Part 5

— Perkele! sanoi hän yhtäkkiä vähääkään arastelematta. — Tuon te olisitte voinut sanoa aikaisemmin. Kerrassa. Nyt on teidän tukkanne harmaa ja minun... Perkele — en paremmin sano!

Aliina tuijotti häneen nöyränä, pelästyneenä.

— Kaarlo... Kuka nyt noin...

— Tässä tulee jumalanpilkkaajaksi noiden naisten takia...

— Kaarlo... Mutta onko nyt sitten myöhäistä? En koskaan ole nähnyt sinua tällaisena... näin miehekkäänä... näin käskevänä...

— No niin... vai sillä lailla. No kerrassa... Vai sitä lajia pitää olla. Olen taitanut ollakin tallukka... kinnas...

Suonperä nauroi pahasti.

— Et ole minua koskaan kosinut.

— Enkö minä ole...?

— Et.

— No kerrassa. Kyllä minä monta kertaa olen aikonut. Onkos asia nyt sitten sitä myöten selvä?

Hetken he olivat vaiti ja miettivät.

Sitten taittoi Aliina pensaasta punaisen ruusun ja pisti sen sulhasen napinläpeen. Suonperä huomasi, että pitää kai taittaa samanlainen ruusu. Hän etsi sille paikan Aliinan heleänsinisistä puseronlaskoksista.

Eipä ollut niinkään tasaantunut tämä Aliinakaan: päänsä painoi pehtorin olkapäälle ja kiersi kätensä hänen niskansa ympärille. Suonperä alkoi jo joutua sen ahdistuksen valtaan mikä hänelle aina tuli ennen kihlauksen ja talonkaupan ratkaisemista. Mitä ihmettä... Kerrassa... jollan hän nyt oli ajautunut sellaiseen nuotanpohjaan, ettei siitä ikinä pääse... Kerrassa. Ei, ei, ei! hiki alkoi pisaroida otsalle... Hän kävi lujasti kiinni ranteeseen, joka lepäsi hänen niskallaan, päästäkseen pakoon. Mihin pulaan hän taasen oli joutunut! Mutta siinä hän yhtäkkiä muistikin, että Kukkurinhan hän nyt saa omakseen. Ja sitä kauppaa ei hän kadu.

— Pannaankos sitten kihlailmoitus juhannuspäivän lehtiin? kuiskasi Aliina, pää hänen olkapäätään vasten.

— Pannaan. Kerrassa.

Nyt niistä naimayrityksistä sitten on kuin onkin päästy! Ja sulhanen hellitti kätensä morsiamensa ranteen ympäriltä ja kiersi sen hänen vyötäisilleen.

— Ja nyt mennään sisään ja otetaan lasi portviiniä! hymyili morsian.

MÄENPÄÄN PAULIINA

Syrjärannan seurakunta oli taasen pitkästä aikaa joutunut pappisvaalien eteen. Kaikki oli tapahtunut laillisessa järjestyksessä: Piponius, kirkkoherra, pitäjän ainoa pappi oli kuollut, virka oli julistettu haettavaksi, ehdokkaat ja vaalipyhät olivat määrätyt. Uusi virkeys oli sekin vaalien lähestyessä tullut seurakuntaan, varsinkin oli virkeys huomattavissa Mäenpään emännässä Pauliinassa. Häneen etupäässä kääntyivät seurakuntalaisten katseet ja lienevät siellä kaukana kääntyneet kapitulin herrojenkin katseet, sillä tiedettiinhän se hengellisissä piireissä yleisesti, että Pauliina valitsi papit Syrjärantaan.

Ei hänen toimiaan ollut tällä alalla sopinut moittia. Piponius oli ollut kunnon mies, ja kristitty, vaikk'ei Herra ollut suonut hänelle saarnalahjoja enempää kuin messuääntäkään. Mutta sittenpä syrjärantalaiset olivatkin saaneet pitää hänet, ei hän ollut hakenut pois niinkuin ne lahjakkaammat papit, jotka Pauliina aikaisemmin oli hyvällä ymmärryksellä ja kaikinpuolisella käsityksellä seurakunnalle katsonut. Kahden virstan päähän väitettiin kuuluneen, kun Silvenjus alttarilla messusi, että "Hee-e-rraa — olkoon — teidän kaa-anssanne". Kyliä oli Silvenjus saanut kaikinpuoleiset lahjat, mutta kulkupuheita ei hän ollut osannut välttää, poikamies kun oli, ja poishan hän pian haki ja suurituloiseen seurakuntaan pääsikin. Erinomainen hengenmies oli ollut Elias Hirvonen, mutta oli poloinen mennyt naimisiin naisen kanssa, joka enemmän muistutti villikissaa kuin pappilanrouvaa. Kun Hirvoset vapunpäivänä olivat muuttaneet Syrjärantaan, niin pastorska jo toukokuun lopulla hyökkäsi maantiellä, Paavilaisen puodin tienoilla, itse Pauliinan kimppuun ja vaati häntä tilille siitä, että hän olisi sanonut heidän, Hirvosten lapsista, että ne olivat kuin lapset Otjiikan-Pinkuessa. Saattoi Mäenpään emäntä kerskata tuttavuuksillaan Otjiikan-Pinkuessa ja Ovambo-maassa, koska hän aina pitkin kirkonmäkeä kerskasi silläkin, että hän oli Lähetyssanomien vanhin tilaaja näillä mailla, mutta pappilan lapsia ei tarvinnut tulla haukkumaan!

Herra siunaa, vai että hän, Mäenpään Pauliina, olisi puhunut jotakin Otjiikan-Pinkuen lapsista! Toki hän aina piti nämä lähetysmaat siksi pyhinä, ettei sekoittanut niitä näihin maallisiin. Ja siksi toiseksi kuului pakanalapsista kasteen kautta tulevan niin hyviä kansalaisia taivaan valtakuntaan, että näistä valkoisista harvoin sellaisia sai. Niinkuin sen näki joskus pappienkin lapsista Ja Pauliina sanoi pastorskalle vielä senkin, ettei heitä, Hirvosia, olisi näillä maillakaan, jollei Pauliina olisi lyönyt pöytään kahtatuhatta ääntänsä.

Ei ollut kastetulle ihmiselle kunniaksi, mitä kaikkea pastorska Pauliinalle sanoi. Hirvoset eivät tulleet Syrjärannassa pitkäikäisiksi. Ei suinkaan pastori Hirvonen missään voisi olla montakaan vuotta, rouva sen teki mahdottomaksi. Ja muuttaneetpa he olivatkin yhtä mittaa, olihan Pauliina sen kuullut, Mäenpää kun oli tienristeyksessä ja koko kulkeva kansa kun piti talon suurta pirttiä kortteeripaikkanaan. Tämä nykyaika tahtoi lukea kaikki lehdistä, kirjaviisautta se ajoi takaa. Pauliina ei pitänyt muita lehtiä kuin Lähetyssanomat, mutta hän kuuli matkamiehiltä kaikki uutiset, niinkuin murhatkin ja kuolemantapaukset. Ja matkustavien kautta kuuli hän kaikki uutiset pappis-alaltakin. Ne tarvittiin kaikki tarkkaan, kun tuli kysymys pappisvaaleista.

Hukassapa olisikin oltu, jos olisi otettu pappi vain hänen vaalisaarnansa perustuksella. Vaalisaarnanhan saattoi valmistaa huonolahjaisempikin. Eikähän sitä tietänyt, kun nyt papinkin saarnatuolissa näki, minkämoisen ihmisen hän oli nainut. Mutta kun kaikesta otti selvän etukäteen, niin silloin ei joutunut pulaan.

Kyllä Mäenpään Pauliinalla oli oikea järki ja tarkoitus näissä kirkollisissa asioissa. Eivät suotta pitäjäläiset häneen luottaneet.

Tosin Syrjärantaan hiljan oli muuttanut muuan nuori isäntämies, Ratinen, ja hän näytti haluavan sekaantua joka asiaan. Ja niin hän nytkin kuului kehuskelevan Jokista, joka oli kolmannella vaalisijalla. Martti Jokinen, hän oli muka uuden ajan pappi, joka otti osaa nuortenkin harrastuksiin. Kaikissa tansseissa ja iltamissa nyt kerskailtiin, että siitä sitä saadaan oikein Syrjärannan profeetta.

Mäenpään emäntää epäilytti jo ensi hetkestä pappi, jonka puolta Ratinen piti. Ja pian Mäenpään tupaan sattuikin matkamiehiä, jotka tiesivät mikä tämä Martti Jokinen oli miehiään. Sellainen se oli tanssiva pappi. Häissäkin kuului tanssineen kerran, pari, morsiamen kanssa, omaa rouvaansa sanottiin tanssittavan pappilan salissa, vaikk'ei vieraitakaan ollut. Nuori iloinen rouva hänellä oli.

Johan Pauliina vähemmästäkin ymmärsi, ettei tällaisesta papista ollut Syrjärantaan. Jossakin kaupunkipaikassa sellainen saattoi mennä, koska tietysti sellaisellakin täytyi olla paikka ja leipä. Ymmärsivät sen syrjärantalaisetkin, ettei tanssiva pappi menestyisi täällä.

Nyt oli siis valittava Oulaan kirkkoherran Eemeli Johanssonin ja Näsilän kappalaisen Heikki Tammilehdon välillä.

Johanssoni kuului jo olevan vanhanpuoleinen — minkä vuoksi hän haki pois Oulaasta? Oulaan mies sattui parahiksi tulemaan Mäenpään tupaan tarjoamaan silakoita. Emäntä osti silakoita ja tarjosi vuorostaan miehelle kahvia. Kas, Johanssonilta oli rouva kuollut ja niin hän suri, ettei enää tahtonut jäädä asumaan samaan paikkaankaan. Ihan oli kirkkoherra surussaan ränstynyt. Saattoi sentään elpyäkin, kun pääsisi uuteen paikkaan.

Jopahan häntä tässä elvyttämään, ajatteli Mäenpään emäntä. Ei mahtanut kristillisyys silloin olla oikealla tolalla, kun antoi surun sillä tavalla saada valtaa. Monta miestä sai Pauliina kahvittaa, ennenkuin pääsi Johanssonin lahjoista täysin selville. Mies parka taisi olla ihan ihmispelko, kun pyrki aina kauemmas junasta, niinkuin nyt Oulaasta Syrjärantaan. Toiset väittivät hänen pyrkivän turmeltumattomammille seuduille. Ohoh, että tämä Syrjäranta olisi ollut turmeltumaton, kun sellaisenkin Ratisen puheita kuunneltiin. Siellähän ruustinnavainajan hautakin oli Oulaassa. Pauliina oli heti isäntävainajan kuollessa ostanut haudan itseäänkin varten. Syrjärannan seurakunnan suhde Oulaan kirkkoherraan Johanssoniin oli sitä myöten selvä.

Entä nyt sitten Näsilän kappalainen, Tammilehto? Hyvät hevoset hän kuului pitävän, oikein sellaiset kirjoihin merkityt, ja hyvän saarnamiehen ja messupapin hänen sanottiin olevan. Rouva oli jotakin ylhäistä sukua, ja kovin hienot kalustukset oli pappilassa. Niin kertoivat Näsilän miehet.

Emäntä nauroi. Hän tiesi jo mitä syrjärantalaisilla oli odotettavissa Näsilän kappalaiselta. Ensinnäkin sellainen hieno rouva tietysti vaatisi suuria korjauksia pappilassa. Piponiuksen aikana olivat rakennukset ränstyneet ja maatkin oli vuokralainen nylkenyt puhtaiksi. Tiesihän ne vuokraajat.

Jokohan tässä piti ruveta ajattelemaan neljättä? Missä se mahtoi olla se Kiisken Matin ja Maijastiinan poika, joka takavuosina kävi taloissa pyytelemässä lukuapua? Sanottiin hänen ensin menneen seminaariin ja sitten ruvenneen papiksi. Nestori vielä olikin nimeltään, kyllä emäntä hänet muisti.

Tämä virkaatekevä, jonka kapituli oli tänne lähettänyt — eikö nyt ollut vanhempaa panna näinkin suureen seurakuntaan! Liian lapsi se oli Helenalle, Piponiuksen nuorimmalle tyttärelle, joka siinä vielä oli naimattomana. Niin, epätietoista oli tällä kertaa papinvaalin onnistuminen. Ratinen se vain puhui Jokisensa puolesta.

Silloin tapahtui eräänä sunnuntaina, että outo mies — vai herrako hän olisi ollut — astui kirkkoon ja asettui toiseen penkkiin alttarista, juuri sille kohdalle, missä Mäenpään Pauliina istui naisten puolella. Mies — vai herrako hän olisi ollut — viipyi niin hartaasti suullaan penkkipöytää vasten, ettei sellaiseen oltu totuttu Syrjärannassa. Äänikin hänellä oli kuin lukkarilla, yli muiden äänten se vain veisatessa kuului. Ja kellonperät olivat puhdasta kultaa. Herra se oli, mutta mitä hän täältä haki?

Pauliina tarkkasi vierasta silloin tällöin tiukkaan. Vieras kuitenkaan ei kiinnittänyt katsettaan muuta kuin alttaritauluun ja pappiin. Keskellä virttä, värssyjen välillä, kääntyi Mäenpään emännän pää tuontuostakin miesten puolelle.

— Viisikymmentäkolme penniä kolehtia kumminkin on tiedossa, kuiskasi suntio lukkarille, joka saarnan alettua oli tullut alas sakastiin ja valmistautui lähtemään pienelle kävelylle. Piponius oli kieltänyt kävelyt saarnan aikana, mutta tämä nuori virkaatekevä toki ei ollut sanonut mitään.

Kirkossa istui todella Mäenpään emäntä, joka aina pani haaviin viisikymmentä penniä, ja ne kolme äijää, torppari Nikkilä, setämies Wireeni ja talollinen Niinimäki, jotka kukin aina panivat yhden pennin. Miehet torkkuivat kukin haarallaan, mutta emäntä istui valppaana, nenällään suuret silmälasit. Nämä tällaiset tavalliset pyhät tuottivat enimmäkseen vain mustia rahoja, yhteensä pari kolme markkaa ja ehkä jonkin napin.

Mutta tänäpä pyhänä tapahtui jotakin aivan outoa. Suntio apulaisineen oli kokenut peräpuolen kirkkoa ja tuli vieraan kohdalle. Tämä ei piilottanutkaan käteensä rahaa, niinkuin muut haavia lähestyessään, vaan laski kaikkien nähden kymmenmarkkasen vanhan haavin pohjalle. Suntion rinnassa hypähti sydän. Olisipa hänenkin kolehtipyhänsä osalle kerran sattunut tuollainen sanankuulija! Kaikkien silmät penkissä seurasivat kymmenmarkkasen matkaa Syrjärannan kirkonhaaviin. Mäenpään emäntä oli noussut seisomaan ja haki taskustaan alushameen laskoksista kukkaronsa. Se valkoinen pikkuraha, joka oli ollut hänen kädessään, joutui keskiosastoon pienen salvan taakse ja seteleistä tuntui nyt olevan kysymys. Vihdoinkin käänsi vieras katseensa tännepäin, niin että saattoi nähdä kasvot. No jo nyt... Kiisken Matti-vainajan poikahan se oli, Nestori! Pauliina teki äkkiä päätöksensä: hän oli sattumalta saanut eräältä lainamieheltään korkorahan juuri ennen kirkkoon tuloa, sen hän äkkiä levitti virsikirjansa päälle, taittoi kokoon ja laski haaviin. Sellainen raha... oliko se tosiaankin satamarkkanen? Virkaatekevä kirkkoherra ilmoitti saarnan loputtua kolehdin tuottaneen köyhille ylioppilaille satakaksitoista markkaa ja yhdeksänkymmentäkolme penniä. Sieti sitä seurakunnan arvailla, mistä ne sellaiset rahat olivat tulleet. Pian siitä sentään selvä otettiin.

Mäenpään emäntä seisoi käytävällä ja odotti, että vieras herra lopettaisi siunauksensa. Kauan hän suullaan viipyi penkkipöytää vasten, varmaan hänellä oli tunnollaan jokin erikoinen asia. Vihdoin viimein hän nousi.

— No, eikös se ole se... se pastori Kiiski, se Nestori?

Vieras hymyili nöyrän arvokkaasti.

— Herran terveeks vain, emäntä, Herran terveeks. Että emäntä vielä tunsikin. Monta kertaahan minä Mäenpäässä... Ja aina pistettiin käteen voileipä tai vehnäispytky. Niin, ja sainhan minä isäntävainajan vaatteetkin, kun seminaariin läksin. Kyllä minä muistan, Jumala, kaiken hyvän lahjan antaja, vain palkitkoon...

Liikutuksesta yskähdellen astuivat molemmat läpi kirkon ja tulivat aurinkoiselle kirkonmäelle.

— Ja tänne kotipuoleen on taas tultu, sanoi emäntä.

— Niin, ainahan se kotipuoli vetää. Teki mieli käydä katsomassa vanhuksien hautoja. Kivikin täytyy toimittaa kelin aikana...

Emäntä yskähteli.

— Missäs kaukana pastori oikein on ollut... vai saako vallan rovastiksi kutsua?

— Mitäs niillä maallisilla on väliä... kirkkoherrahan minä...

Hän rupesi selittämään elämäänsä ja olojaan. Emännän hevonen kuopi malttamattomana maata. Muu kirkkokansa jo ajaa helisteli kujilla ja jäällä. Niin, mitäpä vikaa tässä kirkkoherra Kiiskessä oli — mitäs siitä liian komeasta ulkomuodosta. Kova messuääni kumminkin tuntui olevan ja selkeä ulostuonti tässä puhuessa. Eikähän sitä joka mies uhraa kymmentä markkaa kirkonhaaviin.

— Meillä on nyt sitten kanssa papinvaalit edessä, sanoi emäntä.

— Niin aina, niin aina.

— Eikös kirkkoherran sovi lähteä Mäenpäähän... vai onko minnekkä muuanne menoa?

— Hautuumaallehan minä vain... Mutta onhan tässä vielä päivää, onhan tässä...

— Pitkiähän nämä jo ovat nämä keväiset päivät. Kirkkokahvikin odottaa siellä Mäenpäässä.

Hevonen oli niin menossa, että emäntä töintuskin pääsi rekeen. Kirkkoherra asettui hänen rinnalleen. Kulkuset helisivät, vällyt leiskuivat ja renki suojeli, jalka ojollaan, rekeä kaatumasta mutkissa ja käänteissä iljankoisella tiellä.

Ikkunoistaan katselivat kirkonkyläläiset palsamien ja pelargonioiden lomitse Mäenpään Pauliinan ja kirkkoherra Kiisken menoa. Kaikki olivat jo ehtineet kuulla kummankin suurista kolehtirahoista ja tekivät johtopäätöksiään. Ei ollut Mäenpään emäntä ensi kertaa pappia kyydissä. Kyllä Pauliina tunsi ne kirkolliset asiat perinpohjin. Taisi ollakin se uusi kirkkoherra, jonka rinnalla hän tuossa ajoi!

YLHÄISTÄ VÄKEÄ

eli

Naurusta naakka tutaan

Kotkat saattavat olla lintumaailman sotasankarit ja satakielet sen taiteilijat, mutta ylhäisö lintumaailmassa, se joka johtaa juurensa kuin vanhoillisin aatelissuku vuosisatojen takaa, joka pitää tarkkaa lukua siitä, ettei sukuun saa tulla halvempia aineksia, joka ei milloinkaan unohdu asettumaan samoille asuinsijoille senkinsemmoisten kanssa eikä milloinkaan veljesty kenen tahansa parissa — se tavataan naakkojen heimossa.

Tornien mustat korpit — Monedula Turriumit — ovat arkoja arvostaan. Vain linnojen ja vanhojen kirkkojen katot ja salaperäiset lävet kelpaavat heille asunnoiksi. He ovat vanhojen, rappeutuvien, komeanenäisten ja typeräsilmäisten aatelisten täydellinen vastaavaisuus. He eivät kysy ajan edistystä, sellaiset käsitteet kuin veljeys ja tasa-arvoisuus soivat heidän korvissaan hulluutena, joka ei ole edes halveksimisenkaan arvoinen. He elävät rauhallisesti kuten elettiin satoja vuosia sitten ja jäävät yksinäisiksi ja eristetyiksi. Jonkinlaisina tulevina museoesineinä sallii uusi aika hymyillen heidän olla olemassa, kosk'eivät he enää saata kauan olla vastuksena. Yksinäisyydessään käyvät he läpi muistojaan, ovat onnelliset ja ylpeät nimestään ja kilvestään ja vartioivat sairaalloisella pelolla, ettei suku alentuisi ja unohtaisi arvoaan.

Jotkut ovat luulleet, että Suomen vanhimmat ja jalosukuisimmat naakat tavattaisiin Turussa. Mutta se on erehdys. Turku on saanut naakkansa sekä tuomiokirkkoon että linnaan vain lahden takaa ja Turun palossa kärsi naakkasuku pahasti eikä enää kyennyt nousemaan entiseenkään arvoonsa. Kaikkinaiset mustatakkiset ympärillä olevista pitäjistä käyttivät palon jälkeen hyväkseen hävitettyjä torneja ja niin kasvoi Turkuun sekasyntyinen naakkarotu, joka saattaa kerskata sikiäväisyydestään ja ruokahalustaan, muttei suinkaan sinisestä verestään.

Raumalla sen sijaan elää hyvin vanha naakkaheimo. Palojenkin aikana on se onnellisesti sattunut olemaan matkalla tai muuten säilynyt, ja jäihän, kun Pyhän Kolminaisuuden kirkko paloi, Pyhän Ristin kirkko, jotta eivät naakat silloinkaan jääneet kodittomiksi. Rauman naakkasuku on syntyisin Roomasta asti ja sen siirto pohjoiseen tapahtui seuraavalla ihmeellisellä tavalla.

Oli hurskas ritari nimeltä Lallo, joka läksi pyhiin — vaellusretkelle Roomaan sovittamaan sukunsa suurta syytä. Kun ei hänellä ollut kultaa eikä hopeaa, millä olisi ostanut kallisarvoisia öylättiastioita ja kynttilänjalkoja kotikaupunkinsa uudelle kirkolle, toi hän naakkaparin. Olihan tärkeää, että ennenkuin kaikkinaiset nousukkaat ehtivät ottaa haltuunsa kellotapulin, sinne tuli taattu suku. Eihän ole ensinkään yhdentekevää minkälaiset lentäväiset hallitsevat tornia, jossa kirkonkellot, Jumalan äänen erityiset edustajat maan päällä, sijaitsevat. Ritari kulki milloin jalan, milloin laivalla, milloin ratsain halki Euroopan, kuljettaen lintujaan nuorasta, joka oli kiinnitetty niiden vasempaan jalkaan. Ei mitään ritarin urhoollisuuden ja loiston merkeistä ollut nähtävänä. Hänen yllään oli karkea viitta ja vyöllään päistäreinen nuora, mutta hänen vaaleat kiharansa ja siniset silmänsä, jotka kertoivat hänen maansa valoisista kesäöistä ja viileistä järvistä, herättivät kaikkialla myötätuntoa. Mielellään ottivat ihmiset pyhiinvaeltajan sekä linnoihinsa että mökkeihinsä, ja moni neito jäi huokaamaan hänen mentyään. Mielenkiintoa eivät suinkaan vähentäneet linnut, jotka kahtena kiiltävän mustana vartiana istuivat miehen hartioilla, kahden puolen vaalean pään. Ne kävivät lopulta niin kesyiksi, että olisi voinut irroittaa nauhan jalasta, jollei tienvarrella olisi sattunut olemaan linnan- ja kirkontorneja. Tornien näkeminen teki linnut kuin hulluiksi ja ritari sai puhua niille sekä kovia että hyviä sanoja ennenkuin ne rauhoittuivat. Unohtumattoman ihana oli aamu, jolloin purjelaiva, pitkien kevätmyrskyjen hankaluuttaman matkan perästä saapui Raumalle ja Lallo näki Pyhän Kolminaisuuden kirkon jykevät harmaat seinät ja iloisen vilinän tutuilla vesillä kaupungin jalkain juuressa. Oli helluntaijuhlien aatto, ilmassa kevätöiden valkeus ja tuomien tuoksu. Rantavesien kalvo kertasi kymmeniä aluksia, sekä soudettavia että purjeilla varustettuja, ja kalatorilla ja kaduilla helottivat naisten puvut ja hohtivat sotilaiden aseet.

Sellainen oli Pietarinkirkon naakkain tulo Raumalle ja parissa sadassa vuodessa oli suku jo laskenut valtansa alle koko lähiseudun. Naantaliin asettui heti nuori naakkapari, josta kasvoi voimakas heimo ja kaikista maaseutukirkoista oli tehty ulkotaloja tai vasallikuntia.

Kuninkaankartanoissa ja pappiloissa oli hyviä peltomaita ja yrttitarhoja eikä talonpoikaistalojenkaan viljelyksiä sopinut halveksia. Runsaasti oli myöskin tarjolla vanhoja, komeita puita, joissa sopi lepäillä ja pitää käräjiä. Naakat tiesivät tarkoin, koska paikkakunnan ruustinnat kitkivät ryytimaansa ja koska voudit sirottivat vehnät vainioihinsa. Laivojen haaksirikkoja sattui aika usein rannikoilla ja ne tarjosivat aina paljon mieltäkiinnittävää. Mutta kultaisin aika oli kuitenkin luostarien aika. Silloin ei tarvinnut hakea ruokaansa kaukaa. Munkit ja naakat olivat kuin yhtä perhettä, naakat saivat hypellä refektorion pöydillä, ottaa vadeista mitä halusivat, ja rakastella sellien ikkunakomeroissa. Munkit vain hymähtelivät nypläystyynyjensä ääressä. Elatuksen murhe ei ajanut naakkoja pitkille matkoille. Ne lensivät ainoastaan huvikseen ja tarkastaakseen, että vasallikunnassa kaikki oli järjestyksessä. Poikaset oli tietenkin myöskin opetettava lentämään. Silloin tuli tehdyksi pitempiä matkoja. Laitilan ulkotalossa viipyivät nuoret naakat usein viikkokausia, kisaellen ja karkeloiden. Vanhukset kellotapulissa eivät pitäneet tästä — se matkaansaattoi turhaa likentelyä paikkakunnan naakkojen kanssa, mutta Naantalin naakatkin olivat liian läheistä sukua ja sitäpaitsi käyneet vähän ikäviksi ja voimattomiksi siellä nunnien liepeissä — sitä ei voinut kieltää. Rauman nuoret aatelisnaakat elelivät ulkotalolla kuten ikinä joku nuori prinssi seurueineen elelee saaristossa, seikkaillen ja hetkeksi unohtaen korkean asemansa velvollisuudet.

Vähän välittivät kellotapulin asukkaat itse asiassa siitä, mitä kaupungissa tapahtui. Ihmisaateliset ja hyvät porvarit saivat riidellä miten paljon halusivat päästäkseen yksimielisyyteen, kenelle kunniasijat kirkonpenkissä kuuluivat, ylhäiset rouvat saivat huoleti läjäytellä toisiaan virsikirjoilla kasvoihin samasta syystä, kauppiaat saattoivat rauhassa kilpailla siitä, kuka heistä kulloinkin saisi toimittaa kirkolle viinitilauksen Saksasta. Naakat tiesivät välinsä munkkien kanssa — se oli tärkeintä. Niinikään piti koettaa rakentaa jonkinlainen suhde ruustinnoihin, jotka kylvivät maihinsa erittäin makeaa sokerihernettä, mutta se ei milloinkaan tahtonut onnistua. Ihmiset saattoivat tehdä itsensä ihmeellisen kulmikkaiksi ja asettua seisomaan keskelle ryytimaata viikkokausiksi, antaen tuulen repiä riepuja laihojen, oikoon ojennettujen käsivarsiensa ympärillä. Naakat eivät milloinkaan saaneet selväksi suhdettaan ruustinnoihin. Sen sijaan he ystävystyivät kellonsoittajan kanssa, joka samalla oli kirkon vartijana ja haudankaivajana. Naakkojen ja kirkonvartijan luonteessa oli yksi yhteinen piirre, jonka naakat pian huomasivat: halu omistaa kiiltäviä esineitä. Naakat olivat itse puolestaan koonneet pienen aarteen — siinä oli muun muassa itse kuninkaan sormus, jonka he olivat saaneet pappilan peräkamarin yöpöydältä piispan vieraillessa pappilassa; erinäisiä rahoja ja kiiltäviä nappeja ja hopealusikka, jonka jalosukuinen neiti Kristina von Gierten oli antanut kummilahjaksi pienelle Erik Jordanille. Yllämainittu hopealusikka oli kadonnut naakoilta — juuri silloinpa ne olivat huomanneet Matti Ollinpojan pitävän kiiltävistä esineistä, kuten hekin. He kätkivät nyt. aarteensa entistä paremmin ja Matti Ollinpoika astui öiseen aikaan sokean lyhdyn seurassa alas kirkon lattian alle, missä rikkaiden haudat olivat. Naakat ymmärsivät hänet varsin hyvin eivätkä ilmiantaneet häntä. Matti puolestaan antoi naakkojen rauhassa hallita ja vallita kirkon läpiä, räystäitä ja tapuliakin.

Tapulissa asustivat naakkasuvun vanhimmat, ylpeydestään kuulut, puolisokeat jäsenet, jotka eivät enää mielellään liikkuneet ahtaissa, hankaloissa räystäissä. Heidän oli väljä ja hyvä olla kellojen alla ja sitten he tunsivat, että satavuotiset parrut muodostivat heidän arvonsa mukaisen orren. Nuoremmat naakat toivat ruuan tänne ylös ja tekivät säännöllisesti tiliä kaikesta mitä naakkamaailmassa tapahtui.

Yhteen aikaan oli tapulin ainoana eläjänä umpisokea naakkakreivitär, jota suku pelkäsi ja kunnioitti yli kaiken. Silloinen vanha vartija, joka jo oli hankkinut itselleen sievoisen asunnon joen takana, tyttärelleen kunnialliset myötäjäiset ja vaimolleen viiden taalarin haudan kirkon permannon alla postimestarin rouva-vainajan vieressä — hän istuskeli mielellään iltakelloja soitettuaan naakan luona tornissa, katseli luukusta alas kaupunkiin, punaisia, kaksikerroksisia rakennuksia ja hiljaisia vesiä, joita aurinko laskiessaan punaili. Hän kunnioitti ja pelkäsi hänkin naakkakreivitärtä, jutteli hänelle kaikista asioistaan ja oli varma siitä, että kirkon haltija, joka jonkin aikaa oli asustanut ruumispaareissa kirkon kellarissa, uudenvuoden yönä kymmenen vuotta sitten oli mennyt mustaan lintuun.

— Kummia pitää kuulla, sanoi hän eräänäkin iltana kreivittärelle, — varsin kummia. Kun Turussa on ollut koolla sekä piispat että aateliset ja porvariset keskustelemassa siitä, että Rauman ja Naantalin asukkaat olisi siirrettävä Turkuun. Kuninkaalla olisi muka suurempi hyöty siitä, että valtakunnassa olisi yksi voimakas Turku kuin että nyt on Turku, Rauma ja Naantali. Kaikkia pitääkin kuulla!

Vanha naakka havahtui liikkumattomasta asennostaan, jossa se kuin kivettyneenä viipyi päiväkaudet. Sokeat silmät sävähtivät ja nokka loksahti.

— Mitä majesteetti on vastannut? kuului kuin hampaattoman ihmisen suuontelosta.

Kirkonvartijalla olisi ollut syytä pelästyä, jollei hän jo kymmenen vuotta olisi odottanut, että naakka avaisi suunsa.

— No tietäähän sen, ettei majesteetti sellaisiin suostu! vastasi hän hyvillään siitä, että vihdoinkin oli päässyt keskusteluun kirkonhaltijan kanssa.

Hymyn irvistys liikutti hetkiseksi pörröistä lintua ja hänen päänsä taipui hyväksyvään liikkeeseen. Vartija koetti jatkaa keskustelua ja puuttui jo ylistämään auringonlaskun ihanuutta yli Rauman vesien, mutta linnun nokka pysyi lukossa. Silloin huomasi vartija punapurjeisen purren likenevän rantaa, ja hänelle tuli kiire kuulemaan Tukholman-uutisia. Kun hän oli sulkenut luukut ja toivotti hyvää yötä, naksahti linnun nokka.

— Tiedätkö sinä, kuului mustasta kidasta, — miksi turkulaiset tahtoisivat siirtää raumalaiset ja naantalilaiset Turkuun? Kyllä minä turkulaiset tunnen. Ne ovat ilmoisen ikänsä kadehtineet meitä. Niillä on tuomiokirkko ja niillä on linna, mutta niillä ei ole naakkoja! Mitä roskaväkeä lahden takaa lienevätkään pitäneet torneissaan. Turku on aina kadehtinut meidän ylhäissyntyisyyttämme. Se tahtoisi torneihinsa Rauman ja Naantalin naakat — siinä koko juttu! Mutta majesteetti on toki aina jonkinlainen majesteetti, vaikk'ei olekaan paavi eikä Rooman herra.

Vanha vartija nauroi ja ajatteli, että kirkonhaltija peittääkseen kuka hän oli, noin lujasti tekeytyi naakaksi. Hän koetti sittemmin pitkin matkaa varovaisesti johtaa lintua keskusteluun kertomalla hänelle kaikkinaisista tärkeistä tapahtumista kaupungissa. Oli esimerkiksi puhjennut kauhea rutto, ihmiset kuolivat kuin kärpäset. Tai: kaksi vaimoa oli joutunut tappeluun lehterillä keskellä jumalanpalvelusta. Odotettiin tutkintoa ja todennäköisesti tulisi kirkko suljettavaksi. Mikään ei liikuttanut kreivitärtä. Hän istui höyhentä väräyttämättä, sinervä kaihi silmien päällä ja tuijotti eteensä. Vanha vartija ei enää milloinkaan kuullut sanaa hänen suustaan.

Kovat ajat koittivat kaupungille, vihollinen tuli maahan, poltti ja tappoi. Paljon tuhoa tuotti sota naakoillekin, mutta kuin ihmeen kautta säilyi ikivanha naakkakreivitär.

Eräänä lempeänä syyskesän iltana, kun aurinko oli laskenut ja keltainen täysikuu ui yli peltojen, joille sodan jaloista oli säästynyt jokin vaivainen ruiskuhilas, tuli nykyinen vartija, vanhan kellonsoittajan pojan poika, Pyhän Ristin kirkon torniin, joka nyt oli ainoa Raumalla ja jonne naakkavanhus oli pelastettu. Kaupungissa oli suuret hautajaiset ja vartija oli sellaisella kiireellä hautajaismenojen päätyttyä törmännyt alas tornista päästäkseen osalliseksi armollisen herran kestityksestä, että hän oli unohtanut luukut auki. Sinertävät kuunsäteet valuivat yli kellojen, paksujen parrujen ja mustan linnun. Nuori mies kiirehti suoraa päätä luukulle — hän pelkäsi lintua, vaikka se päivät, viikot ja kuukaudet umpeensa istui liikkumattomana. Silloin näki hän kauhukseen, että lintu liikutteli sulkiaan. Isoisä oli aina kertonut tästä naakasta kummia juttuja, että se muka osasi puhua ihmiskieltä, että se vartioi ihmeellisiä aarteita ja salaisuuksia. Kaamean tunteen kammitsoimana seisoi poika luukulla. Kuu hopeoi lahtea, tuli oli jo syttynyt pieneen asumukseen, jossa hän äsken oli viipynyt tyttönsä luona. Krouvissa kalatorin varrella hoilottivat vielä erinäiset käsityöläiset armollisen herran hautajaiskestityksen ääressä ja itse surutalosta vastapäätä raatihuonetta kuului meluisten äänten sorina. Varjo linnun takana kasvoi kumman suureksi ja aavemaiseksi. Se liikutti siipiään. Pojan pintaa kylmäsi ja hän oli juuri lähtemäisillään pakoon, kun linnun nokka loksahti ja poika kuuli sen puhuvan:

— Kuka ylhäinen henkilö tänään on laskettu kirkonlattian alle? Olisit saanut ilmoittaa sen minulle. Niin teki aina isoisäsi. Hän tiesi mitä kunnioitus ja hyvät tavat vaativat. Kuka tänään laskettiin kirkonlattian alle?

— Hänen armonsa eversti Svärdin vanhin tytär, jalosukuinen neiti Sigrid, kangersi poika, hampaat kalisten suussa.

Vanha naakkakreivitär oli hyvän hetken kuin kivettyneenä eikä poikakaan uskaltanut liikahtaa. Vihdoin puhui kreivitär puoleksi itsekseen, puoleksi pojalle tornin luukulla:

— Arvasinhan minä sen. Minä olen jo parin viikon aikana tuntenut kummaa levottomuutta luissani. Mitä sinä, nulikka, ymmärtäisit asioista — isoisäsi ymmärsi, hän oli toista maata. Svärd-suku on ollut kuin minun omaa lihaani ja vertani. Se oli hienoa sukua, vaikk'ei ollutkaan Roomasta. Keittiö oli erinomainen, paljon kiiltävää käytännössä sekä ruokapöydässä että naisväen korvissa ja kauloilla ja miesväen olkapäillä ja rinnoissa. Ei koskaan annettu tyttäriä kenelle tahansa. Minä olin talossa kuin kotonani. Huvitin kokonaisia hääseurueita. Istuin koska minua halutti jalosukuisen neiti Anna Cecilian valkoisella käsivarrella ja nokin hänen rannerengastaan. En milloinkaan saanut sitä auki. Asetuin jalosukuisen herra luutnantin olkapäälle, kun hän sisarensa seurassa talutti morsiantaan puutarhassa joen varrella. En milloinkaan unohda sen illan kestitystä. Jalosukuisen luutnantin käskystä oli Eurajoelta tuotu kokonaisia kopallisia näkinkenkiä — luutnantti tahtoi itse avata ne ja ottaa tautihelmet morsiamelleen. Kipeitä oli vähän ja terveet sain minä. En koskaan ole ollut sellaisissa kesteissä. Mutta sitten on kauan... kauan...

Musta lintu oli unohtunut puhumaan itsekseen. Hän lausui haikeasti viime sanat ja nokka painui rintaa vasten, ikään kuin se olisi itkenyt. Mutta nuori kirkonvartija sulki kiireesti luukut, juoksi minkä pääsi alas ja päätteli, ettei hän ikinä enää nouse torniin näin myöhään yksinään, niin kauan kuin naakka elää. Ja varmaan se elää aina ja ikuisesti.

Se eli kyllä hyvin kauan. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Mutta ikuisesti ei se elänyt. Sen loppu oli seuraava.

Muutama nuori naakkaylimys oli tuollaisella keväisellä Laitilan-retkellä vakavasti rakastunut talonpoikaiseen naakkaneitoon ja tahtoi kourin kynsin tuoda hänet Raumalle. Raumalaiset tornikorpit tunsivat täydellisesti jutun vastenmielisyyden ja tekivät kaiken voitavansa estääkseen nuoren ylimyksen aikeita. Tämän itsepintaisuus oli kuitenkin aivan järkkymätön. Vanhemmat sekä uhkasivat että puhuivat kauniisti. He koettivat kuvata sen hetken vaarallisuutta, jolloin tulokas ikivanhan tavan mukaan viedään kellojen alle torniin, sokean kreivittären eteen. Kreivitär saattaa vaikkapa saada halvauksen harmista ja mielenliikutuksesta. Rakastunut yltiöpää välitti vähät kreivittären mielenliikutuksista ja halvauksista.

Hän lähetti sanan sukulaisille Naantaliin, että hän viettää häitä herneenkylvön aikaan sen ja sen kanssa — jos niinkuin haluttaa tulla juhlille, ja läksi muutaman ennakkoluulottoman ystävän kanssa noutamaan morsianta. Naantalista ei saapunut ainoatakaan naakkaa, Laitilan naakat eivät uskaltaneet lähteä saattamaan liian uskaliasta neitoa ja Rauman naakat päättivät olla piilossa, kun hääväki tulee.