Part 2

Kun kulkue illansuussa palasi, olivat sekä pieni ihmisryhmä että hevonen poissa. Ainoastaan sahra oli jäänyt vaolle. Mutta läpi kajean ilman kuului harmaasta asumuksesta outo ääni. Se oli kuin saarnaajan ääni, joka on huutanut itsensä käheäksi, tai kuin nuoren pojan ääni. Miehestä mieheen kerrottiin nyt kulkueen kesken, että asumuksessa oli nuori tyttö, joka aamulla oli pelästynyt laukauksia ja mennyt ihmeelliseen uneen. Hän oli saanut saarnataudin. Häntä ei saatu heräämään, koko päivän hän oli huutanut tuolla tavalla. Sehän oli sen rikkurin morsian, sen, joka oli pitänyt passittaa toiseen maailmaan, peloksi ja varoitukseksi muille. Vai sillä lailla — no, mitäs tuo sanoo? Eikös se laula? Laulaa... välillä laulaa.

Ja kulkueen kiemurrellessa lippunsa jäljessä, tanssista veltostuneena, rivit epäjärjestyksessä ja marssin sävel silloin tällöin katketen, juoksi muutamia nuoria tyttöjä tiepuoleen ja lähti pitkin piennarpolkua kulkemaan harmaata mökkiä kohden. He pysähtyivät. Lehmä ammui asumuksen takana. Avonaisesta ikkunasta kuului yksitoikkoisesti, harvakseltaan ja läpitunkevasti:

— Me etsimme kaikkea muuta, sun valtakuntaasi ei. Siks jäämme me kaikkea vaille, ei mitään oo meillä, ei...

Me nousemme Herraa vastaan, maa, kevät me pilkataan. Me viheljät ihmislapset epätoivoon me viskataan.

Maa hylkää ynseät lapset, ei siunaust' aurinko suo. Oi Herra, armahda meitä, meihin isän katse luo!

Me etsimme kaikkea muuta, sun valtakuntaasi ei. Oi armahda, armahda meitä...

Ensin ihmettelevät kuuntelijat miten kummallisesti hän puhuu... miten hän osaa...? Onko se virttä, vai mitä? Mutta pian vaikenevat heidän huulensa. Sairaan unennäkijättären laulu tunkee läpi luiden ja ytimien. Yhä uusia uteliaita tulee juhlakulkueesta. Harmaalla peltosaralla seisoo heitä pitkä rivi. He tulevat nauraen ja laskettaen pilapuheita. He seisovat ääneti ja heitä saa huutaa moneen kertaan ennenkuin he palaavat.

Pian häviää kulkue kuin unennäkö. Aurinko laskee, ja taasen lepää vainioiden aukea rauhallisena ja maa huokuu tuoksujaan. Siellä täällä liikkuu arastellen joku ihminen. He häviävät, kun näkevät vahtien tulevan ja asettuvan sarkojen päähän. Vahdeilla on mukanaan hanuri.

Mutta niin pian kuin he antavat hanurinsa vaieta, kuuluu harmaasta asumuksesta kylän laidalla läpitunkeva laulu, tai ei se ole laulukaan, — ennustusta, vai mitä lienee!

— — — maa, kevät me pilkataan. Me viheljät ihmislapset epätoivoon me viskataan...

Keväällä 1917.

"KAARTILAINEN" YKSINÄÄN

Seeti teki lähtöä kokoukseen.

Taasen oli kokous, niitä oli nykyään yhtenään.

Äiti pysähtyi työssään, polvillaan permannolla, ja kuunteli. Yhä poika vain kamarissa jotakin haki, haki ja haki.

Mitä ihmettä hän haki ja mitä hän hautoi mielessään? Mitä tästä elämästä tulisi? Pari tuntia oli Seeti noin vedellyt piironginlaatikolta edestakaisin, kävellyt lattian poikki, istuutunut pöydän ääreen ja taasen alkanut kolistella laatikoita ja etsiä. Äiti oli puoli tuntia sitten tehnyt asiaa kamariin — tulitikut ajelehtivat usein tuvasta poikain taskussa — ja silloin oli hän nähnyt, että Seeti penkoi papereitaan, hänellähän oli niitä niin paljon, sekä painettuja että kirjoitettuja papereita, vanhoja sanomalehtiä, vihkoja ja kirjoja. Tuntikausia siinä kyllä meni, kun niistä alkoi jotakin haeskella. Mutta äiti kysyi vain tulitikkuja ja läksi saman tien. Seeti vastasi, että mitä pirua: ei hän tulitikuista tiedä. Siitäkös olisi noussut meteli, jos äiti olisi kysynyt mitä hän nyt noin haki ja valmisteli. Isä olisi puuttunut asiaan, pistellyt ja kironnut, torunut Seetin lähdettyäkin, iltaan asti. Sitä kesti aina niin kauan, kun isä oli päässyt alkuun. Kunhan vain saisi suojeltua, ettei isä suuttuisi. Kipeä hän oli, tuskinpa hänestä enää koskaan tulisi miestä, kylmettynyt hän oli ytimiä myöten, keväällä maakuopissa. Se niistä raha-ansioista oli ollut, se oli jäänyt voitoksi vallitöistä. Ja lisäksi olivat kotona työt jääneet kesken eikä lääke mikään enää tahtonut parantaa. Kalliiksi vallityöt vain olivat tulleet.

Yhtäkkiä painui äiti kiireesti työhönsä, sillä Seetin askeleet tulivat kiireesti ovelle. Ovi paukahti auki, kynnys kolahti ja lattia narisi. Kaikki oli ikäänkuin liian pientä Seetille, äiti tunsi sen, vaikka hänen silmänsä herkeämättä tähtäsivät hänen omiin käsiinsä, joiden alla lattiarääsy höyrysi. Seeti oli niin suuri ja liikkuvainen. Hän astui äitinsä selän taakse ikkunaan, varisti savukkeestaan tuhkaa ja jäi katselemaan ulos. Äiti hankasi niin että olkaluissa natisi, omaa levottomuuttaan hän koetti hangata mielestä. Seeti oli hänen takanaan kuin jokin suuri lintu, joka räpyttelee siipiään ja tekee lähtöä saaliinhakuun. Äiti oli käynyt niin araksi ja säikkyväiseksi sen jälkeen kun Seeti ja isä palasivat vallitöistä, hän tunsi, vaikk'ei ollut mitään näkyvää syytä, milloin oli tekeillä jotakin outoa. Ja nyt oli sellainen rauhaton, outo olo.

— Joko mahtanee tuo jää kannattaa, sanoi Seeti, kädet nojallaan pöytää vastaan.

Järvi lepäsi hänen edessään ensi lumen peitossa, jään peilipinta siellä täällä pilkoittaen esiin kuin joidenkin jäätyneiden kalojen lyijynkarvaiset liikkumattomat silmät. Kalliot rannoilla kahdenpuolen kohosivat paljaina ja viluisina lumipeitteen alta, jonka repaleet eivät ulottuneet niitä suojaamaan.

— Älä toki jäälle, sanoi äiti, — älä toki ajattelekaan.

— Jos olisin teitä kuunnellut, niin en ikänäni olisi minnekään ajatellut.

Seetin ääni oli paremmin hajamielinen kuin suuttunut ja äiti uskalsi jatkaa:

— Vielähän minä toissa-aamuna siellä virutin vaatteita.

— Virutin ja virutin — mitä hemmettiä te sitten aina virutatte!

Seetin ääni ei nytkään ollut suorastaan suuttunut.

— Älä Jumalan tähden...

— Jumalan tähden ja Jumalan tähden — miksei perkeleenkin tähden.

Seeti naurahti ja kääntyi äitiin päin. Hänen ajatuksensa olivat tykkänään toisissa asioissa kuin niissä, joista hän puhui. Hänen silmänsä tuijottivat niin suurina ja kääntyivät ikäänkuin liikkumattomina päässä. Ei hän ajatellut jäätä, ei hän huomannut, että varisti tuhkaa suoraan lattialle, jonka äiti juuri oli hangannut valkoiseksi. Jos uskaltaisi kysyä, mitä oli tekeillä, oliko niissä huhuissa perää, mitä täälläkin oli kerrottu. Mutta eihän niissä voinut olla, ei toki niin kauan kuin ihmisillä oli järkeä päässä. Seeti jäi tuijottamaan likavirtaan, jota äiti rääsyllään ajoi käsiensä edellä. Niin, noin se leveni ja lainehti lika, kun vain vähäksikin aikaa jäi pesemättä. Kahteen viikkoon ei ollut tullut pestyä lattiaa ja tässä sen nyt näki, mikä siitä tuli. Niin se otti vallan ihmisessäkin lika, kun se häneen pääsi pesimään. Mutta ei Seeti ajatellut sitä mihin hän katseli. Äiti päästi yhtäkkiä rääsyn käsistään, lyyhistyi entistä alemmas, painoi suuret, punaiset kädet polviaan vasten ja katsoi poikaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei huomannut salata kyyneliä, jotka tunkivat silmiin. Niistä kirposi pojan katseeseen kuin satuttavia suolarakeita. Seeti heräsi, kimmahti ajatuksistaan valveille ja paiskasi maahan savukkeenpään.

— Mitä pirua te minusta katselette? Mitä minussa on katselemista? Aina teidän pitää urkkia ja udella, oikea komsarjus ja porvari te olette.

Kaikki puolustussanat tukahtuivat äidin rintaan. Pienen tuokion oli maailma mustana hänen silmissään. Sitten hän taasen hankasi lattiaa, eikä kuullut muuta kuin oman työnsä tasaisen, yksitoikkoisen, raapivan särinän.

Ennen oli ihmisellä taivas ja Jumala ja toivo tulevasta elämästä.

Nyt ei mitään!

Äiti ohjasi vanhalla säkkikankaan kappaleella likavirtaa ja pusersi rääsyn ämpäriin. Sormenpäitä poltti, ne halkeilivat aina näin pakkasten tullen. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa isän ja pojan äänet. He puhuivat kuiskaamalla. Äidillä alkoi sydän takoa. Niin se takoi, ettei tahtonut saada kuultua. Hän konttasi pienen matkan heitä kohti ja koetti pyyhkiessään kuunnella. He kirosivat ja olivat hiljaa: he olivat hänet huomanneet. Hän ponnisti pystyyn, silmissä kipunoi, kun piti taipua ottamaan ämpäriä. Täytyi pitää kiirettä, hän tiesi, että jos hän viipyy, niin kiroavat miehet hänelle. Ja niin hän vain nopeasti tarttui ämpärin korviin ja tyrkkäsi kyynärpäällään auki oven.

Pakkanen siellä jo rusahteli ovissa ja eteisen lattiapalkeissa. Metsänlaitaan oli selkeentynyt keltainen viiru taivasta, mutta itse taivaanlaki oli kuin sinertävä teräs, lunta se alkoi koota. Pojat toivat kelkalla puita. No mikä nyt oli? He juosta läähättivät mäen alle asti, siinä eivät he saaneet kelkkaa kulkemaan. Kumpikin otti syliinsä halkoja ja kiidätti niitä puolijuoksussa saunaa kohti.

— No mikäs nyt on? Mitäs te juoksette?

Äiti huusi alas mäeltä ja odotti vastausta. Tuulenhenki kahisi kellastuneissa koiruohoissa, jotka seisoivat pystyssä kivien välissä hänen vierellään. Pojat eivät vastanneet hänelle, juoksivat vain suurissa saappaissaan hänen ohitsensa. Hän sai pienempää kiinni hihasta. Pojalla oli nenä aivan punaisenaan yskästä. Ja samalla huohotti hänessä jokin tavaton kiihtymys.

— Mikäs teillä nyt on? sanoi äiti ja etsi esiliinastaan kuivaa nurkkaa, mihin pyyhkisi lapsensa kasvoja.

— Ei sitä sanota, huusi poika ja yritti nyhtäistä itsensä irti. — Pannaan pää poikki, joka sen sanoo... No, minä sanon sitten mutta pitäkää kanssa suunne kiinni. Tuodaan pyssyjä ja sapeleja ja provninkeja... Eikä saa olla toisella enempää tavaraa kuin toisellakaan, kaikki pannaan tasan. Ja tulee suuret verihäät... Mutta pitäkää kanssa suunne kiinni. Äit' hoi, minä menen Seetin mukana. Minä menen kanssa kaartiin. Mattilan Eetikin kuuluu kaartiin ja äkseeraa kankaalla...

Poika juoksi äidin käsistä. Mutta hän ei päässyt tupaan. Se oli suljettu. Poika löi nyrkillään oveen, äiti tuli siihen hänkin. Miehet olivat panneet oven ruoppiin ja puhelivat nyt rauhassa siellä sisällä.

— Minä puhun kaikki, minä ilmiannan, jollette avaa, uhkaili poika.?— Taloonkin minä menen ja vien sanan.

Poika potki ovea ja itki. Äiti tarttui häntä olkapäihin.

— Minkä sanan sinä viet taloon? kuiskasi hän. — Mitä aiotaan tehdä talonväelle?

— Pian te sen näette. Tapetaan emäntä ja isäntä ja talo otetaan pois. Minä otan Aarnen sukset ja polkupyörän ja saappaat... Päästäkää hemmetissä sisään, minä ilmiannan...!

Äiti siinä pyyteli, nuhteli ja uhkaili, hänen lapseltaan tuli hävyttömyyttä suut silmät täyteen.

Äiti piteli rintaansa, hän ei tuntenut lapsiaan, hän ei käsittänyt mistä muutos oli tullut, ja näin lyhyessä ajassa. Seeti kyllä jo kauan oli vihannut kaikkia, jotka olivat käyneet koulua ja jotka olivat rikkaampia kuin he. Jos olisi aikoinaan ymmärtänyt, että hänellä oli sellainen lukuhalu ja tarve päästä virkamieheksi, niin olisihan koulurahat ottanut vaikkapa silmästään, ja talosta kyllä olisi autettu. Seetiä söi kateus niinkuin myrkky, mutta mistä olivat nuoremmat saaneet tietoonsa nämä asiat?

Äiti värisi vilussa ja hädässä. Vihdoin viimein avautui ovi ja Seeti tuli porstuaan. Hän kahahti kynnykseltä niinkuin koirasmetso kahahtaa männynlatvasta, naurahti, vihelsi ja hypähti portaille, jotka veivät ullakolle. Äiti pujahti hänen ohitseen tupaan ja pääsi lieden ääreen. Hän pelkäsi vanhinta poikaansa. Hän pelkäsi myöskin isää, vaikk'ei isä näin sairaana päässyt juoksemaan häntä kiinni, kun hän pakeni. Pelottavilta tuntuivat tällä hetkellä pojatkin, tuo nuorinkin, tuo lapsi, joka jo tiesi kauheita salaisuuksia. Mitä, mitä tulisikaan tapahtumaan? Olivatko he kaikki unohtaneet, että äiti oli palvellut talossa, että isäntä rukiinteon aikaan oli toimittanut heille eläinlääkärin, kun heidän hevosensa oli kuolemaisillaan, että emäntä kaiken syksyä oli tuonut heille lääkkeitä isää varten, joka oli kylmettynyt vallihautoja kaivaessaan? Olivatko he unohtaneet ystävälliset välit ja lukemattomat yhdessä vietetyt iltahetket parina kymmenenä vuonna? Oliko Jumala tosiaan antanut vallan sielunviholliselle ja salli hänen mielinmäärin riivata ihmisiä?

Isä oli päässyt kiihtymyksen alkuun, käänteli sängyssään ja torui.

— Kuinka kauan sitä saunaa taasen saa odottaa? Mitäs sinä minusta, hyvähän se vain on, että minua repii. Lattioita, niitä sinä peset ja virutat, siihen on aikaa, mutta saunaa, sitä pitää odottaa. Vaan älä sinä luule, että minä sinua aina viitsin katsella, jahka tästä tulee ne suuret käräjät, niin saat sinä mennä yhtä tietä muiden porvariperkeleiden kanssa. Saunassa minä sinut korvennan, senkin laiha sääski. Et saippuaksikaan sinä kelpaa. Torakanmyrkkyä minä sinulle annan. No, tuleeko se sauna valmiiksi vai ei?

Pojat nauroivat isän sukkeluuksia. He rasvasivat Seetin saappaita, toisella toinen, toisella toinen pujotettuna käsivarrelle yli kyynärtaipeen. Lieden loimotuksessa näyttivät heidän suunsa ja leveät hampaansa olevan ikäänkuin veressä.

— Kyllä nyt tulee saippua-aineksia, hihihihihii!

— Hihihihii!

Äiti kyykki taasen polvillaan permannolla, käsiensä alla höyryävä riepu. Isän sanat eivät sattuneet häneen, ainoastaan poikain nauru sattui. Jos olisi voinut hankkia Seetille koulunkäynnin, niin olisiko nyt toisin? Olisiko se auttanut?

— Hihihihii!

— Hahahahahaa!

Oli niinkuin kissat olisivat mourunneet ja rotat vinkuneet yhtaikaa. Se oli hänen poikainsa naurua. Ei ollut hän osannut heitä kasvattaa. Mikä rangaistus häntä odottikaan tästä kaikesta? Hiki päässä hankasi hän kynnyksenalustaa, kuunnellen Seetin askelia ullakolla, isän sadatuksia sängystä ja pikkupoikain naurua. Hänen päässään oli sakea tuska ikäänkuin aivot olisivat olleet täynnä hyytynyttä verta. Pari kertaa voihkaisi hän syvään ja äänettömästi. Sitten tuli hänen mieleensä keveämpi ajatus, ikäänkuin pieni lintu olisi suhahtanut hänen silmiensä ohitse: jos voisi paeta, kauas, kauas, ettei näkisi niitä päiviä, jotka ovat edessä! Lintu palasi, hänen silmiensä edessä välähti ikäänkuin pääskysen valkoinen ystävällinen rinta. Hän oli muistanut jotakin. Muisto selkeni selkenemistään ja yhtäkkiä oli kaikki hänellä aivan varmana.

He olivat kerran olleet juhlilla kaupungissa. Kapteeni, joka perheineen vietti talossa kesää, oli kutsunut heidät. Silloin oli poikain isä aivan toisenlainen, he olivat silloin molemmat nuoret ja terveet, sekä hän että isä. Oli suuri kaupungin sali, kattokruunut loistivat ja musiikki soitti. Se oli "kaartin" juhla ja kapteeni oli kaartin johtaja eli päällikkö. He istuivat toisella tuolirivillä ja kapteeni tuli puhuttelemaan heitä ja kaikki näkivät sen ja katsoivat heihin. Jokin nuori herra piti puhetta ja sanoi, että kaarti oli perustettu suojelemaan koteja. Suojelemaan koteja, niin, juuri niin! Aivan varmasti hän niin sanoi. Ja kapteeni itse nousi lavalle, otti nuorta herraa kädestä ja sanoi kaikille noille sadoille ihmisille salissa, että herra oli puhunut oikein. Juuri sen vuoksi oli "kaarti" syntynyt: puolustamaan koteja.

Ja tämä nykyinen kaarti, jolla oli sama nimi, tahtoi hävittää koteja! Olisipa kapteeni elänyt, niin hän ei olisi tätä sallinut. Mutta kapteeni oli kuollut.

Vaan hän, äiti, hänpä sanoo sen nyt heti Seetille, isälle, pojille. He ovat sen unohtaneet, mutta Jumala on antanut hänen muistaa asian juuri hädän hetkellä!

Äiti sai voimia ja nousi. Hän kohtasi Seetin eteisessä. Hänelle hän sen ensin halusikin ilmoittaa. Seeti seisoi sukset käsissä hänen edessään.

— Kuule nyt... muistathan sinä juhlan, johon kapteeni vainaja oli kutsunut meidät kaikki, silloin kun me olimme kaupungissa... Isä oli ja minä ja velivainajasi. Se oli ensimmäisen "kaartin" juhla ja kapteeni oli "kaartin" johtaja.

Seeti ei suuttunut. Hän oli vain käynyt hyvin tarkkaavaksi. Tukka otsalla katseli hän äitiinsä ja vastasi muistavansa juhlat ja kapteenin. Ja puhe — sanottiinko siinä varmasti niin?

— Minulla on säästössä se lehtikin, jossa juhlasta kirjoitettiin, puhui äiti keventynein mielin. — Maltapas, minä haen sen, se on kirstussa kapteenin ja kapteenskan kuvien ympärillä.

— Mitä pirua te sitten salaatte siitä lehdestä. Koko aamun olen sitä hakenut.

— Kun et ennen ole kysynyt, toistakymmentä vuottahan se on ollut minulla.

— Ja nyt te vasta saatte suunne auki.

— En osannut tietää... Minä tuon lehden.

— Pitäkää, koska olette pitänyt tähänkin asti. Ilman aikojanne te sinne kammerratte, en enää tarvitse koko lehteä, jos te vain olette muistanut puheen oikein.

— No oikein, oikein. Puolustamaan koteja kaarti perustettiin, niin sanottiin puheessa ja kapteeni sen vahvisti. Puolustamaan koteja, vaikkapa valalla minä sen vakuutan, viimeisellä tuomiollakin minä...

— Ja huudatte niinkuin olisitte puheissa kuuron kanssa. Kyllä minulla vielä on tallella kuulo, hyvä kuulo onkin. Olette taitanut tulla tässä kuulemaan yhtä toista, mutta katsokaakin, ettei se mene tästä pitemmälle, sillä silloin voi päänne olla höllässä — nyt on aika sellainen. Älkääkä te hokeko sitä senaikaista kaartia ja kapteenivainajaa ja talojen suojelemista. Nyt on aika toinen. Ja nyt on yhteinen päätös ja yhteinen henki. Voivat vielä luulla teitä porvariksi. Ja sehän te taidatte ollakin.

Poika katsoi läpitunkevasti äitiinsä.

— Työtä minä olen ikäni tehnyt, hätääntyi äiti puhumaan, — siitä asti kuin kävelemään pääsin. Enkö sitten liene työkansaa...

— Jaa ei se siihen tule, vaan mielipiteihin.

— Työtä ihmisen pitää tehdä, se on minun mielipiteeni...

— Puhutte niin perkeleen orjamaisesti, että oikein iljettää.

— Mitäs minusta, minä menen pian, mutta te lapset... sinä... Jos vielä mitä tapahtuu!

— Älkää siinä joutavia. Kaikki vastaavat toistensa puolesta eikä ketään yksistään saada kiinni. Eikä yksityistä vedetä rangaistukseen, eikä vankiloita enää pidetä.

— Kukas vastaa sitten, jos tulee pahoja tekoja?

— Ei kukaan.

— Kuinka ei kukaan? Totta kai se tekijä, kun hänet saadaan kiinni.

— Olkaa te huoleti, ei ketään saada kiinni, siihen on keksitty keinot. Ei anneta ylös mitään nimiä, ymmärrättekö! Eikä mitään rangaistuksia tule.

Äiti seisoi hetkisen ymmällä. Mutta huomatessaan pojan jo lähtevän, hän tarttui hänen rintapieleensä.

— Ja se on sitten varma, ettei talonväellekään mitään tule? Sinä tiedät kuinka monta hyvää he ovat meille tehneet ja...

Poika iski sukset permantoon. Nyt hän oli suuttunut.

Äiti ei erottanut, mitä hän sanoi. Äiti oli mennyt aivan pieneksi ja avuttomaksi. Toivon liekki, joka hetken oli palanut hänelle ystävällisenä, sammui. Hän muisti, että piti mennä saunaan, kipeä isä kyseli kylpyä, mutta tuntui samalla siltä kuin vielä olisi pitänyt viipyä. Ehkä Seeti kuitenkin sanoisi hyvän sanan. Seeti ei ollut paha. Jollei olisi ollut sitä kauheaa kateutta. Minkätähden pitäisi kaikilla olla samalla tavalla? Oman sydämensähän ihminen kateudella turmeli.

Mutta Seeti ei enää sanonut mitään, ei hyvää eikä pahaa. Kädessään sukset astui hän porstuaan ja siitä pihamaalle. Pojat kulkivat hänen perässään kuin koirat, joita ei oteta haluamalleen retkelle. Uhkamielisenä painui Seetin pää kotimäen taakse, poikain jäädessä katsomaan hänen jälkeensä ja äidin seisoessa lämpiävän saunan edustalla.

Ohoi ja hoi! Saakelinmoiselta tuntuikin taas päästä eroon ainaisesta kysymisestä ja katselemisesta. Sellainen urkkiminen ja kurkistaminen kodissa vallitsi, ettei siellä uskaltanut ajatellakaan rauhassa. Sellainen huuhkain se oli äiti, että se otti selvän ajatuksistakin, joita ei lausuttu. Paras taitaisikin olla tykkänään muuttaa kotoa, niinkuin Mattilakin oli tehnyt. Ennen perustettiin kaarteja kotien puolustukseksi — ennen, niin! Nyt oli toista, saamarin toista. Nyt otettiinkin valta kansan omiin käsiin. Kaartit tarvittiin siihen, siihen, siihen juuri: kansan valtaan! Ohoi ja hoi, kyllä nyt suksi luisti, ei vauhti enää tästä parantunut, mutta ei ollut tämä jää vahvaa, aivan se notkui ja lainehti alla, aivan se vonkui ja ulisi. Mutta uliskoon! Ulina tästä pian nousee rannoillakin, kunhan tässä aletaan tehdä oikeutta ja piikit alkavat heilua. Saakelinmoista elämää täällä olikin vietetty, toiset olivat saaneet käydä koulua ja rakentaa linnoja asuakseen, mutta nyt tulisikin hallitus toisiin käsiin. Yhteishenki nyt vallitsisi ja yhteinen päätös eikä ketään saataisi kiinni. Niin oli säädetty, että nimiä ei mainita. Komitea vastaa ja keskuskomiteaan voi vedota ja järjestö on vielä komiteojenkin yläpuolella, ja järjestössä muuttuvat miehet joka viikko, niin ettei mitenkään saa tietää nimiä tai yksityisiä. Sillä lailla on täysi varmuus eikä kenellekään yksityiselle toverille voi mitään tapahtua, ei hengen eikä omaisuuden puolesta. Ainoastaan porvarien veri höyryää, jahka tästä kansa nousee.

Aseita on, pyssyjä ja piikkejä ja sapeleja on, ja joka kylässä harjoittavat kaartit. Ja kaikki saalis tasataan, eikä puutetta tule mistään. Eikä kukaan tule mistään kiinni, kaikki tukevat toisiaan kuin veljet ja kaverit.

Siinähän se juuri on voima siinä veljeydessä, siinä, ettei ketään jätetä yksin vastaamaan teoistaan, vaan kaikki vastaavat, tai ei kukaan vastaa, kun tiukka tulee. Yhteinen päätös on pyhä ja kallis asia ja kaikki on veljet keskenään... Eikä nimiä saa antaa ylös — komiteaa vain saa mainita ja keskuskomiteaa ja järjestöä. Ja niissä vaihtuu väki, ettei kenestäkään saa kiinni. Ainoastaan porvarien veri höyryää. Ohoi ja hoi!

Kun on toveri, niin ei ole koskaan yksinään. Toverit tukevat aina toisiaan ja ovat yhdessä. Ei koskaan tarvitse toverin pelätä, aina on vierellä veli. Kaikki ovat veljet keskenään. Ainoastaan porvarien veri höyryää!

Näitä hoki Seeti uudelleen ja uudelleen, hiihtäessään kuin voiton humalassa. Hänen oli kiire toverien luo, hän tiesi aseiden juuri nyt saapuneen, ehkä jo ensi yönä käytäisiin talon kimppuun — nuoren isännän kultakellon, sen hän oli katsonut itselleen, niinikään hän tarvitsi talvipalttoon, nuori isäntä oli pieni mies, mutta kai sen vaatteista sentään jotakin saisi. Saamari sentään, kuinka ritisi ja ulisi! Ilman näitä suksia olisi ollut mennyttä. Lumitäplien sisästä katseli kuin jättiläiskalojen silmiä, siinä ne olivat aivan jään pinnassa. Pieni tuuli alkoi käydä, se tuprutti lunta ja nosti rannoilta ikäänkuin syviä huokauksia. Porvarit ne siellä taloissaan huokailevat. Odottakaa, odottakaa, kaikki, koulunkäyneet ja suuria palkkoja kantavat, kyllä teidän verenne tästä höyryää! Mutta toveri ei koskaan ole yksin, aina on rinnalla toveri ja veli.

Yhtäkkiä alkoi Seetin korvaan kuulua tuttua ääntä, ensin hiljemmin, sitten lujemmin: yksi... kaksi, vasen... vasen... Siellä, siellä marssi kaarti maantiellä! Ja niin paljon näytti poikia olevan, saakelinmoisesti heitä oli, varmaan heitä taas oli tullut lisää, ja kaukaa. Vasen.... vasen! Rinta tulvillaan kiihkoa ja riemua Seeti lykkäsi sauvoja. Huonoapa oli jää... aivan vettä tirsui esiin. Mutta pianhan hän onkin perillä. Niemen takaa tulee näkyviin talo. Halloo, kaverit, täällä tullaan, halloo! Ja nuo tuolla pihalla... niitä asekuormiako ne ovat? Halloo, halloo! Jopas ovat kaverit huomanneet hänet... Harjoituskin on mahtanut keskeytyä, koska miehiä alkaa lappaa rantaan. Kuuluu naurua ja puhetta ja perkeleitä. Ilta alkaa hämärtää, savu nousee suorana ylös talon piipusta, savun välitse näkyy keltainen taivaanranta. Kuumalla riemulla tuntee Seeti kuuluvansa tuohon mahtavaan joukkoon, joka ottaa haltuunsa vallan ja mullistaa maailman. Heitä on paljon, joka kylässä, joka mökissä ja kaupungit täynnä. Ei ole mitään, mitä he pelkäisivät tai kunnioittaisivat. Maailma on heidän!

— Oletpas sinä uskaltanut nuorelle jäälle! kuulee hän rannalta Mattilan äänen.

— Ei kaartilainen pelkää! huutaa hän vastaan. — Mitä perkelettä te keskeytitte harjoituksen...

Mutta juuri sillä hetkellä risahtaa pahasti hänen allaan. Vesi lyö korkeana laineena rantaa vasten, murtaen liitoksen maakamaran rajalla. Rannalla nauretaan ja puhutaan raikkaasta kylvystä. Seeti riuhtoo kaulaa myöten vedessä. Jään laita risahtaa rikki heti kun siihen tarttuu. Hän tarttuu uudelleen ja uudelleen. Hän ei saa toista suksista eroon jalastaan. Rannalla nousee häly ja melu. Miestä lappaa kuin köyttä. Tuodaan seipäitä, laudanpätkiä, vedetään alas venettä. Juostaan hakemaan airoja.

— Auttakaa, minä hukun! kuuluu yli noiden kymmenien ihmispäiden, jotka kihisevät jään laidalla. Jää murtuu murtumistaan heidänkin allaan. Toiset seisovat polvia myöten vedessä. He paiskaavat hukkuvalle seipäitä ja laudanpätkiä, he antavat hänelle neuvoja, hän on aivan lähellä, hänen jalkojensa alla pitäisi tuntua pohjan. Mutta hän ei löydä tätä pohjaa eikä hän saa käsiinsä pelastavia laudanpätkiä. Hän huutaa äänellä, joka on kuin teurastettavan eläimen ääni tai kuin pienen lapsen parkuna. Toverit näkevät, että hän hukkuu tuohon heidän silmiensä eteen, he eivät voi auttaa, hän hukkuu... hukkuu, heidän täytyy jättää hänet yksin kuolemaan.

Ja Seeti — silmäinsä edessä sadat toverit ja veljet, näkee hän kammottavassa avuttomuudessa, ettei kukaan voi häntä tukea, hänen on yksinään astuttava yli elämän kynnyksen, tuomiolle... tilinteolle, viimeiselle tuomiolle...

— Auttakaa...!

Sadasta kurkusta kuuluu vastaus rannalta, hädässä juoksevat ja huitovat kaikki nuo miehet, jotka äsken olivat voimastaan niin varmat.

Yhä epämääräisemmäksi käy hukkuvan huuto elämän rantaa kohti, yhä heikommin lyö vesi ylös syksyistä kamaraa vasten. Vihdoin ei miehen pää enää nouse yli veden pinnan, viimeisen kerran heilahtaa käsi, viimeisen kerran nousevat poreet kiiluvalle mustalle avannolle. Sitten on kaikki hiljaa, jättiläiskokoinen avanto merkitsee kohtaa, missä väkevä "kaartilainen" taisteli viimeisen taistelunsa ja missä yksinäisyys hänet yllätti.

Marraskuussa 1917.

PERINTÖ SYNTYMÄKODISTA

Joulu tuli, liukuen pehmeitä hämäriä iltoja ja yhä pimeneviä öitä myöten.

Vanhassa Paavolassakin valmistauduttiin tänä vuonna vastaanottamaan joulua. Kummastuksissaan näkivät ohikulkijat liikettä ja elämää talon pihamaalla, näkivät kuinka vuoderähjät vaatteineen kannettiin ulos, kuinka rääsyt, joilla pirtin ikkunat olivat olleet tukitut, otettiin pois ja sijaan pantiin uudet ruudut. Kaivon arkunkansi korjattiin, vanha kärrynkori, joka vuosikausia, kesät talvet, oli lahonnut asetettuna tallin seinää vasten, hävisi yhtäkkiä. Kanat vietiin tuvasta navettaan, ne kaakattivat niin että kuului kilometrin päähän.

— Onko kuolema mahtanut käydä Paavolassa? kysyivät toisiltaan ohikulkijat, — vai mitä on tapahtunut?

Ei, kuolema ei ollut käynyt Paavolassa. Vanha, käpertynyt emäntä torui aitanrappusilla sisarentytärtään, naapurinemäntää, joka yritti kantaa tunkiolle kaikkinaista ikivanhaa kamaa, ja isäntä tinki portilla kauppiaan rengiltä edes kymmentä penniä, edes viittä penniä pois lasiruuduista. Kyläläiset, jotka palasivat kaupungista jouluostoksiltaan, antoivat Paavolan kohdalla tahallaan hevosen mennä hiljaa, kuullakseen mitä talossa tapahtui. Sieti sitä siellä kerran nähdä liikettäkin, vuosikausia oli muinoin niin kaunis talo rappeutumistaan rappeutunut ja lopulta ollut maantienlaidassa kuin mikäkin kummitus.

Ei, kuolema ei ollut käynyt talossa, tämä kiire ei tarkoittanut hautajaisia. Vanhukset elivät, liikkuivat kuin harmaat tontut, valmistivat emännän sisarentyttären avulla joulunviettoa ja kiroilivat kirjettä, joka oli tullut ja herättänyt heidät heidän pitkästä rauhastaan. Mutta kaikki johtui siitä, että sanomissa oli kulkenut uutinen, kuinka eräs "tunnoton isäntä", nimittäin Paavolan isäntä, oli ajanut kotiin halkokuormia metsästä ja toimittanut muitakin talon ajoja hevosella, jonka jalka oli nilkan kohdalta poikki. Paavolassa ei luettu sanomia, mutta kruununmiehet tulivat taloon, lopettivat hevosen ja uhkasivat isäntää käräjänkäynnillä. Ja kaksi viikkoa ennen jouluaattoa poikkeaa sitten Mattilan emäntä, Paavolan emännän sisarentytär, kirkkotiellään Paavolaan ja tuo kirjeen. Mutta kirje ei ollut pojilta, Paavolan vanhuksien pojilta. Ne lurjukset eivät kirjoittaneet vanhuksille, ties millä kulmalla maailmaa olivatkaan, vaikka olisivat taas istuneet linnassa kaikki kolme. Kirje oli Paavolan isännän velivainajan pojalta, itse rovasti Paavolalta. Ei vuosikymmeniin rovasti ollut antanut tietoa itsestään enempää kuin asessori ja tirehtöörikään, vai mitä ne olivat — niistähän oli kaikista tullut niin suuria herroja niistä Antti-vainajan pojista, vaikka vallan kerjäläisinä lähtivät kotitalostaan — ja nyt yhtäkkiä kirjoittaa rovasti, vanhin pojista kirjeen.

"Hyvät omaiset siellä vanhassa kotitalossa!

Jumalan rauhaa toivotan teille pitkästä aikaa. Ei ole tullut kirjoitettua, paha kyllä, eikä myöskään käytyä siellä vanhassa syntymäkodissa. Monenmoiset työt ja toimet ovat pidätelleet. Yhtäkaikki olen silloin tällöin matkustavaisten kautta kuullut, että Paavola vielä on pystyssä ja että te, setäni, vaimoinenne yhä siellä isännöitsette. Muuan pieni uutinen, joka syksyllä kierteli sanomalehdissä, toi taasen elävästi mieleen syntymäkodin, jonka viheriöillä ahoilla lapsena paimensin karjaa ja tallinsillalla kesäiltoina istuin ja luin katkismusta tai raamattua. Niin ovat vuodet haihtuneet kuin sumu ja pian kolkuttaa kuolema ovellemme.