Part 10

Hänelle tuli iloa Matista. Hänestä kasvoi hyvä poika ja viisas poika. Hänen piti saada käydä koulua niin paljon kuin tahtoi ja lukemiseen hänellä tuntuikin olevan halua. Isä ja poika olivat kuin rakkaat veljet ja mummolle ei, isoisän, kauppias Mankosen kuoltua, ollut olemassa muuta kuin Matti. Viisas ja hyvä lapsi se oli. Hän otti vanhoiltakin ihmisiltä vastaan neuvoja ja koetti oppia heidän kokemuksistaan. Ei hän ollut niinkuin muut lapset. Hartaana kuunteli isä pitkinä talvi-iltoina mitä poika oppi kirjoista, sellaisista, mitä ei hänellä itsellään ollut koskaan ollut tilaisuutta lukea. Isoäiti kutoi sukkaa tutulla tuolillaan lähellä lamppua. Hän oli Matista ylpeä ja onnellinen, vaikk'ei hän niin kaikkea ymmärtänytkään mitä he sanoivat. Vihdoinkin oli heille kaikille siis koittanut hiljainen, rauhallinen olo.

Olisiko se todella mahdollista? Olisivatko he todella saaneet rauhan? Tämä onni tuntui niin suurelta, ettei kauppias uskaltanut siihen luottaa. Kun hän illoin tuli työstään ja näki poikansa terveenä ja iloisena kirjojensa ääressä, tai kun hän näki hänet kauniina ja kookkaana toverien joukossa kadulla tai kelkkamäessä, tunsi hän salaista pelkoa. Joko näkymätön oli väistynyt, joko kirjanpitäjä oli saanut omansa? Menneisyyden varjot tietenkään eivät voineet kokonaan väistyä. Kaikki kiersivät arasti kysymystä äidistä, jonkin kerran täytyi häntä kuitenkin mainita. Vierailta ihmisiltä sai poika tietää, minkä sai, ja hän kiusasi kiusaamalla aivojaan ymmärtääkseen, miten hänen hyvä, kunnollinen isänsä oli voinut kiintyä sellaiseen naiseen, onnettomaan ja säälittävään kyllä, mutta aivan pintapuoliseen. Sitäkään ei hän ymmärtänyt, kuinka hänen vakavalla isoäidillään oli sellainen tytär. Vaari — kuka oli vaari ollut? Hänkö oli antanut perinnöt onnettomalle äidille? Ja että hän, Matti, mitä perintöjä oli hän saanut, mikä odotti häntä?

Varhain tulivat pojalle nämä kysymykset. Hän unohti ne leikkien ja lukujen ajaksi, mutta silloin tällöin ne nostivat päätään. Poika ei ehkä olisi niitä ottanut niin vakavalta kannalta, mutta joskus katsahti isä häneen sillä tavalla, että hän säikähti. Hän oli varma siitä, että isä ajatteli samaa kuin hän, että isä aavisti jonkin onnettomuuden olevan tulossa.

* * * * *

Matti oli jo ehtinyt nuorukaiseksi ja hänen isänsä oli kumara, valkohapsinen mies, kun tapahtui se, minkä he molemmat kauan aavistaen olivat tunteneet lähestyvän.

Matti ilmestyi eräänä talvipäivänä iltahämärissä isänsä kauppaan. Hän tuli matkalta ja hänen äänensä oli oudon väsynyt, kun hän kaupassa kysyi isäänsä. Hän ei mennyt sisään pihatietä, hän pyysi kutsumaan isää tänne puheilleen. Isä sattui olemaan puotikamarissa ja tunsi heti hänen äänensä.

Heti kun hän näki poikansa kasvot, ymmärsi hän, että jotakin oli tapahtunut — näkymätön kirjanpitäjä, hänkö taasen oli astunut esiin?

Poika tuskitteli isänsä edessä, saamatta sanaa suustaan. Isä kokosi voimansa ja sulki ovet. Hiki nousi hänen otsalleen. Mitä olikaan voinut tapahtua?

— Puhu, puhu, lapseni. Minä näen, että sinulle on tapahtunut jotakin. Kerro kaikki... minä voin kyllä kuulla kaikki.

— Ette voi... ette voi... tätä ette... Tämä on sellaista... hirmuista. En olisi koskaan ajatellut...

— Näethän kuinka tyyni minä olen, kyllä minä voin...

Poika päästeli yksityisiä sanoja. Hän oli tullut sanomaan kotiinsa hyvästi... hänellä oli uusi kortteeripaikka... koko iäksi. Hän oli murhan tekijä... ihmiseltä hän oli ottanut hengen. Tukahuttanut... Vieläpä sen, jota rakasti... tai jota vihasi. Hän tiesi nyt mitä rakkaus oli: hulluutta, sokeutta... ei mitään järkeä siinä ollut! Hirmuista se oli, itse helvetti se oli... Ei kukaan vielä tietänyt hänen teostaan... Murhaajaa kai etsittiin... Hän aikoi mennä ilmiantamaan itsensä. Mutta ensin hän oli tahtonut sanoa hyvästi... ja pyytää anteeksi... Ehkäpä Jumalakin voisi kerran antaa hänelle anteeksi... hänellä oli nyt aikaa rukoilla... Koko elinaika vankilassa...

Poika nyyhkytti ääneensä, pää isän polvia vastaan. Isä silitteli hiljaa hänen hiuksiaan.

Oli kuin miekka olisi työnnetty isän sydämeen ja jätetty siihen. Veri vuoti. Kieli suussa ei liikahtanut. Hänen rakkaimpaansa rangaistiin hänen syntiensä takia. Kolmanteen ja neljänteen polveen ulottui kirous. Syntymättömillä sukupolvilla jo oli vastassa kärsimys hänen pahojen tekojensa takia. Mitä olivatkaan olleet hänen kärsimyksensä Laimin tähden tämän rinnalla, mikä nyt häntä kohtasi! Mutta olihan itse asiassa mahdotonta vaatia poikaa rangaistavaksi rikoksesta, jonka hän oli tehnyt isänsä perintöjen nojalla. Hänen, isän tietysti oli kärsiminen rangaistus. Ja kun isä oli huomannut tämän asian, laskeutui rauha hänen sieluunsa. Nyt vihdoinkin oli hänen tekeminen tunnustus, joka hänen olisi pitänyt tehdä yhdeksäntoista vuotta sitten, nyt on hänen astuminen poikansa tilalle.

— Lapseni, alkoi hän, — et sinä ole tehnyt murhaa: isäsi se on murhamies... isäsi on tehnyt kaksi... kaksi murhaa... ensin omalla kädellään, sitten sinun kädelläsi... Näkymätön kirjanpitäjä vaatii saatavansa: kun ei isä maksa, niin ottaa pojalta... Hän vaatii omansa kasvun kanssa... Minun olisi pitänyt tunnustaa... ilmiantaa itseni... istua ikäni vankilassa. Minä en tahtonut hukata elämääni... tahdoin säilyttää sinulle hyvän maineen ja puhtaat kirjat... ja nyt... piti näin käydä... Kuka se onkaan, joka pitää kirjaa tästä maailmanjärjestyksestä, onko se armoton kostaja, vai mikä se on?

Miesten ympärillä oli käynyt pimeäksi, heidän kalpeat, kärsimyksen vääntämät kasvonsa häämöttivät toisiaan vastaan. Poika ei ymmärtänyt, isän täytyi selittää asia juurta jaksain. He eivät olleet valmiit, kun isoäiti koputti oveen ja kutsui heitä. Isä lupasi pian tulla. Mutta hänen kertomuksensa vei aikaa. Poika sai kuulla kaikki. Isän täytyi antaa hänen tietää kaikki syynsä, muuten ei hän olisi ymmärtänyt, että isän täytyi kärsiä rangaistus kahdesta murhasta.

— Se on selvää, kuului isän ääni vihdoin huoneen pimeydestä, — että niin suuressa taloudessa kuin tämän maailman talous, täytyy olla tarkka kirjanpito. Mutta että syytöntä rangaistaan... poikaa isän rikoksista — se on armotonta, se on väärin...

— Jumalan laki on sellainen, sanoi poika.

— Sitä en minä ymmärrä enkä hyväksy.

— Olemmehan me tunteneet sen alusta asti. Emme voi sitä muuttaa. Isä — kärsikäämme yhdessä...

— Yhdessä... Ei, sinun elämäsi ei saa mennä hukkaan. Se ei voi olla Jumalan tarkoitus.

— Sittenpä meillä on aikaa ajatella ja päästä selvyyteen.

Taasen kuului hiljainen levoton koputus oveen.

— Mummo-raukka, muisti äkkiä isä.

— Mummo tulee vielä iloitsemaan siitä, että ihmisten

Isä vetää meitä puoleensa.

— Mennään mummon luo.

— Isä... minä olen niin kiitollinen kaikesta.

Isä tavoitti poikansa kättä pimeydessä. Hänen teki mielensä langeta polvilleen pojan eteen, Jumalan eteen.

Ensi kerran elämässään, ehkäpä elinkautisen vankilarangaistuksen edessä hän tunsi, että näkymätön kirjanpitäjä nyt oli saanut omansa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hänen oli ensi kerran elämässä helppo olla.