Part 3

Minulla ei suinkaan ole valittamista enempää kuin veljillänikään Erkillä ja Kustaalla. Jumala on armossaan runsaasti siunannut käsialamme. Niinkuin ehkä olette kuulleet, olen minä nyt kolmatta vuotta ollut rovastina Rantamaan seurakunnassa, joka on yksi maan suurimpia, vanhin poikani on hänkin jo kirkkoherrana ja nuorin pojistani on vasta nimitetty apulaisekseni. Myöskin veljeni, Erkki ja Kustaa, ovat hyvin menestyneet.

Mutta kyllin jo näistä kaikista, sillä toivon pian suusanallisesti saavani jutella kanssanne siellä Paavolan vanhassa pirtissä, missä niin monet yöt lapsena vetelin suloisia unia penkillä tai uunin pankolla vaari-vainajan kanssa, sirkan siritellessä nurkassa. Olemme nimittäin me veljekset kaikki kolme päättäneet käydä katsomassa syntymäkotia ja vanhempiemme hautoja. Kun siitä juuri tänä jouluna tulee tasan viisikymmentä vuotta, kun Paavolasta läksimme, olemme päättäneet saapua sinne itse joulun aattona ja viipyä molemmat joulunpyhät. Toivomme, ettei teillä, hyvät omaiset, ole mitään sitä vastaan. Pyydämme, ettette meidän tähtemme näe vaivaa. Arvaan, että piiraita paistetaan ja puuroa keitetään niinkuin ennenkin ja että kultaisesta kylvystä riittää vieraallekin. Arvaan, että kuusikin tuodaan pirttiin lastenlasten iloksi. Siitäpä sitä sitten riittää jouluiloa meillekin, jotka lapsensydämellä lähestymme isämme ja äitimme kotia. Kyytihevosista pidämme itse huolen. Toivomme saavamme viettää jouluyön pirtissä niinkuin ennen muinoin. Vanhetessaan ihminen ikävöi lapsuutensa huolettomille tienoille niinkuin tähkä kypsyessään painuu juurtaan kohti.

Toivossa, ettemme sukulaisillemme tuota häiriötä pyynnöllämme, saavumme siis Paavolaan jouluaattona. Lähettäen monet terveiset ja toivottaen Herran rauhaa

veljenpoikanne

A.F.S. Paavola."

Häiriötä, sitäpä rovastin kirje vasta tuottikin. Mattilan emännän kehuskellessa kunniaa, mikä piti tapahtuman talolle, päättelivät vanhukset, että panevat rovastille menemään kirjeen, jossa kieltävät herroja tulemasta tällaisiin pieniin paikkoihin joulunvietolle. Mattilan emäntä lupasi pitää huolen kaikesta, tulla leipomaan piiraat, toimittaa kotiin kuusen, lähettää luomaan auki tien vaari- ja muori vainajien haudoille, tädin ei tarvinnut surra mitään, olihan suuri kunnia koko pitäjän silmissä, että sellaiset herrat kuin asessööri, tirehtööri ja rovasti olivat Paavolan poikia ja tulisivat setäänsä ja tätiänsä tervehtimään.

— Tulkoot vain, sanoi isäntä, — kylmillään tapaavat talon. Vai olisin minä velvollinen odottamaan heitä täällä niinkuin mikäkin pahantekijä lautamiehiä.

— Vai vielä piiraat ja puurot ja ehkä pahnatkin, pauhasi emäntä. — Ei tule mitään, ei tule mitään! Kirje pannaan menemään, että pysykööt siellä missä ovat olleet viisikymmentä vuotta. Oli heistä tarpeeksi harmia silloin, kun he kakaroina peuhasivat tässä jaloissa!

— Kukas sen sellaisen kirjeen panee menemään? kysyi Mattilan Miina.

— Sinä, kukas muu. Osaavathan lapset teillä selvää kirjoitusta.

— Ja meidän lapset menisivät tekemään sellaista! Ne on käyneet koulut ja tietävät mitä merkitsevät tirehtöörit ja asessöörit.

Vanha Paavola kirosi, ettei hän välitä pipeistä eikä papeista. Kenelläkään ei ole asiaa hänelle, vaikka tulisivat omat pojat, niin hän kääntäisi ne portilta takaisin. Kyllä hän nämäkin herrat tietää. Ne on saaneet vihiä siitä, että tukkiyhtiöt kyselevät Paavolaa, ja toivovat nyt joitakin vanhoja perintöosia. Tietenkään ei heillä ole mitään saamista. Ja jos olisikin ollut, niin ne on jo vanhentuneita, kun ei niitä viiteenkymmeneen vuoteen ole haettu. On hän ennenvanhaan käynyt käräjiä siksi paljon, että hän lain tuntee. Kylmillään ne suuret herrat Paavolan tapaavat, kun saapuvat joulua viettämään. Veisatkoon sitten se maanmainittu messupappi, niinkuin ennen muinoin poikasena, että raikuu pirtti. Ei elävää torakkaakaan suurten herrain pidä tavata Paavolassa! Ja pahasti nauroi isäntä kirjeen kuultuaan.

Mutta oudosti se sentään oli vaikuttanut vanhuksien koko olemukseen. Oli kuin jotkut kaukaiset kaiut heidän sielujensa pohjalla olisivat havahtuneet pitkästä unesta ja alkaneet soida. Jonkin päivän he murjottivat niin vaiti, että olisi luullut heidän mykistyneen. Vähitellen he alkoivat puhua, ensin vain jonkin sanan päivässä, sitten joitakin lauseita ja vihdoin he puhuivat yölläkin, syytellen toisiaan.

— Tulevat vaatimaan takaisin tätä Paavolaa.

— Todistakoot, todistakoot. Vaari on kuollut, seppä on kuollut, kaikki ovat kuolleet, jotka voisivat jotakin meitä vastaan todistaa.

— Kyllä ovat menestyneet maailmassa nämä Antti- ja Maija-vainajien lapset. Mikähän siinä on, etteivät meidän pojat? Ei ilonpäivää heistä ole ollut.

— Mitä se puhumisesta paranee.

— Ja vielä kirjoittaa rovasti lapsenlapsista, jotka mukamas leikkisivät joulukuusen ympärillä...

— Älä siinä itke...

— Enhän minä ole vuosikausiin itkenytkään... Kunhan eivät vaatisi tilille siitäkin koivikosta, joka oli tässä ennen, se oli korea koivikko...

— Pitäisi päästä niiden tukkiherrain puheille, jos saisi talon myydyksi ennenkuin tulevat nämä turilaat — en paremmin sano.

— Voi, voi, missähän ne viettävät joulua meidänkin pojat...

— Jollet siitä lakkaa, niin saat tästä halosta. Varmasti tulevat vaatimaan takaisin Paavolaa. Pitäisi tavata jotakin lakimiestäkin. Vaikka kyllä se niin on, että laki viidessäkymmenessä vuodessa vanhenee, jollei aikoinaan ole valvottu.

— Jospa toimittavat meidät vielä linnaan siitä, että otimme heiltä talon.

— Heidän oikeutensa on vanhentunut.

— Mutta jos sattuisimme samaan vankilaan poikain kanssa. Jos sattuisivat istumaan elinkautisina.

— Sinun syytäsi tämä on kaikki tyynni.

— Minunko syytäni? Minäkös heiltä talon vein ja lehmät ja hevoset, yksinpä heidän isävainajansa kirkkovaatteetkin...?

— Mutta kukas heidät ajoi lumihankeen jouluaattona viisikymmentä vuotta sitten — häh?

— Sinä riidan nostit! Muistele vain: tämä rovasti, tämä Antti se veisasi ja sillä oli niin korea ääni, että kelpasikin kuunnella. Niillä oli kaikilla niin koreat äänet, niinkuin oli niillä vainajillakin. Oli päästy saunasta pirttiin, silloin sinä sanoit niin rumasti tälle Antille. Kyllä minä sanatkin muistan, sanonkos...!

— Mutta sinä heidät tuvasta pihalle ajoit, käskit sikoläättiin viettämään joulua — eikös se niin ollut?

— Mikäs hätä sikoläätissä sitten olisi ollut. Olen minä itsekin kerran ollut jouluyön sikoläätissä, kun isävainajani humalapäissään salpasi sinne meidät kaikki lapset..

— Sinulla olikin isä sellainen juopporenttu. Tässä Paavolan suvussa on aina ollut parempia ihmisiä...

— Niinkuin ne meidänkin pojat. Varkaita ne on ja murhamiehiä. Voi yhtäkaikki...!

— Ja itkemisestä se sitten paranee. Olisit antanut veli-vainajani orpolapsille edes leipäpalan mukaan...

Yöt päivät kiduttivat vanhukset itseään ja toisiaan puoli vuosisataa vanhoilla muistoilla. Jouluaatto läheni heitä kuin viimeisen tuomion päivä.

* * * * *

Kun vihdoin joulun pehmoisessa hämärässä kaksi rekeä ajoi Paavolan pihamaalle, seisoivat he pyhävaatteissaan hiljaisina ja äänettöminä pirtin ikkunoissa, kuunnellen kulkusia. Pirtti oli siistittynä käynyt ikäänkuin entistään suuremmaksi, vaikka kuusikin puolestaan otti tilaa. Kun rievut ruuduista olivat otetut pois, oli oudon valoisaakin. Matalista ikkunoista näkyi kolmelta seinältä metsää ja lunta, tuntui siltä kuin pirtti kuusineen olisi kuulunut samaan metsään.

Mattilan emäntä niiaili portailla suurille herroille ja selitti, että isäntä ja emäntä jo ovat vanhat... se on heille suuri kunnia, että niin korkeat herrat tulevat näihin pieniin paikkoihin... Kyllä he elävät ja ovat kotosalla, pirtissä taitavat ollakin. Hän, niin, hän on emännän sisarentytär, hän on Mattilan emäntä, taitaa tulla sinne viisi näitä uusia virstoja, ei ole koskaan oikein mitattu sitä tietä. Ja heillä on siellä Mattilassa suuremmat paikat niin että jos herrat tahtoisivat niinkuin tulla sinne joulua viettämään, niin olisi kaikin puolin mukavaa. Tätä Paavolaa kun kysyvät tukkiyhtiöt, niin ei ole enää palvelijoita eikä paljon karjaakaan.

— Kiitoksia paljon, mutta kyllä me jäämme tänne syntymäkotiimme, kun kerran olemme sitä varten tulleet. Katsokaas veljekset, täällä ovat lovet jäljellä ovenpielessä!

Rovasti se oli joka puhui, vanhukset tunsivat pirttiin asti hänen heleän, selvän äänensä. Antin äänen, eikä yksin poika-Antin, vaan isä-Antinkin, hänen, joka kuudettakymmentä vuotta jo oli maannut haudassa! Emännän huulet vapisivat, isännän kasvot olivat käyneet kovin kalpeiksi. Sisarentytär tuli touhuten ovesta ja kuiskasi nopeaan:

— Eivät ne tule Mattilaan, täällä tahtovat olla, teitä kysyvät, eivät ole suuttuneita, vaan kovin hyvänlaisia. Ovenpieltä tarkastavat ja mittailevat pituuttaan vanhojen merkkien mukaan, tuntevat joka merkin minkä isä on pannut ja minkä äiti. Kovin niillä on komeat turkit...

— Eivätkö ole suuttuneita? pääsi emännältä.

Neljä iloista ihmistä tuli pirttiin, kolme vanhaa ja yksi nuori. Vanhat paljastivat päänsä ikäänkuin olisivat astuneet kirkkoon ja jäivät ovensuuhun katselemaan niinkuin eivät milloinkaan olisi nähneet mitään niin merkillistä kuin tämä pirtti. He hymyilivät, huudahtelivat, naurahtelivat, pyyhkivät silmiään ja ilostuivat joka asiasta. Kaikki oli niinkuin ennen, he eivät vain olleet muistaneet, että pirtti oli näin suuri ja näin matala. Vanha muuri oli paikoillaan, aivan samanlaisena, ainoastaan paljon mustempana, ja portaat, jotka veivät ylös, aivan samat! Niistä oli lapsena ollut niin vaikea päästä... Ja orret katossa olivat samat... Ja seinäkaappi! Tuossa seisoi äidin rukki! Ja penkit olivat tutut... Oliko nähty komeampia penkkejä!

— No mutta tuossahan ovat isäntä ja emäntäkin — on jo vähän hämärää —, Jumalan rauha teille, setä ja emäntä. Ohhoh, olettepa te vanhentuneet. Mutta kas, kas, eikös emännällä ole yllä vanha tuttu rippipuku ja eikös tämä ole se esiliina, johon kerran riipaistiin omenoita pappilan puutarhasta, taimmaisista puista, salaa, kun oltiin kirjoituttamassa ripille... Ja ihanhan isännällä on kuin isävainajan juhlapuku, muutenkin olette niin hänen näköisensä... On se taas mukavaa tavata... Ihmeelliset ovat Herran tiet.

Rovastilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kätteli sukulaisiaan.

— Vieläköhän täällä nurkassa on se luuta, josta aina otettiin varvut, kun minun piti saada selkääni! sanoi asessori nauraen.

Hän oli niin leikkisä mies.

Isäntä katseli kulmiensa alta herrojen mutkiin. Pilkkanaanko he heitä pitivät, kun tuolla tavalla kaivelivat joka nurkan? Vai tahtoivatko he naurun ja leikkipuheen varjossa tutkia missä kunnossa talo oli ja miten paljon heidän piti siitä pyytää? Miten sen asian mahtoikaan olla — mahtoikohan laki vanheta viidessäkymmenessä vuodessa?

Taitaisi vain olla parasta toisen kerran panna nämä samaiset Paavolan pojat menemään hankeen jouluaattona. Isännältä oli kuitenkin tänään oudosti sanomisen kurssi poissa. Hän ei koko tässä tuvassa tuntenut olevansa kotona, olivat sen niin pesseet ja kolunneet. Se oli kai sitten sitä "lapsen mieltä", mistä rovasti oli kirjoittanut, tuo istuskeleminen penkillä ja ihmetteleminen ja muisteleminen mitä siinä milloinkin tehtiin. "Tuossa oli äidin jakkara, siinä hän aina kuori potaatteja... Tuossa istui isä ja luki saarnan — vieläköhän se vanha postilla on jäljellä?... Tästä orresta riippui kehto, siinä me kaikki aikoinamme lepäsimme, äiti kiikutti kehrätessään... Ja leipäsalot ovat aivan samassa paikassa kuin ennenkin — silloin oli vain niin harvoin selvää viljaa... Muistatteko kun sekin sydänmaan vaimo tuli tänne — se oli vähää ennen joulua —, se tunki lapsineen muurin kupeelle, se laahautui sinne nelinryömin, ne söivät meidän käsistämme perunan kuoretkin, aamulla oli kerjäläisäiti kuolleena. Ne olivat kovia aikoja... Vieläköhän se on jäljellä se suuri huhmari, missä meilläkin survottiin pettua?" Emäntä innostui vastailemaan vieraiden kysymyksiin. Kaiketi ne kaikki olivat jäljellä, sekä jakkarat että huhmarit ja raamatut, ei niitä täältä mihinkään oltu kuljetettu, tuolla puodissa olivat viinapannutkin, se Miina niitä tässä juuri joulun alla oli uhannut myydä kuparisepälle kaupunkiin. Vihdoin emäntä kysyi, eivätkö herrat tietäneet pojista mitään, heidän pojistaan, joista ei viiteen vuoteen ollut kuulunut mitään. Heitäkin oli kolme — yhdeksästä lapsesta olivat nämä kolme jääneet eloon, nuorin, Lauri, kääntyi juhannuksesta kolmannelle kymmenelle. Mitäpä herrat olisivat tietäneet, mutta he lupasivat koettaa ottaa heistä selvää ja äiti pyyhki jo silmiään ikäänkuin olisi saanut heiltä terveisiä. Tirehtöörin poika, se nuoriherra joka oli mukana, keksittiin olevan heidän Laurinsa näköinen, ja tosiaanhan hän olikin, kuinka lieneekin ollut, ja hän kävi maanviljelyskoulua. Tälle nuorelleherralle näytettiin kaikkea, hän ei koskaan ollut käynyt tällaisessa metsänkorvessa, hän oli nähnyt savupirtinkin vain kuvissa. Emäntä pyyhkieli silmiään ja alkoi kantaa pöytään jouluruokia.

Kun herrat olivat aikansa nauraneet ja muistelleet, kävivät he hiljaisiksi. Astellessaan saunaan pysähtyivät he pihamaalle, silmäilivät luhistuvia aittoja, etsivät katseillaan tuttuja kiviä ja kuuntelivat loputtomien metsien huokausta lähestyvässä jouluyössä. Taisivat kaivata koivikkoakin. Isäntä oli mennyt ikkunan ääreen, minne he olivat jättäneet kauluksensa ja muut irralliset kapineensa, ja punnitsi kädessään rovastin kultakelloa, koettaen ottaa kynnellään auki kantta. Olipa siinä kelloa, miten paljon lieneekään maksanut, ei olisi pitänyt himoita lisää tätä maallista tavaraa, oli sitä riittämiin asti, sen kyllä näistäkin pikkukapistuksista näki. Sille maanviljelyskoululaiselle kaiketi ne tätä Paavolaa tahtoivat. Mutta kyllä oli se laki vanhentunut, mikä siihen olisi auttanut. Kun velka vanheni kymmenessä vuodessa, niin kai se talon omistusoikeus toki viidessäkymmenessä!

Yhä vain seisoivat herrat pihamaalla. Tuskin kymmentä askelta he olivat ehtineet kaivon kohdalta vaateaitan kohdalle. Siinä sitä ihmeteltiin ruumislautaa katonrajassa ja kaiketi taas muisteltiin, ketkä sillä olivat levänneet. Olihan siinä kaupungin herroille katselemista. Ja tuokin nuoriherra luuli itsestään tulevan maanmiehen, kun noin suu auki töllisteli joka paikkaa. Isäntä tarkasteli tihruisen lampun valossa pientä kauluksennappia ja koetti saada selvää, oliko sekin kultaa, kun herrat vihdoinkin kumarsivat päänsä sisään saunan ovesta. Siinä sitä kaiketi taas ihmettelemistä — musta sauna se oli.

— Sinne jäivät, toimitti emäntä, — tahtoivat olla yksinään. Ihmettelivät vain kuinka pieni sauna oli, sitten olivat ihan hiljakseen.

— Kyllä sinä nyt syötät ja hyppäät, sanoi isäntä, — mutta mitäs sitten, kun ajavat meidät mäelle. Kyllä sen pian kuulet.

— Taisi tulla tehdyksi heille vääryyttä.

— Vai vääryyttä — oikeus ja laki itse määräsi minut holhoojaksi. Pidä sinä suusi kiinni.

— Mutta minä ajoin lumihankeen jouluaattona enkä antanut leipäpalaakaan mukaan...

Isäntä vaikeni.

* * * * *

Illalla kaikui Paavolan pirtissä veisuu kuin parhaimmassakin kirkossa. Talonväet eivät olleet vuosikausiin kuulleet virttä ja rovastin mahtava ääni tunki luihin ja ytimiin asti. Työlästä siinä oli taistella vastaan. Emäntä itki niin että hänen piipattava hyttysenäänensä yhtämittaa katkeili ja isännänkin täytyi jo vetäistä hihallaan nenäänsä. Tihruisen lampun ja sammuvan hiilloksen valossa istuivat sukulaiset viidenkymmenen vuoden eron jälkeen yhdessä. Nuoriherra, jolla ei ollut muistoja siltä ajalta, haukotteli, oikaisihe pahnoille permannolla ja nukkui.

Tuli hiljainen yö. Vieraat olivat tuvassa ja vanhukset kamarissaan.

Isäntä asteli sukkasillaan pitkin permantoa ja tarkasteli kitupiikki kädessä rakoja siltapalkkien välillä. Varmaan näkyi, että palkkeja oli liikuteltu. Jos herrat yhtäkkiä tulisivat, kysyisivät rahoja, vaatisivat nähdäkseen kirstun, ja kun eivät löytäisi sieltä mitään, tarkastaisivat uuninnurkat ja nostaisivat lattiapalkkeja! Ettei hän kuitenkin vienyt rahoja talliin tai aittaan!

Herrat tuvassa eivät nukkuneet. Selvästi siellä liikuttiin. Valokin näkyi pimeään porstuaan. Kuului ryskettä ja pauketta. Isäntä lakkasi vartioimasta aarteitaan ja kuunteli. Etteiväthän vain polttaisi koko taloa.

Vanhan Paavolan kädet vapisivat.

— Pysy sinä paikoillasi ja katso, ettei kukaan mene lattian alle, sihisi hän vaimolleen.

— Älä sammuta lamppua, rukoili emäntä.

— Ja vielä tässä öljyä polttamaan...

Isäntä kompuroi halko kädessä läpi pimeän porstuan tuvan ovelle. Siinä hän kuunteli. Tuntui siltä kuin olisi naurettu, tai kukaties itketty. Hän raotti ovea ja näki heleän pystyvalkean valossa jotakin valkoista. Naurettiin todella, tai itkettiin. Isäntä astui sisään halko kädessä. Hänen silmänsä sattui olkiläjään: vanhat herrat istuivat piirissä ja nauroivat, tai lienevätkö itkeneet. Nuoriherra nukkui. Hän oli niin Lauri pojan näköinen, että halko kolahti maahan isännän kädestä. Yövaatteissaan kyyröttävät herrat katsahtivat oljiltaan vanhukseen. Silloin isäntä uudestaan koppasi halon käteensä, hänen silmänsä verestivät ja ääni vapisi:

— Oletteko te tulleet tänne taloa polttamaan vai murhaamaan minua ja emäntää vai mitä te täältä haette? Menkää pois, taloa ei anneta teille, saatte mennä Mattilaan, siellä on suuremmat paikat ja koulunkäyneet lapset...

Isännän ääni oli alentumistaan alentunut. Vanha rovasti nousi.

— Vai aikoo isäntä toisen kerran ajaa meidät jouluaattona syntymäkodistamme talvipakkaseen.

— Toisessa talossa on suurille herroille suuremmat paikat...

— Emme ole tulleet hakemaan suuria paikkoja, vaan syntymäkotia.

Halko kolahti nurkkaan.

— Me olemme tässä olleet pienellä metsästyksellä, sanoi asessori leikillisesti, — vaikka hyvin huonolla menestyksellä. Emme ole nytkään turvassa: katosta tippuu lakkaamatta.

Asessori purskahti nauruun.

Mutta rovasti alkoi vakavana astella edestakaisin lattialla, sitten hän pukeutui ja kutsui isännän lisäksi emännän pirttiin. Ja istuen heidän rinnallaan penkillä, hän puhui heille lempeästi.

— Olemme, me veljekset, lapsenmielellä lähestyneet tätä lapsuudenkotia emmekä suinkaan vihamielisissä aikeissa. Tarkoituksemme ei ole ollut tulla pyytämään sitä mikä oikeudella meille kuuluu, nimittäin tätä Paavolan taloa, vaan ainoastaan saada viettää täällä pyhä yö ja sitä seuraavat pyhät päivät. Tänä yönä kuitenkin, taistellessamme kutsumattomien vieraiden kanssa, tai ehkäpä oikeammin sanoen pirtin alkuasukkaiden kanssa, jotka pitivät meitä tungettelijoina, on mieleemme johtunut, että pitäisi pelastaa tämä syntymäkoti joutumasta vieraihin käsiin. Ja kun Kustaalla on poika, joka haluaa maamieheksi niin...

Isäntä liikahti levottomasti ja odotti suunvuoroa.

— Isäntä aikoo sanoa, että tämän olette arvannut, että juuri tämän perustuksella kutsuitte meitä äsken ryöväreiksi ja murhamiehiksi...

— Antti hoi, huudahti asessori, — täytyypä myöntää, että olemme olleet murhatyössä, vaikka huonolla menestyksellä...

— Tarkoituksemme, jatkoi rovasti, — on kuitenkin ollut rahalla ja hinnalla saada ostaa tämä talo, ja teille, setä ja emäntä, tietenkin turvaamme asunnon ja elannon kuolinpäiväänne.

Kaiken jouluyötä valaisi pystyvalkean loimu hankea Paavolan pirtinakkunoiden alla. Sukulaiset kävivät läpi puolen vuosisadan vanhoja muistojaan ja selvittelivät välejään. Kuului siinä vuoronperään vanhan Paavolan kiukkuinen vetoaminen lakiin, rovastin opettavaiset ja lempeät nuhteet, asessorin leikkipuhe, tirehtöörin viisaat huomautukset ja emännän itku.

Mutta kun kukko, joka oli viety navettaan, tässä maanpakolaisuudessaan korotti äänensä ja ilmoitti jouluaamun koittaneen, sykki sukulaisten rinnassa kuin yksi sydän. Nyt tuppasi vuorostaan vanhaa Paavolaa itkettämään. Rovasti uhkasi ottaa hänet rekeen rinnalleen ajaessaan joulukirkkoon. Emäntä puolestaan vuoroin nauroi, vuoroin pyyhki kyyneliään. Hän ei ollut nauranut vuosikausiin ja nyt lupasi asessori kustantaa hänet kaupunkiin tervehtimään rouvaansa ja näkemään junaa. Kun nuoriherra heräsi oljillaan, sanottiin hänelle:

— Mitäs sinä sanot, jos saat joululahjaksi tämän Paavolan talon? Niin, niin, sinä saat sellaisen joululahjan. Näytä vain, että sinusta tulee mies ja että teet siitä mallitalon.

Nuoriherra hieroi silmiään ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hän nähtävästi ei muistanut missä oli.

— Kuinka tämä nuoriherra onkin niin meidän Laurin näköinen! huokaili Paavolan muori.

Odotettiin herrojen kyytimiehiä. Asetettiin palavat lamput ikkunoihin. Milloin kuului virren sävel pirtistä, milloin pihamaalta, milloin portilta. Ensimmäisten kirkkomiesten kulkuset lähenivät jo hiljaa helisten kylästä.

— Eipä olekaan moniin jouluaamuihin ollut valkeaa Paavolan pirtin ikkunoissa, sanoi isäntä.

Muori oli keittänyt kahvit ja puheli pojistaan. Rovasti lupasi uudelleen ottaa heistä selvää, Jumalan avulla. Sitten hän veisasi virrenvärssyn niin että seinät tärisivät. Yhtäkkiä hän kääntyi veljenpoikansa puoleen ja lausui:

— Sinä olet tänä jouluna, rakas lapsi, saanut kalliin lahjan: isiesi kodin. Tuskin vielä aavistat mitä tämä lahja sisältää. Mutta tahdon kuitenkin samalla antaa sinulle opetuksen, joka ainakin minulle on ollut paras perintö lapsuuteni kodista ja josta saan kiittää kaikkea menestystäni maailmassa. Kuulkaa kaikki, sillä kertomukseni sitä ansaitsee. Jouluyönä viisikymmentä vuotta sitten, kun minä ynnä veljeni ja sisareni vilusta väristen kyyrötimme heinäladossa maantien laidassa, odotellen aamunkoittoa ja kirkkomiehiä, nukahdin minä pieneksi hetkeksi ja näin ihmeellisen unen. Olin olevinani pieni lapsi ja nukkuvinani kehdossa. Silloin tuli äiti luokseni puettuna valkoisiin vaatteisiin, niinkuin olimme nähneet hänet arkussa, pani kätensä päälaelleni ja sanoi: "älä pelkää, lapseni, ei hiuskaan putoa päästäsi ilman Jumalan tahtoa. Vihaa valhetta ja pysy totuudessa, se opetus on perintösi syntymäkodista, jos sitä noudatat, käy sinun hyvin." Minä heräsin, äiti oli poissa.

Rovasti vaikeni, kaikki muutkin olivat ääneti. Muorin nyyhkytys kuului väkivaltaisena läpi hiljaisuuden.

Vihdoin alkoi kulkusten helinä sekaantua pirtin hiljaisuuteen. Oli aika lähteä joulukirkkoon.

ALIINA KUKKURI JA KAARLO SUONPERÄ

Nyt kohta kymmenen vuotta olivat Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä katselleet toisiaan — eikä siitä vain ollut syntynyt valmista. Pitäjä oli jo aivan tuskastunut tähän kihlaukseen, josta ei tullut mitään.

Kun pulska nuori pehtori kymmenen vuotta sitten saapui Kukkuriin, pidettiin aivan selvänä, ettei ylpeä Aliina jaksaisi vastustaa hänen kauneuttaan, ja toiselta puolen, ettei pehtori saattaisi seisoa vastaan Kukkurin taloa ja Aliinan rahoja, vaikk'ei Aliina itse ollutkaan kaunis ja vaikka hän oli koko joukon vanhempi pehtoria. He nyt olivat kuin toisiaan varten luodut! Aliina tarvitsi miehistä apua, olihan se nähty millä lailla hän oli taloa asunut ne kolme vuotta, jotka Kukkuri isännän kuoleman jälkeen oli ollut ilman pehtoria, ja Kaarlo Suonperä taas tarvitsi taloa. Oma talo — toki se oli jokaisen nuoren maanviljelijän lopullinen pyrkimys. Sitä parempi sitten mitä aikaisemmin pääsi siihen käsiksi. Ja Kukkuri, sehän oli siinä nyt aivan kämmenellä — lääniä kuin Ameriikan aarnioissa!

Kuin omaa työtään näyttikin nuori pehtori tekevän. Hänen ikkunoissaan syttyi ensinnä talviaamuina tuli ja hän se illoin viimeisenä kierteli talon piiriä, kintereillään Vahti, Aliinan koira. Aliinan kamarissa heilahtelivat uutimet. Ikkuna oli hänen näkötorninsa, siitä pani hän kaikki merkille, sekä sen mitä tapahtui kotona että sen mikä tapahtui kylällä ja maantiellä. Pitäjällä taas tiedettiin tarkkaan Kukkurin asiat. Ulla, Kukkurin sairas tytär, joka vain kepin varassa liikkui kotosalla, hänkin kuului kovin toimittavan Aliinaa Suonperälle. Pehtori oli näet voittanut hänet sillä, että silloin tällöin vei hänet hevosella kirkkoon. Ulla oli tyytyväinen niin vähään, Aliina oli vaativaisempi. Sopi, kuten sanottu, tähän Suonperään vain tyytyä. Alussa näyttikin kaikki käyvän hyvin. Ankara Aliina ikäänkuin nöyrtyi ja nuorentui. Hän laski ompeluseurassa leikkiä Raunilan emännän käsityöstä, joka ei milloinkaan tahtonut valmistua, Raunilan emäntä kun ei ollut mikään käsityöihminen. Pitäjän naiset kuulivat ensi kerran Aliinan nauravan, hänen levittäessään auki sen vaivaisen lapsenpaidan, jota Raunilan emäntä koko vuoden oli ompeluseuroissa hypistellyt. Ja Aliina nauroi niin, että raikui — tietenkin tämä tapahtui silloin, kun ei emäntä itse ollut saapuvilla. Suonperä oli opettanut Aliinan nauramaan! Tiedettiin Aliinan nykyään käyvän hartaasti navetassa ja tallissa. Kun pehtori toi varsat jaloittelemaan takapihalle, seisoi Aliina aitan portailla ja pilkkosi leipää. Siihen pehtori sitten talutti ne saamaan osansa. Uusi elämä oli kerrassaan pehtorin mukana alkanut Kukkurissa. Kerran sattui ruustinna kirkonmäellä näkemään, kuinka neiti Kukkuri ja pehtori tervehtivät toisiaan — yhdessä eivät he koskaan saapuneet kirkkoon, nähtävästi varovaisuuden vuoksi heidän tulollaan aina oli noin kymmenen minuutin väli. Hymyiltiin ja puhuttiin vasikasta, joka oli pantu juomaan Aliinan-päiviä varten. Aliinan-päivien vasikanpaistit olivat kuuluisat kautta monen pitäjän ja siitä Aliina siinä kirkonmäelläkin huomautti pehtorille, ettei pitänyt kitsastella: täysimaitoa piti antaa vain. Ja hänellä oli vielä omat salaisuutensa, joiden kautta hän sai ne Aliinan-päivän vasikanpaistit niin maukkaiksi, että "kielensä oli niellä", kun niitä söi, niinkuin tohtorin oli tapana sanoa. Tohtori piti hyvästä ruuasta ja oli leikkisä. Hänellä oli tapana paastota kaksi päivää ennen neiti Kukkurin nimipäiväkemuja ja sairastaa toiset kaksi niiden jälkeen. Niin kerrottiin leikillä, eikä se niin pelkkää leikkiä ollutkaan. Mutta sen ymmärsi, että Aliinalle jo nimipäivien suuren maineen vuoksi oli tärkeää saada vasikanpaisti kunnolliseksi — ja muutenkin oli vieraanvaraisuus aina kuulunut talon tapoihin, aina oli portviiniäkin kotosalla, sekä kalliimpaa että halvempaa lajia. Ruustinna likeni ystävällisenä ja uteliaana nuoria ja urkki leikillisesti neiti Kukkurin salaisuutta: mitä hän teki, kun se vasikanliha tuli niin makeaa? Ruustinna tiesi, ettei Aliina ilmaisisi salaisuuttaan, hän oli sitä monet vuodet turhaan kysynyt. Tällä kertaa hänelle oli yhdentekevä koko vasikanpaistisalaisuus — hän halusi tietää nuorenparin sydämensalaisuutta!

Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Aliina hymähti, avasi suunsa ja sanoi:

— Se on niin, tavallaan, että koko salaisuus on siinä, että panee maidon joukkoon kananmunan... Niin, aina vain kananmunan, kun vasikka juo. Se on sille niin mieluista ruokaa, että se oikein kieli kippurassa korjaa munan siitä lämpimän maidon päältä... tavallaan.

Aliina naurahti ja näytti kädellään, miten vasikan kieli kiertyi ottamaan munaa. Jaa-ah, jaa-ah, vai munia... Ja siihen aikaan vuotta, juuri joulun jälkeen. Ruustinna päivitteli ja huojutti päätään. Hyvä, ettei hän vahingossa onnitellut. Ihan oli onnentoivotus luiskahtamaisillaan hänen kieleltään, niin varma hän nyt oli kihlauksesta. Ja saarnan aikana hän päätteli, että hänen silkkipukunsa oli uusittava häihin. Niistä tulisi tietysti suuret häät, kaksi-, kolmesataa henkeä — kuinkas muuten!

Ei kestänyt kauan ennenkuin muutkin pitäjän naiset suunnittelivat pukuasioitaan lukuunottaen Kukkurin suuret häät. Niin rakastunut oli jo Aliina, että hän lörpötteli maailmalle ainoan salaisuutensa, salaisuuden nimipäiväpaisteistaan!

Sekä Aliina että pehtori olivat kyllä itsekin alunpitäen huomanneet asiain tilan. Heidän makuuhuoneidensa ikkunat olivat vastapäätä toisiaan, toisen uudessa rivissä, toisen vanhassa, ahdas pihamaa vain välissä. Uutimen takaa seurasivat he toinen toistensa liikkeitä. He panivat merkille milloin toinen tuli ja meni, milloin aamulla sytytti tulta, milloin illalla sammutti valon. He tiesivät milloin heille tuli joku vieras tai muu asiamies, he huomasivat heti, milloin heidän yllään oli jotakin uutta. Suonperä osti vihreän huopahatun — oikein kauniin ja muodikkaan. Aliina läksi paikalla kirkonkylän suurimpaan kauppapuotiin kysymään sukkalankaa ja otti samalla selkoa naisten hattujen hinnoista. Sivumennen hän kysyi miesten hattujen hintoja. Ohhoh, vai viisitoista maksoivat tuollaiset vihreät. Olipa niillä hintaa, eivätkö vain liene olleet arat auringonpaisteelle. Tavallaan. Suonperä oli ostanut uuden kravatin, heleän sinisen, hyvin kauniin. Nuorisoseuran iltamassa Aliina näki sen toisesta päästä salia toiseen. Ei missään kauppapuodissa kirkonkylässä ollut sellaista. Suonperä hankki itselleen lyhyen vihreän takin, samanlaisen, jommoinen tohtorilla oli. Oli hänellä makua, Kaarlo Suonperällä, tavallaan, sitä ei voinut kieltää. Kyllähän hän pukimiensa puolesta olisi menetellyt, herran näköinen hän oli, ei yhdestäkään kirkonkylän herrasta hän jäänyt jäljelle, tavallaan, ei Saariholman herroistakaan, jotka kävivät joka vuosi ulkomailla. Olisipa hän vain ollut... edes... edes agronomi! Se oli sentään jokin arvo, mutta pehtori!