetun pöydän ympäri keittiötä kohti. Kyynelten hyrskinä tyyntyi hiljalleen. Äiti sanoi hänelle, että hän menisi toista tietä, mutta hän ymmärsi sen vasta kun jo oli avannut keittiön oven eikä enää sitten viitsinyt kääntyä takaisin.

Hellan syrjällä seisoi suuri höyryävä vadillinen kukkakaaleja. Liisa nosti paraikaa vadista paistia, alkaen irroittaa nyörejä, joilla paistin jalat olivat sidotut kiinni. Heikin silmät pysähtyivät jalkoihin. Ne olivat hyvin suuret, makean ruskeat ja tihkuivat rasvaa. Ne eivät olleet kananpoikasen jalat.

Yhtäkkiä kouristi tuska hänen sydäntään, hän paiskasi kädet kasvojaan vasten ettei mitään näkisi, hän koetti juosta, tuntui siltä kuin hän olisi ollut lysähtymäisillään polvilleen. Hän pääsi keittiön eteiseen, siellä hän työnsi päänsä nurkkaan seinää vasten ja häneltä pääsi vihlova, valittava parahdus.

Hän oli ymmärtänyt, ettei Ystävä tulisi enää koskaan.

NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ

Tuskin viikkoa oli Kalle Jokinen vielä ollut kauppalassa, tuskin oli hän uudessa työpaikassaan tavannut toveria, johon olisi ehtinyt suostua, tuskin oli hän ennen kaikkea edes päättänyt jäisikö hän koko tähän maalarin ammattiin — kun hänelle tapahtui jotakin, joka määräsi hänen elämälleen uuden suunnan. Hän rakastui, ja rakastui tavalla, josta leikki on kaukana.

Hän astui eräänä syksyisenä ehtoona kauppalan vastaistutetun esplanaadin läpi ja silloin tuli häntä vastaan nuori tyttö, kädessä jokin tyhjä koppa, jota hän huiskutti. Joka askeleella upposivat hänen jalkansa nilkkaa myöten hiekkaan ja vetäessään ylös jalkojaan, otti hän tanssiaskelia. Kuin tanssissa tuntui hän muutenkin kulkevan elämässään, suu hymyili, kasvot hymyilivät, vaaleat hiussuortuvat liehuivat ikäänkuin hymyillen ympäri pään ja tulipunainen hame kiersi kuin leikkivä liekki hänen nuoria jäseniään, jotka värähtelivät ohuen kankaan alla. Häntä ei palellut, vaikka oli kolea ilta. Köyhä Jokisen Kalle Vähäjoelta Niemellä ei tietänyt, että vastaantulija oli rikkaan kauppias Mankosen Laimi, tytär, jolla oli useampia ihailijoita kuin hänellä molemmissa käsissä oli yhteensä sormia. Tyttö loi häneen hymyilevän katseen — hän oli tottunut tuollaisiin valloituksiin.

Mutta nähtyään Laimin, ei Kalle Jokinen enää nähnyt ketään muita naisia — ja hän oli kuitenkin tähän asti viihtynyt heidän seurassaan eivätkä he suinkaan olleet jääneet kylmiksi hänelle. Hän ei ollut mikään ruma mies, hän tiesi sen itsekin. Mutta nyt, tuon syksyisen illan jälkeen kauppalan esplanaadissa, oli nuoren miehen silmässä lakkaamatta punainen täplä, se oli siinä unissa ja valveilla, aivan kuin silmiin olisi tullut jokin sairaus. Ja kun hän pysähtyi katselemaan tuohon punaiseen läikkään, niin erottautuivat siitä suloiset kasvot, nauravat silmät ja kihertävät suortuvat.

Kaksi kertaa oli Kalle syksyn kuluessa ollut samoissa iltamissa tytön kanssa, kun hän käsitti, että hänen pitää saada tyttö omakseen, maksoi mitä maksoi. Veri kiehui hänen päässään kun hän näki muiden miesten tanssittavan tyttöä ja tungeskelevan hänen ympärillään: hän oli hänen, Kalle Eedvartti Jokisen, ja varokoon vain jokainen, joka...! Niin luonnolliselta tuntui Kallesta hänen omistamisensa, että hän jo ensimmäisessä iltamassa tanssiessaan pusersi häntä rintaansa vasten ikäänkuin hän olisi ollut hänen morsiamensa. Tyttö salli sen tapahtua. Toisen iltaman jälkeen salli hän uuden tuttavansa jo saattaa itseään jonkin matkan päähän, jopa puhua rakkaudestakin. Mutta Aleksanterin- ja Rantakadun kulmassa piti pysähtyä... No, muuten vain... No niin, pappa ei kärsinyt saattajia, oli luvannut lyödä kintut poikki. Ja mamma... niin, mamma kuljettaa ensi pyhänä kirkkoon ja rukoilee siellä ainoan tyttärensä syntisen sielun puolesta. Mamma on jumalinen ihminen... Ei, pappa ei ole erittäin: kerran vuodessa käydään yhdessä ripillä ja jonkin kerran muutenkin kirkossa. Mutta muuten pappa on järjestyksen mies eikä kärsi saattajia. Pappa on vanhanaikainen niinkuin kaikki varakkaat miehet. Hän tahtoo, että oikein vihitään ja pidetään suuret häät... sitten kun hänen tyttärensä menee naimisiin. Mutta sen pitää olla kokomoinen herra, jolle hän tyttärensä antaa.

Laimi kertoi tämän kaiken katulyhdyn aha Aleksanterin- ja Rantakatujen kulmassa. Hän nojasi jalkaansa apteekin portaisiin ja nosti tuon tuostakin ikäänkuin ajatuksissaan kasvonsa kotkaa kohti korkealla apteekin oven päällä. Pienillä kysymyksillä houkutteli Kalle häneltä esiin yhä uusia asioita. Tyttö kertoi kaikki leikitellen ja avomielisesti, ei olisi saattanut uskoa, että he vasta niin hiljan olivat tutustuneet. Mutta yhä vakavammaksi kävi nuori mies.

— No, kuinka "kokomoinen herra" sen sitten pitää olla? kysyi hän tiukasti.

— No, sellainen esimerkiksi kuin Erkki Rajala... tai Antti Suliin... Rajalahan on suuri rustholli ja Erkki saa talon. Ja Antti, niin Antti on varoissa... Oikeastaanhan pappa olisi tahtonut minulle lukumiestä, maisteria tai pappia tai koulunopettajaa tai muuta virkamiestä. Kouluahan minunkin piti käydä, mutta en minä viitsinyt... minä jäin luokalle... ja vielähän minulla on aikaa oppiakin, jos sitä vaaditaan.

— Ei sitä... mitäs sellaisella, sanoi Kalle ja tarttui tytön käteen. — Kun sinä vain rakastat minua...

— Niin, sanoi tyttö avomielisesti, — en minä tiedä. Pappa sanoo, että minä vielä olen niin lapsellinen. Sinun kanssasi on hauskaa tanssia...

— Sinä olet vielä nuori... mutta lupaa vain se, ettet kärsi noita muita... Älkööt ne saatanat...! Minä tapan jokaisen, joka yrittää sinun seuraasi — muista se!

— Ohoh, ohoh, emme vielä ole kihloissa!

Tyttö keikautti päätään, nauroi ja koputti jalkansa kärjellä apteekin rappuun.

— Olemme! Minä en sinua päästä. Olen minä yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Enkä minä mikään tyhjäkään ole...

Ja nähdessään, että tyttö äkkiä kävi tarkkaavaksi, tempasi Kalle suoraan tuulesta jutun, että hänenkin isällään on talo, hän saa sen koska vain tahtoo, isäukko on vanha ja antaa isännyyden pois mielellään, vaikka huomispäivänä. Ja pankissakin on rahoja... jumaliste onkin! Ei hän tiedä määrääkään.

Hän teki tekemistään tätä kummallista juttua, koska hän huomasi, että Laimi joka hetki kävi mahdollisemmaksi saavuttaa ja koska kaikki muu oli hänelle yhdentekevää. Hän suuteli Laimia siinä apteekin kulmassa, suuteli tulisesti. Laimi salli sen tapahtua, mutta hän ei sallinut Kallen tulla saattamaan kotiin asti — ei vielä tänään... Sitten vasta, jahka hän on puhunut papan kanssa. Eikä Laimi sallinut suudella itseään uutta kertaa, nauroi vain ja syytti, että ihmiset näkevät, vaikka kaikki vielä olivat jääneet iltamiin. Mutta kätensä hän ojensi uudelleen ihailijalleen, ja kuun tullessa esiin pilvistä, näkyivät hänen kasvonsa selvästi. Kalle Jokisen kädet haparoivat saadakseen kiinni edes jostakin vaatteesta hänen ympärillään. Tyttö komensi tiukasti, ettei saa tulla eteenpäin tästä kulmasta: hän menee oikotietä apteekin pihan läpi, eikä saa katsoa edes hänen jälkeensä. Hän sanoi sen nopeassa, sujuvassa menossa, ikäänkuin hän olisi sanonut sen monta kertaa ennen. Rakastunut mies ei pannut sitä merkille. Hän jäi tottelevaisesti apteekin kulmaan ja kuunteli nopeitten askelten yhä väistyvää kopinaa. Kun hän tuli esiin kulman takaa, oli tyttö poissa. Kuin hulluna ilosta käveli hän katuja, jäähdytellen päätään. Iltamatalossa vielä tanssittiin, mutta hänen ei tehnyt mieli palata sinne: apteekin kulmaan hän aina palasi, ikäänkuin esineiltä siellä, onnensa todistajilta, saadakseen vakuutuksen siitä, että kaikki oli totta.

Oli, oli, tuossa kaidepuulla oli Laimin käsi levännyt, sen kosketuksesta oli kevyt lumi varissut pois — hänen morsiamensa käsi...! Ja taas läksi hän kävelemään ja taas hän palasi. Jumala! tuli yhtäkkiä hänen mieleensä, ikäänkuin tuo sana olisi sisältänyt kaiken sen mikä nyt täytti hänet. Hän hymähti samassa, sillä mikä oli Jumala? Pappien ja vanhojen muijien satua! Mutta kun oli rakastunut, niin kävi lapselliseksi. Herra Jumala sentään, kuinka oli kaunis ilta! Ei koskaan hän ollut nähnyt kuuta tällaisena, lunta noin hohtavana ja puita tuollaisissa lumivaipoissa. Niinkuin morsian oli tuokin koivu, niinkuin Laimi, hänen morsiamensa!

Ei, ei mikään jaksanut kestää, että tyttö kävi iltamissa kaikkien nauratettavana... Hän ei sitä kestä, hän astuu kuin astuukin papan eteen ja...

Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hän oli kertonut Laimille jonkin kummallisen jutun talosta ja rahoista ja... Oliko hän ollut vallan pähkähullu — torpparihan hänen isänsä oli, Vähäjoen torppaa piti, eikä pankkisäästöistä ollut puhettakaan. Mikä hitto hänen päähänsä ajoi sellaisen jutun? No niin, Niemen pitäjään on matkaa, ei sitä kukaan tule tänne kertomaan... Mutta naimisiinmenoon tarvitaan papinkirja, koska kerran Mankoset ovat sellaista vanhoillista väkeä... Täytyy keksiä jokin keino... Ja ainahan sen keksii! Pääasia on, että Laimi on hänen, kaikesta muusta vähät.

Kalle Jokinen oli tullut Mankosen portille. Laimin huone oli pihan puolella. Rakennuksen pääty loi suuren tumman varjon yli kuutamoisen kadun. Oli kuin Kallen mieleenkin olisi langennut jokin varjo, jokin aavistus. Hän ikävöi Laimia, kunhan edes olisi saanut tietää, oliko uudin alhaalla. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta avata porttia, koira olisi voinut haukahtaa ja pappa herätä... Saakelinmoisia tulitikkuja nämä nykyaikaiset: kymmenkuntaan niitä sai koettaa vetää tulta ennenkuin savuke syttyi... Vasta nyt alkoi muita palata iltamista... nauroivat tuolla ahteella. Näkyi olevan tuttuja miehiä siinä sakissa... Vanhemmat mahtoivat pitää kovalla tytärtään, kun hän niin varhain oli ruvennut tahtomaan pois huveista. Jolleivät ne anna tuntemattomalle miehelle, vaan niille kotipaikan rikkaille? Hänen täytyy saada rahaa, että hän voi astua kauppiaan eteen, lyödä lompakkoonsa ja sanoa: en ole tyhjä minäkään! Hänen silmissään kipunoi ja hän pusersi tulitikun palavan pään sormiensa väliin. Jossakin hänen päässään, näköhermojen takana oli kuin punainen läikkä... Vasta muutama viikko oli siitä, kun hän ensi kerran näki Laimin punaisessa hameessaan esplanaadilla, ja nyt hän on hänen tähtensä tällaisessa hädässä... Mitä hittoa, onko ensi lumi todella jo tullut maille. Vielä äskenhän oli kesä. Niin, juuri vastahan hän todenperään rakastui tyttöön ja nyt ovat jo sen seitsemät murheet käsissä. Niitä ei olisi, jos olisi varma Laimista, mutta hän on vielä niin lapsi ja taipuu sinne päin, mistä parhaiten houkutellaan. Hullua tämä on tämä tällainen: milläpä hänet sitten tulevaisuudessa pitelee? No niin, ne ovat sen ajan murheita, nyt täytyy vain voida asettaa vastapainoksi yhtä hyvät houkutukset kuin noilla muilla on. Rahaa täytyy saada, ostaa talo... Vanhan Annastiina Sunperin täytyy lainata! Siellähän on siellä Niemellä sellainen yksinäinen saita akka, joka ikänsä on myynyt viinaa eikä suinkaan ikinä ole antanut muuta kuin ehkä pakanalähetykselle. Nyt hänen täytyy antaa. Hänen täytyy ymmärtää, ettei hän kuitenkaan voi viedä rahoja hautaan kanssansa. Ja nyt on asia selvä kuin terva: Annastiina Sunperin raha-arkut auki! Eukkohan lisäksi pelkää pankkeja, hänellä on rahat kotona... Takuumiehet? No niin, ne täytyy keksiä sieltä kotipuolesta.

Nuori mies oli tuskissaan tuijottanut kevyeeseen lumeen Mankosen katonharjalla, jonka takaa kuu paistoi. Nyt hän yhtäkkiä tuli niin iloiseksi, että oli viheltämäisillään. Annastiina Sunperi oli tullut hänen avukseen. Eukon täytyy antaa hyvällä tai pahalla. Nyt on Laimi hänen! Tuolla hän nukkuu... mahtaa nukkuessaan olla kaunis...! Tuosta se on kulkenut, nuo voivat olla hänen jälkensä. Kylläpä tähdet tänä iltana ovatkin kirkkaat...! Minkä väriset ovatkaan Laimin silmät? Sitä ei hän muista, mutta kirkkaat ne vain ovat, kirkkaat ja kauniit. Sunperin Annastiinan täytyy antaa! Huomispäivänä jo mennään puhumaan Laimin papalle.

Mutta oli rohkeuden asia mennä puhumaan Laimin mahtavalle isälle. Kalle Jokiselta ei tullut mentyä huomenna eikä ylihuomennakaan. Olihan sitäpaitsi Laimi itse luvannut puhua isälleen.

Mutta Laimi kiusasi sulhastaan, ei näyttänyt itseään, ei lähettänyt sanaa, ei vastannut kirjeeseenkään. Kului kokonainen viikko. Jokinen kierteli kaiken loma-aikansa Mankosen taloa ja osteli puodista savukkeita, saadakseen edes vilaukselta nähdä tyttöä. Vihdoin hän rupesi pelkäämään, että Laimi oli sairastunut. Oli lopulta jo rohkeuden asia kiertäen kaartaen kysyä Mankosen kauppa-apulaiseltakin, oliko neiti Mankonen terveenä. Kalle sai kuulla, että neiti oli matkustanut sukulaisten luo ja että hän vasta jouluksi tulisi kotiin.

Tämä ei tietänyt hyvää. Varmaan oli Laimi puhunut isälleen ja isä lähettänyt hänet pois. Kirottu kauppias oli tietenkin ylenkatsonut Kallen muiden kosijain rinnalla. Älköön mahtailkokaan: hän menee kauppaan joskus kun se yksinään siellä laskee syntirahojaan ja antaa sitä korville niin että se tietää...

Mutta tämä oli turhaa uhkailua Jokisen puolelta. Muuten hän seisoskeli Mankosen puodissa kuin palkattu, mutta kun kauppiaan askeleetkin vain alkoivat kuulua kamarin oven takaa, läksi hän menemään. Hän ei viitsinyt mokomaa syöttilästä katsella, koetti hän itselleen selitellä, ja sen hän sanoi kauppa-apulaisellekin, Kauraselle, jonka kautta hän oli saanut tiedot Laimista. Mutta itse asiassa hän pelkäsi kauppiasta. Toista olisi ollut, jos olisi ollut rikas. Köyhänä ei ollut yrittämistä Laimin isän eteen, sen se oli näköinen. Eikä ollut hänelle sanomistakaan, että oli maalarinsälli. Kalle oli tullut kokemaan, että maalareja joka paikassa pidettiin juoppoina ja renttuina. Talonisäntä sulhasen täytyi olla, maakartanon tai kaupungintalon. Mitäs muuta: hänen oli kuin olikin lähdettävä Sunperin Annastiinan puheille, se oli kaikkein ensimmäinen tehtävä. Eikä hän käy kotonaan Vähäkoskella ensinkään — olkoot siellä, sellaisia vanhempia ei sovi Mankosille mainitakaan. Kärsimyksiä sellaisista vanhemmista vain on lapsille. Kärsimystä totisesti se oli hänenkin elämänsä ollut, ja nyt taas ei saattanut tietää, mikä vaara uhkasi hänen ja Laimin onnea.

Eräänä päivänä astui hän Mankosen kauppaan juuri kun ukko itse sattui olemaan mittaamassa lyhyitä metrejään. Jokinen ei voinut peräytyä, hän epäili hetken pitäisikö lakin päässään vai eikö, ja pyyhkäisi sen sitten käteensä. Kauranen ei ollut sisällä. Kalle mietti jo miten pääsisi pois. Hän tunsi, että ukko tuon tuostakin nosti häneen katseensa. Kun hän oli saanut ulos ne molemmat muijat, joille hän oli mitannut kangasta, antoi hän savukkeita Kallelle. He olivat kahden. Oli tukalan hiljaista. Kalle hypisteli katosta riippuvaa nahkahihnaa, kauppias otti rahaa laatikosta, antaakseen takaisin viidestäkymmenestä markasta. He joutuivat siinä myymäläpöydän kahden puolen katsomaan toisiaan silmiin, ja silloin virkkoi kauppias:

— Ettehän te vain ole meidän tyttären tuttavia? Se jotakin mainitsi... Eikö teidän nimenne ole Jokinen?... Ja että teillä on kartano ja mitä kaikkia se puhui. Mutta mitäs te sitten täällä ihmisten huoneita paperoitte, jos teillä kartano on? Ei sellaista kukaan huvikseen tee, ei pidä uskotellakaan... Ja meidän tytär on vielä niin nuori, että se pidetään vielä kotona. Ja enhän minä sitä, ettei teissä olisi miehen näköä... Ja voitte olla hyväkin mies, mutta niinkuin sanottu, on se meidän tytär vielä lapsi. Ja sillä on sellainen koti, että jaksetaan pitää kotonakin.

Koko ajan puhuessaan kääri kauppias kokoon kankaita, joita muijat olivat katselleet. Kohotellessaan pakkoja ja silitellessään niitä suoriksi, loi hän tuon tuostakin nuoreen mieheen varman, armottoman ja kylmän katseen. Ei olisi luullut niin lihavan miehen niin ketterästi nostelevan kangaspakkoja hyllyille.

Jokinen oli pannut lakin päähänsä, hän avasi oikean kätensä peukalon kynnellä savukelaatikkoa ja nauroi pahasti. Silloin sattui hänen katseensa tulipunaiseen kankaaseen, joka oli tullut esiin pakkojen alta, ja Laimi tuli ilmielävänä hänen mieleensä. Hän näki ohuen kankaan lepattavan hentojen jäsenten ympärillä, tanssivan jalan nousevan esplanaadin hiekasta ja suloisten kasvojen hymyilevän vastaansa. Hän pyyhkäisi lakin päästään ja rupesi kauniisti puhumaan Laimin isälle. Hänen tarkoituksensa todella oli naida Laimi ja he olivat jo kihloissa, sanoi hän. Joka päivä hänen oli pitänyt tulla puhumaan morsiamensa isälle ja äidille, mutta kun Laimi oli poissa... Hän oli odottanut, että hän palaisi kotiin... Hän oli tosin tuntematon, mutta kyllä hän yhtä hyvä oli kuin joku toinenkin... Ja sitäkin hän oli ajatellut, että hän myy pois talonsa ja muuttaa tänne likemmä, ettei kauppiaan tarvitse erota ainoasta tyttärestään...

Kauppias sanoi kaiken aikaa vastaan ja naurahteli, mutta Jokinen näki selvästi, että hän kuitenkin nyt kohteli häntä toisella tavalla. Se innostutti häntä puhumaan. Eikä hän mennyt pois, vaikka ostajiakin tuli, vaan odotti sen ajan, jonka he viipyivät, ja jatkoi sitten taas.

— Ei siitä tule mitään, sanoi kauppias hänen vihdoin lähtiessään. — Ne on sellaisia nykyajan nuoret, ettei niistä tiedä, onko niillä edes puhtaat kirjatkaan...

Mutta samalla hän ojensi Jokiselle kätensä ja vakuutteli, ettei hän häntä epäillyt. Jokinen puolestaan vakuutti, ettei hänen kirjoissaan kumminkaan ole minkäänlaisia lisäkirjoituksia, sen puhtaammiksi eivät toki kirjat muutu. Ja Laimia ei hän heitä, kauppiaan on turhaa sellaisia puhuakaan.

Jokinen meni oikopäätä kirjakauppaan ja pyysi parasta kirjepaperia mitä vain oli. Sydän hyppeli hänen rinnassaan ilosta, kun hän kortteeripaikassaan pöydänkulmalla koetteli kirjoitusta vanhan sanomalehden laitaan. Punaiselle paperille hän kirjoitti:

"Rakas morsiameni Laimi Maria Mankonen."

(Oli paras kirjoittaa näin vakavasti, jos tyttö hyvinkin näyttäisi kirjettä.)

"Paljon terveisiä vaan täältä kauppalasta ja sinun isältäs. Olen puhunut isäs kanssa eikä hän ole vastaan. Ja minä lähden nyt sinne kotipuoleen panemaan reilaan asioita että saamme pian viettää häät. Ja olen tuuminna että on paras myödä pois sieltä kotipuolesta ja ostaa koti täältä, niin ettet niin ikävöitte ja ei vanhempaskaan ikävöitte. Ja oletkos muistanu minua, minä olen yhtenään muistanu sinua? Etkö sinä jo tule pois sieltä, niin ostetaan sormukset. Eikä sitten muuta kuin terveisiä ja hyvää vointia toivottaa Sinua rakastava sulhases

Kalle Eedvartti Jokinen."

* * * * *

Kun Kalle läheni kotiseutuaan, liikkuivat monenmoiset ajatukset hänen mielessään. Ne eivät olleet valoisia ajatuksia. Ei yhtäkään sellaista ystävää hänellä ollut täälläpäin, että hän olisi voinut pyytää sitä avukseen ja mukaansa saidan akan luokse. Ja Annastiina varmaan panee vastaan. Muisti hän jo lapsesta, kuinka se oli käännellyt kourassaan jokaista viisipennistä ennenkuin sen antoi marjalitrasta. Mikä hänet olikin pannut ajattelemaan Annastiinaa, olisihan hänen pitänyt tietää, ettei siitä syntisäkistä mitään lähde. Olisi nyt ollut isä, joka olisi lähtenyt mukaan ja selittänyt, että hänen poikansa nai rikkaan, ja taannut ja hankkinut toisenkin takaajan. Mutta ei ollut hänellä, Jokisen Kallella, sellaista. Varkauden merkit oli hänen isänsä kirjoissa. Olisipa kauppamies tietänytkin...! Mutta Annastiinan on antaminen rahoja, se on sellainen paikka! Hän panee sen kovalle. Kaikki sen seinänraot hän haeskelee ja ottaa mitä löytää. Maksaa takaisin sitten...

Jokinen oli ajanut pitkiä peninkulmia kestikievarikyydillä ja merkinnyt päiväkirjoihin "Topias Virtanen" — hän ei itsekään tietänyt miksi, huvin vuoksi, tai varovaisuudesta... miten vain. Viimeisen taipaleen kulki hän jalan, ei mennyt yöksi asumuksiin, vaan makasi heinäladossa. Siellä ei ollut mitään hätää. Aamuhämärissä lähestyi hän rikkaan akan yksinäistä asumusta.