Part 4

Aliina päristeli sieraimiaan niinkuin eläin, joka on vienyt kuononsa ruohojen läheisyyteen, jotka eivät kelpaa syötäviksi. Jos rupeaisi kutsumaan Suonperää isännöitsijäksi? Mutta mitäpä se siitä paranisi! Miksei hän ollut keksinyt yksintein, alusta alkaen, kutsuttaa häntä agronomiksi, silloinpa hän olisi ollut agronomi. Agronomiksipa oli kutsuttu sitäkin sälliä, joka täällä toissavuonna mahtaili pitäjällä, aukaisi linjoja ihmisten pihamaiden läpi ja kaadatti komeat puut, jos ne sattuivat hänen linjojensa tielle. Juoda se herra osasi ja yhtä toista muutakin. Tutkintoja ei hän suinkaan ollut suorittanut, ja agronomiksi kutsuttiin. Tämä Kaarlo oli toki käynyt maanviljelyskoulut ja meijerikoulut ja — monenlaisia todistuksia kotelossa vain oli ollut, silloin kun hän haki Kukkuriin. Ja hyvät numerot niissä oli ollut, sanoi Anttikin, lankomies, joka kävi läpi paperit. Ja kaikenlaisiin luottamustoimiin oli Suonperää käytetty, niinkuin siihenkin toverikunnan puheenjohtajantoimeen, eikä suinkaan siihen tyhmintä valittu. Tyhmää oli ollut, ettei Suonperää oltu ruvettu kutsumaan agronomiksi. Antin syytä se oli, Antti oli sanonut, että on parasta kutsua pehtoriksi vain, ettei ala liiaksi mahtailla. Aliina oli ajatellut "isännöitsijää", mutta siihen oli Miina-sisaren mies, se lanko, sanonut, että paras olla varovainen — luulee vielä yhtäkkiä pääsevänsä isännäksi. Aliina muisti ikänsä mitä hän vastasi: "eihän tuo toki sellainen metsäläinen liene, ettei tiedä Kukkurin isäntien aina lähteneen sieltä ylimmästä päästä..." Kutsuttakoon häntä vain vaikkapa voudiksi.

Ja nyt he asuivat siinä vastakkain, Kukkurin omistaja ja hänen pehtorinsa. Aliina tunsi hänen askeleensa, ne olivat aina niin toimeliaat. Aliina näki hänen hetkeksi pysähtyvän ovenpieleen puhdistamaan saappaitaan ennenkuin astui sisään, näki hänen tarttuvan kaljatuoppiin pöydällään, juovan syvään ja taasen päästävän tuopin pöydälle. Huonostipa se Annastiina hoiti kukat hänen ikkunallaan, joitakin vaivaisia runkoja siellä vain häämötti. Ja pitipä tehdä sahtiakin joskus... ja rievää kakkoa.

Raunilan Emma oli saanut maisterin, vaikka hänellä olikin äiti, joka ei osannut neuloa lapsenpaitaa. Kauniita käsitöitä toki oli Kukkurissa, jos mitä uusia malleja tuli lehtienkin mukana, niin heti ne neulottiin, sellaista mallia ei toki ollut, jota ei Aliina olisi osannut neuloa. Viimein oli ollut kovin kaunis kirjoituspöytämatto — vihreä oksa ja siinä linnunpesä. Olikohan Kaarlolla kirjoituspöytämattoa? Täytyipä tiedustella Annastiinalta.

Kaarlo! Kummallisesti ajatukset kulkivat. Joskus tuli sanotuksi Kaarloksi. Kaarlo Konsta oli hänen koko nimensä, hän kirjoitti sen K.K. Suonperä. Kalosseissa oli K.S. Ne olivat hyvät uudet kalossit, Aliina oli huomannut ne nuorisoseuran talolla viimein iltamassa. Päällystakissa oli suuri silkillä ommeltu kilpi, jossa niinikään oli K.S. Olikohan pehtorilla sisarta? Morsian sen kai oli tehnyt. Naiset olivat niin hulluja. Naimisiin oli sellainen kiire, ja mitäpä siitä sitten tuli muuta kuin onnettomuutta. Murheeseenpa äiti-vainajakin oli ennen aikojaan kuollut — isä joi, mitäs muuta. Äiti oli kai aikoinaan tarkoittanut jotakin toista, hänet pakotettiin tälle. Ja siinähän tuo oli mennyt. Kuka sen olisi taannut, että se köyhä mies, jota hän muka piti niin kauniina, oli sen parempi. Oma valta silloin oli, kun oli yksin. Tavallaan.

— Neiti tulisi katsomaan varsoja! kuului pihamaalta ääni, joka soi suloisena kuin kiusaajan ääni. — Virma... Putte... Suleima... tse-tse tänne... Emäntä tuo leipää... Tshe-tse-tse... no, ei saa... soh-soh-soh...

Sillä lailla pehtori soitteli kuin huilua, astellessaan pitkin pihaa, juoksi varsojen kanssa kilpaa, suojeli Aliinaa, etteivät ne päässeet potkimaan ja toi ne vihdoin, otsaharjasta taluttaen, Aliinan eteen. Soh-soh-soh, ihan olivat kädet syödä. Aliina nauroi, pisteli leivänpalasia niin nopeaan kuin jaksoi hevosten huulten väliin ja ihmetteli Vahtia, että sillekin nyt kelpasi leipä.

— Tuosta se tulee juoksija tuosta Suleimasta. Kerrassa juoksija. Siinä hevosessa sitä on mallia! Niin sillä pitää olla muodot ja suhteet kuin ihmisen ajatus... soh-soh-soh... Eläinlääkärikin sanoi... no-no-no, ei saa, ei saa! Kerrassa hyvämallinen hevonen.

Aliina nosti silmänsä ja näki muijain kasvoja kaikissa ikkunoissa. Olivatkin nuo työväenasunnot niin pahasti kaikki talon piirissä! Annastiina tuli pehtorinrakennuksen portaille. Aliinasta tuntui, että hän nauroi. Ei ikimaailmassa sitä saataisi sanoa, että Kukkurin tytär sulhasten puutteessa nai pehtorinsa!

Suonperä jäi ihmeissään katsomaan emäntänsä jälkeen. Tuossa tuo laiha kuikka mennä piiperteli pihan poikki. Mikä ihme häneen lensi? Juuri seisottiin kaikessa ystävyydessä ja hymyilyäkin teki ankara suu, kun yhtäkkiä huulet menevät suppuun, pää keikahtaa ja hän tyrkkäisee Suleiman menemään niin että jollei olisi väkevänpuoleinen hevosenalku, niin lentäisi kellarinseinään. Kerrassa. Soh-soh-soh, Suleimaaa... ei, ei tule allekirjoittaneelle naimakauppoja tästä talosta. Ottakoon vain isännän sieltä yläpäästä, niinkuin kuuluu uhanneen. Niinhän se tämä neiti on ruma ja kalvas kuin kuolema. Kerrassa. Vanha... ja pahansisuinen ja totinen... Kerrassa. Per... ihan tulee kiroussanoja huulille, kun häntä ajattelee, vaikka äiti-vainaja ne leimasi niin suureksi synniksi. Eikä hänestä mitään kunnollista emäntääkään tule, tästä neiti Kukkurista. Niitä hienompia käsitöitäänhän hän vain tekee ja syöttää pitäjäiäisille nimipäiväpaisteja. Per... Väkisinkin tässä tulee jumalanpilkkaajaksi. Ei, parasta ruveta ajattelemaan taloa ja katsella pitäjän tyttöjä. Kerrassa. Helkkari sentään, hän menee ja ottaa Siivikkalan Elsan. Talo ei ole pienempi Kukkuria, mutta Elsa on tähän... tähän Kukkurin neitiin verrattuna niinkuin punaposkinen omena potaatinmukulaan. Kerrassa. Tosin Siivikkalassa oli paljon lapsia. Olisipa ollut terve tämä Kukkurin Ulla-tytär. Se se oli luonteva ihminen ja kauniskin oli. Kerrottiin isäntä-vainajan humalapäissään potkaisseen hänet lapsena vaivaiseksi. Ulla tuli äitiinsä, tämä Aliina isäänsä. Aliina kiusasi varmasti sisartaan. No Vahti, tshe-tshe... Saariholman Akseli-herra katselee tätä Elsaa, Elsa on liiaksi koulunkäynyt näin vasta-alkavalle maanviljelijälle. Mutta jos kuitenkin luonnistaisi. Hyvä talo tämä sentään on tämä Kukkurikin... per... ja kuinka vanhanaikaisesti sitä on asuttu... Kerrassa. Ei vielä moneen vuoteen auta ajatella omaa taloa, täytyy vasta koota... Mutta Elsaa voi ruveta kaartamaan ja totuttelemaan. Kerrassa. "Saa sen linnun lentävänkin, kun taitavasti pyytää..." Kaarlo Suonperällä ei ollut ääntä eikä korvaa, mutta nyt hän lauloi, otsatukasta kuljettaen nuoria hevosia talliin.

Aliina Kukkurin ja Kaarlo Suonperän seurustelu oli tämän jälkeen kylmää ja arvokasta.

— Ei tuota tuollaista viitsi katsella, sanoi Aliina sisarelleen, joka kiikkutuolissa luki Lähetyssanomia. — Kyllä se on parasta, että ensi syksystä otetaan toinen. Ottaa samalla agronomin, niin väkikin tottelee paremmin.

— Mistäs sinä nyt suutuit...? sanoi Ulla.

— En mistään, vastasi Aliina. — Muuten vain.

— Tuliko teille eilen riita mistä?

— Ja jo nyt vielä. Minä nyt rupeaisin riitelemään alaisteni kanssa. Isäkin aina sanoi, että mars maailmalle, mutta riitelemään ei hän rupea alaistensa kanssa.

Ulla vaikeni. Aliina laski pisteitä käsityössään. Jalallaan työnsi hän silloin tällöin pois Vahtia, joka kärtti leipää kahvitarjottimelta. Kello tikutti, kellastunut lehti sireenipensaassa ikkunan alla räpytti ruutuun. Koira vinkui rukoilevasti.

Ulla alkoi:

— Kuningas siellä... mitenkä tämä sanottaneekaan tämä nimi... mustien maassa, sellaisessa ihmissyöjien heimossa, oli kutsunut puheilleen veli Parmasen ja tahtonut tietää...

— Vahti sinä! kivahti Aliina, — menetkös siitä. Saat mennä pihalle, koska kerran noin tulet tupakalta. Pysy järjestään siellä toisella puolella, koska olet ruvennut siellä asustelemaan. Kuka sen aina päästääkin sisälle.

— Mitenkä se nyt sitten niin tulee tupakalle? sanoi Ulla. — Eihän pehtori polta.

— Polttaa vainen! Ja polttakoon. Niinkuin savupiippu hän tupruttaa.

— Mutta eihän hän tullessaan... "Minä niin vähän viljelen tupakkaa" — muistan kuinka hän itse sen sanoi. Tuossa istui, missä sinä nyt.

Aliina kimmahti ylös.

— Lienee istunut... ja sanonut... en minä muista. Nyt ainakin polttaa. Ja polttakoon. En minä häntä kiellä. Ei hän tässä talossa tule pitkäaikaiseksi.

Ulla huokasi hiljaa. Kello tikutti. Kuiva lehti rapisi rautuun. Yksi ainoa lehti oli jäänyt koko pensaaseen.

— Niin, se oli se kuningas tahtonut lähempiä tietoja evankeeliumista ja käskenyt kastattaa lempipuolisonsa...

Ulkoa kuului askelia. Aliinan mielessä oli yksi ainoa ajatus: että Kaarlo tulisi jollekin asialle. Kahvikin vielä oli tuossa kuumana.

Mutta ne olivat vieraita kylältä.

Istuttiin. Puhuttiin. Naisilla oli mukanaan lista: koottiin rahaa joululahjaksi opettaja Lampolalle, joka oli toiminut pitäjällä viisikolmatta vuotta. Oli päätetty antaa uushopeiset kirjoitustelineet. Aliina merkitsi listaan viisi markkaa omasta puolestaan ja kaksi markkaa Ullan puolesta. Mahtaisiko voida tavata pehtoria — kyllä hänenkin pitää antaa.

— Kai sinä Aliina pyydät, olkoon vain tämä lista täällä.

— En minä, sanoi Aliina jyrkästi. — Se on niin saita koko mies. Palkkaakin korotti tässä syksyllä... Olen niin katunut, etten antanut koko miehen mennä...

Naiset kuuntelivat silmät suurina päässä. Vai sillä kannalla asiat nyt olivatkin. Vai sillä lailla...

— Ei, en minä, jatkoi Aliina. — Mutta se kyllä on sopivaa, että häntä verotetaan pitäjän tarkoituksiin niinkuin muitakin. Sopii hänen vain panna viisi markkaa. Tavallaan.

— Lähetetään Siivikkalan Elsa pyytämään! keksivät naiset. — Häneltä ei hän kiellä.

— No niin, sanoi Aliina ja hänen kalpeat huulensa menivät hymyyn, — sehän sopii mainiosti. Kerrassa. Kerrassa!

— No "kerrassa"! panivat naiset perässä, matkien Suonperän puhetapaa. — Eilen iltamassahan he niin rakkaasti tanssivat yhdessä. Aina vain otettiin piiriin Elsa!

Kävi kuin humahdus läpi kirkonkylän: Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä ovat vihoin! Hyvästi vain Kukkurin suuret häät.

Niin luulivat nuoret itsekin. Laulujuhlilla tapasi Aliina Juutin Fransin, joka oli Kukkurin emäntä-vainajan vanhaa sukua. Fransi oli joutunut leskeksi, lapset olivat kaikki jo aikaihmisiä. Tämä isäntä oli sieltä kaikkein ylimmästä päästä, korkeammalta ei Aliina voinut toivoa. Hän huomasi heti paikalla, ravintolassa, kun isäntä sanoi, että "Aliina ottaa nyt vain niitä lohivoileipiä niin paljon kuin haluttaa, kyllä minä maksan", mikä hänellä oli mielessä. Mitä pehtori nyt sanoo? johtui heti hänen ajatuksiinsa. Nyt voi herra Kaarlo Suonperä päästä hoitelemaan Siivikkalan raha-asioita, siinä rakkauden sivussa. Ja ne eivät olekaan parhaita hoidettavia, niin ne nyt ovat sekaisin. Mutta onhan Elsa kaunis... ja nuori... ja koulunkäynyt! Kuuluu sanoneen Suonperä, että hän on niinkuin punaposkinen omena. Olkoon vain vaikkapa hedelmä hyvän- ja pahantiedon omenapuusta. Sopii poimia — ja nauttia terveydekseen, velkoineen päivineen.

Juutin isäntä saapui Kukkuriin mahtavalla liinaharjallaan. Kaikki kiilsi ja välkkyi. Aliina oli teettänyt heleänvihreän puvun, hän kimmelteli kuin suuri koppakuoriainen, liikkuessaan isännän kanssa pihamailla ja vainioilla. Isäntä kehui viljelyksiä, pidettävä mies tuntui tämä pehtori olevan kaikin puolin. Aliina odotti hetkeä, jolloin he tapaisivat pehtorin, hänen piti olla suolla, jota kuokittiin. Huolimatta helteestä ja pitkästä matkasta kuljetti Aliina vieraansa suolle. Hyvä suo se oli, mutta pehtoria ei näkynyt. Hetkiseksi Aliinan sydän riemuitsi: koskipas mieheen kuitenkin, kun ei saanut näyttäydyttyä! Mutta pian häntä alkoi harmittaa.

Illalla kun isäntä oli saunassa, sanoi Ulla sisarelleen:

— Mukava mies se on tuo Fransi, iloinen ja ystävällinen. Mutta saatko sinä pois mielestäsi sen toisen?

— Kenen toisen? tiuskaisi Aliina. — Kuka minulla on ollut mielessäni? Ethän sinä vain ajattele sitä Siivikkalan sulhasmiestä? Johan minä nyt olisin hullu...

Aliina lähetti noutamaan pehtoria juomaan teetä. Vieras halusi jutella hänen kanssaan. Pehtori ei ollut kotona.

Aamulla vihdoin koitti Aliinalle kaivattu hetki. Pehtori asteli pihan poikki ja seisoi hänen edessään.

— Onpas hän kalpea, ajatteli Suonperä, Aliinan nähdessään, — ihanhan hän on maan värinen.

Aliina puolestaan näki nyt Juutin isännän ja Kaarlo Suonperän rinnan. Salissa juoden kahvia keskustelivat he. Sitten astelivat he rinnan pihan poikki, pysähtyivät tuontuostakin puhelemaan ja käänsivät kasvonsa Aliinan ikkunoita kohti aivan kuin näyttääkseen itseään. Sanalla se on sanottu mikä oli erotus heidän välillään: toinen oli nuori, toinen vanha. Heistä näkyi tulleen hyvät ystävät.

Kun vieras oli mennyt ja Aliina riisui heleän vihreää pukuaan, sanoi Ulla:

— Et sinä koskaan saa häntä mielestäsi.

Aliina läiskäytti kaapinoven kiinni eikä puhunut mitään.

* * * * *

Kaksi päivää olivat Kaarlo Suonperä ja Elsa Siivikkala hengittäneet samaa ilmaa, nimittäin istuneet samassa salissa, kuunnellen samoja esitelmiä ja puheita, hengittäneet samaa ruuantuoksua samojen suurten ruokapöytien ääressä ja kierrelleet samaa näyttelykenttää, sen karjakatoksia ja karsinoita, sen erilaisia näyttelypaviljonkeja. Kahdenkeskenoloon ei tietenkään ollut ilmaantunut tilaisuutta, mutta he olivat aikaa tunteneet yhteenkuuluvaisuutensa ja itsestään oli ollut selvää, että Suonperä tarjosi Elsalle ateriat ja kahvit, Elsan kiivaista vastaväittelyistä huolimatta. Tähän väittelyyn menikin miltei koko heidän yhdessäolonsa. Elsa tahtoi itse maksaa, mutta Suonperä ei antanut. Joutuessaan yhteen jonkun karjakarsinan ääressä, oli heillä yllinkyllin puhumista näytteille pannuista eläimistä. Opettavaisia ovat tällaiset maanviljelysnäyttelyt. Kerrassa.

Elsalla oli yllään vuoroin valkoinen puku, vuoroin vaaleansininen. Suonperä osti hänelle hopeisen soljen, joka maksoi viisi markkaa. Hän päätti, että hän huomenna kosii... vaikka mistä hän keksii senverran aikaa, että he saavat olla kahden. Kerrassa. Kun tuuli löyhytteli Elsan vaatteita ja hänen tanakka vartalonsa tuli näkyviin, kohisi veri nuoren miehen päässä ja vaivoin hän hillitsi itsensä, ettei temmannut tyttöä käsivarsiinsa. Juuri ennenkuin käsityöpaviljonki suljettiin, osti hän Elsalle uutimet, joista Elsa piti. Niistä meni kaksitoista markkaa. Elsa kiitti ja moitti, nauroi ja kyyneltyi. Ääneti he astelivat ravintolatupaa kohden, lahjauutimet Suonperän kainalossa.

— Kuinka hyvä te olette minulle, sanoi Elsa äkkiä ja ojensi kätensä.

Suonperä tarttui siihen. Vavahdus kävi heidän molempien lävitse. Nythän sen voisi sanoa, huomasi mies: ei ketään ole lähettyvillä. Mutta eihän sitä saata näin äkkiä. Huomenna hän oli päättänyt sen tehdä ja huomenna hän sen tekee. Hän otti uudinkäärön kainalostaan.

— Sidotaan paremmin, sanoi hän.

Ja sitten he yhdessä alkoivat kietoa paperia kankaan ympärille. Paperi repesi. He nauroivat. Mikäpä niitä oli kantaa näkyvissä ‒ kauniit uutimet! Kerrassa.

Kun Suonperän piti maksaa illallinen, huomasi hän äkkiä, että täytyi ryhtyä rikkomaan sataa markkaa. Ja samalla hänelle oudosti selveni, kuinka hirveän paljon rahaa häneltä oli mennyt. Tämän sadanmarkanhan hän oli ottanut mukaan vain varmuuden vuoksi, ei ollut mitenkään tarkoitus sitä käyttää. Ei kerrassa. Yhdeksänkymmentäkolme markkaa kuusikymmentä penniä hänellä oli ollut, sillä hän oli aikonut saada itselleen pukukankaankin näyttelystä. Ja kaikki oli mennyt kuin tuuleen. Mitenkä se oli mennytkään? Hän alkoi laskea. Ei ollut tullut pannuksi kirjaankaan. Käsittämätöntä kerrassa.

Elsa, joka istui pitkällä, pihkaisella, höyläämättömällä laudalla hänen rinnallaan, taipui ottamaan maasta uutimia, jotka olivat pudonneet. Siinä oli uutimissa kaksitoista markkaa heti paikalla, huomasi Suonperä. Niin, ja rinnassa oli tytöllä viisi markkaa — solki. Se tekee seitsemäntoista. Juhlapäivälliset kahdelta hengeltä kolme markkaa... aamiaiset kaksi markkaa... illalliset kaksi markkaa... limonaadit! Naiset ne ovat, jotka vievät. Kerrassa. Sellaista on seurustella naisten kanssa!

— Nyt minä maksan, virkkoi Elsa äkkiä hänen vierellään ja oli samassa rientänyt puoliväliin salia. — Antakaa nyt, tämän kerran.

Suonperä piteli häntä lujasti, miltei vihamielisesti, ranteesta. Olikohan tuo jotakin huomannut? Elsan kasvoilla oli tumma puna, totisesti hän oli huomannut jotakin! Suonperä koetti hymyillä.

— Ei se sovi...

Ja hän työnsi tytön syrjään ja astui kassalle sadan markan seteli kädessä.

Senjälkeen ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen.

Koitti seuraavan päivän aamu. Hämmästyneinä tapasivat Suonperä ja Elsa toisensa asemalla, toisella kädessä matkalaukku, toisella suuri hatturasia.

— Vai niin, jokos nyt kotiin? sanoi toinen.

— Eikös teidänkin pitänyt olla iltaan asti? sanoi toinen.

— Minä siellä vähän väsyin.

— Eihän niissä kortteeripaikoissa tule nukuttua.

He istuivat vastapäätä toisiaan täpötäydessä kolmannen luokan tupakkavaunussa. Koko matkustajajoukko tuli maanviljelysnäyttelystä ja kaikki puhelivat keskenään ikäänkuin olisivat olleet yhtä perhettä. Elsalta ja Suonperältä olivat puheenainekset loppuneet. Elsa varjeli vaaleita kenkiään ja helmojaan. Joku humalainen nuorukainen tuli ja istuutui Suonperän polvelle. Hänet talutettiin asemasillalle. Yhdellä asemalla meni Elsa ostamaan limonaadia. Suonperä katseli vaununikkunasta ja kiitteli hengissä onneaan, ettei toki enää tarvinnut maksaa.

Siitä se oli hyvä se Aliina, ettei hänen seurassaan raha kulunut. Kerrassa. Ei viittä penniä liikaa ollut häneltä, Suonperältä, kulunut niillä laulujuhlilla, joilla he Aliinan kanssa olivat yhdessä. Ei kerrassa.

Eräänä kauniina lauantai-iltana syyskesällä huusi Ulla rappusiltaan pehtorille, että hän huomenna niin mielellään menisi kirkkoon.

Ja sillä parin kilometrin pituisella matkalla, mikä Kukkurin talosta oli kirkolle läpi kirkonkylän, syntyi Ullan ja pehtorin välillä keskustelu:

— Mitäs te, sanoi Ulla... — Puhuisitte suoraan Aliinalle... Teistä hän pitää... ettekä te kuitenkaan toista ota. Ette te toisistanne pääse eroon.

— No mitäs perhanaa hän sitten aina kääntää asian toisaanne päin, kun minä rupean puhumaan! tulistui Suonperä. — Milloin hän sanoo, että myy talon, milloin että vuokraa... ja kehoittaa minua vain hakemaan taloa muualta. Enhän minä näin suureen taloon pääse kiinni. Ihan hän pitää pilkkanaan...

— Älkää nyt... älkää nyt... Itkee hän illoin teidän takianne. Sängyssäänkin nyyhkyttää. Eipähän ottanut Juutin isäntää... eikä ota muitakaan. Ei pidä välittää, vaikka hän vastustaa. Sydämessään hän on myötä.

— Aliina ei enää ole mikään nuori.

— Hän on tullut viisi vuotta vanhemmaksi sill'aikaa kuin te olette häntä katsellut.

* * * * *

Mutta vuodet yhä kuluivat. Aliina Kukkuri ja hänen pehtorinsa katselivat yhä toisiaan pihan poikki ja miettivät asiaa. Kun toinen lähestyi, niin toinen eteni. Pitäjä seurasi jännityksellä asioiden kehitystä ja teki sananparsia nuorenparin kustannuksella. "Sujuu kuin Suonperän naimakaupat", sanottiin. "Lujalle ottaa kuin Kukkurin tyttären rakkaus", sanottiin. Jonkin kerran ilmestyi vielä jokin mahtava isäntä Aliinan näköpiiriin. Koreita nuoria tyttöjä tuli Suonperän tielle useampiakin. Aivan viime hetkessä huomasi Aliina aina, että ihminen yksinään kuitenkin on omassa vapaudessaan, ja Suonperä keksi aina kauniissa tyttölapsissa jonkin vian, joka teki, että hän peräytyi. Joka kevätkesästä päätti Aliina sanoa irti pehtorin ja hiukan myöhemmin hän kuitenkin pyysi häntä. Pitäjä väsyi ja pitäjä suuttui, pitäjä nauroi ja pitäjä vähitellen tottui tähän kihlaukseen, josta ei tullut mitään.

Aliinan hampaita särki. Hänen piti lähteä kaupunkiin parannukselle. Hän viipyi monta kuukautta. Hän mieltyi kaupunkiin. Hän oleskeli siellä talvisin eri otteissa, sekä ennen että jälkeen joulun. Ulla piti emännyyttä. Oli se parempi kuin ei mikään. Kesäisin Aliina kävi kylpylaitoksissa. Hän päätti nyt todenteolla myydä Kukkurin. Vahinko, ettei Suonperä päässyt kiinni niin suureen taloon. Hän haki taloja. Jonkin verran pienempiä kuin Kukkuri. Mutta ei pieniä, sillä hän oli jo tottunut suureen taloon. Hän haki hyvää taloa. Ja halpaa. Se ei saanut olla kauppatalo. Kun olisi ollut sellainen talo, jonka entiset omistajat antoivat puoli-ilmaiseksi vain saadakseen sen hyviin käsiin. Hyviin käsiin tämä talo olisi tullut, sen Kaarlo Suonperä tiesi. Mutta tuollaista taloa oli vaikea löytää. Tai oikeastaan sellaisia omistajia. Useamman kerran oli kauppa kuitenkin jo tekeillä — viime tingassa tuli jokin este. Kukkurin kaupoista ei niistäkään tullut mitään, vaikka katselijoita kävi niin, että niistä oli todellinen vastus. Pehtori aivan hermostui, kun aina oli kyydittäviä herroja, laivaan tai asemalle, keskellä kiireisintä työaikaa.

Hän oli koonnut pienen pääoman ja päätteli, että kymmentä vuotta kauempaa ei hän ole Kukkurissa, kymmenen vuotta parhainta elämäänsä hän jo on antanut vieraalle. Tänä vuonna hänen täytyy saada oma talo ja myöskin tähän taloon emäntä.

Hän haki taloja kuin kuumeessa. Hylly hänen huoneessaan oli täynnä asioitsijoiden luetteloja, muita kirjoja ei hän enää avannut. Sanomalehdistä haki hän vain ilmoituksia, joiden otsikkona oli: "hyvä maanviljelystalo", tai "vanha herraskartano", tai "erinomainen metsätila". Lauantain ja sunnuntain hän miltei säännöllisesti oli matkoilla. Hänen täytyi kuin täytyikin nyt saada talo ja päästä naimisiin. Hän laiminlöi Kukkurin hoidon, pitäjällä siitä puhuttiin ja työväki sen tunsi ennen kaikkea. Onneksi oli neiti poissa, uhkasi tulla kotiin vasta juhannukseksi.

Tänä kohtalokkaana keväänä näki Suonperä laulujuhlilla nuoren tytön, joka kauneudellaan ja vilkkaudellaan herätti yleistä huomiota. Hän täytti kaikki vaatimukset mitä nuorella miehellä saattaa olla tulevaan morsiameen nähden. Paitsi kauneuttaan ja nuoruuttaan omisti tyttö suuren perinnön. Suonperä liittyi siihen ihailijoiden parveen, joka aina seurasi kaunotarta. Anna-Marja Lauro oli hänen nimensä. Antti Niemelä, Suonperän toveri maanviljelyskoulusta, esitti heidät. Niemelä oli kaunottaren orpana, se sopi erittäin hyvin.

Monta tuntia koleaa, kosteaa yötä istuivat ystävykset kortteerimökkinsä portailla ja puhelivat Anna-Marja Laurosta, hänen kotitalostaan ja omaisistaan. Tuomi raukka portaiden edustalla kukki, mutta ei jaksanut tuoksua, niin kylmä oli. Nämä laulujuhlat olivatkin järjestetyt kovin varhain. Niemelä toimitti serkkunsa ja Suonperän rinnan kuuntelemaan juhlapuhetta. Tyttö oli kiireestä kantapäähän valkoisissa, kengätkin olivat valkoiset. Häntä paleli. Suonperä tarjosi hänelle päällystakkinsa ja lämmitti häntä. "Uhrata kaikki isänmaan alttarille... Kun muinaiset kreikkalaiset läksivät sotaan... Varmaan on meidän edessämme pitkiä pimeitä päiviä, jolloin meiltä kysytään..." Innostuneesta juhlapuheesta kuulivat nuoret vain irtonaisia lauseita. Lauta, jolla he istuivat, oli niin notkea, että se vaipui syvälle joka kerta, kun joku liikahti. Sitten se oli pihkainen. Alkoi hiljaa sataa. Suonperä kääri takkinsa tiukempaan tytön ympärille ja nosti sateenvarjonsa. Kun juhlapuhe oli loppunut, pyrki Anna-Marja pois. Suonperä saattoi hänet, onnettomuudeksi asui hän ihan lähellä juhlakenttää, joten ei seurustelemisesta tullut mitään.

Aivan juhannuksen edellä vei Niemelä ystävänsä Lauron taloon. Sinne mentiin sekä junalla että laivalla, maamatkan suorittivat miehet polkupyörillä. Suonperää pelotti. Anna-Marjan orpanan täytyi tehdä kaikkensa rohkaistakseen häntä. Tyttö on kuitenkin liian hieno... eikä huoli, päätteli Suonperä.

— Huolii, jos osaat ottaa.

— Saa sen linnun lentävänkin, jos taitavasti pyytää! lauloi Suonperä ja koetti rauhoittua.

Talo oli kaunis ja pappa ja mamma kohteliaita. Mamma katosi kyökin puolelle ja pappa tuli näyttämään viljelyksiä. Anna-Marja oli vaaleanpunaisissa vaatteissa, hän riitaantui heti orpanansa kanssa, jostakin turhasta, ja löi häntä, leikillä tietysti, esiliinallaan. Hän otti kissanpojan syliinsä ja kuljetti sitä mukanaan navettaan ja talliin. Ennen illallista toimitti orpana Suonperän katsomaan Anna-Marjan valokuva-albumia ja kuvakortteja. Nuoret olivat kahden huoneessa. Anna-Marja nimitteli tuttaviensa nimiä. Istuen sohvalla Suonperän rinnalla kävi tyttö yhtäkkiä kiinni hänen kellonperiinsä ja rupesi kyselemään luokkamerkkejä, jotka riippuivat vitjoissa. Suonperään teki oudon arveluttavan vaikutuksen. Aivanhan tyttö käyttäytyi kuin he jo olisivat olleet kihloissa. Kerrassa. Suonperä vetäytyi kunnioittavasti loitommalle. Anna-Marja tuli perässä, etsi sormillaan kellon hänen, liivintaskustaan, veti sen esille ja katsoi mitä se oli. Sitten hän nouti piirongilta oman kellonsa ja asetti sen käymään Suonperän kellon mukaan. Se olikin kaksi tuntia ja viisi minuuttia edellä.

Suonperä ei ymmärtänyt mitään, hän säikähti. Säikähti kerrassa. Hän teki nopeasti sen johtopäätöksen, että he Niemelän kanssa vielä voisivat ehtiä laivaan, ja nousi hakeakseen Niemelää. Ei, ei mitenkään saanut vielä lähteä! Ei ikinä isä päästäisi ennenkuin olisi katsottu suoviljelykset ja... Mutta Suonperä muisteli, kuin pelastuksekseen, että juhannus oli kovin lähellä, neiti Kukkurin piti tulla kotiin juhannukseksi, hän ei ollut edes käskenyt lähettää vastaankaan... Silloin Anna-Marja nauraen ilmoitti, että hän oli kätkenyt herra Suonperän hatun — ei minnekään hän voisi matkustaa ilman hänen suostumustaan!

Hikihelmet nousivat Suonperän otsalle. Hän töytäsi ulos, löysi Niemelän puutarhasta ja vei hänet syrjään.

— Liiaksi on lapsellinen, kuiskasi hän. — Ei tule naimakaupoista mitään, ei kerrassa. Lähdetään nopeasti menemään, niin ehditään laivaan. Minä rukoilen sinua!

Orpana nauroi. Ehei, ei sitä toki niin! Ja hän johdatti Suonperän lehtimajaan — sireenimaja se olikin ja keskellä kukoistustaan olivat jättiläiskokoiset sireenit — ja puhui hänelle järkeä. Nuori oli Anna-Marja, nuori ja iloinen — juuri sellaistahan jokainen mies halusi. Hetken perästä tuli lehtimajan pöydälle teetarjotin ja Niemelä alkoi huudella Anna-Marjaa. Suonperä kauhistui... Per... oliko mies hullu...!

Ja orpana sai aikaan, että Anna-Marja Lauro ja Kaarlo Suonperä olivat kahden sireenimajassa.

— No? sanoi tyttö nauraen.

— No? vastasi Suonperä tuskissaan. — Ei mitään minun puoleltani. Kerrassa. Jaa, kyllä sentään: se minun hattuni...

Suonperä pyyhki hikeä otsaltaan.

— Se ei ole mikään asia. Teidän ystävänne sanoi, että teillä on minulle asiaa.

— Ei mitään. Ei kerrassa mitään. Niin, muuta kuin se hattu.

— Vai ei muuta. Eikö todella mitään?

— Ei kerrassa.

— Miksi te sitten tulitte tänne Lauroon?

Suonperä punastui.

— Niin... hm... muuten vain... Niinkuin mennään vieraisiin. Laivalle tulee jo kiire... Kerrassa nopeasti... ja hauskasti on aika kulunut... On ollut niin paljon katseltavaa.

— Pihkaa ja pieniä kiviä...! sanoi Anna-Marja ja otti jotakin pensaista selkänsä takana.

— Tiedättekös te, virkkoi hän hetken perästä ja hänen hienopintaiset kasvonsa olivat yhtenä hymynä, — te tulitte minua kosimaan. Ja minä olisin teidät ottanut, sillä te olette kaunis mies ja... isä sanoo, että olette hyvä maanviljelijä... ja muutenkin siivo... ja minä olin vähän niinkuin pikiintynyt teihin. Mutta nyt en minä teistä huolikaan, sillä te olette saamaton kuin mikäkin... kinnas... tallukka... Eikä teistä huoli kukaan muukaan nuori tyttö. Kukkurin neiti on teille juuri omansa. Ottakaa te hänet. Hän on tarpeeksi tasaantunut. Tuossa saatte hattunne!

Anna-Marjo Lauro hypähti varpailleen ja painoi hatun herra Suonperän päähän ennenkuin tämä oli ehtinyt hievahtaakaan.

Olipa siinä saarnaa! Kerrassa. Ja se oli tullut viattoman miehen hartioille kuin rankkasade ennenkuin hän ehti hakea suojaa. Hän kiitti onneaan kun istui polkupyöränsä selässä, matkalla laivaan, ja pudotti ajaessaan monet perhanat ystävälleen, joka oli toimittanut hänelle niin lapsellista tyttöä. Ei ikinä hän ollut sellaista nähnyt. Mikä hän oikein oli? Kunnon tyttö hän oli, iloinen vain ja nuori, vakuutteli Niemelä suuttuneena.

— Ei ne ole sinua varten. Ota sinä se vanhapiika sieltä Kukkurista...

— Per... Kerrassa... Per...

Ääneti ajoivat ystävät läpi kesäisen yön laivasillalle, taluttivat polkupyörät kannelle ja asettuivat herrain saliin. Pian kuorsasivat he kukin kulmassaan plyyshisohvaa. Viileä oli yö. Ja viileää oli tämä ystävyyskin.

Kun Suonperä iltapäivällä yksinään ajoi alas ahdetta, missä metsän halkaisi Kukkurin raja, tuli hänen oudon hyvä olla. Mielikarvaus, mikä oli häntä kiusannut eilisillasta asti, meni pois ja tuntui siltä kuin hän olisi ollut lähenemässä turvapaikkaansa. Ei kai hän ikinä osta taloa mistään, eikä kai hän ikinä mene naimaan. Täällä Kukkurissa on vain... Siinä ajatuksessa oli kirvelevä onni...

Aliina oli sillävälin tullut kotiin. Hänen vaatteitaan oli tuulettumassa nuoralla lehmusten alla. Jokin heleänvihreä ja toinen appelsiininkeltainen puku välähteli. Suonperän valtasi oudon kotoinen tunne.

Samassa Aliina huomasikin hänet ikkunasta ja tuli portaille. He kättelivät kuistin edessä. Aliina oli vilkastunut ja nuortunut, niinkuin aina matkojen jälkeen. Vahti hyppeli hänen ympärillään kuin hulluna ilosta. Ei se ollut se Vahti, joka oli ollut kun Suonperä tuli, se oli kuollut, tämä oli jo kolmas.

He astelivat kellarin nurkan ohitse puutarhaan. Aliinalla oli jotakin niin tärkeää puhuttavaa, ettei hän antanut pehtorin mennä edes muuttamaan matkavaatteita.

— Niin, katsokaas, Suonperä, alkoi hän hymähdellen... Te tulette nyt olleeksi meillä kymmenen vuotta... Ja haette omaa taloa... Se on luonnollista. Tavallaan. Olette kai nytkin ollut katsomassa taloa...

Jollei Suonperä ajelemisesta olisi ollut kuparinpunainen, olisi hän punastunut, sillä äänestä hän alkoi aavistaa, mitä hänen emäntänsä tarkoitti.

— Minä taas, minä etsin ostajaa talolleni, jatkoi Aliina. — Kaarlo... Kaarlo!

Aliina vaikeni ja loi katseensa maahan. Suonperä kouraisi niskaansa. Häntä suututti vimmatusti. Leikkikalunaan oli Aliina häntä pitänyt...