Part 9

Siellä oli kaikki ennallaan. Akka ei tuntenut häntä, väitti, ettei hänellä nyt ole viinaa, mutta antoi sahtia ja hyvää se olikin. Kalle maksoi. Hän ymmärsi, ettei täältä saa sovinnolla mitään, väkisin täältä on otettava. Hän ymmärsi myöskin, että täytyy pitää kiirettä. Kaikkein pahinta kuitenkin oli, että hän alkoi epäillä koko eukon varoja. Jos hänen rikkauksistaan vain ilman aikoja oli puhuttu: mitenkä ei häntä olisi ryöstetty putipuhtaaksi tällaisessa töllissä?

Kalle esitti asiansa kauniisti, sanoi hankkivansa hyvät takuumiehet ja maksavansa korot. Akka marisi kuin paha veräjä ja vakuutteli, ettei hänellä mitään ole. Kalle rupesi selittelemään mitenkä vaarallista on pitää rahoja täällä. Akka kirosi ja sanoi, etteivät hänen rahansa kehenkään kuulu. Kalle kysyi, aikoiko hän viedä ne mukaansa hautaan. Silloin rupesi akka huutamaan apua. Kallella ei ollut muuta neuvoa kuin tukkia hänen suunsa. Hän repi sängynpohjilta riepuja ja kamppaili akan kanssa. He kaatuivat ja kierivät permannolla. Akka oli voimakas, ei olisi uskonutkaan... Sahti kiehui Kallen päässä, hän sai akan alleen ja nujerteli häntä hartioista niin että rusahteli. Ei hän olisi huomannutkaan sukkamakkaroita, jotka sängystä olivat kierineet lattialle. Mutta kun akka kaikin voimin pyrki tavoittamaan niitä käsiinsä, ymmärsi Kalle, että juuri niissä olivat rahat. Helposti voitti hän eukon, hän löi, tuuppi ja potki. Rumaa työtä se oli, ruma oli akka siinä likaisella lattialla riepujensa keskellä.

Sylissään neljä pulleaksi sidottua sukkaa tuli Kalle ulkoilmaan. Hän ei tietänyt, oliko eukko kuollut vaiko jäänyt eloon. Metsän suojassa hän tyhjensi sukkien sisällön taskuihinsa ja hautasi sukat lumeen. Hyvin oli käynyt: ei veren merkkiä ollut tullut hänen käsiinsä. Eikä hänen ollut edes paha ollakaan: mokomakin akka, joka ikänsä on myynyt viinaa ja sahtia, ykskaikki tukahuttaako tuon omiin rääsyihinsä.

* * * * *

Kauppalaan tullessa oli Kallea vastassa Laimin kirje.

"Hyvä Kalle!

Kiitos vaan kirjeestäsi. Tämä on sellaista mettänkorpea ettei täällä mikään jaksa olla. Minun on ollut ikävä sinua ja kaikkia muita. Pappa ei jättänyt matkarahaa kun tahtoo minua olemaan täällä. Jos lähetät matkarahat tulen heti. Älä osta vielä sormuksia. Lähetä matkarahaa. Voi hyvin.

Ystävyydellä Laimi Mankonen."

Rakastunut mies ei yksin lähettänyt tytölle matkarahaa, vaan vieläpä läksi häntä vastaankin, mukanaan hyvät eväät, karamellit, viinit ja nisuleivät. Laimin sukulaiset asuivat sekä juna- että hevosmatkan takana ja sen vuoksi oli tietymätöntä minä päivänä ja millä hetkellä tyttö saapuisi. Pahaisessa töllissä tuli Kalle odottamaan toista päivää. Hän oli pyytänyt yösijaa tuossa töllissä sen vuoksi, että se oli juuri maantien laidassa ja että siitä niinmuodoin saattoi seurata tulevia ja meneviä. Mutta aamupuoleen yötä hän, nukkuessaan töllin penkillä, näki niin ruman unen, ettei enää tehnyt mieli viipyä tällä paikalla: Annastiina oli vikisevinään ja tuhisevinaan hänen kämmentensä alla, ja rahamakkarat pyrkivät kuin käärmeet kietoutumaan hänen käsivarsiensa ympärille. Eikä se niin ihme ollutkaan, että eukko täällä johtui mieleen, hyvin samantapainen oli tämä tölli kuin Annastiinankin asumus oli ollut. Ihme, ettei se tullut Kallen mieleen heti, niin olisi ottanut toisen kortteeripaikan. Ei ollut vaikeaa päästä menijöiden reessä likemmä asemaa. Kalle sanoi olevansa konekauppias ja lähtevänsä noutamaan tavaroita. Mahdoton vartioiminen kuitenkin oli pitkin tietä — olisihan voinut sattua, että Laimin ajomies olisi poikennut jollekin pihamaalle juottamaan hevostaan, tai muuten, ja olisi menty ristiin. Suuressa kylässä, missä oli taloja kujana kahden puolen tietä, konekauppias astui reestä ja tarkasti pihamaat — Laimia ei näkynyt missään. Eri otteissa Kalle parin kolmen miehen reessä saapui asemalle ja rupesi odottelemaan junia. Hänellä oli nyt hyvä matkustajahuone ja viinit ja karamellit olivat melkein koskemattomina. Vehnäleivät hän oli syönyt, kuivaneethan ne olisivat ja saihan täältä uusia. Jota kauemmin hän joutui odottamaan, sitä malttamattomammaksi hän kävi. Punaisena täplänä keikkui Laimi hänen silmissään sekä päivin että öin, hän kulki tanssiaskelin ja hänen pienet jalkansa upposivat esplanaadin hiekkaan. Likaisen vanhan akan hahmo pyrki sekin näkyviin, mutta sen hän sylkäisi menemään ja kirosi sen jälkeen. Rahaa oli, siitä toki oli hyvä — rahat juuri eukon aina toivat mieleen, niissä oli oma hajunsa, Sunperin Annastiinan rahoissa, oluen haju, synnin haju. Tuhat pirua ja perkelettä!

* * * * *

Laimi läksi kotimatkalle perin ikävystyneenä "mettän korpeen" ja sen ihmistomppeleihin. Seuran puutteessa oli hän kitunut ja kyllääntynyt alituiseen läskikastikkeeseen ja perunoihin, ei torttua hän ollut nähnyt koko aikana, tuskinpa tuntenut nenässään kunnollisen savukkeen käryä. Ne polttivat siellä kaikenkarvaisia savukkeita, jotka enemmän muistuttivat sammalia kuin oikeita turkkilaisia.

Laimi ei mitenkään odottanut näkevänsä Kallea asemalla. Kun taas Kalle, kyllästyneenä odotukseen, vihdoin viimein näki Laimin, pitkä valkoinen silkkiliina kaulassa, kädessä vesiharmaa matkalaukku, astuvan vaunusta, niin hän tuskin sai muuta suustaan kuin tavallisen hyvänpäivän ja karkasi kiinni vesiharmaaseen matkalaukkuun auttaakseen morsiantaan. Laimiin, joka ei viiteen viikkoon ollut nähnyt oikeaa miestä, teki Kalle tuuheine viiksineen, tupakantuoksuineen ja huopahattuineen hurmaavan vaikutuksen. Hän nauroi ja kiemaili hänen edessään kuin nöyrä maalaistyttö.

— Kylläpäs olet antanut odottaa, sanoi Kalle. — Ihan jo pakkasi kyllästyttämään.

— Mistäs minä sitten osasin tietää, että sinä täällä olet, nauroi Laimi ja niisti nuhaista nenäänsä. — Se on kanssa se postinkäynti sellaista siellä salolla.

Kun he olivat päässeet asemahuoneelta, tarttui Kalle tytön paljaaseen käteen. Oli kuin kaksi lieskaa olisi lyönyt vastatusten. Tyttö tuijotti maahan, mies pusersi hänen kättänsä.

— Minulla on täällä huone otettuna, sanoi Kalle vihdoin. — Ollaan nyt vähän siellä ennenkuin lähdetään menemään. En osannut hevostakaan tilata, kun en tietänyt sinun tulostasi.

— Oikeinkos olet vastassa papan ja mamman luvalla?

Tyttö kohotti silmänsä puoleksi jännityksen, puoleksi riemun vallassa.

— Ja vielä! Hittoakos minä heidän luvallaan. Vain sinun lupaasi minä...

Heidän kätensä hukkuivat taasen toisiinsa. Sormien päissä tuntuivat sydänten väkevät lyönnit vastatusten. Matkustajakotiin ei ollut kuin muutama askel radan poikki, mutta tämäkin matka oli rakastavaisille pitkä. Huoneeseen päästyä Laimin huivi ja takki putosivat lattialle, heillä ei ollut aikaa ripustella niitä nauloihin, he olivat sylityksin vaipuneet vuoteelle istumaan.

* * * * *

Heidän ei tullut lähdetyksi sinä päivänä eikä seuraavanakaan. Kolmantena päivänä olivat he tyynemmät. Laimi jo suorastaan ikävöi kotiin ja ajamalla ajoi Kallen toimittamaan heille hevosta. Jonkin matkaa he saattoivat ajaa yhdessä, mutta likempänä kotoa täytyi ottaa eri hevoset. Kun Kalle palasi kestikievarista, näki hän matalasta ikkunasta Laimin istuvan pöydän ääressä nenäliina silmillä. Hän juoksi ylös portaat ja törmäsi hattu päässä huoneeseen.

— Mitä hemmettiä, itketkö sinä? Mutta ethän toki ole niin lapsellinen. Mutta kultuseni, pikku kultuseni...

— Anna minun olla. Luuletko, että on niinkään hauskaa tällaisena astua papan ja mamman eteen.

— Millaisena?

Laimi lakkasi itkemästä, katsoi sulhastaan kylmästi silmiin ja naurahti pahaaennustavasti.

* * * * *

Kun hän saapui kotiin, olivat isä ja äiti ainoastaan hämmästyksissään hänen odottamattomasta tulostaan. Mutta aivan Laimin kintereillä seurasi juoru, ja ennenpitkää olivat mamma ja pappa saaneet tietoonsa mitä asemalla oli tapahtunut.

Kauppias pauhasi ja torui, lupasi lyödä mokomilta sulhasilta kintut poikki. Laimin äiti itki ja vietti yhden pyhän kirkossa. Sen jälkeen hän rauhoittui ja meni nuorten puolelle. Ja mikäpä kauppiaallakaan enää oli edessä. Hän vaati nyt vain nähtäväkseen Jokisen papereja. Vävypoika esitti hänelle puhtaat paperit. Ei epäilyksen varjokaan langennut Kalle Jokiseen.

Vuokralaiset sanottiin nyt irti rakennuksen toisesta päästä, sinne laitettiin nuorelle parille soma koti. Peräperään vietettiin sitten kihlajaiset ja häät, ei kenenkään pitänyt tulla sanomaan, että Laimi Mankonen oli viety niinkuin köyhät viedään, vaikk'ei vietykään kauemmaksi kuin yhden kadunkulman päähän. Ystävättäret olivat katajaköynnöksillä ja paperikukkasilla koristaneet ovipielet, joiden alitse nuoripari astui uuteen kotiinsa. Suuret rautasängyt ja raskaat plyyshipäällyksiset huonekalut siellä olivat heitä vastassa. Heidän elämänsä mahtoi olla kuin silkkiä, päätteli kauppala.

* * * * *

Oli kulunut muutama viikko. Auringon vaipuessa mailleen lankesi talonpäädystä jo sininen varjo kevään hangelle. Mankosen vävypoika seisoi kaupassa ja mittasi kahvia ja tupakanlehtiä. Usein tuli asiaa pihan toiseen päähän makasiiniin, missä lamppuöljyä ja siirappia säilytettiin. Kun hän kulki yli pihamaan, kuuli hän usein Laimin naurun lankkuaidan takaa. Ystävättäriensä kanssa nuori rouva siellä käveli, saatteli heitä ja he saattelivat häntä. Hänen päivänsä tulivat pitkiksi, aviomiehen olisi pitänyt se ymmärtää. Mutta Kallea vain suututti. Hän oli pari viikkoa kulkenut kauppalassa niissä nimissä, että hänen kanssaan oli mukava tehdä kauppaa, että hän mittasi runsaasti ja antoi kaupanpäällisiä. Mutta pian tuli hän tutuksi äreydestään, suorastaan epäystävällisyydestään. Kauppiaalle tuli valituksia, ja kauppias huomautti heti asiasta vävypojalleen.

— Pitää olla säyseä, ja kohtelias pitää olla, selitti hän. — Mittaa lyhyemmältä, mutta puhuu ja nauraa jatkoksi. Sillä se on kuitattu.

— Perhana, sanoi Kalle, — kun eivät itsekään tiedä mitä tahtovat, valitsevat yhtä röijykangasta tuntikausia.

— Kyllä minä sen tiedän, sanoi kauppias, — Laimia sinä tuskittelet, kotona hänen mielestäsi pitäisi istua ja odottaa sinua.

Kalle seisoi lakki takaraivolla, tukka otsalla ja veti sauhuja paperossistaan.

— Mutta hän on nuori, minun tyttäreni, jatkoi kauppias, — ja iloinen. Ja kyllä hän siitä tasaantuukin, jahka saa perillisen.

Kallekin pani toivonsa perilliseen.

Eräänä iltana, kun Kalle tuli kotiin, oli Laimi poissa. Silkkipuserosta, joka puuttui kaapista, päätteli aviomies, että hän oli mennyt iltamaan. Kiehuen kiukkua muutti Kalle pukua ja läksi astelemaan tuttuja katuja tutulle talolle. Ei vuottakaan ollut siitä, kun hän tästä saattoi Laimia, kun he rakastivat toisiaan ja nauraen puhelivat toisilleen, tuskin puolta vuotta. Ja nyt ei heillä ollut hyvää sanaa sanoa toisilleen, mykkinä istuivat he ruokapöydässä vastapäätä toisiaan, he puhelivat toisilleen vain kun heillä oli vieraita tai kun he kävivät vieraissa. Mistä tämä tällainen oli tullut? Rakastaisikohan Laimi jotakin toista? Tietäkööt sekä jumala että perkele, että silloin ei ole hyvä toisen enempää kuin toisenkaan... Täälläpä se on puukko — hiton hyvä, että tuli otetuksi mukaan, aivan hän oli sen ottanut niinkuin olisi tietänyt, että sitä tarvittaisiin. Kun iltamatalon valaistut ikkunat tulivat näkyviin, hyökkäsi Kalle Jokinen kuumana kadun poikki ja tuli keskelle tupakoivia miesryhmiä porraskäytävässä ja eteisessä. Kuka se on, jonka kanssa Laimi nyt tanssii, kuka perkele se on?

Mutta Laimia ei näkynyt tanssisalissa, ei hän myöskään ollut ravintolahuoneessa. Kallen veri alkoi jäähtyä ja toivon säde pilkahti hänessä. Ehkei Laimi ole täällä, ehkä hän vain on mennyt kävelemään ystävättäriensä kanssa, ilta kun on niin kaunis. Mutta silkkipusero — tai olisiko se ollut kaapissa, vaikk'ei hän sattunut sitä näkemään? Hetkisen seisoi Mankosen vävypoika ravintolahuoneen kynnyksellä, tarkaten sekä salia että ravintolahuonetta. Sitten hän läksi. Varmaan on Laimi kotona ja odottaa, mitä hullua hän tässä turhanpäiten...

Painajainen hellitti ja yhä keventyvin mielin asteli Kalle Jokinen ihanassa illassa. Olipa nyt todellakin kaunista. Kuulaan vihertävällä taivaalla loisti kuu, lempeästi hopeoiden lumisia kattoja, pisaroita, jotka tippuivat räystäistä ja katuja, joiden ojissa kevätvedet jo hiljaa kohisivat lumen alla. Eipä ihme, jos Laimin oli tehnyt mieli kävelemään näin kauniina iltana. Oli yhtä pehmeää ja leutoa kuin marraskuussa ensi lumen langettua, silloin kerran. Varmaan on Laimi jo kotonakin.

Kun Kalle pääsi mäelle, oli hänen edessään parin kulmauksen takana apteekkirakennus, josta varjo jyrkkänä ja tummana lankesi kadulle. Ei vuotta ollut kulunut siitä, kun hän juuri tuossa seisoi Laimin kanssa. Nytkin siellä seisoi rakastava pari, tuntui siltä kuin Kalle näin etäältä olisi nähnyt itsensä ja Laimin kuvattuina kummalliseen elävään kuvaan. Mies olisi aivan hyvin saattanut olla hän itse ja tyttö oli kuin ilmetty Laimi. Mies tahtoi rakastaa, tyttö esteli. Tytön nauru oli selvästi Laimin naurua, etteihän vain ollutkin Laimin...!

Kalle pysähtyi kuin naulittuna... "Tästä pitää kääntyä... pitää totella, kun minä sanon... Se on sitten taas niin pahalla päällä, istuu ja murjottaa päiväkausia... Ei saa, ei saa..." Laimi nauroi. Mies kävi hänen käteensä, kiersi kätensä hänen ympärilleen.

Kallen silmissä pimeni, hän karjaisi ja syöksyi puukko kädessä kadulle...

Ei ketään ollut apteekin kulmalla, kun hän sinne ehti. Olivatko naurajat menneet maan alle vai eikö heitä ollut ensinkään ollut? Jumaliste, ei hän vielä ole tähän asti kummituksia nähnyt, hän etsii ne pirut, etsii vaikkapa maan alta... Mutta katu oli hiljainen, apteekin pihamaa oli hiljainen, kaikki ikkunat olivat pimeitä. Eikö kuitenkin kuulunut askelten helähdyksiä...? Laimi, se piru, se saattoi mennä liputtaa ketunteitään läpi pihojen aivan niinkuin silloinkin. Jos tavoittaisi sen kiinni ja pistäisi siihen puukon yksintein... Sittenpähän olisi tili selvänä...

Tili — yhtäkkiä tuli Kalle Jokisen mieleen tili ja tilinteko. Hän oli nimittäin viime päivinä hikoillut ihmisten tilien tähden. Appiukko vaati tilikirjoja järjestykseen, eikähän Kalle ollut tottunut kirjanpitoon. Hän oli antanut ihmisille velaksi — ne olivat olleet taattuja ihmisiä ja pennilleen ja grammalleen oli hänen mielessänsä kaikki mitä sillä tavalla oli antanut. Hyvä muisti hänellä oli, ei se pettänyt, varma tilikirja se oli. Mutta ukko tahtoi, että kaikki olisi paperilla ja sarakkeissa. Tarkka tilinpito täytyi olla niinkuin taivaan papalla, sanoi hän, sen perustuksella sopi ihmisiä kiristää niinkuin taivaan pappakin kiristi. Appiukko laski leikkiä ja tankkasi tankkaamistaan, että tilinpito on opittava, ei tule kauppamiestä muuten, kirjanpitokursseille on mentävä — ei, ehei, ei sitä tässä muistin perustuksella voi omaansa vaatia ja ihmisiä kiristää. Voi tulla käräjöimisiäkin ja silloin pitää olla kaikki järjestyksessä ja paperilla. Kalle ei voinut olla naurahtamatta, että kirjojen perustuksellakohan se iso-pappakin siellä ylhäällä ihmisiä kiristää — kyllä mahtaa olla suuret tilikirjat. Ukko ei suuttunut, vaikk'ei hän yleensä sietänytkään vastaansanomisia, jatkoi vain leikkiä ja huomautti, että oli hänellä tili sitten kirjoissa tai muistissa, niin tarkkaa sen täytyi olla niin suuressa kirjanpidossa. Ja iso-pappa ehkä saattoi jättää asiat muistinsakin varaan, hänellä oli kaiketi kuitenkin toinen muisti kuin Kalle Jokisella.

Oli, oli, saattoi olla, murahteli Kalle itsekseen siinä kuutamossa kierrellessään apteekin rappua. Hyvin näkyy muistavan hänenkin, Kallen, asiat, ja kiristävän ja vaativan tilille.

Mutta mistä häntä oikeastaan kiristetään ja vaaditaan tilille? Mistä kaikki onnettomuus hänelle tulee? Niin monien vastusten perästä hän Laimin sai ja mitä iloa on elämästä nyt? Mikä panikaan hänet silloin siinä apteekin rappusilla puhumaan, että hänen isänsä on rikas? Hän ei olisi saanut Laimia ilman sitä puhetta! Mutta se puhe vaati häntä nyt tilille. Mikä pani hänet kuristamaan likaisen viinanmyyjän? Hän ei olisi saanut Laimia ilman sitä tekoa! Mutta se teko vaati häntä nyt tilille. Se ei ollut synti eikä mikään, sellaista sai tehdä miten paljon halutti. Mutta mikä piru siinä oli, ettei hän ollut onnellinen? Alituinen pelko oli kavalasta vaimosta, siitä missä hän milloinkin kuherteli. Hänet oli vaadittava tilille, häntä oli kiristettävä. Jos hän, Kalle, vain saa sen tietoonsa, että hän tänäkin iltana on keikkunut luvattomilla teillä, niin kyllä hän selvän tekee. Tilinteko tulee ja tiukka.

Kun Kalle tuli kotiin, makasi Laimi sängyssään ja oli nukkuvinaan. Hän ei nukkunut, Kalle huomasi sen selvästi. Tuli oli ollut ikkunassa kun hän astui sisään portista, Laimi oli tuskin saanut sen sammutetuksi ja nyt hän jo muka nukkui. Kalle seisoi ja tuijotti häneen. Mitään niin kaunista ei ollut maan päällä. Laimin vaaleat hiukset vetivät puoleensa Kallen käsiä, hänen huuliaan. Hän kävi aivan voimattomaksi, ei muistanut tilintekoja eikä nuhteita, ajatteli ainoastaan, että hän suutelee vaimoaan, suutelee kerrankin kellakseen... Ja päästyään vuoteeseen likensi hän kasvojaan vaimonsa suloisia, punastuvia kasvoja kohti...

Hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi pistetty: Laimin hiukset tulivat väkevästi tupakalta!

Kalle pidätti henkeään ja mietti: kenen seurassa hän on ollut? Hänkö nauroi apteekin portaiden edessä? Kuka oli se mies? Olisiko se voinut olla kauppamatkustaja, joka aamupäivällä kävi liikkeessä?

— Etkö sinä jo sammuta...? puheli Laimi unisena ja ärtyneenä. — Nuku ja anna muiden nukkua.

— Tahtoisin vain ensin tietää missä sinä olet ollut tänä iltana.

— Ja mitä se kehenkään kuuluu...

— Voisithan sinä nyt sanoakin, kun minä niin mielelläni tietäisin...

— No tyttöjen luona, missäs muuten...

— Laimi, onko se totta...? Hiuksesi tulevat tupakalta...

— Kaikkea sinä nyt... omaa tupakkaasi...

— Älä sinä kiertele, kyllä minä omat tupakkani tunnen...

— No niin, taisi käydä joku poika...

— Kuka...? Enkö arvannutkin oikein — kuka?

— Anna minun nyt olla...

— Oliko se se kauppamatkustaja, se Vesterinen? Oliko se se — sano! Minä en tee hänelle mitään, jos tunnustat. Hänhän se oli...

— Taisi heitä olla kaksikin...

— Kaksi? Molemmat kauppamatkustajia? No, täälläkö se Larssonnikin vielä vetelehtii? Se taitaakin olla se, jonka kanssa sinä päiväkaudet kävelet. Odottakoon vain se piru, kyllä minä sen opetan, tilille minä sen kutsun...

— No voi, voi, minkä elämän sinä nostat! Ja sinun kanssasi minun pitäisi viihtyä ja olla. Älä sinä minun tuttaviani uhkaile, minun ei tarvitse pelätä sinua. Jos tästä tulee ikävä, niin maailmaa on muuallakin...

Mies rukoili häntä kuin hengen hädässä. Hänen kuumat hyväilynsä kerjäsivät vastarakkautta, hänen anteeksipyyntönsä koettivat sulattaa jäätä kauniin nuoren vaimon povessa. Laimi makasi kylmänä ja rentona, ajatukset muualla ja tuskin suvaiten hyväilyjä, jotka rakastunut mies hänelle tuhlasi.

* * * * *

Ei ollut Kallen elämä hauskaa. Sill’aikaa kun hän seisoi kaupassa, oli Laimilla tilaisuutta tehdä mitä hän halusi. Appiukko oli ruvennut sairastelemaan, vävypoikaa tarvittiin kaupassa. Siinä täytyi väkisinkin oppia kauppamieheksi. Oppihan sen kirjanpidonkin kun tahtoi. Ja pakkokin oli oppia, kun muisti meni — ei voinut todella kiristää ihmisiä muistinsa perustuksella. Muisti meni, nuoruus meni — Laimin se oli syy.

— Jahka hän saa perillisen, niin hän tasaantuu, sanoi isä tuskaantuneelle Kallelle.

Kalle pani todella toivonsa tähän perilliseen. Niin tekivät Laimin isä ja äitikin.

Poika syntyi vihdoin. Se oli heikko lapsi. Nuori äiti ei uskaltanut sitä pidellä eikä hoidella. Isoäiti oli taitava ja tottunut, vaikk'ei hänellä itsellään ollut ollut kuin yksi lapsi, Laimi. Isoäiti vietti päiväkaudet nuoren parin kodissa, hoitaen pientä Mattia. Laimi istui ystävättäriensä kanssa ruokasalissa tai salissa. He tulivat kaikki katsomaan lasta, puhelivat ja naureskelivat sen pienen vuoteen ääressä. Mummo oli tyytyväinen, kun he menivät pois, he tekivät helposti lapsen levottomaksi. Kun nuori isä illoin ja aterioiden ajaksi tuli kotiin, oli Laimi tavallisesti poissa, mummo ja pikku Matti nauroivat iloisesti häntä vastaan.

— Eikös sen äidin jo pitäisi oppia sinua hoitamaan, sanoi isä, hypitellen lasta käsivarsillaan. — Nyt kun sinä olet näin suuri ja terve, luulisi toki äidin tulevan toimeen...

— Niin, ja minuakin tarvittaisiin kotona, sanoi mummo. — Pappa kun siellä sairastelee.

He päättivät mummon kanssa, että Laimi huomispäivänä jätettäisiin lapsen kanssa kahden. Se nukkui rauhallisesti suurimman osan yötä, se oli jo terve ja voimakas. Nuori isä seurasi jännityksellä huomisaamun tuloa.

Lapsi huusi. Äiti istui kahvipöydässä ja kutsui pienen piikatytön sitä hoitamaan.

— Kas kuinka se mummo viipyy, sanoi Laimi. — Kun sinä menet puotiin, Kalle, niin sano hänelle, että hän joutuu.

— Ei hän sanonut tänään tulevansakaan, huomautti Kalle. — Pappahan siellä on kipeänä ja tarvitsee hoitoa.

— Mitä kummaa! Kyllä hänen täytyy tulla. Minun pitää mennä nimipäiville, en minä ehdi... Mitäs se on, ei nyt pappa niin kipeä ole.

Laimi nousi, otti lapsen ja rupesi hermostuneena hoitelemaan sitä. Hän toisteli kaiken aikaa äskeisiä sanojaan. Vai että mummo jättäisi lapsen sillä lailla, eihän kukaan osannut hoitaa Mattia niinkuin mummo. Tulkoonkin mummo vain pian.

Kun ei mummoa kuulunut, lähetti hän piikatytön häntä hakemaan. Ja kun mummo pani sanan, ettei hän papalta pääse, kääri Laimi lapsen lämpöisiin peitteisiin ja vei sen pihan poikki mummon luo.

— Tässä sitä nyt ollaan, sanoi hän nauraen ja päästi lapsen äitinsä vuoteelle papan rinnalle, joka lepäsi toisessa vuoteessa.

Sen jälkeen oli pieni Matti enimmäkseen isoisän ja isoäidin puolella. Äiti tuli sinne häntä katsomaan. Siellähän hänen olikin paljon parempi, mummo hoiti häntä mainiosti. Hyvähän se oli, niin heikko ja sairas lapsi kuin Matti oli ollut.

Eräänä kevätpäivänä seisoi Kalle makasiinissa mittaamassa siirappia ostajille. Tuomet makasiinin takana olivat kukassa, sateen jälkeen tuoksuivat ne niin voimakkaasti, että se tuntui sillin ja lamppuöljyn hajun ohellakin. Lukitessaan makasiinin ovea kuuli Kalle vaimonsa naurun aidan takana vuorottelevan jonkun miehen naurun kanssa. Kalle tapaili puukkoansa. Samassa hän kuitenkin pysähdytti kätensä. Hän kuunteli. Juuri samalla tavalla oli Laimi kuherrellut hänelle, Kallelle, aikoinaan. Kalle siveli harvennutta partaansa. "Ties kuinka lienee jumalan laita", ajatteli hän, "mutta kirjanpitäjä on, kirjanpitäjä, joka ei jätä mitään merkitsemättä muistiin. Missä pitänee asuntoaan — koko maailma kumminkin on hänen liikelääniään."

Illalla otti Kalle pienen Matin syliinsä ja vei hänet kotiin.

— Tultiin katsomaan äitiä, sanoi hän ystävällisesti. — Juokse, lapseni, äidin kaulaan, juokse!

Lapsi arasteli ja kiersi kädet isän polven ympärille.

— No siinä nyt näet, sanoi äiti, — mitä aina tuot sitä sieltä mummon luota. Mikä hätä sillä siellä on... No älä nyt rupea, anna minun olla, olet käynyt niin vanhaksi ja rumaksikin. Kävellä rahjustat kuin mikäkin ukko...

Kalle meni ruokasaliin ja asettui pöydän ääreen. Ajatuksissaan nosti hän pojan polvelleen.

— Ei ole jumalaa, ajatteli hän. — Kostaja on, joka ilkkuu, kun hän näkee ihmisten kärsimykset.

Pieni Matti alkoi riutua ikäänkuin ei hän olisi voinut menestyä kotinsa ilmassa. Hän laihtui, häntä ei saanut syömään. Isoäidillä oli kaksi hoidettavaa: vaari ja lapsenlapsi. Häneltä riitti ihmeellisesti voimia molemmille. Vaari makasi halvaantuneena, pikku Matti oli toki liikkeellä. Lapsesta oli paljon rattoa koko talolle, vaikka hän oli käynyt vähän heikoksi.

Saa nähdä, ajatteli kauppias, lapsen isä, onko kirjanpitäjä merkinnyt hänetkin saataviensa puolelle. Lapsihan vielä on ottamatta, ainoa lapsi. Tuskinpa niitä toisia tuleekaan.

Kerran päivällisen jälkeen rupesi kauppias voimaan pahoin puodissa. Tuli pyörrytyskohtaus, hänen täytyi jättää työ kesken ja rientää kotiin. Ulkoilmaan päästyä tuli heti parempi olla. Hän hengitti hetkisen pihamaalla ja päätteli, että pahoinvointi menisi ohitse, kunhan hän saisi puolen tuntia olla pitkänään. Kotona ei Laimi nähtävästi ollut odottanut häntä. Hän oli makuuhuoneessa panemassa kokoon tavaroitaan. Hänen miehensä unohti kokonaan äskeisen pahoinvointinsa ja jäi häneen katsomaan.

— Mitä sinä nyt... matkustatko jonnekin?

— Matkustan.

— No minne?

— Se ei kuulu kehenkään.

— No, no, kai sentään hiukkasen sinun mieheesi.

— Minulla ei ole miestä.

— Ohoh... Unohdat, ettet pääse minnekään, jollen minä anna rahaa...

— Sinä annat rahaa — kaikkia tässä pitää kuulla! Köyhä rotta sinä olit, kun tähän taloon tulit, vaikka valehtelit minulle, että sinulla oli talot ja tavarat. Minun ei tarvitse pyytää rahoja sinulta. Katsos nyt, kun käyt punaiseksi!

— Kai minä työlläni sentään olen ansainnut jotakin. Ilman minua olisi liike aikoja sitten kumossa.

— Niinkuin ei tähän olisi ollut tulijoita! Oh-hoh...

Nuori rouva nauroi. Hänen naurussaan oli jotakin pelottavaa. Hänen miehensä lyyhistyi istumaan ovensuuhun. Näin oli Laimi nauranut jo silloin, sinä kuutamoisena iltana, jolloin hän ensi kerran suuteli häntä. Sama hän itse asiassa oli ollut silloin. Hempeä puna hehkui nytkin hänen poskillaan, hiussuortuvat lehahtelivat ja hänen kellahtavat silmänsä ikäänkuin naurahtelivat. Kaunis paljas käsivarsi tuli näkyviin tulipunaisen viitan alta, hänen latoessaan matkalaukkuun tavaroita. Jokinen rakasti häntä ja vihasi häntä. Hän halusi samalla kertaa sulkea hänet syliinsä ja kuristaa hänet. Hänen täytyi hillitä itseään.

— Aiotko viipyä kauan? kysyi hän vihdoin.

— Aion.

— Voitko lähteä nyt, kun lapsi on sairaana... Entä jos kuolisi.

— Siellähän se on koko ajan ollut mummonsa hoidossa. Mitäs minä sen sairaudelle mahdan. Ja jos kuolee — mitäpä tästä elämästäkään.

Mies oli kuulevinaan jotakin surullista ja hylättyä vaimonsa äänessä. Kuinka hän rakasti häntä! Hän lankesi polvilleen hänen rinnalleen matka-arkun ääreen ja tarttui hänen ranteeseensa.

— Älä lähde... älä jätä meitä. Jos rupeaisit auttamaan minua puodissa, jos panisimme pois toisen miehistä... Tai jos lähdet, niin älä ole kauan...

Laimi tarttui matkalaukun laitaan ja ponnisti hiukan vaivalloisesti pystyyn.

— Minä menen iäksi... olen kihloissa toisen kanssa.

— Mitä sinä nyt... kihloissa toisen kanssa...?

— Niin, tai naimisissa — nyt sen tiedät: naimisissa, naimisissa!

Hetken tuijotti mies häneen, sitten hyökkäsi hän häneen käsiksi ja veti permannolle. Hän peitti kädellään hänen suunsa, joka yritti huutaa apua, hän tempasi matkalaukusta jonkin pitsitetyn paidan ja painoi sen hänen suutaan vasten. Hänen vaimonsa jalat hienoissa sukissaan toivat äkkiä hänen mieleensä jotakin, jota hän ennen oli nähnyt. Hän parkaisi hiljaa ja päästi hänet käsistään.

Hänen mieleensä oli tullut likainen tölli ja hirvittävä viinanpolttajaeukko, jolta hän tällä tavalla oli tukahduttanut hätähuudon.

Hän syöksyi eteenpäin, pois, pois, hän ei kysynyt minne. Hän repi. hiuksiaan, hän paineli silmiään ikäänkuin puhkaistakseen ne. Hän näki kaiken aikaa edessään joitakin kieriviä, piukkaan sidottuja sukkia... Kauhistuttava kirjanpitäjä seisoi hänen takanaan ja kiristi pois omaansa. Tilille, tilille!

Kalle ryömi vaimonsa eteen ja rukoili häneltä anteeksi. Kirjanpitäjä ei väistynyt. Maailman silmissä oli hänellä, Kalle Jokisella, aina ollut puhtaat kirjat, ei kukaan päässyt häntä laittamaan. Mutta tämä näkymätön — se vaati omansa ilman armoa, viimeiseen penniin.

Laimi läksi. Sanomatta vanhemmilleenkaan hyvästi hän katosi vieraan maan miehen kanssa tuntemattomille teille. Pienen Matin isä saapui illoin yksinäiseen kotiin, rakasti ja vihasi, itki ja raivosi muistojensa ääressä. Lyhyessä ajassa kävivät hänen hiuksensa valkoisiksi.

Hänellä oli toki kuitenkin jäljellä lapsensa. Ehkäpä hän saisi pitää pojan, olihan poika viaton. Nyt, kun rakastettu nainen, kaikkien tekojen syy, oli menetetty, nyt olisi ehkä kirjanpitäjä tyydytetty. Poika oli jäljellä. Hän kasvoi hyvän, hurskaan isoäidin hoidossa. Isoäiti kasvatti häntä Jumalan pelossa ja isä salli sen tapahtua. Tietymätöntähän itse asiassa oli, kutka tässä olivat onnellisemmat, jumalan kieltäjät vaiko jumalan tunnustajat. Hänen kokemuksensa kuitenkin oli, ettei se jumalan kieltäminenkään ollut mitään niin mukavaa.