Part 6

Raumalle saapuessa huomasi sulhanen heti paikalla poppelin pappilan puutarhan päässä tyhjäksi ja kirkontorneissa ja kammioissa vallitsevan hiljaisuuden niin täydellisen, että olisi luullut naakkojen kuolleen sukupuuttoon. Silloin nousi hänessä kauhea suuttumus ja hän vei uhmaten morsiamen ja harvat ystävänsä pappilan hernemaahan. Enemmänpä he saisivat, kun heitä oli näin harvoja! Morsian osasikin syödä, syödä ja nauraa. Kauhistuneina pistäysi mustia päitä ulos kirkon läveistä ja räystäistä.

— Kuinka kauhea nauru! kuiskasivat naakat piiloistaan toisilleen. — Naurustaan naakka tutaan. Mikä kauhea nauru! Ettei vain vanha täti tornissa kuulisi sitä.

Mutta vanha täti oli jo kuullut sen. Hänellä oli tarkemmat korvat kuin yhdelläkään nuorella, ja hän odotti vain ensimmäistä ohi lentävää naakkaa huomauttaakseen, että puutarhassa tapahtui jotakin perin sopimatonta. Mutta ei yksikään naakka lentänyt ohi ja puutarhassa jatkui vain niin inhottava melu, että pappilassakin jo ruvettiin availemaan öisiä ikkunaluukkuja. Vanhan kreivittären viha yltyi yltymistään.

Äkkiä alkoivat äänet liketä häntä. Oli kuin kokonainen naakkaröykkiö olisi lentänyt puutarhan poikki tornia kohti. Rähinä kävi yhä sietämättömämmäksi. Vihdoin kasaantui se räystään alle, sinne, missä naakkojen oviaukko oli, ja kahisevin siivin ja nauraa rähisten tuli torniin todella koko röykkiö.

Vanha kreivitär istui jättiläisparrulla suurimman kellon alla, aatelisnokka suuttumuksen kenossa. Hänen joka jäsenensä sanoi, ettei ollut hyvä liketä häntä.

— Päivää täti kreivitär, alkoi sulhasnaakka ylimielisesti. — Tässä esitän sinulle morsiameni. Olen nainut Laitilasta, ulkotaloltamme. Vietämme juuri häitä puutarhassa. Herneet ovat paraiksi itäneet ja maistuvat erinomaisilta. Ehkä sallit meidän lähettää sinullekin vähän hääkestitystä.

Kreivittären höyhenet nousivat. Morsian vikuroi hänen edessään, tietämättä miten olla. Vihdoin teki hän kömpelön röyhkeän kumarruksen ja naurahti.

Hänen ei olisi pitänyt naurahtaa. Kreivittäreen kokoontui vuosisatojen takainen voima, hänen kaulansa ojensihe peloittavan korkeaksi ja silmänräpäyksessä upotti hän nokkansa naurajan niskaan. Nauraja kaatui kuolleena hiekkaan.

— Näin tuhottakoon täällä jokainen alhainen nauru, kuului kumeasti kreivittären verisen nokan sisästä.

Kukaan ei enää melunnut tornissa eikä puutarhassakaan.

Kun naakat sitten tulivat paikalle, tapasivat he nuoren laitilalaisen naakan sotkettuna hiekkaan ja ikivanhan mustan kreivittären kumossa satavuotisella parrulla suurimman kellon alla. Kreivitärkin oli hengetön. Voimanponnistus ja siveellinen suuttumus olivat tappaneet hänet.

Mutta niissä suurissa peijaisissa, jotka sitten pidettiin pappilan hernemaassa ja joista ei puuttunut yhtäkään raumalaista eikä naantalilaista naakkaa, päätti suku juhlallisesti pysyä uskollisena kalliin vainajan periaatteille.

Valitus ja melu pappilan puutarhassa oli sinä keväisenä yönä niin tavaton, että rovasti itse, rauhoittaakseen naakkoja, kantoi ulos ihmeellisen ihmiskuvan, jonka hartioilla oli hänen oma vanha messukasukkansa. Naakat pelästyivätkin ja vaikenivat, mutta vain hetkiseksi. Päätökselleen ne kuitenkin ovat pysyneet uskollisina ja Rauman naakkasuku on kuin onkin jalosyntyisin ei yksin Suomessa, vaan pohjoismaissa yleensä.

ISOISET MORSIAMET

Vanhan tarinan mukaan

Norrgårdin kapteenin täytyi tilata tyttärilleen sulhaset aina Ruotsista asti — mitä kreivejä ja ruhtinaita lienevät olleetkaan. Tiesihän sen, ettei täälläpäin ollut ketään, joka olisi ollut mahdollinen korottamaan katsettaan niin isoisten morsiamien puoleen. Kapteeni itse, vaikka oli rikas ja kopea, joi toki lasin rovastin ja kruununvoudin seurassa, ja kutsuttiinhan talonpoikakin istumaan ovensuuhun kapteenin huoneessa, kun hän joutui asialle Norrgårdiin. Mutta tyttäristään kapteeni oli arka. Ei milloinkaan nähty Julia Malvinan tai Anna Sofian vapaasti liikkuvan pihoilla tai teillä. Aina oli heidän seurassaan ulkomainen opettajatar tai heidän kalpea äitinsä. Kirkkoon ajoivat he kerran vuodessa kapteenin itsensä saattamina. Oli kerrottu jonkun ulkopitäjän rikkaan herran joskus yrittäneen lähestyä Norrgårdin tyttäriä, mutta pian olivat huhut vaienneet, arveltiin kapteenin nostaneen kulmakarvojaan, kuten hän teki työmaalla ennenkuin päästi valloilleen kiukkunsa. Kun kapteeni nosti kulmakarvojaan, niin tiesivät torpparinrengit kiirehtiä tarpeellisen välimatkan päähän — ja sulhasetkin ymmärsivät, että Norrgårdista oli käännyttävä paluutielle. He likenivät ikkunaa, olivat katselevinaan taivasta, huomaavinaan illan olevan tulossa ja pyysivät, että käskettäisiin valjastamaan hevoset. Vetäen takaisin ivahymyn, kuten kissa vetää sisään kyntensä, kapteeni otti heidät uudelleen armoihin ja toivotti tervetulleiksi metsästysretkille Laurinpäivän tienoissa, tai uudenvuodenkutsuihin Norrgårdiin. Uudenvuodenpäivänä pidettiin kartanossa kutsut, joihin lähipitäjien naiset varasivat pukuja puolen vuotta ja joita varten herrat paastosivat viikon.

Metsästyskemuihin Laurinpäivän tienoissa saapui kerran, kun Julia Malvina ja Anna Sofia vielä olivat alle kahdennenkymmenennen ikävuotensa, nuoret ruotsalaiset herrat luutnantit Gyldenhjelm ja Silfverbjelke, ja paikkakunnan kansa päätteli heti kapteenin toimittaneen heidät tyttärilleen.

Että Julia Malvinalla ja Anna Sofialla saattaisi olla omaa tahtoa valitessaan rakastettua — se ei johtunut kenenkään mieleen. Toki kapteeni niin tärkeässä asiassa kuin laillisten tyttäriensä naittamisessa pitäisi oman päänsä. Olipa hän naittanut laittomankin tyttärensä, naittanut hänet itse naapuripitäjän kirkkoherralle. Kapteeni kävi armonsa kanssa silloin tällöin häntä tervehtimässä. Norrgårdin armon täytyi taipua siihen, kaikkien täytyi taipua kapteenin tahdon alle. Oli paras nöyrtyä ennenkuin kapteeni valahti valkoiseksi ja kohotti kulmakarvojaan. Hän oli kerran sellaisena lyönyt kuoliaaksi miehen. Ojalta hänet oli löydetty, kasvoissa nyrkin ja kapteenin sinettisormuksen jäljet. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikähän sitä olisi voitu todistaa, että pieni läpi ohimon kohdalla oli lyöty juuri sinettisormuksella. Paras oli kuitenkin varoa vastustamasta kapteenia.

Eivät Julia Malvina ja Anna Sofia toki olleet yrittäneetkään tehdä sitä. Kapteenilla oli iloa heistä. Jumal'avita, jos hän olisi ollut nuori mies, ei hän olisi tietänyt kenen heistä hän olisi valinnut, vaalean Julia Malvinan, joka oli kuin lilja, vaiko Anna Sofian, jonka tumma kukoistus muistutti ruusua. Leikkivistä lapsista, jotka joskus piiloutuivat isänsä huoneen vaatesäiliöön, missä pidettiin talon kalleimmat juomatavarat, tai karhuntaljojen alle sohvaryhmän suojaan, olivat he kehittyneet sävyisiksi neidoiksi. Iloisina ja kiitollisina ottivat he vastaan helyt ja kankaat, joilla isä halusi heitä koristaa, ja he ilakoivat ja nauroivat kotioloissa juuri senverran kuin tarvittiin, jotta kummitukset pysyisivät poissa vanhasta Norrgårdista.

Tyttäret olivat tuskin alkaneet aavistella, että heidänkin voisi käydä kuten sankarittarien kävi kirjoissa, kun tukholmalaiset kavaljeerit tulivat Norrgårdiin. Puistossa, kellastuvien koivujen alla tytöt tervehtivät vieraita ja tunsivat ensi kertaa miehen suudelman kädellään.

Seurasi sitten päiviä, jolloin koiranhaukunta ja metsästystorvet helähtelivät Norrgårdin sydänmailla. Myöhään yöhön loisti pitkä valaistu ikkunarivi kartanon mäeltä yli hiljaisten vainioiden ja loppumattoman salon. Naurunremahdukset kajahtivat kuin outojen, öisten lintujen kirkuna lämpöiseen pimeään. Lyhyen levon jälkeen heräsi talo taasen meluun, ja tyttäret näkivät vinttikamarinsa ikkunasta metsästysseurueen häviävän sydänmaita kohti. He eivät voineet estää sydäntään sykkimästä.

Sinä aamuna, jolloin kapteeni tyttärineen saattoi vieraita kappaleen matkaa Norrgårdista, pysähdyttivät ruismaita kyntävät torpparinrengit työnsä tehdäkseen arveluja nuorista pareista. Kumpiko tyttäristä naitettaisiin kreiville, kumpiko paronille?

Julia Malvinalle ja Anna Sofialle olivat menneet elokuun päivät pian kuin unennäköä. Mitä oli itse asiassa tapahtunut? Vieraat herrat olivat painaneet huulensa muillekin valkeille käsille kuin heidän.

Kuitenkaan eivät he voineet olla huomaamatta, että heidän isänsä nyt kohteli heitä toisin kuin ennen. Kotiopettajattaret lähetettiin talosta ja tyttäret saivat vapaasti liikkua minne tahtoivat. He ymmärsivät, että heitä nyt pidettiin täysikasvuisina ja odottivat jännittyneinä mitä seuraisi.

Eräänä päivänä ilmestyi taloon kulkija, joka pyysi saada saarnata tuvassa kartanon väelle. Kun hänellä oli taskussa rovastin suojeluskirje, ei kapteeni kieltänyt.

Julia Malvina ja Anna Sofia näkivät kulkijan astuvan yli lumisen pihamaan ja heidän kävi sääli häntä. He veivät hänelle ruokaa tupaan ja sytyttivät pöydälle kynttilät. Mitä saattoi väsyneellä miehellä olla sanomista?

Kauan viipyivät he tuvassa, kynttilät paloivat loppuun ja yhä puhui vanhus. Pieni seurakunta makasi polvillaan maassa, aatelisneidot notkistivat polvensa hekin.

Ja kun he sitten astuivat tuvasta tähtitaivaan alle, eivät he enää olleet samat kuin sinne mennessään. Monen muun kanssa olivat he saaneet iskun sydämeensä ja tunsivat syntisyytensä ja maailman turhuuden.

He eivät senjälkeen enää laulaneet eivätkä ilakoineet, eivät he myöskään nauraneet.

Kapteeni kävi siihen aikaan käräjiä kahdenkin naapuripitäjän kanssa rajoista ja kalavesistä. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin seurata naistensa asioita. Vasta kuukausien perästä, sinä aamuna, jolloin hän läksi tavanmukaiselle Tukholman-matkalleen, näytti hän yhtäkkiä huomaavan, että hänen tyttärissään oli tapahtunut muutos. Hän korotti Julia Malvinan päätä, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

— Olette molemmat laihtuneet ja rumentuneet — katsokaa vain, että jouluksi saatte ruusut poskillenne. Niitä tarvitaan silloin.

Metsästysjuhlat vuosi sitten tulivat tyttöjen mieleen. Kuinka iloiset silloin — nyt kuinka synnilliset ja tuomittavat!

Kun kapteeni joulun alla palasi kotiin, olivat he ehtineet varttua uudessa uskossaan. Tummissa, karuissa pukimissa kohtasivat he isänsä. Hän ei ollut tuntea heitä ja kysyi mitä oli tapahtunut.

He olisivat tahtoneet heti kertoa siitä uudesta elämästä mikä oli heidät täyttänyt, mutta he kuuntelivat äitinsä rukousta, pusersivat kiinni huulensa ja vaikenivat. Eräänä päivänä, kun isä mittasi heitä silmillään kantapäästä kiireeseen asti ja pilkkasi heitä, oli heidän vaikea vaieta. Kuinka rakkaiksi kävivätkään tämän jälkeen karkeat, tummat vaatteet, jotka olivat yhteiset kaikille Vapahtajan seuralaisille.

Kerran illansuussa tuli äiti hätääntyneenä tyttäriensä luo.

— Lapset, sanoi hän, — teidän isänne rakastaa teitä paljon, kun hän on tämän kärsinyt. Mutta älkää enää ärsyttäkö häntä. Eikö Jumalalle ole yhdentekevää mitä vaatteita te käytätte. Hän kysyy ainoastaan sydäntänne. Olenhan minäkin taipunut.

— Minä en taivu, sanoi Anna Sofia ja hänen kasvonsa loistivat hämärästä.

— Joka minun perässäni tahtoo tulla, kuiskasi Julia Malvina, — hän kieltäköön itsensä...

Laatikot ja kääröt, joita kapteeni oli tuonut matkaltaan, seisoivat suurena röykkiönä arkihuoneen permannolla. Isä oli tottunut siihen, että tyttäret ilakoivat hänen ympärillään, kun hän niitä availi. Nyt eivät he tulleet, vaikka äiti kävi heitä noutamassa. Silloin astui isä valkoisena heidän eteensä.

— Isä, huusi toinen tyttäristä, — me olemme antaneet sydämemme Vapahtajalle emmekä...

— Vai niin, sanoi kapteeni, — ne olivat aikaisemmin annetut kahdelle nuorelle herralle ja he pitävät ne, saatte olla siitä varmat.

Kapteeni naurahti.

— Isä, älkää pilkatko, rukoili toinen tyttäristä, — Jumala ei anna itseään pilkata.

— Mutta minun te luulette antavan! Kapteenin nyrkki tärähti pöytään.

Tyttäret seurasivat isäänsä arkihuoneeseen ja heidän eteensä kasattiin helyjä, jotka kerran olivat täyttäneet heidän mielensä riemulla. Nyt viilsivät värit heidän silmissään. He saivat kuulla, että kaukaiset vieraat pian saapuisivat ja että uudenvuodenkemut tulisivat komeammat kuin milloinkaan. Jokainen isän sana soi heidän korvissaan kuin kuolinkellon läppäys.

Elämä heidän ympärillään kiristyi kiristymistään, kuten silmukka hirtettävän kaulan ympärillä. He koettivat synnillisiä vaatteita ja valmistivat synnillisiä pitoja. Eräänä päivänä, kun vanha ompelija oli pukenut tulipunaisen puvun Anna Sofian ylle, karkasi tyttö kuin mieletön pihamaalle, missä kapteeni leikitteli nuoren orivarsan kanssa.

— Isä! huusi hän, — armahtakaa meitä! Me olemme kihlatut taivaalliselle yljälle emmekä voi taipua... Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin...

Hän oli hetkisen puhunut, kun Norrgårdin herran nyrkki kaatoi hänet maahan. Hän makasi kuin veritäplä lumella.

Katuiko kapteeni vai koetteliko hän vain uutta keinoa? Hän alkoi kohdella naisiaan ystävällisesti. Joulujuhla kului rauhallisena Norrgårdissa ja uusivuosi lähestyi paukkuvan kylmänä. Julia Malvinan ja Anna Sofian mieliin oli syttynyt pieni toivon kipinä. He odottivat jotakin ihmeellistä pelastusta ja antoivat, taipuen äitinsä rukouksiin, kuin unessa panna ylleen juhlapuvut.

Kuin unessa astuivat he niiden komeiden herrain eteen, jotka olivat saapuneet niin kaukaa. Silloin tapahtui heille jotakin odottamatonta. Kun he tunsivat suudelman kädellään, heräsivät he kuin painajaisesta ja mennyt riemu täytti heidän sydämensä. Kapteeni saattoi olla heihin tyytyväinen. Heidän punastuksensa ja heidän hymynsä oli ihastuttava.

Mutta sitä kesti vain hetken. Tuskin olivat he vaihtaneet ensimmäiset sanat kaukomatkaisten kanssa, kun he ymmärsivät, että synti oli ottanut heidät valtoihinsa. Julia Malvina sen ensin tunsi, pakeni huoneeseensa ja heittäytyi polvilleen. Pian oli sisar hänen rinnallaan. Turhaan koetettiin heitä houkutella alas. Eivät rukoukset eivätkä uhkaukset auttaneet. He katuivat hurman hetkeä, jonka äsken olivat eläneet, ja tämä katumus teki heidän päätöksensä entistä lujemmaksi. Vihdoin alkoivat tanssisävelet soida. Heidän korvissaan vihloi, he tunsivat, etteivät voisi tinkiä.

Alhaalla suuressa salissa alkoi tuntua kaamealta. Sävelet soivat, mutta kukaan ei lähtenyt avaralle, kiiltävälle lattialle. Alettiin kuiskailla. Vinttikamareihin johtavissa portaissa juostiin. Vihdoin reväistiin salin kaksoisovet levälleen ja kapteeni, taluttaen molempia tyttäriään astui sisään. Soitto kiihtyi, kaukaiset vieraat riensivät neitoja vastaan, isä jätti heidät heille. Kapteeni nauroi ja kehoitti muitakin nuoria miehiä lähtemään tanssiin. Hän nauroi ikäänkuin karkottaakseen aaveita. Kuitenkin liikkui vain kaksi paria permannolla. Tanssittajat tuntuivat käsivarsillaan kannattavan valkopukuisia naisiaan.

Äkkiä kuului parahdus: Anna Sofia oli pyörtynyt — tai oliko hän kuollut? Hänen sisarensa vaipui polvilleen permannolle ja puheli mielettömiä sanoja.

Soitto taukosi.

Norrgårdin kapteeni ei enää nauranut.

VAINAJIEN JOULUKIRKKO

Puljerin Harto oli paikallaan kuusen juurella keittämässä jouluviinoja, kun hänen päähänsä iski ajatus: Sinä lähdet tänä vuonna joulukirkkoon! Hänelle oli kerran ennen, nimittäin viime vuonna, tullut ajatus samalla tavalla. Ja mielijohteen noudattamisesta oli silloin ollut paljon hyötyä. Sentähden ei hän suuttunut siitä nytkään, vaikka se oli niin outo, vaan naurahti:

Vai joulukirkkoon.

Mitäpähän herranhuoneessa sanottaisiinkaan, jos Puljerin Harto astuisi sisään pääovesta ja kaikkien kynttiläin valossa kulkisi miesten puolelle, missä ennen poikana isä-vainajan rinnalla istui, äidin kyyköttäessä vastaavassa penkissä naisten puolella. Olisi siinä nähtävää seurakunnan kristikansalle. Kääntyisi siinä yksi ja toinen pää ja supattaisi yksi ja toinen suu. Sen hän takaa. Ne pelkäävät häntä vielä, vaikka hänen papinkirjansakin jo on tullut puhtaaksi.

Ne eivät sittenkään tiedä. Eivät papitkaan, jotka aina tuontuostakin tulevat Puljeriin vieraisille. Ne ovat niin toimeliaat silloin kun juuri ovat pitäjään tulleet, varsinkin jos ovat nuoret. Ja Puljerin Harto on aina heidän ensimmäisensä. Se se vasta olisi mies ja liperiensä arvoinen, joka saisi hänet kulkemaan lampaana katraassa kaikkien muiden mukana.

Mutta siitä ei tule mitään. Kyllä hän pysyy karhuna ja sutena. Paras antaa hänen olla rauhassa vain. Ja mitä ne hänestä tahtovat, eipä hän enää ole kenenkään tiellä. Tietä hänen asumukseltaan ei kulje eteenpäin, hän on itse tallannut polun mikä sinne vie, ei siinä ole kruunun palkkalaisten hikeä kysytty eikä hän tarvitse kenenkään apua. Seuraakaan ei hän kaipaa. Hän sai ihmisistä taas niin tarpeekseen, kun viimein nouti susirahojaan kirkonkylästä. Maksaa kauppiaalle kaikesta vaivannäöstä ja kauppias kyllä katsoo, että omansa ottaa, kun kruudin ja muut tarpeet toimittaa ja ketun- ja oravannahat välittää kaupunkini. Ei kauppias ole sitä luontoa, että hän ilman antaisi. Henkirahat hän tosin toimittaa maksetuiksi Harton ja hänen joukkonsa puolesta, mutta siinähän menevät samassa kuin hänen omansakin Ja saahan kauppias viinansa Hartolta. Tietää sen, ettei sille enää tehtaan viinat maista, joka on päässyt kuusenjuurellisen makuun. Oikein kauppiaan silmät loistavat, kun hän Harton povitaskussa äkkää pullon. Sitten mennään kamariin puodin perään ja pullo pannaan klahviin, missä rahat ja paperit säilytetään. Ja sitten lähetetään Puljerin lapsille orehtia ja vesirinkeliä. "Ei sille kannata panna viinan nimeäkään sille ostoviinalle", selittää kauppias. Hän tietää kuusen juurellisen arvon, varsinkin senjälkeen kun Korven Aatua sakotettiin toisen kerran eikä kuusenjuurella enää näillä mailla uskalla polttaa muut kuin Puljerin Harto.

Kerran ne olivat vieneet hänen viinaansa juhliin, joita tuomarit ja muut käräjäherrat pitivät, ja siellä sitä vasta oli kehuttu. Mutta kyllä ne silti voisivat häntä sakottaa, jos saisivat kiinni. Sellaisia kavalia ne ovat.

Tulkootkin vain häntä sakottamaan. Silloin hän näyttää hampaansa, ja hänellä on paremmat hampaat kuin herrat luulevatkaan, vaikka hän on vanha. Tulkootkin. Silloin hän syö sanan, jonka äiti-vainaja häneltä otti Toltin mäessä. Hän ei välitä, hän hakee nimismiehen ja sen kätyrit vaikka maan alta ja hän löytää niiden kylkiluiden väliin, vaikka olisivat minkälaisissa paidoissa. Täällä oli kerran nimismies, joka kuului kulkeneen rautaisessa paidassa, kun niin pelkäsi henkeään. Niinkuin se olisi mikäkin se ihmisen henki. Harton tähden hän oli hankkinut rautaisen paidan. Olisipa ollut hauskaa nähdä mimmoinen se oli ja eikö sen läpi olisi ase mennyt. Tulkootkin. Hän on kaikonnut niin kauas, ettei kuulu lehmänkellokaan ihmisten mailta, ja hän maksaa verot ja henkirahat, vaikk'ei kuluta kruunun teitä eikä kirkon penkkejä.

Joulukirkkoon.

Jokohan häntä lapsettaa!

Kuka siellä nykyään paukutellee pöntössä. Ne vaihtelevat näihin aikoihin alituisesti. Hakevat suurempia paikkoja. Ennen pysyivät samoilla laitumilla ikänsä. Kun hän viimeksi kävi kirkossa, oli saarnassa Vaaleri, rovasti, pitkä, laiha mies. Taisipa silloinkin olla jouluaamu. Ja Vaaleri se tuli pitäjäntuvalle silloin, kun hänet oli saatu kiinni ja hän köysissä makasi kulmakamarin permannolla. Rovasti tuli tietenkin kehoittamaan häntä synnintuntoon ja katumukseen.

Ihmisillä on aina ollut paljon tekemistä hänen synnintuntonsa ja katumuksensa kanssa. Ikäänkuin ne olisivat ihmisten asioita. Onko se elämä mikä niin kumma. Kerranhan jokaisen on kuoltava. Ja kysyykö ihminen mihin ryhtyy, kun hänen tekee mieli lihaa. Hän tappaa ja vielä syökin. Korkeammalta kuin ihmisistä sen käskyn on tuleminen, jota Puljeri tottelee. Äiti rääsy niistä kärsi. Vanhentunut hän oli, kun siinä kammersi ylös Toltin mäkeä. Kädessä oli entistään mustanpuhuvammat suonet, kun hän nosti muorin rattaiden laidalle ja vanginvartija tyrkkäsi sen pois ja ärjäisi, ettei saa tulla niin likelle. Silloin hänessä, Hartossa, sisu nousi.

Mutta niistä on jo niin kauan.

Jos tulisi ilmi kuka Riikka on. Hän, Puljeri, on ruvennut höpisemään unissaan. Parina yönä on vaimo ravistanut hänet valveille ja tuijottanut häneen kuin huuhkain. Ei ole sanonut mitään. On vain kallistunut takaisin hänen viereensä ja voihkaissut, ikäänkuin sydänalaan olisi sattunut. Hän on voinut höpistä juuri siitä asiasta, yhtä hyvin kuin jostakin muustakin. Muut kaikki Riikka tietää yhtä hyvin kuin kirkonkirjat ovat ne tietäneet, mutta sen yhden asian täytyy jäädä peittoon. Riikka tietää olevansa kulkijavaimon lapsi, jonka Harto hyvyyttään on ottanut elätettäväkseen. Senverran tietävät kirkonkirjatkin. Harto tietää, että sillä tytöllä oli pellavankarvaiset suortuvat ja siniset silmät.

Hänellä, Hartolla, olisi hyvä vastaus antaa papille. Hän sanoisi: kenenkähän kanssa ne sitten menivät naimisiin ne Aatamin ja Eevan lapset? Ja häntä naurattaa kun hän ajattelee, mitä papilla olisi siihen sanomista.

Kuka tässä vuosi sitten lienee päässyt puhuttelemaan Riikkaa. Hän mainitsi viime talvena jotakin rippikirkosta ja pari kertaa ovat hänen kasvonsa, Harton tullessa kotiin, tuntuneet itkettyneiltä, ja kerran hän illalla maata pannessa sanoi, että eiköhän pitäisi mennä vihille.

Tällaisia ei hän itsestään ole voinut ruveta miettimään, kukaties lypsytiellä on joku muija saanut hänet käsiinsä. Muijia on joka paikassa, eikä ihmisistä ikinä voi loitota tarpeeksi kauas. Ne nuuskivat jäljet kuin ajokoirat. Etteipähän vain liene itse pappi käynyt, hänen ollessaan poissa. Hän viipyi kerran kauan kauppiaalla, kun tuolla oli sellainen puhekumppanin nälkä. Ja Puljeria tahtoi puhekumppanikseen, vaikka hän on viimeinen sitä lajia. Hiljaisia ollaan Puljerilla. Ei piekse suutaan vaimo eivätkä naura lapset. Ne eivät edes itkekään. Eivät ääntele liikoja eläimetkään. Varsinkaan sitten kun kukko kuoli. Mikä lienee sille tullut. Uskollisesti se monena vuonna oli ilmoittanut aamun koiton. Nyt elää kuin säkissä, eritoten näin joulun edellä.

Ihmeellisiä ovat ihmiset, jotka siitä Jumalastaan pitävät niin suurta ääntä, kun eivät kuitenkaan luota hänen itsensä antavan opetuksiaan ihmisille, jotka hän muka on luonut. Heidän, toisten ihmisten, jotka ovat puuttuvaisia itsekin, pitää mennä ojentelemaan omiatuntoja. Eivät he Jumalaansa suuressa arvossa pidä, kun luulevat hänen olevan heidän apulaisuutensa tarpeessa.

Ylihuomisen huomenna se joulupäivä sitten on. Oli puhetta kauppiaalla. Sanoi lähtevänsä kirkkoon. Kerran tuli Hartolle, aivan samalla tavalla kuin nyt, se tunto, että sudenkuopassa on otus. Hän ei uskonut olevan, mutta ääni mielessä oli niin voimakas, että piti lähteä katsomaan keskellä yötä, ja susi liehuikin kuopan pohjalla, silmät kiiluen päässä. Tämä tämänpäiväinen ääni voi olla yhtä tosi ääni. Kenen ääni sitten lieneekin. Mutta onko pakko vanhan miehen kuunnella kaikenlaisia ääniä? Eri asia on sudenkuoppa, eri asia kirkko. Hän ei lähde kirkkoon.

Niin hän ajatteli puoleen ja toiseen, mutta kun koko jouluaattopäivän tuli lunta ja keli illalla tuntui hyvältä, päätti hän sittenkin lähteä. Ja hän oli sen päivän ollut odotuksessa ja niin oudossa hilpeydessä, että oli pelännyt Riikan ja lasten huomaavan, että jotakin oli tekeillä. Kai Riikka sen huomasikin. Eikähän sitä enää silloin voinut salata, kun hän puki ylleen paremmat vaatteensa, ne joissa aina kävi kauppiaalla. Riikka oli toki niin hyvin opetettu, ettei hän kysynyt mitään. Askarteli omissa asioissaan eikä edes katsonut ympärilleen.

Puljeri oikaisi penkille. Hän ei tahtonut riisua sänkyyn, kun pelkäsi myöhästyvänsä, jos nukkuisi. Tästä on hyvä nousta puolenyön aikaan. Kai tuo arvaa mihin hän menee ja kai hänen tekisi mieli mukaan. Mutta yrittäköönkin vain ehdottaa, niin hän opettaa sen, niinkuin viimeinkin.

Tuvassa oli lämmin ja pimeys täytti hahtuvillaan välin lattiasta matalaan lakeen. Korpi huokasi yhtä syvään kuin nukkujat sen yksinäisimmässä asumuksessa. Puljeri oli syönyt vahvasti ja meni sikeään uneen, vaikka tarkoitus oli vain torkahtaa. Hän heräsi äkkiä, tunsi nukkuneensa raskaasti eikä tietänyt miten kauan oli nukkunut. Tuntui siltä, että kauan. Hän koppasi turkkinsa penkiltä, jonne oli pannut sen päänalaisekseen ja haparoi oveen päin. Hiilos vielä hehkui, hän olisi helposti saanut tulta, mutta mitäpä hän sillä. Hiljaa painui ovi kiinni hänen jälkeensä.

Vanha tamma tunsi isäntänsä otteen sellaiseksi jommoinen se oli joskus, kun tultiin kauppiaalta. Se meni minkä pääsi. Ja Harto istui reenperässä, toinen jalka riipuksissa yli laidan. Lumeen upposi syvät jäljet ja ne pysyivät ainoina koko matkan. Maantiekin oli täällä syrjätietä, jota harvoin kuljettiin. Harto nyki kaiken aikaa hevosta suupielistä, peläten myöhästyvänsä, ja hänen ajatuksensa kiersivät siinä yksinäisessä, jokapäiväisessä elämässä, jota hän vankilasta päästyään oli viettänyt, pian jo toistakymmentä vuotta, ja vanhoissa asioissa, jotka väkisinkin tulivat mieleen aina kun kirkonkylään päin kulki.

Toltin mäessä veti hevonen vaivalloisesti.

Tässä näki hän äitinsä viimeisen kerran. Sitten on vuosia.

Mikä ihmeellinen lienee äidin muistossa.

Tuolla ojassa hän makasi pyhäinmiesten aattona, kun nimismies ajoi ohitse, häntä etsien. Ei löytänyt, kettu!

Mutta koko kirkonkyläpä nukkuu. Eikö nykyaikana sitten enää sytytetäkään kynttilöitä ikkunoihin jouluaamuna? Jumalisempia ennen oltiin. Alatalon ikkunarivi loisti aina kuin sisässä olisi ollut tulipalo. Sellaista ikkunariviä ei ollut pappilassakaan. Eikä sellaista tyttöä kuin Alatalossa. Kukaties olisi Puljerin Harton elämä tullut toisenlaiseksi ilman sitä ihmistä. Silloin se kaikki alkoi, Sandran päivillä. Puutarhanpuoleisessa peräkamarissa. Kuka käski Ylitalon pojan tulla rehentelemään. Hänen piti tietää, ettei Hartoa käynyt härnääminen. Siinä ikkunassa oli sittemmin palanut tuli pimeät yöt umpeensa niin kauan kuin tyttö oli kotona. Hän oli säikähdellyt ja pelkäsi pimeässä. Sen Harto kuuli kauppiaalla vasta toissatalvena, kun Sandran kuolemaa mainittiin.

Mutta ihan hän nyt uskoisi erehtyneensä päivistä, niinkuin entinen metsäkyläläinen, jollei kauppiaalla nimenomaan olisi kuullut, että joulupäivä lankeaa täksi päiväksi. Eikö olisikaan jouluaamu? On oudon pimeää eikä kuulu kellonsoittoa.

Mutta onpa kirkko sensijaan valaistu. Mitä lajia valoa lieneekään täynnä, ei sitä kyntteleillä ennen tällaiseksi saatu.

Kirkkotarhan aidassa ei näy ainoaakaan hevosta. Ne ovat taasen niitä uuden ajan keksintöjä, ettei hevosia saa olla kirkonmäellä. Tamma ei tahdo kulkea. Se mahtaa tuntea, ettei tänne ole lupa tulla. Se korskuu niinkuin metsänpedon likeisyydessä eikä huoli piiskastakaan. No, kai hän toki hevosen saa tottelemaan. Hän lyö ja lyö! Ja tähän hän sen panee, ei nyt ole aikaa lähteä etsimään kortteeripaikkaa.

Kun Puljeri on saanut hevosen kiinni ja heinätukon sen eteen, hämmästyy hän taasen: lumi lepää kuin ehyt vaate kirkon edustalla, ei yhtä jälkeä missään. Valkoinen vaippa ulottuu porraskivien päällitse pienen matkaa ylös seinää, niinkuin paita, joka menee leukaan saakka. Puljeri seisoo ja katselee temppeliä, jonka ikkunoissa väräjää sininen valo. Eikö Jumala nyt enää päästäkään sisään suuresta ovestaan? Takateitäkö ihmisten pitääkin astua? Hän yrittää kuin yrittääkin kuitenkin tästä, mistä ennen on tottunut kulkemaan.

Ovi lentää äänettömästi auki niin pian kuin siihen koskee ja Puljerin edessä on kirkko täpötäynnä kansaa. Kruunuissa palavat korkeat, kapeat liekit, siniset kuin salama. On niin valoisaa, että silmiä sokaisee. Kaikki ihmiset istuvat virsikirjat auki käsissään ja pappi seisoo, kädet ristissä, alttarilla. Juhlallisuus on niin suuri, että Puljeri katsoo itselleen paikkaa ovensuusta, jotta ei häiritsisi, mutta kun ei sitä ole, täytyy hänen mennä edemmäs. Askeleet kaikuvat kumeasti seinästä seinään, vaikka hän koettaa astua hiljaa. Yhdessä penkissä on tilaa, siinä istuu yksi ainoa ihminen ja sen viereen hän painuu, pää käden varassa, kuten kirkkoon tullessa on tapana siunata. Hänen sydämensä lyö niin että korvissa takoo. Vanhasta tottumuksesta sanelee hän jotakin rukouksen tapaista. "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja vielä sittenkin kaikkena elinaikanani syntisesti..." ääntelee hän ottaen ensimmäisen lauseen minkä muistaa. Mutta eikö tämä olekin sama penkki, jossa isävainajan oli tapana istua? On. Sama viallinen naulakin on paikoillaan, naula, johon hän lapsena ripusti lakkinsa. Hän hypistelee sitä varmuuden vuoksi ja huomaa, että se todella on sama. Outo värähdys käy hänen lävitseen ja hänen tekee mieli yhtyä veisuuseen. Hänellä ei ole kirjaa, sellaisia ei ole koko Puljerin asumuksessa. Mutta kun hän päänsä nostaa, näkee hän kirjan valmiina edessään. Se on vanha nahkakantinen oudon tuttu kirja, kellastuneilla lehdillään suuria kirjaimia. Vanha käsi pitelee auki lehtiä ja Puljerin silmät sattuvat sanoihin:

Ken Herran tuomion kiertää voi? Se likeltä tapaa ja kaukaa. Kun viimein torvi se kauhia soi, Kuin kestänen silloin mä raukka? Mua syntistä armahda Herra.

Voi hirmua! maata kun tähystelen: Tääll' ompi mun syntini tehdyt! Voi mua! kun katson ma taivaasehen, Kaikk' kaikki ne siellä on nähdyt! Mua syntistä armahda Herra.

Mikä jouluvirsi tämä on? Ennen veisattiin "Enkeli taivaan" ja muita iloisia virsiä. Hän ei saa kiinni tästä nuotista. Hän ei kuule mitään. Kaikki nuo ihmiset veisaavat hartaasti, päätä kääntämättä. Mutta ei kuulu mitään. Ei hän vielä mokomassa ole ollut. Onko hän tullut kuuroksi? Ei hiiskahdusta hän kuule. Vihdoin päättyy virsi ja kirjat sulkeutuvat, ääneti ja kaikki yhtaikaa. Vanha käsi, joka asetti kirjan hänen eteensä, jää lepäämään kannelle. Suonet nousevat sinisinä ja pullistuneina keltaisesta, luutuneesta lihasta. Pappi lähtee alttarilta ja nousee saarnatuoliin, mutta ei kuulu ainoatakaan ääntä. Hän liukuu niinkuin varjo ja kun hän on lukenut rukouksensa ja alkaa puhua, ei kuulu mitään.

Puljeria alkaa suututtaa. Kyllä tämä saa olla viimeinen kerta. Tällaiseen hulluun menoon hän ei enää ikinä lähde. Pettipä ääni hänet tällä kertaa, vaikka silloin kerran johdatti sudenkuopalle. Ei ääniin näy olevan uskomista. Juoksuttavat perässään kuin kaiku, pitävät pilkkanaan ja saavatkin pitää jokaista, joka on niin hullu, että niitä kuuntelee. Hän on ollut ja hän onkin pilkan ja naurun arvoinen. Mutta hänpä tästä heittääkin tämän joulujumalanpalveluksen kesken ja lähtee reelleen ja ottaa hyvän kulauksen omaa kuusenjuurellistaan. Sitä on reen pohjalla, heinien alla.